Lemmen näyttelijätär: Romantillinen kuvaelma
Part 26
Purressa oleva upseeri teki, käsi sydämellänsä, vieläkin syvemmän kumarruksen tuolle hämmästyneelle tytölle. Nähdessänsä tuon nuoren miehen, kauniin kuin sodan jumala, ja jonka hän nyt tunsi, punastui Amanda kuin hehkuva ruusu. Kuu hän vielä päälliseksi, korvat lumottuna noista suloisista säveleistä, jotka niin valittavina johtuivat vettä myöten rantaan, näki tuon kainon, kunnioitusta osoittavan tervehdyksen ja tuon yhä kau'emmaksi siirtyvän purren, tunsi hän itsensä mahtavan tunteen valtaamaksi, ja hän kohotti oikean kätensä, viuhtoen innokkaasti ja kau'an valkoisella, karrikkailla koristetulla nenäliinallansa.
"Miksi ette yhtä hyvin juokse järveen hänen perässänsä, kuollaksenne kerrankin täydellä todella?" kuului Amandan takana käheä ääni.
Peljästyneenä kääntyi hän ympäri ja kohtasi erään kerjäläisen pilkistelevät silmäykset, joka seisoi nojaten erääsen koivunrunkoon.
Amanda siveli kädellänsä silmiään, ikäänkuin joku, joka ihanasta unesta on herännyt tuskalliseen todellisuuteen.
"Pikku Mandi ei enään tunnekaan vanhaa Svärd'iä, luulen ma", jatkoi kerjäläinen.
"Svärd!... Ah, se olette te... te!" huudahti Amanda, rientäen entisen opettajansa luokse.
"Niin, kylläpä se minä olen", vastasi Skinnarvik'in maisteri; "minä olen sitkeähenkinen kuin angerias, minä... Köyhyys ei ole mikään ilo, se on varmaa; mutta köyhyys on katoamatoin, se on yhtä Varmaa... Harmajakivi kestää, sillä aikaa kun tuhansittain kauniita kukkia kasvaa ja kuolee."
"Miksi ette ole ennen tulleet minun luokseni?" kysyi Amanda, tarttuen kerjäläisen kateen... "luultavasti tiedätte te minun usein tiedustelleen teitä ja että minä olen halunnut nähdä teitä."
"Tiedän kylläkin... Revisori Alm, tuo kunnon miesi, on useampia kertoja tuonut minulle terveisiä teiltä... Minua on ilahuttanut sangen paljon, että te vielä muistatte minua... mutta kaiketi muistatte te myöskin, että minä niinä aikoina, jolloin te asuitte rouva Grån luona, en mielelläni tahtonut näyttäytyä teille... minä tahdoin niin vähän kuin mahdollista muistuttaa teitä teidän surullisesta lapsuudestanne, jonka muiston aina olisi täytynyt herätä nähdessänne senlaisen olennon, kuin minä olen... En olisi nytkään tullut teidän luoksenne, jollei minulla olisi ollut teille tärkeätä asiaa."
"Hyvä äijäparka!" lausui Amanda syvällisellä liikutuksella; "te tahdoitte minulle aina niin hyvää, ja minä tiedän teidän uskovanne minua, kun sanon, että teidän läsnäolonne ilahuttaa minua, ja että minun hartain toivoni on voida tehdä jotakin teidän hyväksenne."
"Ah! kuinka kaunis tyttö teistä on tullut!" huudahti kerjäläinen, töllistellen häneen kiireestä kantapäihin; "sielun, jolla on senlainen asumus, pitäisi oleman sangen onnellisen."
"Olettehan te oikein kavaljeeri, Svärd-hyväni", lausui Amanda hymyillen; "seuratkaa nyt minua paviljonkiin, niin katson, josko minulla olisi teille mitään tarjoamista... Te olette käyneet pitkän matkan ja olette sekä väsyksissä että nälissänne."
