Part 21

"Pitää aina ottaman joitakuita lasillisia ennen teaatteriin menoa, sillä se vilkastuttaa mielikuvitelmaa", lausui göteporilainen.

"Varmaankin oli hänen hameensa kiinalaisesta silkistä", huomautti eräs tukkukauppiaan rouva Alm'in oikealla kädellä olevasta loosista.

"Entä hänen hohtokivensä sitten... Maksavatpa ne kauniit rahat", muistutti hänen vieressään istuva miehensä.

"Luuletko sinä todellakin niitä oikeiksi?" epäili rouva.

"Olivia Heuser'illa on varaa laittaa oikeitakin hohtokiviä", arveli tukkukauppias; "lahjoja, näetse, ymmärräthän, ystäväiseni!... Tuon suuren koristimen, jota hän kantaa rinnallansa, on hän saanut Preussin kuningattarelta... Se maksaa kauniita rahoja, se."

"Niin, tuommoisten rintaan ripustavat he jos jotakin... oikeinpa on synti ja häpeä!" lausui tukkukauppiaan vaimo, tehden aimo nytkäyksen päällänsä.

"Noh, mitäs pidät Göteporin teaatterista?" kysyi Alm'in naapuri; "oivallinen näyttelyhuone, vai kuinka, revisori-hyväni?"

Alm, joka jo oli kyllästymiseen asti katsellut tätä kapeata ja pitkää teaatterihuonetta kolmella yhtäsuuntaisella loosirivillä ja joka ei ollut näkemisen eikä kuulemisenkaan kannalta tarkoituksen mukainen, ei voinut millään tavalla yhtyä göteporilaisen tyytyväisyyteen. Hänestä näytti loosirivit ikäänkuin kolme toistensa yli asetettua hyllyä täynnä kauniisiin, kirjaviin kansiin sidottuja konttorikirjoja.

"Kuinka kau'an on Heuser'in joukko ollut Göteporissa?" kysyi hän vuorostansa.

"Kaksi kuukautta."

"Ja se matkustaa pois huomena?"

"Niin, Hampuriin, jossa se tulee viettämään talvea."

"Onko lemmennäyttelijätär syntynyt Hampurissa?"

"Eikö lempoja!... Etkö sinä tiedä, että hän on ruotsalainen?"

"Mutta onhan hänellä saksalainen nimi?"

"On kylläkin, hän on näytelmäjoukon johtajan veljentytär, mutta hänen äitinsä oli syntynyt Ruotsissa... Pirunmoinen nainen!... Hänen näköisensä pitää lemmennäyttelijättären oleman... vartalo, jota tuskin voisi maksaa hopealla, ja kasvot, jotka ovat kullan veroiset!"

"Minä haluan saada nähdä häntä."

"Teidän Jenny Lind'inne, josta Tukholma niin paljon huutaa, ei ole mitään Olivia Heuser'iin verrattuna."

"Oletko kuullut Jenny Lind'iä?"

"En, mutta minä nä'in hänet kerta Koskensaaressa käydessäni viime kesänä Tukholmassa."

"Tarvitaanpa tarkka silmä voidakseen ulkoapäin päättää ihmisen täydellisestä sisällisestä arvosta", sanot meidän revisorimme hymyillen.

"Se voi kyllä olla todenperäistä", vastasi kauppamies; "mutta minä vakuutan sinulle, että kun minä otan palvelukseeni kauppa-apulaisen, voin minä ensi silmäyksellä sanoa, mihin hän kelpaa."

"Kuulepas, Amélie, kukahan tuo jumalaisen kaunis nuori miesi mahtane olla, joka istuu vastapaätä olevassa loosissa muiden upseerein joukossa?" kysyi vasemmalla olevassa loosissa eräs nuori nainen vieressänsä istuvalta ystävättäreltään.

"Hänkö, jolla on nuot pienet, mustat viiksit ja kiharainen tukka?"

"Niin, juuri häntä minä tarkoitan."

"Hän on Räyel nimeltään ja hän on luutnantti Henkivartija-husariväestössä."

