Part 24

"Vai niin, te olette kotona", vastasi tämä, "noh, sepä oli hyvä!"

"Lupaisinhan minä ollakin kotona", lausui maisteri, "eikä teillä ole laisinkaan oikeutta riemuita siitä, että minä pidän lupaukseni."

"Lempo, kuinka olettekin tuittupäinen, ystäväni!"

"Minä en ole teidän ystävänne, herra... olkaa hyvä ja huomatkaa se."

"Mikä kova onni minulle!" huudahti vieras, kiinnittäen ivallisella naurulla silmäyksensä kerjäläisen nuttuun, ikäänkuin haluten lukea, kuinka monta paikkatilkkua siinä oli.

"Minun nutussani on vähintänsäkin kaksikymmentä tilkkua", lausui kerjäläinen, joka ymmärsi, mitä vieraan silmäykset merkitsi, "mutta minä annan teille kaksitoistariksisen, jos voitte löytää yhtäkään ainoata tilkkua, joka olisi teidän livrénne näköinen."

Vieras purasi huultansa, sillä hänelle, joka todellakin on puettu livrésen, ei ollut vaikeata ymmärtää noita pistosanoja.

"Minä luulen teidän isäntänne istuvan vaunuissa", jatkoi maisteri.

"Niin, siellä on presidentti."

"Hän on erinomaisen tervetullut... pyytäkää häntä olemaan hyvä ja astumaan sisään."

"Kiitän nöyrimmästi", sievisteli kamaripalvelija Ström, jonka jälkeen hän pilkallisella kumarruksella meni pois ja palasi vaunujen luokse.

Maisteri sulki akkunan ja veti esille kurjan huoneensa perältä erään pöydän, jonka hän pyyhki nuttunsa hihalla.

Ei viipynytkään kau'an, ennenkuin Ström avasi oven, ja hänen käsivarteensa nojasi presidentti Elgklo, puettuna muhkeaan soopelinnahkaiseen turkkiin.

Luuvaloa potevien laita on, kuten tiedämme, niin omituinen, että he yhtenä päivänä voivat olla kuoleman kielissä ja toisena sitä vastoin näyttäytyä perin pohjin parantuneilta, paitsi virnastelijaa ja valtiomiestä ei ole mitään niin juonikasta ja epäluotettavaa kuin luu-valo.

"Olkaa hyvä ja astukaa sisään vaan, herra presidentti!" kehoitti maisteri; "mutta pitäkää kaiken mokomin kalossia jalassanne... minun laattiamatoissani on auringon säteitä loimena ja lunta kuteena... oivallista kangasta, mutta ei näytä miltään silmiin, eikä siitä juuri ole hyötyä jaloillekaan."

Presidentti nilkutti hökkelin sisään, tähystellen sekä kerjäläistä että seiniä synkillä silmäyksillä.

"Teistä näyttää minun makuuhuoneeni kurjalta", sanoi maisteri, "ja siinä on teidän armonne aivan oikeassa... Useimmat minun tovereistani ovat kylläkin ylpeät makaamaan asuurisinisen taivaan alla, auringon kehä päänsä päällä... Mutta minä vihaan kaikkea ylellisyyttä, minä, ja sentähden olen minä jo monta herran vuotta asunut ja oleskellut täällä.

"Kuitenkin olen minä aina lohduttanut itseäni sillä, että jalopeuran luola ja kotkan pesä ovat minun asuntooni verraten kuin hökkeli palatsia vastaan... Siispä on kaksi kuningasta, jotka voivat kadehtia minulta asumustani... Onhan sekin jotakin, sanot kana, niellessään ohrien puutteessa hohtokiven... Herra presidentti katselee itsellensä tuolia, näen ma... minä olen rohjennut vetää esille tämän pöydän... olkaa armollinen ja istukaa sille, niin saatan sanoa, että minunkin pöydälläni kerran on ollut krokaani."

