Part 22

Alm säpsähti, syystä hämmästyneenä senlaisesta kysymyksestä erään muukalaisen huulilta.

Tuo pienenläntä miesi, luultavasti arvellen, ett'ei hänen kysymystänsä kuultu, kertoi sen uudestansa.

"Josko minä tunnen hänet", vastasi Alm, "mitäs minun sitten"...

"Jos se tunnette hänet", keskeytti tuo pienenläntä miesi, "niin lienee kaiketi herralle huvittavaa kuulla, mitä minulta nyt on sanomista."

"Ja se on?"

"Lyhyesti sanottuna se, että häntä aijotaan ryövätä, kun hän ajaa kotiaan teaatterista."

"Ryövätä?"

"Eli ryöstää häneltä illan tulot, jos ne ovat hänen muassaan kotiin mennessänsä."

"Teidän täytyy kertoa selvemmin!" lausui Alm, ottaen askeleen lähemmäksi tuota pienenläntää miestä.

Tämä otti askeleen takaperin, nähtävästi peljäten liian läheistä likeisyyttä puhetoverinsa kanssa.

"Teaatterihuoneen eteläpuolella", kertoi tuo pienenläntä miesi, "juuri sen portin kohdalla, joka johtaa hevoisportaille, ovat tällä hetkellä vaunut, joissa hän aikoo ajaa... vaunujen läheisyydessä seisoo eräs miesi ja vaimo, jotka aikovat pitää varalta, kun hän tulee ulos... Miesi on karkuun päässyt elintautinen vanki Karlsten'in linnasta, ilkein konna kuin ajatella voi... paikka, jossa vaunut seisovat, on erittäin sovelias ryöväykseen, vieläpä murhaankin, jos sitä tarvittaisiin."

"Mutta kuinka tiedätte te, että"...

"Se konna aikoi ensin murtaa itsensä sisään hänen kotiinsa... mutta luultavasti on hän heittänyt sen aikeen, koska hän nyt seisoo vaunujen luona vartoamassa."

"Mutta vieläkin kerran, kuinka voitte te niin tarkkaan tietää"...

"Älkäät viivytelkö, herraseni", keskeytti tuo pieni miesi; "mutta minä neuvon teitä, ett'ette yksinänne ryntää hänen kimppuunsa, sillä hän on Voimakas kuin karhu ja hän käsittelee puukkoa kuin nikartelija...Ottakaatte kaiken mokomin joitakuita tanakoita miehiä mukaanne, niin joutuu se konna kyllä kiinni... Yleiselle turvallisuudelle on sangen tärkeätä, että hänet saadaan kytketyksi."

"Jos teidän ilmoituksenne on perusteltu, arvelen teidän tulevanne minun seurassani", lausui Alm.

"En, kiitoksia!" vastasi tuo pienenläntä miesi; "ei ole aikaa... Minun täytyy panna poliisit liikkeelle, saadakseni kiinni varas, joka vei minun lompakkoni."

"Kentiesi te samalla kertaa voitte saada selvää sen toisenkin herran lompakosta", lausui revisori, jonka tarkat silmät lähellä riippuvan lyhdyn valossa oli luullut huomanneensa, että tuo tummuus miehen kasvoissa enemmän oli alkuansa nokea kuin mustaa parran alkua.

"Se riippuu tietysti siitä, kuka oli tuo varas", Vastasi tuo pienenläntä miesi.

"Juuri sitä voimme heti tällä tavalla alkaa tutkia!" huudahti Alm ja ojensi kätensä ottaen kiinni tuon pienenlännän miehen, sillä hän oletti, että hänen edessänsä oli juuri se oikea varas, ja Alm arveli tämän antautuneen jutteluun hänen kanssaan ainoastaan anastaaksensa vielä yhden lompakon.

Mutta tuo pienenläntä miesi väistyi syrjään oravan nopeudella ja katosi pimeyteen.