"Vai niin, sinä tunnet hänet?"

"Hän oli isäni luona edellä puolen päivänä ja silloin esiteltiin minut hänelle."

"Minkälainen hän on?"

"Sangen rikas... isäni sanoi hänen isänsä olevan varakkaimpia miehiä Ruotsissa."

"Ah, kuinka sävykkäältä hän näyttää!... Hän mahtaa varmaankin olla sangen hauska ihminen!"

"Isäni sanoi hänen kelpaavan malliksi kaikille nuorille miehille."

"Tiedätkö sinä, josko hän on kihloissa?"

"Niissä hän ei ole... kuitenkaan ei hänellä ollut sormusta nimettömässä sormessaan."

"Kuinka suloinen miesi!... Mutta miksi istuu hän tähystellen esirippua noin alituisesti?"

"Varmaankin on hän yksi mamselli Heuser'in ihantelijoista... Olisitpahan nähnyt hänet, kuu tämä ensi kerran astui näyttämölle."

"Kuinka niin, ystäväiseni?"

"Hän milloin punastui, milloin vaaleni... väliin nousi hän seisovillensa loosissa ja väliin kumartui hän eteenpäin, että minä oikein pelkäsin hänen putoavan loosista."

"Kuinka varomattomasti, panna itsensä vaaraan pelkän laulajattaren takia."

"Näyttelijättären!"

"Kometianttinaisen!"

"Naisen, joka kuljeksii sinne tänne aivan kuin mustalainen!"

"Varmaankin joku vanha tuttava hänelle"

"Niin, niin, heillä on tuttavuuksia, mihin he vaan tulevat... Voisitko sinä käydä kenenkään näyttelijättären seurassa kadunkaan poikki?"

"Jumala minua siitä varjelkoon!"

"Montako laivaa luutnantti Räyel'in isällä on?"

"Sitä unohdin minä kysyä isältäni... Mutia sen minä kuulin, että hän tekee kauppaa Itä-Indiassa."

"Amélie, nyt katsoo hän tänne!"

"Niin, minä näen... hän katsoo meihin!"

"Tiedätkö, hän on rakastettavin mies, kuin minä milloinkaan olen nähnyt!"

"Ah, hän on niin suloinen!"

"Kuulehan ystäväiseni", sanoi tukkukauppiaan rouva miehellensä, "eikö tuolla ensimäisellä rivillä viidennessä loosissa näyttämöstä, istu vaskiseppä Ek aviosiippanoinensa?"

"Todellakin on se hän", vastasi tukkukauppias rypistäen otsaansa.

"Käsityöläisperhe ensimäisellä rivillä!" lausui rouva uudella aimo päännytkäyttämisellä; "se on sopimatointa, hävytöintä!... Mutta katsopas, kuinka komeasti vaskisepän vaimo on vaatetettu!"

"Ek'in perhe on sangen varakasta väkeä, mutta tämä menee jokseenkin pitkälle... toinen rivi olisi Jumalan kyllin!"

"Tuleepa viipymään kau'an, ennenkuin minä tästälähin tulen teaatteriin", selitti rouva.

"Tämäpä väliloma kestää perhanan kau'an!" huudahti Alm'in naapuri; "onpa aika panna nuot saksalaiset liikkeelle."

Kauppamiehen keino saada saksalaiset liikkeelle oli se, että hän alkoi jytyyttää loosinlaattiaan kepillänsä. Esimerkki voitti ihmeellisen seuraamisen, sillä ukkoisilman tapainen jyskytys ja koputteleminen kaikui salissa. Alm koki hillitä meteliä, mutta huomasi pian olevansa yksinään siinä asiassa. Yleisöä voidaan myöskin arvostella sen mukaan, miten se käyttäytyy teaatterihuoneessa.

"Minä tiesin siitä jotakin tulevan", riemuitsi kauppias; "kas tuossa tulee vihdoinkin soitannonjohtaja."