"Tosin olen minä käynyt pitkän matkan... enpä, lempo vieköön, ollutkaan eilispäivänä viimeksi Drottningholm'issa... Hauskaa oli kuitenkin kävellä tuon kauniin puiston läpi jumalien ja jumalattarien joukossa, joiden puku, totta puhuen, on paljoa huonompi kuin minun."
"Noh, tulkaa nyt, Svärd-hyväni" sanoi Amanda ollen lähtemäisillänsä.
"Kiitoksia kutsuistanne!" vastasi Svärd, viipyen paikallansa, "mutta ensin täytyy minun toimittaa asiani."
"Niin, sehän on totta, teillä on asiaa... tärkeätä asiaa... antakaapa siis kuullakseni!"
"Mutta ensin yksi kysymys: koska päästään pikku Mandin häihin?"
Amanda säpsähti, vähemmin kuitenkin itse kysymyksen kuin sen ivallisen äänen takia, jolla kysymys tehtiin.
"Onhan se totta, että presidentti Elgklo'n ihana tytär menee naimiseen kauppaneuvos Räyel'in kauniin pojan kanssa?" jatkoi kerjäläinen.
"Mutta kuka on sanonut teille, Svärd-hyväni, että"...
"Hoh, peijakas! minä saavuin eilen sattumalta revisori Alm'in luokse, ja häneltä sain minä tietää, että"...
"Te olette siis olleet hänen kodissansa!... minä en ole nähnyt häntä monen päivään."
"Sen minä, piru vieköön, kyllä uskon... suokaa anteeksi, että olin kiroamaisillani... revisori ei ole ollut ulkona moneen päivään."
"Jumalani! hän on siis sairas!"
"Minä en nähnyt lääkäriä enkä rohtopullojakaan... kuinka voisi hän siis olla sairas!...Hän istuu vaan huoneessansa ja miettii."
"Hän puhui minusta!... sanokaa, oi sanokaa, mitä hän minusta lausui?"
"Eipa juuri mitään, sillä hän säästelee enemmän sanoja kuin kahdentoistakillinkisiä... mutta sen verran sain minä selkoa, että presidentin tytär pääsee piakkoin Asplundaa tervehtimään ja kiittämään viimeisestä."
"Haa!... siis on revisori Alm pyytänyt teitä tulemaan tänne sanomaan minulle kaiken tämän!" lausui Amanda, punastuen suuttumuksesta.
"Tämä oli ilkeä sana noin kauniilta tytöltä... suokaa anteeksi minä olin puhumaisillani epäkohteliaasti!... Olisiko hän pyytänyt minua tulemaan tänne, joka aina, ja jokseenkin tarpeettomasti, on varoittanut minua olemasta teille haitaksi ja joka, kun minä eilen rohkenin lukea joitakuita vähemmin jumalisia esirukouksia tuon kristillisen avioliiton yli, ajoi minut ulos, vaikka me aina olemme olleet mitä parhaimpia ystäviä."
Amanda loi silmänsä ales, sillä hän häpesi alhaista epäluuloansa.
"Te lupasitte äsken tehdä jotakin minun hyväkseni", muistutti nyt maisteri.
"Niin, niin", Vastasi Amanda, tuijottaen maahan.
"Noh, siispä pitää teidän paikalla kirjoittaman eräs tarina minun sanojeni jälkeen."
Amanda katsoi kummastellen kerjäläiseen.
"Tarina, niin", kertoi maisteri; "ettehän tekisikään sitä ensi kertaa... Mutta koska meillä ei ole paperia käsillä, voitte kirjoittaa sen johonkuhun lehteen teidän sydämessänne, jollei jo sen kaikki lehdet ole piirustettuna täyteen husaarikannuksia ja kypärintöyhtöjä."
Amanda säpsähti. Ruusu ruusun perään vaaleni hänen poskillansa.