Alm juoksi pakenevan jäljestä; mutta huomattuaan piankin mahdottomaksi saada kiinni henkilöä, joka juoksi niin nopeasti ja keveästi, ett'ei kuulunut edes hänen jalkainsa koskettamista katukiviinkään, pysähtyi hän, suuttuneena itseensä siitä, ett'ei hän ollut ajoissa käyttänyt käsivarsiansa.

Joko rupesi hän nyt todellakin arvelemaan, ett'ei taskuvarkaan ilmoitus vaunuista ja elinkautisesta vangista ollut kaikkea perää vailla, tahi vei häntä suloisempi vetovoima sinnepäin, mistä hän tiesi laulajattaren tulevan: kaikissa tapauksissa poikkesi hän syrjään korttelin vasemmanpuoleisessa kulmauksessa, kulki pitkin Paimenkatua, poikkesi vieläkin vasemmalle ja tuli lopulta eräälle pimeälle, ahtaalle kadulle, jonka rajoitti eräs pienempi kivirakennus ja hajoitettu kaupunginvalli.

Aivan oikein seisoivat katetut vaunut kaksine hevosineen ja kuskilaudalla istuvine ajomiehineen mainitun kivirakennuksen portin edustalla, jonka kivirakennuksen kautta oli kuljettava, jos mieli tulla teaatterihuoneesen ja sitten lähellä olevan portin läpi, joka johti hevoisportaille.

"Kuka tulee ajamaan näissä vaunuissa?" kysyi Alm ajomieheltä.

"Mamselli Heuser", vastasi tämä jokseenkin jyrkästi.

"Tuleeko hän piankin teaatterista?"

"Hän tulee pian ja juuri aina hän käyttää samoja vaunuja?" vastasi ajomies.

Alm oli saapunut vaunujen vasemmalle puolelle, mutta tuo ajomies, antaessaan nuot lyhyet sanat vastaukseksi, edelleenkin piti päänsä käännettynä vastakkaiseen suuntaan, jolloin Alm, arvellen tätä miehen omituisuudeksi, otti joitakuita askeleita eteenpäin kadulla voimatta huomata ketään muuta elävää olentoa, miestä tahi naista. Paikka näytti, kuten tuo pienenläntä mies oli vakuuttanutkin, olevan erittäin sovelias kaikenlaisiin pimeyden töihin.

Kello oli noin puoli kymmenen. Joitakuita hämäriä säteitä enemmän kuin puoleksi peitetystä kuusta sattuivat tähän synkkään, kolkkoon seutuun.

Alm palasi takaisin vaunujen luokse, mutta tuli tällä kertaa sattumasta asettaumaan niiden oikealle puolelle.

"Tiedätkö, josko mamselli Heuser palajaa yksin kotiinsa."

"En."

"Eikö hänen seurassansa tavallisesti lähde ketään teaatterista?"

"Ei."

Näiden kysymysten ja vastausten ajalla katseli ajomies alituisesti vasempaan, samoin kuin hän äsken oli katsellut oikeaan. Tästä oli selvää, että hän pelkäsi näyttää kysyjälle kasvojansa.

Alm alkoi siis tarkemmin tähystellä ajomiestä. Joku toinen olisi heti meidän revisorimme sijassa saanut sen huomion, että se isäntä, joka oli pestannut itsellensä senlaisen ajomiehen kuin tuo harvapuheinen möhkäle oli, joka tällä hetkellä rehenteli kuskilaudalla, ei osoittanut mitään erinomaista halua säälimään hevoisiansa eikä ajopeliänsä, vaikka ne olivat hänen omansakin.

Alm sai osaksi saman huomion, mutta hän vapautti isännän kaikesta edesvastauksesta.

"Mikä sinun isäntäsi nimi on?" kysyi hän kuitenkin.

"Mikäkö hänen nimensä on?"

"Niin, mikä hänen nimensä on?"

"Miksi tahtoo herra välttämättömästi tietää sitä?"

