Part 23

"Niin, minä olin todistajana siihen", vakuutti tämä; "minä kuulin katumuksen sanoja hänen suustansa... kuulin myöskin hänen haluavan sovittaa, mitä hän luuli voivansa sovittaa... mutta"...

Alm olisi tahtonut lisätä, että luutnantti Räyel niiden kahden vuodon ajalla, jotka olivat kuluneet Asplundassa tapahtuneiden seikkojen jälkeen, kumminkin oli sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta pysynyt samana, huikentelevaisena, nuorena miehenä kuin sitä ennenkin; mutta hänen tuli sääli tuon polvillansa olijan surkeata muotoa, ja koska tämä sääliväisyys ei sallinut hänen enempää musertaa tuota onnetointa, jätti hän lausumatta, mitä hän vielä oli aikomaisillansa sanoa.

"Ne jäähyväiset, joita nyt sinulle sanon, Amanda, ovat minun viimeiseni", alkoi tuo nuori miesi uudestansa, "sillä minä olen lujasti päättänyt ei enää nähdä sinua, ei enään etsiä sinua... muita lähtiessäni tahtoisin lähteä siinä vakuutuksessa, että sinä enemmän surkuttelet kuin tuomitset minua, ja että sinun ajatuksesi minusta tästälähtien tulee olemaan samanlainen kuin se, joka omannetaan ijäisesti kadonneelle, kuolleelle... Senlainen ajatus ei voi olla muu kuin sovinnon ajatus, jos kohta kuollut on ollutkin törkein rikoksellinen, kuin maa on päällänsä kantanut."

Amanda oli vaiti, mutta hänen rintansa paisui ankarasti, pitäessään kumpaakin kättänsä kasvojensa edessä, ikäänkuin pelkäisi hän vielä kohdata tuon polvillansa olijan silmäyksiä.

Tämä oli kieltämättä sangen järisyttävä näky. Tuo nuori, viehättävän kaunis miesi, ennen niin ivallinen, niin rohkean kevytmielinen, ja nyt niin rukoileva, kalpea, kyynelsilmäinen ja muserrettu.

"Minä en nouse pois, ennenkuin olen kuullut tuon sovinnon sanan", jatkoi Räyel; "rääkättäköön minua, surmattakoon minut!... Kentiesi tulee minun kuolonhuutoni ja katsaus minun sammuvasta silmästäni avaamaan sen suun, jonka viha ja kosto on sulkenut!"

"Menkää, menkää!" lausui Amanda lempeämmällä äänellä, mutta katsomatta häneen; "minä en vihaa teitä, minä en tuomitse teitä!... Sydämellä, joka vuotaa verta, ei ole voimaa kostoon... Te ette olleet yksinänne vikapää minun onnettomuuteeni... siinä katumuksen tunteen soimauksessa, joka tunkee korvaani, kuulen minä omankin ääneni... Ainoastansa syyttömällä, puhtaalla on oikeus rangaista; ainoastaan Jumala voi tuomita välillämme... Menkää, menkää! minä olen antanut teille anteeksi, sillä minä tarvitsen anteeksi antamusta itsekin!"

Ah! senlainen on se sydän, jossa puhdas lempi kerran on leimunnut. Olkoonpa vaikka myrkkyäkin siinä maljassa, jonka lempi on tuonut meidän huulillemme! tunnettakoonpa, kuinka kuolema riehuu jokaisessa suonessa, jokaisessa hermossa! Eipä työnnetäkään ankaruudella maljaa pois; eipä katsellakaan kau'emmin vihaisilla silmäyksillä kättä, joka sen meille tarjosi.

"Hyvästi!" kuiskasi tuo nuori miesi, jonka jälkeen hän nousi seisovallensa, astui vitkaan huoneesta ulos ja katosi.

Amanda seisoi paikallansa. Hänen värisevä ruumiinsa ilmaisi hänen rinnassansa raivoavaa taistelua ja myrskyä.