"Niin, kuulkaahan nyt!" jatkoi kerjäläinen. "Oli kerran eräs herttaisen hyvä miesi, jonlaisia harvat ovat ja joka oli ottanut tavakseen tehdä ihmisille hyvää, mikä on suuri tyhmyys, sillä siitä ei saa palkaksi niinkään paljoa, että sillä voisi painaa ales hivuskarvaakaan. Nyt tapahtui eräänä päivänä, että tuo herttainen miesi kohtasi pienen tytön, jolla ei ollut isää eikä äitiä. Tuo herttaisen hyvä miesi antoi tyttöparalle katon pään päälle, vaatteet ja ruuan sekä paljon muuta hyvyyttä, jota ei saa vuokrata huoneenomistajilta, eikä ostaa räätäleiltä saati teurastajoilta. Silloin tapahtui se onnettomuus, että, samoinkuin taideniekka rakastuu omiin luomuksiinsa ja kukkain ystävä niihin kukkasiin, jotka ovat kasvaneet hänen hoitonsa alla, rakastui myöskin tuo herttaisen hyvä miesi kuollaksensa asti kasvatti-tyttäreensä, joka oli kehkeytynyt ihanimmaksi ruusuksi. Mutta nyt on useimmiten noiden ihanimpien ruusujen laita niin hullusti, että ne yhtä mieluisasti kääntävät lehtensä pirulle kuin okansa Herralle, Eräänä päivänä karkasi tuo kaunis tyttö tiehensä muutaman hyvästivoidellun viiksiparin kanssa. Silloin tuli tuo herttaisen hyvä miesi kovin murheelliseksi ja hänen sydämensä oli pakahtumaisillansa. Ollen milt'ei kuoleman kielissä, tempasi hän kuitenkin itsensä valloilleen, sillä hän ei voinut kuolla, ennenkuin hän oli pelastanut tuon kauniin tytön ja nyhtänyt jokaisen karvan noista voidelluista viikseistä. Mutta kun tuo herttaisen hyvä miesi saapui asianomaiselle paikalle, oli se kaunis tyttö tiessänsä, sillä se lintu-raukka oli huomannut takertuneensa siivistänsä takiaispeltoon myrttilehdon asemesta. Silloin vaati tuo herttaisen hyvä miesi noita voideltuja viiksejä taisteluun elämästä ja kuolemasta, ja niin ottelivat he toistensa kanssa, että oikein oli hauskaa nähdä."
"Oi, Jumalani! Jumalani!" huudahti Amanda rajusti paisuvin povin.
"Nyt oli tuolla herttaisen hyvällä miehellä kau'an aikaa ollut niin kalpeat ja kuopikkaat posket, että niitä oli nuoren tytön oikein kauhea katsella", jatkoi tarinankertoja; "mutta silloin tapahtui, että muuan mitä kauniin kukkanen puhkesi hänen kasvoillensa -- kukkanen, jonka nuppu tosin oli valetusta lyijystä, mutta joka sittenkin voi kerskata mitä veripunaisimmista lehdistä, ja se kukkanen oli kauniin kuin nähdä voi. Mutta katsos, kukkanen oli tuolle herttaisen hyvälle miehelle liian raskas kantaa, ja sentähden kaatui hän maahan ja hajoitti ympärillensä noita kauniita lehtiä. Kun nuot voidellut viiksit sen näkivät, lähtivät ne, viisaasti kyllä, pakoon, jättäen sekä kukan että kukanpoimijan omaan huomaansa."
"Oi! se on kauheata!" lausui Amanda, peittäen kasvonsa käsillään.
"Silloin tuli sinne muuan kerjäläis-raukka", jatkoi tarinankertoja, "ja kun hänestä näytti liian monta lehteä puhkeavan tuosta pienestä nupusta, päätti hän säästää niitä parempiin aikoihin ja rupesi hän siis hoitamaan tuota herttaisen hyvää miestä. Mutta nyt on tuossa kalpeassa poskessa elävä todistus siitä, että ne kerta ovat olleet kukoistavat ja kauniit."