"Minä en voi sietää tuota huonoa tapaa, että soitannonjohtaja aina kääntää selkänsä yleisölle", huomautti oikealla kädellä olevassa loosissa patroona.

"Sen muistutuksen minäkin olen usein tehnyt", selitti tukkukauppiaan rouva; "pelkkä soitannonjohtaja kääntää selkänsä sivistyneille ihmisille ja koko kohtauksen ajalla, se on enempi kuin hävytöintä!"

Vihellyspilli soi ja esirippu nousi ylös kolmanteen näytökseen.

Niiden varalta, jotka kentiesi eivät ole olleet tilaisuudessa näkemään ja kuulemaan Donizetttin operaa: "Lucia eli Lammermoorin morsian", tahdomme lyhykäisyydessä ilmaista kappaleen sisällyksen.

Kaksi skottlantilaista jalosukuista, Asthon ja Edgar Ravenswood, vihaavat toisiansa kuolemaan asti, joka viha on perintö esi-isiltä; mutta Asthonin sisar, joka ei tahdo tietää tuosta perinnöstä, rakastaa Edgaria, ja Edgar rakastaa häntä takasin. Loordi Arthur Bucklawin toimesta, jolle Asthon on luvannut Lucian vaimoksi ja joka mielellänsä tahtoo päästä vaarallisesta kilpailijastansa, saa Edgar tärkeän lähetystoimen Ranskan kuninkaan luokse. Edgar, joka ei rohkene kieltää vastaanottamasta tätä tointa, ottaa hellät jäähyväiset Lucialta, jolloin nuot lempiväiset vaihtavat sormuksia ja vannovat toisillensa uskollisuutta kuolemaan asti. Sulhasen poissaollessa jouduttaa Asthon loordi Arthurin ja Lucian häitä, jonka viimeksi mainitun hän myöskin onnistuu saamaan taipumaan siihen sellaisella petoksella, että hän on lähettänyt erään apumiehen Ranskaan ja on siellä hankkinut aivan samanlaisen sormuksen kuin se, jonka Lucia eron hetkellä oli antanut rakastajallensa.

Lucia, jollenka tuo väärä sormus näytettiin ja jota täten uskoteltiin sulhasensa petollisuudesta, suostuu epätoivossansa naimiseen, jonka jälkeen kumpikin kirjoittavat nimensä naimakirjan alle. Heti tämän jälkeen ilmestyy Edgar, joka, aavistaen petosta, suin päin on lähtenyt Ranskasta. Lucia huomaa nyt veljensä pettäneen hänet ja Edgar ainaiseksi menettäneen Luciansa. Valitusta, itkua ja epätoivoa toiselta puolelta; hämmästystä, vihaa ja kostoa toiselta. Näin loppuu toinen näytös.

Kolmas näytös.

Näyttämö kuvaa erästä salia Asthonin linnassa. Perällä on osa puistoa valaistu. Lucian ja loordi Arthurin häitä Vietetään.

Kööri (näyttämön ulkopuolella.)

"Terve sa morsian, Rakastettu morsian! Lemmen nyt Jumalan, Huostass' ollos, kaino. Yö jo sun yllesi Huntunsa heittää Tähdetkin peittää Se silmistäsi."

"Sangen mahtava kööri!" lausui Alm naapurillensa.

"Erinomaiset koristukset! komeat lamput!" vastasi kauppias; "luulen kylläkin, ett'ei Götepori jää jälkeen Tukholmasta missäkään suhteessa."

Asthon tulee näyttämölle. Hänen jäljessänsä tulee Edgar, joka vaatii vihamiestänsä kaksintaisteluun. Kohtauspaikka määrätään. Kumpikin taistelija kiihoittaa toistansa otteluun seuraavilla saneilla:

Kaksinlaulu: 1:nen kupletti

"Oi, loistava päivä, Jo taivaalle käyvä, Sa tuimaan oot vievä Meit' taistelohon. Ei kunniaan voiton, Vaan raivohon koston Ja vimmahan kuolon Se loppukohon."

"Hyvin! hyvin! saksankieli en erinomaista!" huudahti oikean puolisessa loosissa oleva tukkukauppias.

