Lemmen näyttelijätär: Romantillinen kuvaelma

Part 18

Chapter 183,008 wordsPublic domain

"Minä tiedän sen ja tiedän myöskin, ett'ei armollinen herra päällikkö ole löytänyt niissä pienintäkään vikaa!... Herra päälliköllä on ollut paljon tekemistä tänään... mutta mitä se on sitä vastaan mitä minun on täytynyt kestää!... Toverini olivat naulaamaisillansa minut seinään, sillä luonnollistahan oli, että heidän epäluulonsa kääntyi minua kohtaan, koska he tiesivät minun päivällä olleen kutsutun salaiseen tutkintoon... Kaikeksi onneksi ei herra päällikkö tullut huomaamaan, missä jäniksen polku oli, sillä jos se olisi tapahtunut, olisin ollut hukassa... Samoin oli käydä Frisk'ille ja Olsson'illekin, koska tiedetään heillä olevan minun ystäviäni... Jos herra päällikkö tahtoisi antaa kutsua Frisk'in ja Olssson'in, saisi herra päällikkö heiltäkin kuulla, missä piehtinässä me olemme olleet jälkeenpuolipäivänä."

"Sinä tarkoitat, että myöskin Frisk ja Olsson voisivat antaa minulle joitakuita tietoja?"

"Mahdollisesti, sillä nyt he ovat suutuksissaan tovereihinsa... Kuitenkin olen minä varma, ett'eivät he tule tunnustamaan enempää, kuin minkä minä jo olen tunnustanut, joll'emme saa herra päällikköä lupaamaan meille kaikille kolmelle vapautta."

Päällikkö antoi käskyn tuoda Frisk'in ja Olsson'in puheellensa.

"Minä olen kuitenkin sangen utelias näkemään, miten sinun toverisi menetteleisi, pannakseen aikeensa toimeen", lausui päällikkö.

"Sen minä kyllä luulen... mutta josko herra päällikkö tulee näkemään sitä, jätän minä siksensä."

"Sinä arvelet, ett'ei meidän silmämme ole kylläksi varoillansa?"

"Kyllä kaiketi silmiä on tarpeeksi varoillansa... onhan koko vartijaväki liikkeellä... mutta..."

"Mutta sinun toverisi voivat tehdä itsensä näkymättömiksi, tahdot sinä huomauttaa?"

"Niin, tältä puoletta linnaa ovat he näkymättömiä... täällä voidaan lukea enemmän kuin kaksisataa varoillaan olevaa silmää... mutta kuinka monta on niillä neljällä tärkeällä taholla?"

Se paikka, jossa päällikkö ja vanki nyt olivat, oli eräs vahtihuoneen edessä oleva huone ja siis lähinnä n.s. Kuninkaanporttia, joka johtaa ulos linnasta pihaan, vahtihuoneen edustalle, oli vartijaväki sijoitettu, valmiina toimimaan, milloin vaan tarvittaisiin.

"Mitä kello nyt löi?" jatkoi Broms kuunnellen... "neljänneksen yli seitsemän... Meillä on siis jäljellä vaan kolmeneljännestä."

Se vakava ääni, jolla vanki lausui nämät sanat, lisäsi vielä enemmän päällikön levottomuutta ja pelkoa. Hän tiesi siitä kokemuksesta, jonka hän linnan päällikkönä jo oli saavuttanut, että jos kukaan ihminen voi nykyaikana tehdä ihmetöitä, voi vanki, joka tekee työtä vapautensa edestä, ja hän piti vangin viekkauden vaimonkin viekkautta ovelampana, joka muutoin mainitaan etevimmäksi. Lyhykäisesti sanoen, päällikkö joutui yhä enemmän ymmällensä jokainen minuutti, joka kului. Onhan anteeksi annettavaa, jos senlaisissa silmänräpäyksissä lujinkin luonto alkaa pehmitä, sillä eipä olekaan mikään vähäpätöinen asia, kun tietää tarvitsevansa peljätä päällehyökkäystä vähintänsäkin 150:ltä julmalta, paatuneelta pahantekijältä, joilla on kaikki voitettavana, vaan ei mitään menetettävänä. Jos tietääkin varmaan heidät voittavansa, ei voittoa kuitenkaan helposti saavuteta ilman verenvuodatusta ja menettämättä monta rehellistä ja kunniallista soturia.

"Ilmaise minulle ne paikat, josta karkaaminen tulee tapahtumaan, niin minä lupaan sinulle armon ja vapauden", vakuutti vihdoin päällikkö ähkyen, sillä antaminen jälkeen senlaiselle henkilölle, kuin Broms oli, tuntui hänestä kovin vastenmieliseltä.

"Ja tämänkö lupaa minulle armollinen herra päällikkö kunniasanallansa?" kysyi mylläri, jonka kasvot loisti ilosta.

"Niin, kunniasanallani!... mutta joudu! joudu!"

"Jumalan kiitos! minä olen siis vapaa!" huudahti Broms; "vihdoinkin olen minä siis vapaa!"

"Minä tahdon tietää ne neljä tärkeätä paikkaa!" huusi päällikkö; "joutuin! sano minulle ne!"