"Tämä arpi on siis... mutta... mutta sehän oli seuraus eräästä lankeamisesta portaissa, niin on hän itse kertonut minulle!" tankkasi Amanda.
"Aivan niin, portaissa", vastasi kerjäläinen, "mutta hornaan johtavissa portaissa, joita myöten hän juoksi ales tempaamaan sieltä erään pienen tytön, joka on luotu taivasta varten. Mutta tarina ei ole vielä lopussa... Näin kului muutamia vuosia. Nuot voidellut viikset sievistivät itsensä taaskin uudella helvetinkivellä ja tekivät noita uhkahyppyjä uusien sampanjalasien ja uusien ruusuhuulien parissa, aivan niinkuin ei mitään outoa olisi tapahtunut. Mutta sen herttaisen miehen sydän pysyi yhä murheellisena. Silloin tapahtui, että Herra Jumalamme, joka aina hallitsee niin kummallisesti tässä maailmassa, salli uuden ihmeen tapahtua maan päällä. Tuo nuori tyttö heräsi kuolleista. Mutta hän ei herännyt köyhänä eikä turvattomana lapsena, vaan oli sen sijaan rikas ja ylhäinen nainen ja niin kaunis, ettei hänen vertaistansa voitu löytää maailmassa. Kun nuot voidellut viikset nyt saivat sen kuulla, juoksivat ne pyytämään palkintoa hyvästä työstänsä. Ja katsos, ne saivat, mitä ne pyysivätkin. Mutta tuo herttaisen hyvä miesi, hän sai pitkän nenän, ja oli tämä nenä niin pitkä, että hän sen varjoon voi peittää muiston siitä ainoasta kukasta, jonka hän oli saanut; ja sen sai hän siitä, että hän oli ollut niin herttaisen hyvä."
Soitanto, jota sillä välin, kuin kerjäläinen kertoi tarinaansa, oli siirtynyt etäälle ja vähitellen mennyt kuulumattomiin, tuntui uudestaan, tullen yhä lähemmäksi; mutta sen valittavan kujerruksen sijaan, jota ennen on soitettu, kaikui nyt mitä vilkkaimpia riemusäveleitä. Pian tuli myöskin näkyviin tuo komea pursi.
"Ah! tuossahan se komeus palajaa takaisin!" huudahti kerjäläinen; "nostakaa taaskin ilmaan tuo pieni, valkonen liina; viuhtokaa, löyhäyttäkää niin, että tuo kaunis metsäkyyhkynen häirittynä lemmenpuuhissansa pakenee surullisella kuherrukselia Lof-salon lehdosta!... Joutukaa, juoskaa tuomaan tänne yksi noista hienoista morsiusraideista, tarttukaa siihen molemmin käsin ja liehuttakaa sitä kahdeksantoista vuotiaalla voimallanne niin, että se näkyy ja kuuluu koko seljän yli!... Tiedättekö mitä se merkitsee?... Sehän merkitsee suurinta riemua ja suurinta lempeä... Mutta kun olette viuhtoneet käsivartenne väsyksiin, antakaa sitte minulle tuo hieno raiti, että saan ripustaa sen erään kunniallisen miehen huoneen akkunan eteen, sillä silloin merkitsee se murhetta ja kuolemaa!... Onhan kaikki tuo, kuten olla pitääkin, sittenkuin kiitollisuus karkoitettiin maan päältä."
Tämän sanottuansa katosi kerjäläinen.
Amanda seisoi liikkumattomana paikallansa rannalla. Sanomattoman kirkas loiste näyttiikse hänen kauniilla kasvoillansa. Näytti ikäänkuin olisi hän kuunnellut jotakin.
"Mitä?"
Kuunteliko hän aironloisketta ja soitantoa tuosta komeasta purresta, joka samassa vitkallisesti viilsi hänen ohitsensa?
Ei, hän kuulteli erään sydämen tykytystä, jonka hän oli kuulevinansa sen matkan päästä metsiä, aaltoja ja tuulia, jotka eroittivat hänet siitä rinnasta, jossa tämä sydän sykki.