"Ei, mutta katsopas, mutta katsopas!" lausui tukkukauppiaan rouva; "katsopas vaskisepän vaimoa, miten hän taputtaa käsiänsä... katsopas minkälaiset kädet hänellä on!... se on oikein häpeä ensimäiselle riville."

2:nen kupletti.

"Sun veresi rantaan On juokseva santaan. Mun kostoni varmaan Sun kohtaava on. En aijo ma heittää, Jos miekkakin pettää, Kyll' aseeni riittää: Ma tartun puukkohon!"

"Eikö heillä ole kauniit alusvaatteet? Ne ovat ostetut minulta... erinomaista tavaraa ja halvalla hinnalla", selitti pikkukauppias.

Sitten poistuvat Asthon ja Edgar saamatta käsientaputuksia.

"Minun mielestäni on sekä Edgar'illa että Asthon'illa oivalliset äänet", sanoi Alm, "ja he ansaitsisivat käsientaputusta."

"He ovat suuria hutiloita", selitti kauppias; "ovat velkaa Jumalalle ja koko maailmalle."

"Tuleekohan tuosta tappelua?" kysyi Amélie-mamselli; "kuinka sitä olisi hauskaa nähdä!... minä en tiedä mitäkään hauskempata, kuin koska näyttämöllä tapellaan."

"Ei, minä olen kuullut sanottavan, että he murhaavat itsensä", ilmoitti ystävätär.

"Sitten on ristiretkeilijät ja Johanna Montfaucon parempi!" lausui Amélie.

Nyt täyttyi näyttämö sekä miehistä että naisista, jotka kokoontuivat joka haaralta ja kertoivat samaa köörilaulua, jolla näytös aljetaan. Köörilaulun keskeyttää eräs protestanttilainen pappi, Raimond, joka tulee äkkiä näyttämölle.

Raimond.

"Tuskin oil Lucia ja loordi huoneessansa, Kun hänet morsian toivottomuudessansa Haavoitti puukollaan, mi sieltä löydettiin, Ja tyyten kuolleeksi siell' loordi huomattiin."

"Hyvin! uudestaan!" huusi kauppias.

Tähän yhtyivät useat äänet ja kädet.

"Sangen keskinkertainen laulaja", huomautti Alm, nyhjäten ystävänsä kylkeen.

"Se on herra Gold, tiedätkö", vastasi tämä; "hän, jolla on teaatterin taloudelliset puuhat hoidettavana... hän on ollut kassan hoitajana eräässä suuressa kauppahuoneessa Hampurissa... kelpo mies, tiedätkö, tekee aina kauppaa minun luonani ja maksaa aina puhtaalla rahalla."

"Hirveätä!" huokasi tuo tuntehikas Amélie; "kuinka voi tappaa miestänsä senlaisessa silmänräpäyksessä!"

"Semmoisia miehiä saattaa olla!" vastasi hänen ystävättärensä, joka oli muutama vuosi vanhempi Amélie-mamsellia.

Raimond.

"Viha ja kosto haudan kaivatti, Joka nyt saapi saalinsa. Pimeyden voimat Luciaa johti: Murhe se sokais hänen aatteensa."

"Hyvin!" jatkoi Alm'in ystävä; "nyt juuri tulee Lucia... Oikein on ihastuttavaa nähdä Olivia Heuser'ia hulluna!"

Raimond.

"Hään tänne lähestyy; poloinen uhri-parka!"

"Nyt taputtakaamme käsiämme niin perkeleesti", sanoi pikkukauppias, tehden itsensä valmiiksi.

Tällä kertaa ei jäänytkään meidän kauppamiehemme vähimmistöön. Tuossa suuressa teaatterihuoneessa ei ollut tuskin yhtäkään, joka ei olisi asettanut oikeata kättänsä vasempaa vastaan, ollaksensa valmis siihen tervehdykseen, jota nyt tuli antaa tuolle kauneudestansa ja taiteellisista lahjoistansa tunnetulle Olivia Heuser'ille hänen kaksinkertaisessa ominaisuudessansa Heuser'in teaatterin lemmennäyttelijättärenä ja illan tulojen saajana.