Katsannolla niin surullisella, ett'ei sitä Voi selittääkään, kohtasi häntä Alm'in silmäykset. Hän kuuli nuot tyrskivät nyyhkimiset; hän näki, kuinka kyyneleet vierivät noiden lumivalkeiden sormien välistä, jotka yhä peittivät hänen silmiänsä. Hän tahtoi lähestyä Amandaa, tahtoi lausua hänelle lohdutuksen sanoja; mutta jalka petti, kieli petti hänet. Hänen oikea kätensä painui suonenvedon tapaisesti hänen sydämellensä, ja hänen kasvonsa olivat vaaleammat kipsikuvaa, joka seisoi huoneessa olevalla peilipöydällä. Hän aavisti, mitä Amandan rinnassa liikkui, ja että uhri hänen omassansakaan ei vielä ollut täytetty.

"Pelastakaa minut! sallikaa minun paeta!" huudahti tyttö vihdoin jonkunlaisessa houreessa; "mikä paha henki on ryöstänyt minun rauhani!... laupias Jumala!... Lammermoor'in morsian ei ollut niin onnetoin, kuin minä olen tällä hetkellä... Hänen ja Edgarin välillä oli ainoastansa mielipuolisuus ja kuolema... mutta minun ja hänen välillänsä on rikos ja rikoksen rinnalla minun oma sydämeni!... minun heikko, kurja sydämeni!"

"Hyvä, rakas lapseni!" sanoi kasvattaja-isä, joka jo oli voittanut levottomuuden ja myrskyn omassa rinnassansa, kiertäen kätensä ottotyttärensä ohuvien vyötäisten ympärille ja sulkein hänet ystävällisesti syliinsä; "älköön mitkään varjot lähestykö Amandan sydäntä, sillä taide, jonka lemmikiksi hän on tullut, on pyhittänyt tämän sydämen itsellensä!... Taiteessa, samoinkuin kaikessa kauniissa elää Jumala, ja missä hän on, siinä on rauha, lohdutus ja voitto... Todellisen ihannetaiteen tie on myöskin Jumalan tie ja pieninkin poikkeus tuosta jälkimäisestä johtaa myöskin äärettömän kau'aksi pois edellisen todellisesta tarkoitusperästä... Taiteilija ilman siveyttä on varrestansa taitettu kukkanen... sen tuoksulle ja kukoistukselle ei olekaan huomispäivää ja turhaan valaa katumus kyyneliänsä sen lakastuneille lehdille... Kuinka korkealle maailma nostaakin hänet olallansa, tahi kohottaa hänen maineensa pilviin saakka, puuttuu häneltä itseltänsä kuitenkin sisällinen rauha ja usein tahtoisi hän vaihtaa maailman ihailun sen kunnioitukseen... Mutta jos hän samalla kertaa on voittanut itsensä, jos hän on karkoittanut sydämensä heikkouden ja hillinnyt himojensa voiman, silloin on hän Jumalan kuva, silloin on hän enkelin kaltainen."

* * * * *

Sillä välin juoksi kaupungista yön selkään, vaeltaen metsäin, vuorten ja rämeiden poikki, Amandan vanhempi kasvattaja-isä, tuo julma rosvo, noituen huonoa onneansa ja kiroten kaikkea. Hänen jäljissänsä hiipi valkoinen repo, samoinkuin sakaali seuraa erämaan petojen kuningasta, ei kuitenkaan, niinkuin edellinen, viipyäksensä niiden uhrein luona, joita tuo jälkimäinen on heittänyt jälkeensä, vaan iskeäksensä ensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa hampaansa pakenevan selkään. Vihollisia yleiselle järjestykselle ja ihmiskunnalle, olivat he vieläkin katkerampia vihollisia toisillensa.

Neljäs aikakausi.

Tytär.

"... Pilvet poistuu -- varrella, jok' aivan Oil ennen kukaton, On tuoreet ruusut nyt. Enkeli taivaan Näin pukenut sen on Jo loistohon."