"Amanda!" kuului ystävällinen ääni hänen läheltänsä.
Hän kääntyi sivulle päin ja kohtasi presidentin iloiset silmäykset.
"Yksi päivä ennemmin tahi myöhemmin, onhan se saman tekevä", lausui tämä; "annanko ma luutnantti Räyel'ille merkin, että hän laskee laiturille?"
"Ei, ei!" huudahti Amanda kiivaasti, jonka jälkeen hän tarttui isänsä käsivarteen ja johti hänen rannalta metsän reunaan.
"Lapseni, minä en ymmärrä sinua", selitti presidentti, silmäillen häntä kummastuneen näköisenä.
"Oi, onpa ollut kau'an, sangen kau'an siitä, kun itsekään olen ymmärtänyt itseäni", vastasi Amanda; "mutta kuinka onnellista, kun järki selkenee, ennenkuin on liian myöhää!"
"Sinä lausut arvoituksia, lapseni!"
"Arvoituksia, niin", kertoi Amanda; "mutta minä olen selvittänyt nämät arvoitukset, isäni!"
"Ja näiden selvitys on?"
"Kiitollinen uhrauksitta... onnellinen häpeättä", Vastasi tyttö, kyyneleen toisensa perään vieriessä hänen ihmeen kauniista silmäparistansa.
"Kuinka oletkin liikutettu, tyttöseni!"
"Niin, minä tahdon itkeä, isäni, ensi kerran todellisesta ja sydämessäni asuvasta ilosta!"
Sill'aikaa jatkot tuo komea pursi romantilaista paluu-matkaansa pitkin Lof-salon kaunista rantaa. Kaunis, täysiääninen soitanto helähteli yhtä vilkkaasti ja iloisesti. Tuo uljas husaariupseeri seisoi vielä suorana purren perässä. Vähitellen alkoi hänen äsken niin loistava silmäyksensä synkistyä, ja yksi syvä ryppy toisensa perään ilmestyi hänen majesteetillisesti kaarevalle otsallensa.
Soittajat, jotka huomasivat muutoksen tuon nuoren, anteliaan herran kasvoissa, katselivat pelvolla ja levottomuudella toisiansa, kentiesi siinä luulossa, että he soittivat väärin.
Kolmaskymmenesviides luku.
Maantiellä.
Iltapuolella seuraavana päivä makasi kaksi törkeännäköistä, epäluuloa herättävää miestä vierekkäin erään kuusen juurella, joitakuita kyynäriä Lof-salon pappilan länsipuolella olevasta maantiestä. Muutamain tien vieressä taajaan kasvavain katajapensaiden peitossa voivat he kuitenkin itse nähdä kaikki mitä tiellä tapahtui. Nuot molemmat miehet, joista toinen oli kasvultansa paljon rotevampi toistansa, joka kuitenkin oli tavallisen miehen mittainen, olivat paidanhihaisillansa, mutta vieressänsä oli heidän nuttunsa levällään, jotka olivat paljon siistimpiä, kuin olisi voinut odottaakaan henkilöillä, joilla on senlaiset paidanhihat.
"Vai niin, sinä sanot olevan hyvän olla eteläisessä kuritushuoneessa?" kysyi rotevampi miesi.
"Aivan hyvä, veliseni", vastasi toinen; "sitä kieltäminen olisi vääryys."
"Täytyy aina olla oikeutta rakastava... sanalla sanoen, saako siellä syödä vatsantäydeltä?"
"Herra armahtakoon, kuinka saakin, ja piru vie päällikön ja sen, jonka toimena ruuanlaittaminen on, jos joku herra vankeushallituksessa huomaa keiton pohjaanpalaneeksi."
"Hyvin, veliseni, niin sen pitää oleman."
"Vähintänsäkin kerta viikossa tulee joku noista herroista Långholm'iin."
"Katsomaan kultapoikiansa?"