Lucia, Lammermoor'in morsian, ilmaantuu näyttämön syrjästä. Hänen valkoinen yöpukunsa on tahrattu vereen, hänen pitkä, musta tukkansa on hajallaan, hänen kasvonsa marmorivaalea ja silmäyksensä julmasti tuijottavat, sillä mielipuolisuuden musta siipi on viuhtonut pois hänen silmänsä lempeän, puhtaan leimun.

Mieltymyshuutojen ja käsientaputusten myrsky pääsee valloilleen joka taholla ja erittäinkin siitä loosista ensimäisen rivin oikealla puolella, jossa Räyel'illa ja hänen seurakumppaleillaan on sijansa. Räyel kumartaa yläpuolen vartaloansa niin pitkälle eteenpäin kuin mahdollista, ikäänkuin haluaisi hän tulla huomatuksi illan sankarittarelta.

Lucia lähestyy vitkallisesti näyttämön etupuolta ja pysähtyy.

"Suuri Jumala! Amanda!" huudahtaa Alm vasten tahtoansakin, sillä hän tunkee Luciassa tuon valkoisen aaveen, jonka hän edellisenä yönä oli nähnyt huoneessansa.

Se osa yleisöä, joka on Alm'ia lähellä, katselee häntä kummastuksella, ja laulajatar hämmentyy hetkeksi pois roolistansa ja ohjaa silmäyksensä sille taholle, josta tuo outo huudahdus tuli. Mutta heti on hän taaskin Lammermoor'in morsian.

Lucia.

"Ma lauluissanne selvään kuulin nimenikin mun: Se äänens' oil. -- En enään itke kohtaloain, Edgar, kun sinut ma jälleen sain. Ma turvaa etsin peeveleiltäin sylissäsi sun. Mua kovin loukkasit; Vaan lemmellä tahdon ma kostaa."

Hän ojentaa kätensä ikäänkuin tarttuaksensa jonkun toisen käteen, siirtyen vitkallisesti sille puolelle, jossa Räyel istuu. Äkkiä kammahtaa hän takaperin.

"Oi, taivas! haahmu hurmeinen poistu! Hän uhkaa. Ma turviisi riennän, Edgar."

Hän rientää näyttämön yli toiselle puolelle. Nyt näyttää hän jälleen rauhoittuvan. Hänen kasvonsa kirkastuvat ja hänen silmänsä loistaa autuaallisesta riemusta.

"Mull' laulaen metsän linnut kunniata antaa -- Saan seppeltä kantaa, Sulosoinnut nääpä häälauluni on. Missä ylkän' on verraton? Ah, tuolla. Oi, ennen riemua sua! Joudu jo syliisi sulkemaan mua. Kas, alttar'kynttilöitä! Pappi rientää, näät, Nyt pyhää sanaa meille lausumahan. Mua johda, Edgar, joudu, viettäkäämme häät, Sull' uskollisna pysyn kuolemahan."

"Merkillistä! näetkö miten hän tuijottaa meihin!" kuiskaa kauppias Alm'in korvaan.

Alm ei vastaa, sillä hän ei kuule, hänen kasvonsa ovat vaaleat ja liikkumattomat, ja vaikka salama tässä silmänräpäyksessä olisi iskenyt teaatterihuoneesen, ei hän sittekään olisi kääntänyt kasvojansa pois näyttämöltä.

Kööri.

"Hän säälittävä on; tekonsa taivas anteeks' suokoon."

Lucia.

"Hän puhuu, hän kysyy, -- jos vastata saisin, Kaikk' selittää ma voisin."

Hän tekee kädellänsä tuskaa ilmaisevan viittauksen päätänsä kohti.

"Voi, päätäni; tätä lahjaa lemmityltä Mull' oil, jotk' hävisi: Vala ja sormus hältä. -- Veljeni kun surmasi Lempeni, mull' ei oo ylkää, Mun Edgar hylkää, Vaikk' uskotoin en ollutkaan."