_Carlén_.

Kolmaskymmenes luku.

Luu-valon vaikutus.

Kun onnellisesti ja hyvin ollaan päästy syksyn ja talven läpi edellisen liu'ottamatta ja jälkimäisen kutistamatta meitä, millä ihastuksella silloin riennämmekin lähenevää kevättä vastaan! Me alamme elää uudestaan, ja tuntuu ikäänkuin versoisi uusia ruusuja sekä ruumiistamme että sielustamme. Tämä ei kuitenkaan millään tavalla ole sanottu keuhkotautisesta eikä luu-valoa potevasta, sillä näille on kevät vitsaukseksi. Vieno kevätaurinko, joka vapauttaa järvet ja virrat raskaasta jääpeitteestä, irroittaa myöskin putamien kahleet, ja pahat, terveydelle haitalliset ainekset tulevat päivän valoon samalla ajalla kuin hyvätkin, terveydelle edulliset.

Presidentti Elgklo'ta ei vaivannut keuhkotauti, sillä hänellä oli kaiketi ikänsä ollut rinta, jolla sopi kerskailla. Hän kehui voivansa hengästymättä käydä ylös jyrkimpiäkin portaita ja istua useampia hetkiä kyyrysissään kirjoituspöytänsä yli tästä olematta hänelle vähintäkään haittaa. Ei hänellä myöskään ollut minkäänmoisia mielipahoja, jotka olisivat voineet jäytää sydäntä ja keuhkoja. Siis olisi hän voinut odottaa mitä levollisimpia vanhoja päiviä, jollei tuo pahuuksen luu-valo yht'äkkiä olisi iskenyt itsensä häneen kiinni, luvaten, huolimatta kaikista lääkintätaidon ponnistuksista, tulla hänelle yhtä uskolliseksi, kuin hänen pohjantähden ritarimerkkinsäkin oli, tahi kuin hänen puolisonsa oli ollut, ennenkuin hän vuosi takaperin ajoi matkoihinsa Isonkirkon komeoissa ruumisvaunuissa viikatemiehen tempaamana.

Tämän puolisonsa kadottamisen kärsi hän ylimalkain kuten järkevä mies ainakin, vaikka hän väliin ei voinut olla kaipaamatta vaimovainajatansa, erittäinkin silloin, kun luu-valo häntä ahdisti. Nuot pienet, vähäpätöiset riidat puolisojen välillä olivat enimmästänsä virkistäneet leinitautista ja siis lievittäneet hänen kipuansa, josta huomataan, että väliin voi olla terveellisempää, jos on joku toruttavana, kuin jos on rakastettavana.

Tosin olisi hänellä voinut olla paljon selviteltävää palvelijoidensa ja erittäinkin vanhan suosikkinsa, kamaripalvelija Strömin, kanssa, mutta osaksi olivat nämät hänen ylhäisen asemansa vuoksi yhteistuumassa liian nöyriä, ja osaksi ei hän pitänyt näitä itsellensä kyllin arvokkaina vastustelijoina. Ainoastansa aviopuolisoiden välillä saattaa senlaisia tyhmyyksiä tapahtua, jotka saavat veren tavallista kuumemmaksi.

Luu-valo ei ole ainoastansa tuskallinen vaan kiusallinenkin tauti, sillä ei kyllin siinä, että se tekee norjemmankin seljän jäykäksi kuin kolmen tuuman kelleksen, jota sahataan yöt, päivät; se riistää myöskin uhriltansa kaiken sen surkuttelemisen, jota tavallisesti omannetaan muille potilaille. Tahdotaanhan pitää luu-valoa ja leinitautia yhtä luonnollisina rikkaille ja ylhäisille herroille kuin kunniatähtiä ja eläkerahojakin; arvellaanpa nuot edelliset päälisiksi olevan paremmin ansaittuja kuin jälkimäiset. Kumminkaan eivät ne herätä läheskään yhtä paljon kateutta eikä moittimista.