"Sinä olet jäykkäluontoisin jörö, kuin koskaan olen nähnyt", lausui Alm nauraen ja meni pois vaunujen luota.

Tämä nauru oli vaan teeskenneltyä, sillä nyt tiesi Alm varmaan kuka kuskilaudalla istuva miesi oli. Taskuvarkaan ilmoitus oli siis siinäkin suhteessa todenmukainen.

"Mutta mihin on se oikea ajomies joutunut?" kysyi Alm itsekseen kauhistuen. "Onko hän yhdessä juonessa tuon kanssa, joka nyt istuu kuskilaudalla vai onko tämä murhannut hänet ja heittänyt hänet sitten johonkin syrjään? Mitä aikoo murhaaja vielä tehdä? Luultavasti ajaa vaunut ja hänet, joka tulisi niihin nousemaan, vieläkin kaukaisempaan paikkaan, jossa voisi varmimmin täyttää hirmutekonsa."

Näin mietiskellen meni Alm tuon pienen kivirakennuksen kautta ja tuli erääseen pihaan, joka on tämän ja teaatterihuoneen yhteinen. Kaikki akkunat tuossa pienessä rakennuksessa, jossa asui käsityöläisiä, olivat pimeät, josta näkyi, että sen asujamet jo olivat menneet levolle: mutta teatterihuoneesta kuului laulua ja soitantoa, joka ilmaisi, että näytelmän neljäs näytös ei vielä ollut lopussa.

Alm aikoi ensin mennä tuohon yksityisasuntoon herättämään makaavia ja palata heidän kanssansa vaunujen luokse, mutta hän hylkäsi pian tämän ajatuksen, koska hän pelkäsi, että laulajatar voisi sillävälin, kun hän oli huoneessa, tulla vaunuillensa. Hän teki siis päätöksensä ja lähestyi teatterihuonetta, jonka portilla eräs lyhty oli riippumassa, minkä valkea tuskin riitti valaisemaan puolta pihaa.

Juuri kuu hän ojensi kätensä tunnustelemaan portin lukkoa, aukaistiin tämä sisäpuolelta sellaisella kiivaudella, että Alm, jota portti tapasi rintaan, horjui muutaman askeleen takaperin.

Tämän portin kautta riensi nyt pihaan kolme henkeä, yksi hattuun ja kaapuun puettu vallas-nainen, yksi lyhdyllä varustettu palvelijatar ja yksi viiksikäs herra.

"Vielä kerran, herraseni, pyydän teitä luopumaan minusta!" kuului raikas, vaikka vihasta väräjävä ääni, jonka Alm tunsi laulajattaren ääneksi; "minä en tunne teitä, tahi oikeammin sanoakseni, minä tunnen teidät liian hyvin!"

"Taivaan nimessä, Amanda!" rukoili viiksikäs herra, joka ei ollut kukaan muu kuin luutnantti Räyel; "älä tuomitse minua, ennenkuin olet kuullut"...

"Ijankaikkinen Jumala! hän! hän!" huudahti sitten silmänräpäyksessä kaapuun puettu nainen, syöksyen Alm'ia vastaan, jonka avattuun sylihin hän milt'ei vaipunut.

Puoleksi tukahutettu hämmästyksen ja suuttumuksen huudahdus kuului luutnantin huulilta.

"Neitsyt", sanoi Alm palvelijattarelle matalalla äänellä, "auttakaa mamsellia... mutta seisokaa Jumalan tähden paikallanne; älkäätte ottako askeltakaan tältä portilta!"

Sitten laski hän mamsellin palvelijattaren syliin, jonka jälkeen hän ryykäsi toiselle puolelle pihaa erään vesitynnyrin luokse, joka seisoi lähellä seinää.

Tynnyrin takana oli eräs naishenkilö kyyryisillänsä, johon meidän revisori tarttui käsiksi ja veti esille pihaan.