Presidentti oli senlaisella mieli-alalla, ett'ei hän voinut nauraa, eikä suuttua tuon kummallisen kerjäläisen rohkeudesta. Lujasti päättäneenä taipua olosuhteiden mukaan, käski hän palvelijata menemään ulos, jonka jälkeen hän paremman puutteessa nojausi pöydän reunaa vasten.

Palvelija meni ja maisteri istahtui presidentin eteen kolmijalkaiselle tuolillensa.

Presidentti ja kerjäläinen olivat hetken äänettä, jolloin he tarkasti silmäilivät toisiansa, luultavasti kumpikin odottaen ensiksi tulevansa puhutelluksi.

"Tämän viikon ajalla on minun palvelijani käynyt täällä joka päivä", alkoi vihdoin presidentti.

"Monta kertaa päivässä", lisäsi maisten; "väsymätöin miesi, sen täydyn myöntää ikäänkuin kivikauris on hän hypiskellyt näillä kallioilla... Olisipa voinut luulla hänen juoskennelleen tuon tytön jäljessä omasta puolestansa."

"Te olette siis ainoa, joka tiedätte jotakin tuosta tytöstä?"

"Niin kyllä... sehän on luonnollista, se... Nyt tulee kuluneeksi noin kymmenen vuotta, kun minä olen asunut Jörgen'in talossa... Se hyyryläinen, joka voi asua kymmenen vuotta samassa paikassa, ei olekaan mikään tavallinen ihminen, herra presidentti, ja jos hän lisäksi on kerjäläinen, saattaa häntä pitää maailman ihmeenä... niinhän se on, vai kuinka?"

"Minun palvelijallani oli käsky tuoda teidät minun luokseni."

"Tasmällensä ilmoittikin hän sen käskyn ja senlaisella tarkkuudella, kuin jos hän olisi ollut presidentti itse."

"Mutta te ette tahtonut tulta."

"Aivan totta... Kun tahdon kerjätä joitakuita ropoja, astua hötköttelen itse, ja rivakkaasti se käykin... jos minulla olisi hevoiset ja vaunut kävisi se vieläkin rivakkaammin."

"Mutta eiköhän toki ole jokseenkin paljon vaadittu, että minun täytyi tuleman teidän luoksenne?"

"Te arvelette olevan vahinko teidän hevoisistanne, joiden on täytynyt ravata Skinnarvik'iin tällä huonolla kelillä, mutta ei laisinkaan vahinko minusta, jolla ei ole kavioita eikä kenkiä."

"Mutta tiesittehän te minun olleeni sairaana?"

"Minä sekä olen ollut että olen sairaana... minä olen maannut vilutaudissa koko kevään... Tänään on minun vapaapäiväni, ja minä nauttisin kiinajauhetta, jos minulla sitä olisi."

"Miesi-parka!" surkutteli presidentti, silmäillen tuota kuihtunutta olentoa.

"Surun surkuttelua ei tarvita, herra presidentti!... Ennemmin pitäisi minun surkutteleman teitä, sillä ensiksikin sairastatte te luu-valoa ja toiseksi kerjäätte te kerjäläiseltä."

"Ystäväni, te unohdatte"...

"Ystäväni!" lausui kerjäläinen, keskeyttäen presidenttiä; "se sana on ylhäisen suussa kultaruuvilla varustettu tekohammas... se kiiltää aina niin viehättävästi köyhälle, mutta kulta pysyy liikkumatta kiinni ikenissä... Minä sanoin teidän kerjäävän kerjäläiseltä, mutta minä sanon teille myöskin, mitä te kerjäätte... Te kerjäätte minulta voidetta sairaalle omalletunnollenne; te kerjäätte minulta ukkosenjohtajaa ijankaikkisen kostajan salamaa vastaan."

Presidentti säpsähti, ja se ahdistus, joka äkkiä synkisti hänen kalpeat kasvonsa, osoitti kerjäläisen arvelut tosiksi.