"Niin kyllä... silloin kysytään meiltä aina, josko meillä on jotakin muistutettavaa... Saat uskoa minun senlaisissa tilaisuuksissa olleeni päällikön ja niiden muiden silmätikkuna."
"Kuinka niin?"
"Niin, näetkös, heti olin minä kuin nuoli esillä"...
"Ja toimitit päällikölle ja niille muille lämminleipää?"
"Siitä voit olla hyvilläsi... Milloin oli sillit happamia, milloin oli kokkareita puurossa, milloin liian vähän sianlihaa rokassa, milloin liian paljon vettä maidossa, ja niin edespäin."
"Lempo sinua, sinä herkkusuu!... Noh, entä vielä?"
"Ei mitään muuta kuin että nuhteita sateli päällikön ja niiden muiden korvien ympäri niin, että oli hauskaa ja hupaista kuulla."
"Silloinpa olisi ollut mieluista nähdä, minkä näköisiä he olivat kasvoiltansa."
"Kyllä kaiketi; he olivat punaiset kuin kukko naamaltansa... minä huusinkin aina kukkelikuuta, kun tuo kunnollinen vankeushallituksen jäsen oli mennyt matkoihinsa."
"Niin, niin, sillä lailla sitä on meneteltävä... Noh, saitteko siellä paljonkin ylimääräistä kestitsemistä?"
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Saitteko paljonkin istuinmukuloillenne?"
"Oletko hupsu!... Senlaista ei käytetä Långholm'issa... Lyödä vankia!... Ei, ei, se peli ei vetele... Se on kaartilaisten eikä kunniallisten ihmisten ruokaa."
"Karlsten'issa ei oltu niin tarkkoja siinä suhteessa... Se on seuraus, kuu asutaan liian kaukana Tukholmasta... Jokaisessa linnassa pitäisi olla kuninkaallinen vankeushallitus, silloin kävisi varmaankin kaikki siivommin, ja voisi niissä ehkä viihtyäkin paremmin kuin nyt."
"Ah niin, heillä on niin suuri huolenpito meidän hauskuudestamme ja menestymisestämme... Viime talvena tapahtui se onnettomuus, että eräs vanhempi kuritusvanki, joka hakkasi kiviä, sattui saamaan kivisirpaleen silmäänsä, ettei hän voinut nähdä sillä enään."
"Noh?"
"Silloin nostettiin kysymys, että kaikki kuritusvangit, ollessaan senlaisessa työssä, saisivat paksulasiset silmälasit varjellakseen silmiänsä."
"Kas, mitä tuhannen perkeleen keikastelijoita teistä sitten olisi tullutkin!"
"Kuinka tuolle ihmisraskaalle esitykselle sitte kävi, en tiedä, sillä minä karkasin heti sen jälkeen... Melkein samaan aikaan, vaikka toiselta taholta, tehtiin esitys, että vangit asetettaisiin sotalain alaisiksi."
"Ovatko he kirottuja?"
"Ja sangen läheltä piti, ett'ei se tapahtunut."
"Noh, eipäs nyt hullumpaa"...
"Mutta voitko arvata syytä siihen, miksi siitä ei tullut mitään?"
"En."
"Niin, näetse, sotilaat panivat itsensä vastaan ja kovasti panivatkin."
"Oh, onko se mahdollista!"
"Onpa vaan... herrat sotaupseerit arvelivat tulevan häpeäksi sotilaille, jos Vangit olisivat saman lain alaista kuin he."
"Ha, haa!... Jumala siunatkoon heitä siitä tyhmyydestä."
"Hyvänen aika! jos siviliherrat ajattelisivat samalla rehellisellä tavalla kuin sotaupseeritkin, voisi tapahtua, että me vihdoin pääsisimme kaikesta lainalaisuudesta."
"Ei minulla puolestani olisi mitään sitä vastaan."