Hän panee kätensä ristiin ikäänkuin rukoillaksensa. Kyyneleet kimaltavat hänen silmissänsä. Nuot teaatterihuoneessa istuvat metallikuvat sulavat tässä silmänräpäyksessä, eikä henkäystäkään kuulu. Vihdoin levittää hän molemmat käsivartensa ja kohottaa ne taivasta kohti, hänen silmänsä kiiltää loistolla, joka mahtaa olla ijankaikkisen elämän aamusarastus, mikä tunkee läpi mielipuolisuuden yön.

"Tuskaa ma voin jo siitää, Sieluni silloin liitää, Korkeuteen nyt kiitää, Minn' enkelit mun vie. Tähdestä kirkkahasta Muistoll' on Iuokses tie. Kentiesi maailmasta Kaipuu sun sinne vie."

"Äitini, kutsut mua, Lähestyn sua!"

Kööri.

"Luoja, tää raukka luokses vie. Hän rikkonut ei lie."

Lucia vaipuu lähellä olijain käsivarsille. Esirippu vajoo. Uusia, myrskyisiä mieltymyksen osoitteita.

"En koskaan ole nähnyt Olivia Heuser'ia niin näyttely-innoissaan kuin tänä iltana", vakuutti Alm'in naapuri.

"Ah, kuinka soittelo on ikävää, varsinkin jos se on soviteltu värssyhin!" kuiskasi tukkukauppiaan rouva miehellensä; "minä en ymmärrä miten järjelliset ihmiset voivat kuluttaa aikaansa tuonlaista sepustamalla."

"Oikeastaan ovatkin ne vaan hutiloita ja huonoilla jäljillä olevia, jotka puuhailevat semmoisissa seikoissa", ilmoitti tukkukauppias.

"Mamselli Heuser! mamselli Heuser!" huudettiin teaatterihuoneen joka taholta.

"Joko häntä taas huudetaan esille!" muistutti tukkukauppiaan rouva, "kuinka hirveästi noita tuollaisia ihmisiä epä-jumaloidaan!"

"Se kuuluu tapaan, ystäväiseni", lohdutti häntä patroona, "eikä se sitäpaitsi merkitsekään mitään."

"Mutta kun tuollaisille tuhlataan niin paljon hyväksymistä", jatkoi rouva, "mitä jää sitte jäljelle todellisen ansion osaksi?... Minä ajattelen, että jos paroni Rotschild tulisi tänne, millähän tavalla häntä aijottaisiin ottaa vastaan!"

"Mamselli Heuser! Olivia Heuser!" kaikuivat huudot kaksinkertaisella voimalla.

Eräät silmäparit ensimäisen rivin oikealta puolelta, jotka olivat heti näytöksen loputtua kohdanneet toiset silmäparit vasemmalta, tuijottivat hellittämättä toisiinsa, ilmaisten tunteita, joita ei voi selittääkään.

Nämät olivat luutnantti Räyel'in ja revisori Alm'in.

"Kylläpä tuo nainen odotuttaa kau'an itseänsä!" nureksi Amélien ystävätär.

"Tulisitko sinä esille huudettaessa?" kysyi Amélie.

"Minä toivon, ett'ei senlaista ikinä voi tulta kysymykseenkään", vastasi ystävätär, hiukan närkästyneenä senlaisesta otaksumisesta Amélien puolelta.

Samassa kohosi esirippu; mutta mamselli Heuser'in sijaan näyttäytyi hänen setänsä, teaatterin johtaja Heuser, ilmoittaen, ett'ei näytäntö-illan tulojen saaja ollut itse tilaisuudessa lausua arvoisalle yleisölle kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan, koska hän, laulettuaan viimeisen kappaleen, oli mennyt tainnoksiin, jonka vuoksi hänet oltiin täydytty kantaa pukema-loosiin.

Kova kättentaputus palkitsi teaatterin johtajaa tästä ilmoituksesta, jonka jälkeen esirippu taaskin vajosi ales.