"Kaikkea tätä tahdotte te nyt saada minulta", jatkoi tämä; "minun, köyhän paholaisen, pitäisi antaman teille, mitä te ette edes kaikilla aarteillannekaan voi ostaa!... Ja sittenkin vaaditte te, että minun olisi pitänyt tuleman teidän luoksenne... Ei, paljon kiitoksia... Ja jos en minä olisi ollut niin laiskakaan, olisin minä kuitenkin ajatellut näin: Eipä haittaa, että se rikas ja ylhäinen miesi kerrankin saa nähdä, miten meillä on täällä Skinnarvik'issä... ei voi olla haitaksi, että hän kerta käy sillä kalliolla, jolla tuo tyttöparka vuosikausia juoksenteli avojaloin... ei voi olla haitaksi, että hän saa istua samalla pöydällä, jonka ääressä tämä istui monet illat, auttaen minua sepittämään tarinoita, joka onkin sangen vaikeata, kuin myöskin näkemään nälkää ja vilua, joka on vieläkin vaikeampaa... Kaikki tuo ei saata olla haitaksi, ajattelin minä, vaan sen pitäisi päinvastoin tuottaman saman hyödyn kuin kuppaaminen."

Presidentti tuijotti siveyden saarnaajaan ikäänkuin olisi hänen silmänsä olleet lasista, eikä hän ollut vielä ehtinyt keksiä mitään soveliasta lausetta, jonka hän olisi voinut pistää väliin.

"Te ette voi syyttää minua puuttuvasta avosydämisyydestä", jatkoi tuo repaleinen saarnaaja; "mutta minun mielestäni ei siitä ole paljon lukua... Nähdessäni teidän palvelijanne juoksentelevan edestakasin näissä lähellä olevissa hökkeleissä etsimässä erästä pientä tyttöä, joka kuusi vuotta sitten oli kahdentoista vuoden vanha ja jonka nimi oli Amanda, aavistin minä heti, että joku vanha kivikova kallio oli haljennut ja silloin päätin minä tupata halkeamaan niin paljon, kuin sinne mahtui ja vielä enemmänkin... On niin saakelin hauskaa, kun joskus saa antaa lähimäistänsä noin turkille, varsinkin jos turkki on soopelinnahkainen, kuten teidän turkkinne laita on."

"Kertokaa minulle tämän tytön kohtalosta ja sanokaa minulle, missä hän on, niin minä palkitsen rehellisesti teidän vaivanne", sanoi nyt vihdoinkin presidentti.

"Jos minä ilmoittaisin teille, herra presidentti, että tämä tyttö on kuollut kurjuudessa, mitä te siihen sanoisitte?" kysyi maisteri.

"Kuollut!... kuollut kurjuudessa!" kertoi presidentti, kallistaen päänsä rintahansa.

"Sehän olisi kauheata, eikö niin?... Mutta kuoleman kautta olisi hänen kurjuudestansa kuitenkin tullut loppu... se olisi kuitenkin lohdutus, vähäinen, minä myönnän sen, mutta kaikissa tapauksissa parempi kuin ei mitään... Eihän se olisi ollut teidän vikanne, että hän rupesi kuolemaan, ennenkuin te saitte tilaisuutta pukea hänet silkkiin ja koristaa hänet hohtokivillä; kaiken tuon voisitte sanoa itsellenne lohdutukseksi... Mutta, herra presidentti, ajatelkaas, jos hän Vielä eläisi"...

"Hän elää siis!" huudahti presidentti ja hengitti hiukan keveämmin.

"Jos hän eläisi... eläisi kurjuudessa, olisi vajonnut riettauteen... se olisi kauheampaa, se, teidän arvoitus... Te ette voisi pukea häntä silkkiin ettekä hohtokiviin, sillä se olisi milt'ei samaa kuin mätämunan tarjoaminen kultaiselta lautaselta. Eipä olisi mahdollista tarjota sitä herttuavieraalle, saati mieltyä siihen itse... Teidän täytyisi siis väistää hänen läsnäoloansa, mutta hänen kiroustansa te ette voi välttää, niin kuin lapsi kiroaa vanhempiansa, jolloin tulee pilkkuja sekä kuuhun että aurinkoon."