"Mutta kuitenkin ovat nuot talonpoikaistöllöt saakelin naurettavia", huomautti pienempi miesi; "en voi kieltää, että minun joskus tuli heitä surku."
"Kuinka niin?"
"Tiedäthän, näetse, että jos kuka vanki yrittää karkuun, saa sotamiesi ampua häneen."
"Sen kyllä tiedän."
"Mutta, näetkös, jos hän ampuu tämän kuoliaaksi, vie piru hänet karvoinensa päivinensä."
"Siinä en minä näe mitään pahaa."
"Onpa jokseenkin vaikeata saada sattumaan juoksevan ihmisen joko käsivarteen tahi sääreen, ja sentähden pitää talonpoikaistöllö parhaimpana ampua reikiä ilmaan."
"Se jouduttaa tietysti juoksevan käpäliä."
"Niin kyllä, Ja, ha, haa!"
"Kaikki tämä tapahtuu meidän hyväksemme ja viihtymiseksemme, velikultani."
"Kuinkas muutoin... Hänpä ei, lempo vieköön, ollutkaan mikään kollo, joka suunnitteli tuon asetuksen... enpä olisi itsekään voinut keksiä sen parempaa."
"Sen kyllä luulen", lausui rotevampi heistä. "Kuitenkin tuntuu minusta, että teillä, senlaisia hutiloita kuin te kaikki tyynni siellä eteläisessä kuritusvankilassa olettekin, on liian hyvä olo."
"Hutiloita?" kertoi hänen heiveröisempi toverinsa; "hoh, hoh, veliseni! Tosin käyttäytyvät he kuin hölmöt heti sinne tultuansa... mutta kunpahan saavat olla siellä jonkun ajan, eivät he enään ole teerenpoikia, hekään... Minä näytän sinulle ensi yönä, olenko minä mikään hutilo."
"Tässä viruminen yöhön asti käy jokseenkin pitkälliseksi."
"Noh,. mitä pitäisi meidän sinun mielestäsi tekemän?"
"Olisipa minulla hyvä halu hiukan uinahtaa."
"Tee se... mutta ota ensin itsellesi joitakuita kulahduksia pullosta, niin nukut kuin keittiöpiika."
"Maljasi siis!" huudahti tuo unelias jättiläinen ja vei suullensa pullon, jonka hän oli vetänyt nuttunsa lakkarista; "mutta mitä se oli!" lisäsi hän, ottaen pullon huuliltansa, "etkö kuullut mitään?"
"Vaiti, maltahan... siellä tulee vaunut."
"Niin, sinä olet oikeassa... ne ovat varmaankin vaunut."
"Eivätkä ne olekaan talonpoikaisvaunut, siihen saat luottaa."
"Ne jyrisevät kuin ukkonen."
"Miltä taholta?"
"Lännenpuolesta... senhän mahtanet kuulla, sinä kärvennetty ankka!"
"Mitäs sanot, jos me"...
"Mitä tarkoitat?"
"Jos me olisimme olevinamme tullipalvelijoita ja"...
"Tällä ajalla päivästä... mahdotointa! Isä Jumala ei muistanut meitä, luodessansa suvi-illat."
"Tuolta ne tulevat... makaa alallasi, ja katsokaamme, mikä henkilö hän on."
Isot ja komeat, avonaiset vaunut uljailla, mustilla hevoisilla, ajomiehellä ja kahdella palvelijalla vieri, tullen lännestäpäin, samassa molempain miesten ohitse.
"Näitkö kuka vaunuissa istui?" kuiskasi pienempi miesi.
"Kuolema ja kirous! se oli presidentti Elgklo", vastasi rotevampi, joka oli pistänyt päänsä katajapensaiden väliin.
"Hän matkustaa siis pois!" jupisi toinen alakuloisena.
"Se kuuluu minun kirottuun kovaan onneeni", mörisi hänen toverinsa; "minä olisin valmis halkaisemaan pääni tuohon kiveen... minä voisin raivostua."
"Matkustaa pois juuri nyt!"