"Sen asian johdosta luulen, että menemme ottamaan lasillisen punssia, veli Alm!" esitteli kauppias; "mutta mikä piru sinua vaivaa! miksi sinulla on niin kiire!... odota, odota!"

Mutta Alm ei odottanut. Hän syöksi ulos loosista ja portaita ales poistulvaavan väkijoukon läpi, joka vastaanotti hänen voimakkaiden käsivarsiensa antamat puukkaukset kiroten ja tyrkkäyksillä; mutta hän ei kuullut noita edellisiä, eikä tuntenut jälkimäisiä.

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Teaatterin ulkopuolella.

Päästyään ales teaatterin etehiseen huomasi Alm luutnantti Räyel'in, joka hehkuvin kasvoin tuli suoraan hänen luoksensa.

"Te tiesitte siis hänen olevan elossa ja kuuluvan teaatteriin?" kysyi Räyel kiivaudella.

"Minä olisin voinut kysyä samaa teiltä", vastasi Alm, joka nähdessänsä entisen vastustajansa, oli saanut takasin entisen tyyneytensä; "mutta minä en arvellut sen maksavan vaivaa."

"Herra!" huudahti luutnantti; "onko teidän tarkoituksenne loukata minua?"

"Ei, herraseni!" vastasi Alm hiukan leppeämmällä äänellä; "tällä hetkellä tahtoisin minä olla sovussa koko maailman kanssa, sillä hän elää!... hän elää!... Ja, mikä on enempi, hän on voittanut kovan onnensa ja antautunut tielle, joka on omansa suomaan hänelle korvausta monista surullisista muistoista!"

"Mitä tämä on! minun lompakkoni on varastettu lakkaristani!" huudahti aivan lähellä eräs henkilö, jonka Alm tunsi samaksi tukkukauppiaaksi ja tehtaanomistajaksi, joka oli istunut hänestä oikealla puolella olevassa loosissa.

"Poissa minunkin on! täällä on siis taskuvarkaita!" lausui muuan siististi puettu, mustaverinen, pienenläntä herra, jolla oli kierot silmät ja joka seisoi patroonan lähellä.

Nyt syntyi yleinen sekamelska ja tungos etehisessä, jolloin Alm ja Räyel joutuivat erilleen.

"Eikö täällä sitte ole yhtäkään poliisia saapuvilla!" jatkoi tuo pienenläntä, mustaverinen herra raivostuneena häviöstänsä, "minun lompakossani ei tosin ollut paljon rahaa, mutta siellä oli eräs kirje, jota minä en olisi tahtonut menettää mistäkään hinnasta!" lisäsi hän, heittäen epäluuloisia silmäyksiä kaikkiin, jotka olivat hänen ympärillänsä, vaikka hänen onnettomuuttansa nä'yttiin hyvinkin säälittävän ja jonka takia unohdettiin tuo myöskin varkaan käden kautta kärsinyt tehtaanomistajakin, joka seisoi siinä ääneti ja nolona, rikkileikattu hännystakin lieve kädessänsä.

"Minä pyydän, että kaikki läsnäolijat antavat tutkia lakkarinsa!" esitteli tuo pienenläntä miesi.

Tämä esitys vastaanotettiin yleisellä nurinalla.

"Niin, hyvät herrat, minä en liiku paikaltani, ennenkuin kaikki läsnäolijat ovat kääntäneet lakkarinsa nurin!" huusi tuo pienenläntä herra mitä loukkaavimmilla osoituksilla, josta kaikesta oli seurauksena, että tuo pienenläntä miesi tuli milt'ei työnnetyksi etehisestä kadulle, jonka jälkeen hän, kiroillen teaatteria, poliisia ja koko kaupunkia, meni matkoihinsa nopein askelin.

Joitakuita hetkiä kestävän uhon jälkeen palasi rauha jälleen etehiseen, ja kaikkein huomio kiintyi kokonansa tukkukauppiaaseen ja tehtaanomistajaan.