"Monta kertaa aijoin minä kuulustella häntä", jupisi presidentti masentuneena; "mutta... mutta"...

"Mutta te unohditte sen, herra tähdistön jäsen!... Vaan jos korkeasti syntynyt kreivi se ja se, tahi paroni se ja se, kutsuisi teitä pelaamaan Viira-peliä, tahi syömään ostronia, sitä te ette unohtaisi... Se on, kuten aina olen sanonutkin, että velvollisuuden ja kohtuuden tunteella ei ole sijaa ylhäisen miehen muistikirjassa."

"Lakatkaa! te otatte minusta hengen!" tuskaili tuo vanha miesi.

"Kumpi hyvänsä noista äsken mainituista seikoista olisi voinut tapahtua", vakuutti kerjäläinen, "ja minä melkein olen kylläkin julma paheksumaan, ett'ei kumpaakaan näistä kuitenkaan tapahtunut, sillä kunnon löylytyksen olette te sittenkin ansainneet, herra presidentti ja tähdistön jäsen!"

"Miesi!" huudahti presidentti, menettäen malttinsa; "tahdotteko sanoa minulle, josko hän elää, vai josko hän on kuollut!... ja jos hän elää, missä on hän? kuinka voin minä löytää hänet?"

Kerjäläinen oli vaiti hetkisen. Luultavasti neuvotteli hän itseksensä, Vieläkö hänen pitäisi kau'emmin pitämän tuota ylhäistä herraa kidutuslavalla, vai tehdä vihdoinkin laupeus oikeuden asemesta.

"Tunteeko herra presidentti erästä revisoria nimeltä Alm?" kysyi hän vihdoin.

"Revisori Alm?... minä en tunne ketään sen nimellistä henkilöä."

"Vai niin, te ette tunne revisori Alm'ia... senpä minä kyllä luulenkin... Revisori Alm on tavattoman kunniallinen ihminen."

"Tietääkö se henkilö jotakin tytöstä?... Voiko hän antaa minulle joitakin tietoja hänestä?"

"Tunteeko herra presidentti sitten erästä kauppaneuvosta nimeltä Räyel?"

"Kyllä minä kauppaneuvos Räyel'in tunnen."

"Vai niin, te tunnette kauppaneuvos Räyel'in... senpä minä kyllä luulenkin... Kauppaneuvos Räyel on tavattoman suuri konna."

"Mitä rohkenette te sanoa!... oletteko menettäneet järkenne, miesi!"

"Siinä tapauksessa olette te myöskin tuttu kauppaneuvoksen pojan kanssa?" jatkoi maisteri kysymyksiänsä, huolimatta presidentin Vastalauseista.

"Mitä on kauppaneuvoksella ja hänen pojallansa tekemistä tämän asian kanssa?" kysyi presidentti.

"Erinomaittainkin tuolla jälkimäisellä", vastasi maisteri; "kumpaisella näistä nimistä tahansa voidaan avata lukko siihen salaisuuteen, jonka perässä te hääräätte... Mutta minä sanon teille edeltäpäin, että näiden molempain nimien välillä on melkein sama eroitus kuin avaimen ja tiirikan välillä... Valitkaa nyt, mikä niistä vaan parahiten soveltuu teidän kädellenne... Minä olen nyt sanonut kaikki, mitä minä tahdon sanoa ja minä olen lörpötellyt paljoa enemmän, kuin minulla on tapana tehdä, asiassa, joka ei ylimalkain minuun koskekaan... Kiittäkää te Jumalata, että minä jo olen sanonut näinkin paljon!... Mutta minä olen tavattoman helläsydäminen tänään."