"Se on vaan luu-valoa", sanotaan ja katsellaan suurimmalla valinpitämättömyydellä, kuinka tuota potilasparkaa muokataan, ikäänkuin olisi hän oikeudenmukaisesti tullut tuomituksi Rikoskaaren 21 luvun 3 §:n jälkeen, ennenkuin mainittu lakipykälä Kuninkaal. Asetuksen kautta Toukokuun 30:ltä päivältä 1835 asianmukaisesti muutettiin.

Kuitenkin pidämme ihmiskunnan kunniaksi varmana, että jos joku eräänä päivänä Huhtikuun alussa, vuonna 1839, olisi nähnyt presidentti Elgklo'n istuvan kötystettynä isoon nojatuoliin, lakkaamatta ähkien ja vaikeroiden, olisi hän varmaankin tullut liikutetuksi tämän tuskista.

Näin raskasta päivää ei ollut hänellä ennen ollut, ja 52 hänen ristimäkirjassansa näytti 72:lta hänen kasvoillansa. Ja nyt olikin senlainen Huhtikuun ilma, että Jumala armahtakoon! ja luu-valo on, kuten tiedämme, tykkänänsä riippuva Herran ilmasta.

Kamaripalvelija Ström'kin, joka seisoi isäntänsä nojatuolin vieressä ja joka jo kau'an tätä ennen oli ennättänyt tottua hänen surkeuteensa, tunsi itsensä siitä järisytetyksi.

"Ah, jos se olisi mahdollista!" lausui hän, pitäen kättänsä sillä paikalla, missä hänen sydämensä piti oleman, "tahtoisin minä mielelläni jakaa teidän armonne tuskat, jos minä siten voisin tuottaa teidän armollenne vähänkään lievitystä!"

"Soisipa Jumala, että olisi niin hyvin!" vastasi sairas; "mutta sinä ja sinun kaltaisesi, jotka viettävät aamusta iltaan mitä irstaisinta elämää, saatte kyllä olla rauhassa, jota vastaan minä, joka kaiken elinaikani olen elänyt mitä säännöllisimmästi, minä, joka olen syönyt mitä terveellisintä ruokaa ja tuskin vienyt huulillenikaan väkeviä juomia, minä, joka... Oi! minun kylkeäni... minun säärtäni! Oi!"

Presidentti piti tietysti suuria päivällisiä ja illallisia mitä terveellisimpänä ruokana, eikä lukenut viinejä väkeväin juomain joukkoon.

"Minä, joka tuskin voin muistaakaan sitä hetkeä, jolloin minä olisin laskenut jalkani kostealle katukivelle", jatkoi presidentti, "ja joka aina olen ollut niin arka ilmavedosta... jolla aina on ollut niin huolellisesti vaatteita ylläni, joko olen ollut ulkona tahi huoneessa!... Oi, kuinka minä kärsin!... eikö tästä surkeudesta koskaan tule loppua!"

"Jumala varjelkoon siitä!" huudahti palvelija mitä innokkaimmalla kärkkäydellä.

Presidentti säpsähti ja katseli Ström'iä suurin, hämmästynein silmin, sillä hän oli tarkoittanut luu-valon aikaansaaman surkeuden loppua, kuitenkin saamalla pitää henkensä.

"Minä luulin, minä, teidän armonne toivovan itsellensä kuolemaa", selitti palvelija, "ja sentähden niin"...

"Minä en pelkää kuolemata", keskeytti presidentti; "mutta kipuja... Kau'an kituminen, se on kauheata!"

"Niin, se on kuten minä aina olen sanonut", lausui Ström, "että kau'an viruminen sairasvuoteella on pahin kaikista... Siinä suhteessa ovat ne onnellisia, jotka pääsevät kau'an kitumasta."

"Niin, varmaankin ovat ne onnellisia", myönsi sairas syvällä huokauksella.