"Niin, eikö voi tulla hulluksi!"
"Matkustaakohan hän kaupunkiin?"
"Hän oli täydessä virkapuvussa... hänellä oli töyhtöhattu päässänsä."
"Ah, hän matkusti varmaankin Drottninghoim'iin... siellä on illalla kemut linnassa."
"Sinä olet oikeassa... kuninkaalliset ovat tulleet maalle... hän matkusti sinne."
"Siinä tapauksessa palajaa hän yöksi kotia... kärsivällisyyttä ja hyvää rohkeutta!"
"Käsittämätöintä, kuinka kaikki aina voi käydä vastoin... Siitä asti, kun tulin Karlsten'istä, olen liikkunut kuin käärme muurahaispesässä... jollei ole ollut yksi este, niin on ollut toinen... ei, toista nuti kova-onnista ihmistä kuin minä olen, ei löydy."
"Ruikailethan sinä kuin vanha ämmä, veli Broms... eihän vaivatta saada mitään tässä maailmassa, ja kävihän se meiltä kuin tanssi toissa yönä, kun teimme sisämurron Hallituskadun varrella olevaan hohtokivimyymälään... Se oli, sydänvereni nimessä, kaunis saalis!"
"Entä eilen sitten... kävikö se kuin tanssi eilenkin?"
"Eilen?... mitäs merkillistä eilen oli?"
"Vai niin, sinä et ole muistavanasi valkoista repoa."
"Lunqvist'iä?... hoh! sepä nyt olikin vähäpätöinen seikka!"
"Oliko se vähäpätöinen seikka, ett'en saanut häntä kiinni, enkä vääntää hänen niskojansa nurin?"
"Olisitko sinä tullut siitä sen rikkaammaksi?"
"Olisinhan minä kertakin päässyt rauhaan siitä konnasta, joka on koko kevään ja kesän ollut minun kintereilläni... Minä menen kaikessa viattomuudessani Uudentien varrella olevaan 'Kolmen Silakan' kapakkaan, jossa minä paljon vakoilemisen perästä olen saanut tietää hänen oleskelleen; mutta, näetkös, silloin on hän jo mennyt matkoihinsa puolen tuntia ennen minun tuloani... Eikö senlaisesta jo voisi syöstä tulta?"
"Hänellä oli vainua sinun nyrkeistäsi, senhän ymmärtänet."
"Ei kyllin siinä, että poliisin verikoirat ovat jäljessä, jos mihin menee, mutta tuo myöskin... Onpa oikein Jumalan onni, että olen näinkin kau'an saanut olla vapaaherrana, mutta"...
"Tiedätkö, minun mieleeni juolahtaa jotakin", keskeytti kuritushuoneelainen.
"Mitä sitte?"
"Jos presidentti meni Drottningholm'iin, ei hän palaja pieltä ennenkuin aamupuoleen... kuninkaalliset syövät iltaisensa tavallisesti vasta aamupuhteella... eikö niin?"
"Aivan niin, se on selvää, että hän jää pois koko yöksi", vastasi Broms, ojentaen jyhkeitä käsivarsiansa jonkinmoisella alakuloisuudella; "mutta joll'en minä tänään olisi saaressa, olisi hän varmaankin maata kellinyt kotonansa, siitä olen minä vakuutettu... se on yhtäläistä kuin ainakin, kirotun yhtäläistä!"
"Mutta minulla on sukkela esitys tehtävänä", vakuutti kuritushuoneelainen.
"Lörpöttele sinä sill'aikaa, kun minä makaan", vastasi Broms haukotellen niin, että metsä kaikui.
"Me käymme presidentillä hänen poissaollessansa... mitä sinä siitä sanot?"
"Se ei maksa vaivaa", arveli Broms; "kaikkein parhaimmat tavarat on hänellä varmaankin mukanansa... tuota suurta hohtokivisormusta, jota hän kantaa sormessansa, en tahtoisi menettää mistäkään hinnasta maailmassa."