"Te luulette siis, että revisori Alm..."

"On avainko?... onpa niinkin, herra presidentti."

"Ja että luutnantti Räyel..."

"On tiirikkako?... se on varmaa kuin pieni kirje."

"Ja enempätä te ette voi ilmaista minulle?"

"Enempää en minä tahdo ilmaista, kuten äsken viittasin."

"Ottakaa kuitenkin tämä vaivastanne", lausui presidentti, tarjoten kerjäläiselle joitakuita setelejä.

"En ole koskaan vastahakoinen", lausui tämä, ottaen rahat: "se on yksi minun perusaatteistani, on minulla kunnia sanoa... Mutta vielä sananen, teidän armonne, kaiketi on tämä ensikerran, kun te olette maksaneet koristelemattoman totuuden rahalla?... Senlaista tavaraa on tavallisesti tapana maksaa herjaussanoilla ja kepinlyönneillä."

"Te olette häpeämätöin olento, joka väärinkäytätte minun maltillisuuttani!" selitti presidentti, joka luultavasti arveli kerjäläisen nenäkkäisyyden menevän liian pitkälle.

Maisteri purskahti nauramaan.

"Ah, kuinka he aina ovat yhtälaisia!" lausui hän silloin; "hän rohkenee puhua omasta maltillisuudestansa muita kohtaan samalla hetkellä, jolloin hän itse tarvitsee sitä lajia enemmän kuin taivaskaan voi antaa... Näiden sieluihin ei siis pysty mikään."

"Käskekää minun palvelijatani tulemaan sisään!" lausui presidentti.

"Enkö minä saa saattaa teidän armoanne vaunuihin?" kysyi isäntä, lähestyen vierastansa.

"Pysykää te, hyvä miesi, etäällä", pyysi vieras, "ja käskekää minun palvelijani tulemaan sisään."

Samassa avattiin ovi.

Sekä ylhäinen että kerjäläinen hätkähtivät moniaan askeleen takaperin.

Sen henkilön muoto, joka nyt astui huoneesen, ja seisahtui kynnyksen sisäpuolelle, olikin sitä laatua, että se voi vaikuttaa säikähdystä sekä ylhäisessä että alhaisessa.

Tämä oli nimittäin, jättiläisenkaltaisilla jäsenillä varustettu mieshenkilö, jonka kasvot yhtä paljon osoittivat mielen raakuutta ja julmuutta, kuin hänen vaatteensa suurinta köyhyyttä ja kurjuutta. Henkilö oli vaiti, mutta hänen suhdattomassa päässään olevat suuret, harmaat silmänsä kieppuivat vitkallisesti yhdestä toiseen.

Maisteri oli ensimäinen, joka toipui.

"Nytpä on Belsebub'in ylimmäinen pappi lähettänyt hänetkin tänne!" jupisi hän, otsa rypyssä; "tahi", huudahti hän samassa, kun hänen silmänsä alkoivat kiilua tavattomalla loistolla, "tahi on hän tällä kertaa tietämättänsä Jumalan välikappale!... Herrat eivät taida tuntea toisiansa, arvelen ma!"

Presidentti tahtoi huutaa miehiänsä, mutta hänen kielensä petti. Tuon ovella olevan julman, vaikka hänelle tuiki tuntemattoman olennon näkeminen oli vaikuttanut hänessä hervaisevaa kauhistusta.

"Minä saan siis kunnian", lausui maisteri, kumartaen kummallekin, "minä saan siis kunnian esitellä presidentin ja tähdistön jäsenen Elgklo'n, Amanda Lang'in isän, rosvolle ja linnanvangille Broms'ille, Amanda Lang'in kasvatusisälle... Minulla on se kunnia, on se kunnia, herraseni!"