"Esimerkiksi kamarineuvos Kruse", lausui palvelija, "hän läksi ulos terveenä kuin pähkinä, mutta tuskin eli hän ottanut kahta askeletta kadulla, kun hän sai halvauksen ja kuoli yhtäkkiä."

"Mutta kuolla niin äkkiä", ähki presidentti; "kuolla ett'ei tiedä hivaustakaan ja ennenkuin on ennättänyt valmistaa itseänsä, se on kauheata!"

Vitkallisesti tahi äkillisesti kuoleminen oli presidentin silmissä yhtä kauheata. Luultavasti onkin yhtä vaikeata löytää minkäänmoista parahultaista kuolemassa yhtä vähän kuin elämässäkään.

"Mutta eihän luu-valo ole laisinkaan vaarallinen, vaikka se on tuskallinen niin kau'an, kun se kestää", lohdutti kamaripalvelija.

"Eihän se juuri vaarallinenkaan ole", myönsi presidentti hiukan levollisempana, "ja onhan minulla, Jumalan kiitos, taitavimmat lääkärit... Oi! kuinka viiltää luissa ja ytimissä!... mukittele minun pohettani, vasempaa pohettani, kuuletko!"

Ström alkoi mukittaa presidentin vasenta pohetta.

"Oletko hullu, ihminen!" huusi isäntä; "luuletko sinä itselläsi olevan rautakangin taottavana!... sinut olen minä saanut syntieni tähden!... Oi! minä en kestä kau'empaa!"

Ström lakkasi mukittamasta ja vetäytyi muutaman askeleen takaperin, miettien itseksensä:

"Jos hän on saanut minut synteinsä tähden, on hän saanut luu-valon avujensa tähden."

"Ah, mitä se oli!" huudahti presidentti äkkiä, säpsähtäen ylös kauhistunein silmin; "rinta, rinta! se nousee rintaan!... Joudu tuomaan lääkäriä, kaikkia lääkärejä!... Oi, Jumalani! kohta olen minä mennyttä!" lisäsi hän pöyhistävän peljästyksen äänellä.

Presidentti tiesi luu-valolla olevan monta tietä, mutta tien rintaan olevan kaikkein vaarallisimman.

Ström soitti, jolloin palvelijoita ja palvelijattaria tuli sisään, jotka, saatuansa käskyn mennä tuomaan lääkäriä, silmänräpäyksessä riensivät ovelle.

Josko presidentti joskus ennen oli tullut ajatelleeksi kuolemaa, jätämme sanomatta. Tavallista on kuitenkin, että niinkau'an kun kaikki käy hyvin, voidaan kuulla sielukellojen soivan ja kohdata ruumissaattoja aamusta iltaan jokaisessa kadun kulmassa sydämen tahi aivojen syiden siltä soimatta surullisempia ääniä, mutta annahan kun itse tullaan sille kohdalle, että hauta on silmäimme edessä, silloin rupeaa soimaan kiireestä kantapäähän, lihan ja veren, luiden ja ytimien läpi ja senlaisella kai'ulla, kuin jos kaikki maailman sielukestot olisivat äänessä, ja vielä kauheammaksi muuttuu kaiku, jos epäilys elämästä kuoleman jälkeen yhdistää tähän hirveän myrinänsä.

Ei mikään syvyys ole synkempi, eikä mitkään aallot raivoisemmat kuin epäilyksen, sillä kuinka onnellisesti luullaankin luikahtaneensa noiden karien, _mutta- ja jos sanain_, ohitse, jotka kohottavat kuohusta teräviä huippujansa, paiskaa aallot meidät aina kuitenkin takasin näitä vastaan. Ateistilla, joka ei usko mitään, voi tosin vielä viimeisessäkin silmänräpäyksessä olla, ei suinkaan kadehdittava tyyneytensä; mutta epäilijä, joka liehuu uskon ja uskottomuuden välillä, ei voi liittyä kumpaankaan, ei voi etsiä yhtä niin, ett'ei toinen samassa tempaa häntä takasin, ja siksi ovatkin hänen viimeiset hetkensä niin surkeat, niin kauhistavat.