"Menettikö herra tehtaanomistaja paljokin?" kysyttiin jokaiselta taholta.

"Enpä muista aivan varmaan", vastasi tämä; "korkeintansa muutaman tuhat riksiä... vähäpätöinen asia, herraseni, josta ei kannata pitää melua."

Kaikki ihmettelivät tätä mielenmalttia, joka sopikin raharuhtinaalle, jonka jälkeen tukkukauppias meni portaita ylöspäin, pää pystyssä ja hännystakkinsa liepeen roikkuessa.

"Sinä tulet kaiketi katsomaan neljättä näytöstä?" kysyi kauppias Alm-ystävältänsä, jonka hän tapasi seisomassa teaatterihuoneen portilla.

"En", vastasi tämä, katsellen ajatuksiinsa vaipuneena pimeälle kadulle.

"Etkö?... Noh, todellisesti onkin jo parhain kohta mennyt... Lucia on kuollut, eikä esiinny enään näyttämöllä... Noh, piru vieköön, mitä pidit sinä Olivia Heuser'ista?"

"Paljon, paljon!"

"Se on minun mieleeni... oivallinen vartalo, veliseni!"

"Mitä hänestä muutoin arvellaan... hänen yksityiselämästänsä?" kysyi Alm hiukan väräjävällä äänellä.

"Onpahan kuin tuossa... siitä ei tiedetä mitään... naiset kehuvat häntä, ja se on jo paljon."

Alm henki keveämmin.

"Minä menen katsomaan viimeistä näytöstä, minä", jatkoi kauppias; "Edgar surmaa itsensä, kuten luultavasti tiedät, ja tähän loppuu näytäntö."

Tämän sanottuansa riensi meidän pikkukauppiaamme loosiinsa takasin. Muut katselijat, jotka myöskään eivät tahtoneet olla näkemättä Edgar-paran kuolemaa, tekivät samoin, joten revisori Alm jäi yksinänsä seisomaan etehisen portille, yksinänsä ajatuksineen, tunteineen ja unelmineen, joissa hänen sielunsa leijaili kuin lehti rajutuulessa.

Kau'an ei hän ollut seisonut tällä paikalla, kun hänen silmäyksensä sattuivat erääseen herraan, joka meni portin ohitse. Tämän tunsi hän samaksi, pienenlännäksi mieheksi, joka juuri äsken oli etehisessä pitänyt senlaista melua menetetyn lompakkonsa takia. Vaikka Alm'in ajatukset tässä tilaisuudessa olivat kääntyneet tykkänänsä toiseen suuntaan, oli hän kuitenkin huomannut jotakin omituista, jopa epäluulonalaistakin, koko tuon pienenlännän miehen käytöksessä. Tämä taas, astuttuansa joitakuita askeleita portin oin, pysähtyi miettiväisenä, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri ja lähestyi porttia uudestansa sekä kurkisti etehiseen, ikäänkuin etsisi hän jotakin.

"Joko herra on saanut selvää lompakostansa?" kysyi Alm, tähystäen häntä tarkkaan.

"Ah, en!" vastasi tuo pienenläntä miesi; "se joka osaa varastaa taskuista, osaa myöskin kätkeä varastamansa."

"Kyllä kaiketi... mutta minusta näyttää herra nyt hiukan rauhoittuneemmalta", vastasi revisori.

"Niin, mitäs muuta tehdä, herraseni!... kun minulta varastetaan, satun kiivastumaan... kuka sitä voi auttaa?... Mutta varmaa on, ett'ei sittekään saa rahojansa takasin... Käsittämätöintä, ett'ei pidä oleman yhtään poliisipalvelijaa, yhtään vahtimiestä!" lisäsi hän jupisten itseksensä.

Sitten oli hän aikeessa mennä, mutta pysähtyi äkkiä, neuvotellen itseksensä.

"Suokaa anteeksi, herraseni!" sanoi hän, kääntyen suoraan Alm'iin päin; "tunteeko herra tuota mamsellia, joka lauloi teaatterissa ja joka sai illan tulot tänään?"