Presidentti parahti ja pysyi töin tuskin seisovallansa. Rosvo näytti myöskin olevan hiukan hämillänsä esittelystä; mutta hänen silmäyksensä kiintyi vihdoin jonkinmoisella vakavuudella erääseen suureen, hohtokivellä koristettuun sormukseen, joka kiilsi tuon ylhäisen virkamiehen kädessä.

"Eikö isällä ole antaa kiitollisuuden sanaakaan kasvatus-isälle", jatkoi kerjäläinen; "nuot paksut huulet lausuivat monta kirousta sen vapisevan tytön yli... tuo leveä kämmen nyhti monta suortuvaa Amandan paksuista, mustista kähäristä... Hän kasvatti omalla tavallansa, hän... Te ette kasvata minkäänmoisella tavalla, te!"

Presidentti röhelsi joitakuita käsittämättömiä sanoja ja antoi päänsä vajota.

"Niin, niin", lausui kerjäläinen lopuksi, hykertäen kämmeniänsä ja silmäillen presidenttiä, "niin käy, kun pilkataan luonnon lakia, joka ei anna rankaisematta itseänsä pilkata, koska se on Jumalan säätämä!"...

Äolmaskymmenestoinen luku.

Virransaaressa.

Olihan muuan jälkeenpuolipäivä Heinäkuun keskipaikoilla. Tukholman virransaaressa vilisi väkeä. Sydänsuven aurinko heloitti kirkkaana ja kohtuullisen lämpöisenä puiden ja istutusten yli ja virran välkkyvät aallot tanssivat kuin vallattomasti leikkivät lapset kivistä rakennetun puolipiirin ympärillä, jolla tämä sanomattoman ihana ja hauska kävelypaikka sijaitsee.

Kaikki istuimet olivat täynnä hyvinpuettuja henkilöitä, ja kaikki pöydät olivat koristetut posliineilla ja kristalliastioilla, jotka olivat kukkuroillaan erilaatuisia herkkuja ja virvoitusaineita, joten herra Berdts'illä, ravintolan perustajalla ja ylläpitäjällä, myöskin oli mitä iloisin päivä.

Eräässä verannan ulkopuolella olevassa pöydässä elettiin erittäinkin hauskasti. Noin puoli tusinaa pääkaupungin komeimpia nuoria miehiä olivat asettautuueet tämän pöydän ympärille, korkea-äänisesti laverrellen ja nauttien ahkerasti sampanjaa ja seltterivettä, joiden pureet sekaantuivat toisiinsa, puhumattakaan Havannatupakan savusta, joka peitti tuon iloisen seurueen hyvältä tuoksuvilla pilvillä.

Kuu herrat istuvat noin ja kilistelevät laseja, mistä he tavallisesti juttelevat? Jos he ovat nuoria sotilaita, on puheen aineena tietysti arvon koroitukset armeijassa ja joskus myöskin uusimmat keksinnöt sotatieteen alalla, kuten esim. se, miten voitaisiin ampua pommeja mitä pisimmän matkan päähän. Jos he ovat nuoria sivilivirkamiehiä tahi kirjureja, puhellaan myöskin koroituksista virastoissa ja joskus joistakuista mutkaisista asioista, jotka kuuluvat heidän virka-alaansa. Harvoin pistävät he itsenänsä siihen, mikä koskee valtiota, tahi muutoin heidän asemaansa kansalaisina, sillä harvoissa maissa on kansallishenki niin vähän kehittynyt kuin meillä. Niin, pidetäänhän, jollei juuri vikana, kumminkin tietämättömyytenä seura-elämän vaatimuksista, jos puhuu yleisistä asioista, joita on parhain jättää hallituksen huoleksi, samoinkuin maailma jätetään Jumalan. Kentiesi ovat suhteet hiukan muuttuneet nykyisimpinä aikoina, sillä vaikka kuinka suljetaankin ovet ja akkunat kansallisheugeltä, raivaa se lopulta kuitenkin tien meidän luoksemme, valloittaen meidät, huolimatta kaikesta meidän vastahakoisuudestamme ja hitaudestamme. Huonostipa olisi maailman laita, joll'ei Jumala soisi luoduille olennoillensa parempaa kuin he itse.