"Mutta jos kuoleman jälkeen olisikin elämää!" huudahtaa Franz Mohr "Rosvojoukossa"; "jos... ei, mahdotointa!... mutta... jos"...

Missä on nyt epäilijä? Hän on tarttunut karin huippuun samoinkuin hyönteinen neulan kärkeen.

Presidentti alkoi nyt käsittää, että jos hän kuolisi, joka ei laisinkaan olisi mahdotointa, ja jos elämää kuoleman jälkeen olisi, joka ei myöskään olisi mitään mahdotointa, ei hän tulisikaan tuossa tulevaisessa elämässä olemaan aivan niin hyvissä kirjoissa, kuin hän toivoi. Yhtä ja toista menneiltä ajoilta ilmaantui hänen muistoonsa ja kosketteli hänen sydäntänsä jääkylmällä kädellä. Näiden yhden ja toisen joukossa oli erittäinkin eräs mustaan villahameesen puettu tyttö, jolla näytti olevan enin nuhtelemisen syytä. Tosin oli hän joskus ennenkin tullut muistelleeksi tätä, mutta ylhäisellä virkamiehellä on tavallisesti niin monta tärkeätä asiaa toimitettavana, että hän ennättää unohtaa sekä villahameet että niiden pitäjät. Mutta nyt -- nyt --

"Ström", sanoi hän heikolla, hätäisellä äänellä, "vie minut piirongin luokse."

Kamaripalvelija tarttui nojatuolin selkään, jonka jalat olivat varustetut kullatuilla messinkipyörillä, ja työnsi sen piirongin luokse, jonka viilu sitten aukaistiin ja jonka laatikot tutkittiin.

Paljon etsimisen jälkeen löydettiin vihdoinkin tärkeälle paperille kyhätty kirje, presidentti jonka silmiin luu-valo kaikeksi onneksi ei vielä ollut kajonnut, alkoi kärkkäästi lukea kysymyksessä olevaa kirjettä.

Joitakuita siinä esiintyviä kujeita tahi riviä lukiessansa kiinnittyi hänen silmänsä etenkin näihin, ja hänen levottomuutensa lisääutyi. Senlaisia olivat:

-- -- -- "Kuolemaisillansa oleva ei koskaan valehtele ja sen vuoksi vakuutan minä sieluni autuuden nimessä tämän lapsen olevan teidänkin, vaikka te aina olette väittäneet sitä vastaan. -- -- -- Minä tulen kuoltuani siunaamaan teitä, jos te pidätte huolen minun turvattomasta Amandastani -- -- -- Älkäätte päästäkö Amandaa maailman ajelulle -- -- -- Lausukaatte joitakuita lohdutuksen sanoja Amandalle." -- -- --

Paperi putosi sairaan kädestä, ja hänen silmänsä kiintyi palvelijaan, osottaen mielenliikutusta, jota ei mikään kynä voi kuvailla.

"Amanda, Amanda!" jupin hän hampaidensa välistä; "Amanda!... sehän hänenkin nimensä on!"

Hän muisti, nimittäin, joitakuita vuosta sitten olleensa tekemisissä erään toisenkin tytön kanssa, jonka nimi oli Amanda, erään nuoren, sangen kauniin tytön kanssa, joka kau'an oli seurannut hänen askeleitansa, mutta sitten eräällä ratkaisevalla hetkellä paennut hänen luotansa, antamatta sittemmin kuulua mitään itsestänsä. Miksi oli tämä tyttö ensin etsinyt häntä ja vieläpä sallinut vuokratuissa vaunuissa tuoda itsensä hänen luoksensakin, mutta sitten kadonnut? Miksi tuli hän hymyillen ja kukoistavana kuin kevätpäivä, mutka katosi kolkkona ja kylmänä kuin talviyö?

"Ström! Ström!" huudahti sairas ja hypähti, huolimatta luu-valostansa, pois nojatuolista.