"Luutnantti Räyel!" huusi hän sill'aikaa, "juoskaa silmänräpäyksessä teaatteriin tuomaan tänne väkeä, sillä ulkona kadulla on rosvoja ja murhamiehiä!"

Luutnantti riensi takasin hevoisportaita myöten ylös.

Samassa päästi vaimo, jota Alm piteli kiinni, parahduksen, joka milt'ei olisi voinut herättää kuolleitakin, potkien ja pureskellen ympärillensä kuin mielipuoli.

Kaapuun puettu nainen oli toipunut hiukan; mutta sekä hän että palvelijatar katselivat liikkumattomina ja vapisevina tuota telmettä pihassa, jonka tarkoitusta he eivät voineet käsittää.

Kaiken tämän tapahtuessa kaikui kaikui ylhäältä Edgar'in valittava ääni:

"Jumalani! joku tulee tuolta!" huudahti palvelijatar.

Todella näkyikin kadulle johtavalla portilla muuan jyhkeä mieshenkilö, joka aikoi tulla pihaan; mutta samassa tuli Räyel juosten ales hevosportaita useampain henkilöiden, näyttelijäin, apumiesten y.m. seuraamana. Myöskin tuli väkeä ales tuosta pienemmästä huoneustosta.

Portilla oleva mieshenkilö katosi.

Alm jätti tuon raivoisan vaimon joidenkuiden tanakkain miesten haltuun ja aikoi sitten syöstä kadulle toisten kanssa, mutta tunsi kepeän käden pysähdyttävän itseänsä.

"Te ette saa jättää minua!" huusi hänen korvansa lähellä eräs suloinen, rukoileva ääni, "olettehan te aina olleet minun hyväntekijäni, minun isäni! ja Amanda ansaitsee vielä teidän helleyttänne... sen hän vakuuttaa taivaan nimessä, joka pimeänä ja uhkaavana ylitsemme kaarehtii, mutta josta Jumalan silmä, kuu, vielä katsoo ales maan päälle!"

Tuo syvällisesti liikutettu miesi silmäili ylöspäin, mutta hänen silmänsä himmensi jotkut kuumat kyyneleet, ja vaijeten painoi hän kainaloonsa sen pehmeän käsivarren, joka oli kietoutunut hänen käsivartensa ympärille.

Tällä hetkellä kuului teaatterista kuolevan Edgar'in viimeiset äänet:

"Armas enkel', kadonnunna Taistelit; oot voittanunna."

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Näytelmän jälkeen.

-- -- -- "Minä riensin pitkin maantietä. Joka askeleella, joka vei minut pois tästä paikasta, jossa minua niin paljon petettiin, tunsin sydämessäni helpoitusta ja rohkeuteni lisääntyvän. Minä juoksin, minä lensin, tuntematta väsymystä jaloissani tahi ilman puutetta keuhkoissani, sillä se hyvä päätös, jonka minä luulin tehneeni, antoi nopeutta edellisille ja vahvisti jälkimäisiä.

"Jo huomasin minä kievaritalon punaiset nurkat, kun minun vastaani tuli yksi niistä vaunuista, jotka minä tunsin sen teaatterijoukon omiksi, jonka edellisenä iltana olin nähnyt kievaritalossa. Minä riensin näitä vaunuja vastaan, jotka pysähtyivät minun tullessani ja joissa istui eräs vanha mies ystävällisillä kasvoilla. Kuitenkin vapisin minä, sillä minä luulin koko maailman voivan lukea häväistykseni kasvoistani.

"Minä pyysin saada puhua hänen kanssansa kahden kesken ja hän astui heti vaunuista ales, jotka kyytimiehen ajamana vitkaan tulivat eteenpäin. Tämä miesi oli tuon matkustavan teaatteri-joukon johtaja.