Mutta palataksemme nyt puheenlaatuun nuorten herrain kesken, ei pidetä vikana eikä tietämättömyytenä seura-elämän vaatimuksista, jos kerskailee huonosta onnesta uhkapelissä, ja hyvästä lemmenseikoissa, sillä edellinen ilmaisee rahojen yltäkylläisyyttä, jälkimäinen hempukoiden monilukuisuutta. Tällähän kaksittaispohjalla täytyy kelpo nuorukaisen levätä, ett'ei tuo saakelin tavalla kiihoittava puoli elämässä menisi hukkaan. Ja jos on puute tositapahtumista, kuinka helposti heittäydytään valheen alati avonaiseen syliin! Oi, kuinka monen jalon naisen maine on lentänyt sampanja-pullon tulpan mukana! kuinka monta valhetta on vaimon kustannuksella lioitettu viinassa! -- Ja kun tämä tapahtuu tuoreessa puussa, mitä tuleekaan tapahtumaan kuivassa! Kun esim. saadaan käsiinsä joku olento, jolla on kauniit posket ja tuntehikas sydän ja joka on antanut pienimmänkin syyn tulla hartioillensa, kuten sanotaan, kuinka säälimättä isketään kiinni hänen nimeensä ja maineeseensa ja jaetaan saalis susien tavoin keskenänsä! Kaikki kerskaavat muiskutelleensa tuota suloista suuta tahi noiden kukoistavien poskien ruusuja, aivan samoinkuin muutamat taide-esineiden kerääjät mielihyvällä kertovat, miten heille on onnistunut varastaa jäännöksiä jostakin taideteoksesta tahi pyhistä kappaleista, täydellisentääksensä niillä kokoelmiansa. Ei kukaan häpeä varkauttansa, eipä edes kukaan epäröi, jos niin tarvitaan, valehdellakaan niskoillensa senlaista varkautta, sillä mitä ei tehdä, saadaksi olla mies, jota mainitaan, yksinvaltias Sulottaren tyttärien yli.

Melkein samaa laatua olivat ne hauskat keskustelut, joita nuot kuusi komeata nuorta miestä, jotka yhtä vähän säästivät naisten mainetta kuin sampanjapullojakaan, pitivät keskenänsä.

"Mutta, lempo vieköön, tässä minä istun ja unohdan erään valtiollistärkeän uutisen!" huudahti eräs noista kuudesta; "vaikka, kun tarkemmin mietin asiaa, se kentiesi ei olekaan mikään uutinen sinulle, veli Räyel, ehk'et ole ollutkaan tuntia kau'emmin meidän oivallisessa pääkaupungissamme."

"Ei mikään uutinen minulle, sanot sinä!" lausui Räyel, joka, kuten huomaamme oli yhtenä jäsenenä tuossa hauskassa seurassa; "minähän tulen suorastansa maalta ja kuinka voisin minä siis tietää mitään? Annapas kuullakseni tuo uutinen, että saan päättää, josko se ansaitsee valtiollistärkeän nimeä."

"Sinä olet kumminkin monta kertaa jutellut meille monista hauskoista seikkailuistasi tuon saksalaisen laulajattaren, Olivia Heuser'in kanssa", lausui uutisenkertoja.

"Kuinka sinä olet ohjannut häntä taiteen tiellä", keskeytti toinen nauraen, "ensiksi Göteporissa viime syksynä ja sitten Saksassa, ollessasi siellä koko viime talven."

"Ah, niin, tosin olen minä tuttu hänen kanssansa", vastasi Räyel ylhäisellä välinpitämättömyydellä; "enkö minä olisi tuttu ihanimman naisen kanssa, joka koskaan on astunut näyttämölle!... Niin, sinä olet oikeassa, minulla on ollut monta hauskaa seikkailua hänen kanssansa."