"Mitä teidän armonne suvaitsee?"

"Tuo tyttö! tuo tyttö!"

"Mikä tyttö?"

"Hän, joka"...

"Hän, joka?"

"Oi, Jumalani! Jumalani!"

Haudan partaalla tullaan tarkkanäköiseksi, jospa oltaisiinkin oltu sokea koko elinaikana. Saadaanpa kummallinen kyky mitä oivallisimpien johtopäätösten tekemiseen hämärimmistäkin perusteista. Ruvetaan aavistamaan, mutta aavistukset muuttuvat lihaksi ja vereksi, saaden ruumiin ja pään, jotta niitä voi käsittää ruumiillisilla silmillä ja koskettaa käsillä. Voiko kukaan kuolevainen sanoa, miten nämät tosi-olennot saavat alkunsa? Eivätköhän ne synny siinä silmänräpäyksessä, jolloin pahan omantunnon usvat kohtaavat säkeneitä kuolon enkelin soihdusta?

Lyhyesti sanottuna, jota enemmän presidentti mietiskeli suhteita, sitä enemmän tunsi hän itsensä kiintyneeksi siihen vakuutukseen, että tuolla mustaan villahameesen puetulla kaksitoistavuotiaalla oli jonkinlainen yhtänäköisyys, verrattuna tuohon "Kolmen Liljan" ravintolassa olleesen kuusitoistavuotiaaseen ja että kumpikin olivat hiukan hänen näköisiänsä, joka olikin kauheinta.

"Ström! ota ylös kirje laatikosta!" käski hän mielen levottomuudella, joka tässä silmänräpäyksessä tukahdutti hänen ruumiinsa tuskat; "joudu!... pidä se lähempänä silmiäni!... lähempänä, lähempänä!... Auta minua lukemaan asunto-osoite!"

Kolmaskymmenesensimäinen luku.

Esittely.

"Lihaa on ruumis keisarinkin Ja maatumahan on luotu sekin. Ell'ei sitä kasta tärpättiin, Se mätänee kuin kaikki muutkin.

Mutt' muisto? -- Muisto on sana vaan Ja jälkikaiku tuon turhan loiston. Tuomioll' noloina seisotaan, Ja muistolle nauraa miesi mieron."

Näitä värssyjä meidän kuolemattoman Wadman'in laulusta "Kuningas ja kerjäläinen", lauloi Skinnarvik'in maisteri, istuen ainoalla, kolmijalkaisella tuolillaan akkunan edessä, saman huoneen alikerrassa, Jörgen'in talossa, jossa me ensiksi hänet tapasimme.

Tämä saattoi olla noin kahdeksan päivää presidentin sairaushuoneessa tapahtuneiden seikkain jälkeen.