"Mitä minä silloin hänelle sanoin, en voi nyt enään muistaa; mutta häntä näytti liikuttavan se luottamus, jonka minä osoitin hänelle, ja hän tarjosi minulle paikan teaatterissansa ja lupasi vaarinottaa syvintä vaitioloa, joka koski minun entistä elämääni.

"Lähetettyäni rukouksen ja kiitoksen Jumalalle, joka oli ohjannut minun tielleni miehen, joka oli sekä ihmiskunnan että taiteen ystävä nousin minä teaatteri-joukon johtajan vaunuihin ja seurasin häntä. Päätettiin että minä ottaisin toisen nimen ja joukon muille jäsenille, jotka vasta seuraavana päivänä saavuttivat meidät, sanottiin, että johtaja jo kau'an oli ollut tuttu minun vanhempieni kanssa ja oli jo vuosia takaperin tarjonnut minulle paikkaa teaatterissansa, vaikka hän vasta nyt oli ottanut minut vastaan ja tuottanut minut luoksensa matkalla eräästä nimitetystä paikasta. Näin astuin minä näyttämölle ja saavutin paljon hyväksymistä, sillä minä en ollut näyttelijätär ainoastansa kovasta pakosta, vaan myöskin todellisesta, palavasta halusta. Minä te'in työtä uskollisesti osaksi todellisesta rakkaudesta taiteeseen ja osaksi syystä, että huomasin työn tukahuttavan muiston petetyistä toiveistani ja onnettomuuteni tunnon.

"Syksyllä saavuimme me Göteporiin. Heuser'in teaatteri-joukko, joka oli oleskellut siellä suuremman osan kesää, oli lopettanut näytäntönsä ja oli valmis lähtemään kaupungista. Matkoillani ruotsalaisen teaatterijoukon seurassa uneksin minä usein onnesta saada näytellä ulkomaisella näyttämöllä, koska olin kuullut näyttelytaiteilijan olevan suuremmassa arvossa ulkomaalla kuin täällä kotona. Tähän tuli lisäksi alituinen pelkoni, että täältä voitaisiin helpommin päästä minun todellisen nimeni ja niiden kohtaloiden perille, jotka tämän kanssa olivat yhteydessä.

"Minä pyysin paikkaa saksalaisessa teaatterissa, tein laulukokeeni ja tulin vastaanotetuksi. Kaksi päivää sen jälkeen olin minä Heuser'in joukon mukana matkalla Hampuriin. Heuser ja hänen rouvansa kohtelivat minua todellisella vanhemman helleydellä ja minä annoin heille puolestani tyttären koko rakkauden. Minä otin itselleni edellisen sukunimen ja jälkimäisen ristimänimen ja minua sanottiin heidän sukulaiseksensa.

"Uuden nimen ottamalla tuntui minusta, kuin olisin myöskin saanut uuden ihmisen olennon ja luonnon. Tuo uusi nimi oli minun kilpeni ei ainoastansa maailman uteliaisuutta vaan myöskin omia muistojani vastaan. Minä aloin unohtaa olleeni Amanda Lang, ennenkuin tulin Olivia Heuser'iksi.

"Päästyänsä Hampuriin hajoitti Heuser joukkonsa, jonka jälkeen minä seurasin uusia kasvatusvanhempiani Berlin'iin, jossa me viivyimme puolen vuotta. Tämän ajan käytin minä ahkerasti opintoihini sekä saksankielessä että laulussa. Parhaimpien opettajain johdolla edistyin minä niin, että minä tämän ajan kuluttua voin ottaa näytelläkseni lemmennäyttelijättären osaa siinä teaatterissa, jonka Heuser uudestaan oli perustanut. Minä onnistuin, ja useain teaatterein johtokunnat tekivät minulle mitä edullisimpia tarjoumuksia; mutta kiitollisuus, joka oli kiinnittänyt minut Heuser'in perheesen, kiinnitti minut myöskin hänen teaatteriinsa. Lähes puolentoista vuotisten taidematkustuksien jälkeen Saksassa tulimme me kaksi kuukautta sitten tänne Göteporiin, josta me huomenna lähdemme..."