"Niitä teillä ei ole ollut, herra luutnantti Räyel!" kuului ääni eräältä pöydältä, joka seisoi lähinnä sitä, jonka ääressä nuot kuusi istuivat.

Nuot kuusi hämmästyivät tuosta odottamattomasta keskeyttämisestä, käänsivät silmäyksensä siihen suuntaan, josta ääni oli tullut, ja huomasivat erään keski-ikäisen miehen, kalpeilla, vakaisilla kasvoilla, istuvan punssilasin ääressä silmäilevänä sanomalehteä; mutta yksi noista kuudesta, nimittäin luutnantti Räyel, näytti samassa sangen nolostuneelta.

"Viime syksynä Göteporissa", jatkoi tuo vakava miesi, "olitte te todellakin viisi minuuttia mamselli Heuser'in etimäisessä huoneessa odottamattomana ja vastenmielisesti nähtynä, mutta teidän täytyi pötkiä tiehenne hänen omasta käskystänsä... Viimeisenä talvena kuljitte te hänen jäljessänsä kaupungista kaupunkiin Saksanmaalla ja kuinka usein te tulitte hänen etehiseensä, en minä tiedä... Mutta sen minä varmaan tiedän, että teidän jalkanne ei koskaan astunut hänen erikois-huoneensa kynnyksen yli... Nyt riippuu luonnollisesti teistä itsestänne, herra luutnantti, josko minun myöskin pitää näyttämän toteen, mitä minä olen sanonut."

Luutnantti Räyel istui ikäänkuin salaman iskemänä.

"Minua kummastuttaa, herraseni", muistutti yksi noista kuudesta, "että te, jota ei kellään meistä ole kunnia tuntea, sekoitatte itsenne meidän juttuihimme."

"Se kummastuttaa teitä, että on ihmisiä, jotka tahtovat puollustaa poissa olevaa naista, jonka mainetta koetetaan tahrata!" vastasi tuo kalpea miesi, joka sitten tyhjensi lasinsa, nousi istuvaltansa ja meni tiehensä.

"Todellakin on hän sama henkilö, joka eilen oli vastaanottamassa tuota saksalaista laulajatarta höyrylaivalta", lausui uutisten kertoja, seuraten silmillänsä poismenevää; "minä arvelinkin nähneeni hänet jo ennenkin."

"Mitä sinä sanot!" huudahti Räyel, jonka nolostuminen silmänräpäyksessä oli jättänyt sijaa suurimmalle hämmästykselle; "mitä sinä sanot... Olivia Heuser Tukholmassa!"

"Opettajansa luvatta!" pilkkasi yksi hänen ystävistänsä.

"Ha, haa!" nauroivat toiset.

"Olivia Heuser Tukholmassa! Hän Tukholmassa", huudahti Räyel, nousten istuimeltansa huomaamattakaan edes tuota ivallista naurua; "hourailetko sinä, vai onko se hävytöin valhe?"

"Valhe?... kuinka rohkenisin minä valehdella niin totuutta rakastavalle ritarille, kuin sinä olet?... Niin, niin, hän on todellakin Tukholmassa, ja jos nyt tahdot jatkaa hauskoja seikkailujasi"...

"Etehisessä", lisäsi toinen noista armahtamattomista veljistä.

"Mahdotointa! Hän ei voi olla Tukholmassa!" jatkoi Räyel, joka tällä hetkellä oli kuuro kaikille pilkkasanoille.

"Minä olin sattumalta eilen laivasillalla, kun höyrylaiva tuli Lübeckistä... Silloin huomasin minä heti matkustajien joukossa erään sanomattoman ihanan naisen... Siinä suhteessa ainakin on Räyel puhunut totta."

"Eteenpäin, eteenpäin!" huudahti tämä, joka seisoi ikäänkuin tulisilla hiilillä.