"Aivan oikein", jatkoi maisteri, joka mielellänsä jutteli itsekseen; "mullaksi muutumme me, josko me lihoitamme itseämme kalkooneilla tahi nauriilla... Siitä asiasta ei ole epäilemistä... Mutta onkohan se aivan varmaa, että me semmoisina, kuin olemme olleet ja eläneet täällä maan päällä, saamme astua Jumalan kasvojen eteen?... Sitäpä epäilen. Astupas johonkin ylhäiseen seuraan kalossit saappaidesi päällä, niin sinut ajetaan ulos sivistymättömänä raakalaisena... Melkein samanlainen on asian laita tuolla ylhäällä, loistavassa enkelein seurassa, jossa syödään tähdille asetettuja paratiisin omenoita ja käytetään auringon jätettä veitsen ja haarukan asemasta... Annapas nyt senlaisen luntuksen, kuin ihmissielu on, ja niin aineellisuuden tahraamana, kuin se enimmästänsä on, koettaa kurkistaa sinne sisään, ja joll'ei häntä silloin paiskata nurin niskoin ales noita jyrkkiä kristalliportaita, olen minä väärässä ja isä Jumala myöskin... Ei, ei, kyllä meidän sielumme saavat vielä uudestaan kuljeskella ympäri tässä maailmassa joitakuita vuosisatoja, vaikka erilaisissa muodoissa, erilaisilla nenillä ja korvilla, ennenkuin heidät otetaan jälleen siihen veljeskuntaan, jossa enkelinsiipi on yhteinen tuntomerkki kaikille... Siis, ja valaistakseni asiata esimerkillä, otaksun minä, että se ihminen, joka eläissänsä on ollut laiskuri, tulee kuoleman jälkeen työhevoiseksi, joka saa vähän ruokaa ja paljon ruoskaa... Sitten pääsee hän koetteeksi uudestaan ihmiseksi; mutta joll'ei hän silloinkaan osoita parannusta, karkoitetaan hänet jälleen silppu-astian ja ruoskansiiman luokse, ja niin menee se lakkaamatta edes ja takasin... Joskushan täytyy kuitenkin tulla puhdistetutsi, jollei piru myöskin ole vaikuttamassa... Ei voi juuri ajatellakaan, että isä Jumala tuskastuisi ihmiseen sen vuoksi, että tämä ei onnistu ensimäisellä yrityksellä... Olisipa kovin väärin siltä koulumestarilta, joka ajaisi pojan pois koulusta sen vuoksi, että hän kangertaa ensimäisessä läksyssään."

"Mutta mitenkä muille käyneekin, se ei koske minuun", jatkot maisteri; "oikeastansa on tässä murheen laaksossa vaan kaksi henkilöä, joista minä pidän lukua, ja nämät ovat ensiksi kauppaneuvos ja toiseksi minä itse... Mitähän meistä kummastakin kuoleman jälkeen tulee?... Kauppaneuvos on koko elinaisansa sortanut ja tallannut jalkainsa alla niitä, jotka ovat olleet häntä alhaisempia ja köyhempiä... Mikä on siis luonnollisempaa, kuin että hän vuorostansa saa maistaa samaa livettä, jota hän on Valmistanut muille, ja että hän joskus tulee samanlaiseen tilaan, että jokainen voi tallata häntä jalkojensa alla?... epäilemättä ottaa hänen sielunsa asuntoa jossakin madossa, sillä ei mitään olentoa tallata niin perinpohjaisesti kuin matoa. Mutta mitähän minusta sitten tulee?... Minä olen juonut ijässäni niin paljon paloviinaa, että minun olisi pitänyt saaman palkinto Ruotsin viinanpolttajilta ja tisleeraajilta... Minä aavistan kohtaloni; minut tuomitaan elämään vedessä, minä muutun kalaksi, se on luonnollista, se on selvää... Mutta jos minä muutun kalaksi, ah, kuinka minä sitten luikahtelen rannoille etsimään matoja!... Ja jos minä silloin kohtaan entisen ystäväni, nielen minä hänet, vaikka tietäisin hänen kiemuroivan ongessakin... Jos hän silloin joutuu minun ahvenhampaideni revittäväksi, ja minä vuorostani keittiöpiian veitsen viileskeltäväksi, ehkäpä me molemmat silloin menetämme halumme, hän sortamaan ja minä vihaamaan... Jos me sitten saamme uudestaan ihmismuodon, muutumme me kentiesi kumpikin senlaiseksi, kuin ihmisen tulee olla, ja siis viimeiseltä pikku enkeliksi, jotka lentelevät ystävyydessä rinnakkain, tehden onnelliseksi mailmaa ja ylistäen Jumalaa... mutta niinkuin nyt on asiat, on se mahdotointa."

Maisteri vaikeni, kuulteli korvat auki ja nousi seisovallensa. Hän luuli kuulevansa vaunujen jyrinää, jotka raskaasti vierivät kallionharjalla. Hän kurkisti ulos akkunasta ja huomasi erään herran, joka rivakkailla askelilla lähestyi Jörgen'in taloa.

"Jumalan rauha, arvoisa herra!" huusi maisteri tulijalle.