Melkein tänlainen oli sen kertomuksen loppu, joka puoli tuntia myöhemmin yöllä tehtiin "Prinssi Kaarlon hotellissa", eräässä sen komeimmista vierashuoneista.

Kertomuksen tekijä oli nuori nainen, jonka istuinsija oli pienessä sohvassa erään komean mahonkipöydän edessä, jolla olevat kolme vahakynttilää sekä katosta riippuva kristallikruunu runsaasti valaisivat sekä huonetta että kertojaa. Tuolla nuorella naisella, joka näytti olevan kahdeksantoista ja yhdeksäntoista ikävuoden välillä, oli yhteydessä huikaisevan kauneuden kanssa etelämainen, pullea vartalo. Hieno silkkinuttu mukaantui hänen malliksikelpaavien pyöreiden ruumiinosiensa myöten ja hänen lumivalkean kaulansa ympäri kiemuroi muutamissa kerroksissa ohut kultavitja, jossa riippui sama kultaristi, jota Alm aamusella oli kaivannut.

Kertomuksen kuulija ei ollut kukaan muu kuin revisori Alm, joka, istuen sohvalla kertojattaren vieressä, syvimmällä hartaudella kuulteli hänen sanojansa ja lakkaamatta tarkasteli tuota vilkasta värinvaihtumista hänen kasvoillansa ja noita vaihtelevia tunteiden ilmiöitä hänen suurissa, tummissa silmissänsä, jotka väliin säkenöivät salamoista, väliin himmentyivät kyyneleistä.

"Niin olen minä kierrellyt ympäri maailmassa, vaikka minua kotimaassani luultiin kuolleeksi", jatkoi tuo nuori nainen, "olipa todellakin tuona onnettomana aamuna hetki, jolloin minä aijoin surmata itseni... mutta mikä heikkous, mikä kehnous, kun tahdotaan sovittaa pahaa toisella pahalla!... Päivä päivältä olen näinä kahtena kuluneena vuotena tuntenut mieleni tyynemmäksi, paremmaksi. Ne hirveät muistot, jotka synkistivät lapsuuteni päiviä, ovat siirtyneet kau'emmaksi ja vihdoin kokonansa kadonneet... Minä en ole enään kuullut unelmissani näiden mustien laineiden kuolonloisketta Skinnarvik'in kalliota tahi Asplundan rantaa vastaan... Oi, miksi ilmestyivät nuot kamalat kuvat jälleen tänään, tänä minulle niin tapahtumista rikkaana päivänä, vielä hirveämpinä ja uhkaavimpina kuin ne ennen olivat olleetkaan!... Luultavasti varoittaaksensa minua siitä, että te, jaloin miehistä, vielä olette, mikä te aina olette olleet, minun hyvä, minun suojeleva enkelini!"

"Mutta", muistutti Alm lempeästi nuhdellen, "miksi ette ilmoittaneet minulle tahi jollekin muulle, että vielä olitte elossa!... miksi annoitte teidän todellisen ystävänne jäädä tuohon hirveään luuloon?"

"Ah, kuinka usein tartuinkin kynään kirjoittaakseni teille!" vastasi hän, "mutta minä en saanut koskaan lopettaa, mitä olin aikonut... olinhan minä tehnyt teitä kohtaan niin väärin ja osoittanut ylenkatsetta niille hyväätarkoittaville ja hellille varoituksille, joita te olitte minulle antaneet! olinhan minä julmimmalla kiittämättömyydellä haavoittanut teidän sydäntänne, joka on parahin, ihmisrakkain, kuin maan päällä milloinkaan on sykkinyt!... Te mahdatte olla kovin suuttunut minun käytöksestäni, te mahdatte katkerasti katua niitä uhrauksia, joita te olette minun edestäni tehneet, te ette voisi koskaan antaa minulle anteeksi, senlaiset olivat minun ajatukseni yöt, päivät... nämät ajatukset, ainoat synkät, jotka ovat näinä kahtena vuonna minun lepoani häirinneet, tempasivat kynän kädestäni... Kuolleena sain minä kentiesi teiltä sääliväisyyttä; elävänä en voinut minä saada teiltä muuta kuin ylenkatsetta."

"Tekö minulta ylenkatsetta!" kertoi Alm; "mistä syystä?... rikkeestäkö, josta edesvastaus ei voinut langeta teidän päänne päälle?... Kukahan ihminen rohkenisi tuomita heikkoutta, jonka Jumala varmaankin antoi anteeksi jo sen olinhetkellä! Ei, lapseni, minä murhehdin, mutta minä en ylenkatsonut."

Tuo syvällisesti liikutettu tyttö tarttui kummallakin kädellänsä hänen käteensä ja painoi sen huulillensa. Hänen kielensä oli tässä silmänräpäyksessä mykkänä; mutta koko hänen sydämensä ilmaantui hänen silmissänsä säteilevillä helmiseppeleillä lämpöisistä, pyhistä kyyneleistä.

"Ei sanaakaan enään menneistä!" lausui Alm hämillänsä, sillä hän tahtoi, vaan häneltä puuttui voimaa, vetää kätensä pois! "puhukaamme ennemmin teidän tulevaisuudestanne."

"Te nimititte minua lapseksenne!" lausui Amanda innolla; "minä tahdon olla teidän tyttärenne, sillä sen, joka on minun oikea isäni", lisäsi hän tuskin kuuluvasti, "sen tytär en minä saa olla... enkä edes tahdokaan olla!" Tämän sanottuansa tyrskähti hän mitä puistuttavimpaan itkuun.

"Rauhoitu, hyvä, rakas tyttöseni!" lohdutti Alm, sulkein hänet lähemmäksi itseänsä.

"Niin, minä tahdon rauhoittua, sillä olenhan minä taaskin teidän Amandanne!" vastasi hän hymyillen kyynelissänsä.

"Niin, minun Amandani!"

"Nimittäkää minua aina siksi!... antakaa minulle aina se nimitys, niin en tule enään itkemään isäni rakkauden menettämistä!"

"Minä en ole siis enään yksinäni maailmassa!" jatkoi hän sanomattoman rauhallisen näköisenä; "ja milloin ette te ole minun lähelläni, tulee aina risti, jota minä ennen pidin itseäni kelvottomana kantamaan ja jonka minä niin ihmeellisellä tavalla olen saanut takasin, olemaan minun lohdutukseni kaivatessani isänmaatani ja suojelemaan minua kaikkia niitä onnettomuuksia vastaan, jotka voivat uhata minua vieraassa maassa... Minä tulen aina pitämään sitä silmieni edessä ja rinnallani, sillä silloin kohtaan minä teidän silmäyksenne ja tartun teidän käteenne minun ainoa ystäväni, minun hyväntekijäni, minun isäni!"

Selitys tuon pienen ristin kummallisesta paikaltaan joutumisesta oli jo annettu. Se ei ollut unta, eikä se' ollut pelkkä haamukaan, jonka Alm oli nähnyt huoneessansa edellisenä yönä. Se oli Amanda, joka, käyden unissansa, oli kulkenut hänen huoneeseensa, jonka ovi oli samassa käytävässä kuin Amandankin, ja ottanut takasin sen lahjan, jonka hän tuona aamuna kaksi vuotta sitten oli laskenut pois rinnaltansa. Herätessänsä oli hänellä tuo pieni risti kädessään ja rintaansa vasten. Hänen mielensä haapuili mitä eriskummallisimmassa arveluissa ja aavistuksissa. Myöhemmin päivällä sai hän tietää erään matkustajan yön aikana tulleen hotelliin sekä myöskin, kuka tuo matkustaja oli. Mikä oli luonnollisempaa kuin että hän asetti tuo pienen ristin yhteyteen Alm'in tulon kanssa hotelliin? Kentiesi oli tämä jollakin käsittämättömällä tavalla lähettänyt sen hänelle merkiksi siitä, ett'ei tämä enään ollut suutuksissa häneen, vaan oli antanut hänelle anteeksi. Ylen määrin ihastuksissansa tästä ajatuksesta lähetti hän silloin kirjelapun kasvatusisällensä ja pyysi saada tavata häntä. Mutta Alm oli mennyt ulos, eikä ollut sitten koko päivänä käynyt kotona. Tarkoitus hänen matkallansa Göteporiin oli sen tarkastaja-viraston asiamiehenä, johon hän kuului, tutkia joitakuita tilikirjoja Göteporin maakansselissa, ja siellä olikin hän oleskellut enimmän osan päivää, eikä ollutkaan siis saanut kysymyksessä olevaa kirjelippua.

Näin istuivat he molemmat, kasvatusisä ja ottotytär vierekkäin mitä puhtaimmissa ystävyydessä, kun heitä äkkiarvaamatta häiritsi joku, joka kuului käyvän etimäisessä huoneessa.

Sisähuoneen kynnyksellä näyttäytyi pian muuan nuori miesi kalmankalpeilla, mielenhäiriötä ilmaisevilla kasvoilla. Se oli luutnantti Räyel.

"Hän! tännekin tunkee hän jäljessäni!" huudahti Amanda, säpsähtäen kauhistuksella ylös sohvalta.

"Minä tiedän, että minun näkemiseni herättää teissä oikeutettua suuttumusta ja kammoa", aikoi Räyel; "mutta minun käyntini teidän luonanne ei tule olemaan pitkällinen... minä tulin vaan sanomaan teille viimeiset jäähyväiseni!"

"Teidän jäähyväisenne!" kertoi Amanda ivallisesti; "niin, te petitte minut hirveästi!" lisäsi hän kauhistuksella. "Hyljättynä kaikilta, kuten silloin luulin, pakenin minä teidän turviinne, ja te... te!... Ettekö siis tiedä, että minä, nähdessäni teidät, näen oman häväistykseni ja kuullessani teitä, kuulen kirouksen sen yli!"

Räyel meni askeleen lähemmäksi Amandaa, kädet ristissä ja pää kallellansa.

"Minä kiellän teitä lähestymästä itseäni!" huudahti hän, ei enään peljästyneenä eikä vapisevana, vaan uljaana kuin vihastunut kuningatar; "minä käsken teitä menemään!... Ettekö kuullut minun käskyäni... minä sanoin teille, että te menisitte!"

Alm nousi ylös sohvalta.

"Teidän ilmestymisenne täällä kummastuttaa minua kovin", virkkoi hän nyt; "te kuulitten jo kadulla, että teidän läsnäolonne on vastenmielistä tälle naiselle ja sittenkin tungette te hänen asuntoonsa... Mutta samoinkuin minä ulkonakin suojelin häntä, jota te kiusaatte, tulen minä täällä sisälläkin olemaan hänen suojelijanansa, ja sentähden, herraseni"...

"Amanda!" keskeytti häntä luutnantti, samassa kun hän, langeten polvillensa, ojensi käsivartensa tätä vastaan; "jos et sinä kaksi vuotta sitten olisi paennut, olisit sinä nyt ollut minun puolisoni... Katkerasti olen minä katunut käytöstäni sinua kohtaan."

"Te olette katuneet, te!" lausui Amanda, ivan vielä rumentaessa hänen kauniita huuliansa.

"Tämä miesi, johon teillä on täydellinen luottamus ja joka sen ansaitseekin", vastasi Räyel, "hän oli todistajana minun tuskaani, minun katumukseeni, kaivatessani sinua."

Amandan epäilevä silmäys etsi Alm'ia.