Mylläri lähestyi pöytää, jonka ääressä päällikkö istui, kynä eräällä edessänsä olevalla paperilla, valmiina kirjoittamaan. Broms vilkui ensin ympärillensä joka haaralle ikäänkuin tahtoen vakuuttaa itseänsä, ett'ei kukaan voisi kuulla, mitä hän aikoi sanoa päällikölle. Sitten lähensi hän suunsa tämän korvaan, johon hän kuiskasi useampia sanoja. Päällikkö oli tuskin ennättänyt kirjoittaa paperille, mitä vanki oli hänelle lausunut, kun Frisk ja Olsson tuotiin huoneesen.

"Toverit! minä olen tunnustanut kaikki", sanoi Broms näille.

"Tunnustanut!" kertoivat nämät kumpikin, hätkähtäen takaperin.

"Niin, te konnat!" lausui päällikkö, "minä olen nyt pusertanut totuuden esille... onko teiltä kentiesi halua väittää toverinne sanoja vastaan?"

Frisk ja Olsson olivat vaiti ja heittivät levottomia silmäyksiä ympärillensä.

"Olkaa nyt yhtä avosydämisiä kuin minäkin armollista herra päällikköä kohtaan", kehoitti Broms toverejansa, "ja minä olen vakuutettu, että ette tule tekemään sitä ilmaiseksi."

"Niin, se on totta", vastasivat Frisk ja kivikauris; "mutta meidät tapetaan, jos saadaan tietää, että me"...

"Niin, niin meidät tapetaan", myönsi Olsson.

Päällikkö vertasi muistiinpanonsa Frisk'in ja Olssson'in ilmoitusten kanssa ja huomasi ne kaikessa yhtäpitäviksi.

"Käsittämätöntä!" jupisi hän silloin puoliääneensä; "samat paikat on tänään tarkastettu, eikä olla kuitenkaan voitu huomata mitään epäluulonalaista."

"Onko armollinen herra päällikkö niin varma siitä, että ne, jotka ovat tarkastaneet näitä paikkoja, ovat tehneet kaikki kuin velvollisuus olisi vaatinut?" kysyi Broms, joka oli kuullut päällikön lauseen; "minun tietääkseni on yksi ja toinen Vahtimiehistä, jotka tietävät siitä asiasta yhtä paljon kuin minä ja minun toverini."

Päällikkö tirkisteli hämmästyneenä mylläriä.

"He ovat kaiketi jo alkaneet vierittää pois etimäisiä kiviä?" kysyi Broms tovereiltansa.

"Heidän piti juuri alkaman, kun meidät tuotiin ylös", vastasi kivikauris.

"Olkaa sitte hyvä, että annatte käskynne silmänräpäyksessä, sillä nyt ei ole enään aikaa hukattavana", vakuutti mylläri.

Päällikkö nousi seisovallensa ja lähestyi ovea.

"Olkaa myöskin armollinen, että käskette meidän pysähtymään päävahtiin, kunnes herra päällikkö on palannut", pyysi Broms.

"Me olemme hukassa, jos meidät viedään takasin holviin!" lisäsi Olsson nähtävällä levottomuudella.

"Niin, te voitte jäädä ylös", lausui päällikkö ja meni huoneesta.

Tuskin oli viisi minuuttia kulunut, kun vartijaväestö, jaettuna neljään joukkoon, syvimmässä äänettömyydessä marssi linnan pihasta eri haaroille, päällikkö johti itse retkeä, jätettyänsä nuot kolme vankia päävahdin haltuun.

Mylläri ja hänen molemmat toverinsa olivat istahtaneet eräälle penkille vahtihuoneessa. Jäljelle jätetty vahtiväki oli yksi ali-upseeri ja kaksitoista miestä, joista yksi astuskeli ulkopuolella vahdissa, mutta toiset olivat vahtihuoneessa ali-upseerin kanssa, joka istui erään pöydän ääressä lukien kirjaa.

"Kuinkahan paljo kello nyt liene?" kysyi Broms yhdeltä sotamieheltä, joka seisoi häntä lähinnä.

"Se lyö kohta kahdeksan!" vastasi sotamiesi.

"Jos ei minua olisi ollut", lausui mylläri, "olisi jokaisella teistä tällä hetkellä puukko rinnassansa."

"Vai niin, sinäkö siis ilmoitit salaliiton?" kysyi kersantti.

"Varmaan olin se minä, herra luutnantti", vastasi Broms, "ja sentähden onkin päällikkö luvannut minulle vapauden, joten te pääsette näkemästä vaivaa minun takiani kau'emmin. Minusta tuntuu kuitenkin tukalalta jättää Karlsten, sillä välistä on täällä ollut sangen hauskaa!"

"Ohoh! sinä voit lohduttaa itseäsi, ukkoseni", vastasi kersantti, "sillä meillä on kylläksi hirtehisiä jäljellä."

"Minä ajattelen kuinka noloiksi pojat tulevat, kurkistaessaan esille maavallein aukoista ja nähdessään painetit", muistutti Frisk, luoden puheensa Broms'ille.

"Minä kuulen jo, 'kuinka he kiroilevat meitä", lausui Broms nauraen.

"Erittäinkin sinua", arveli Olsson, "sillä minä pesen käteni."

"Herrat insinööri-upseerit eivät saakaan aivan vähän työtä, ennenkuin ovat ennättäneet paikata tuon jälleen", saneli Broms.

"Mutta millä pirun tavalla olette te voineet kaivaa vallit läpi kenenkään saamatta vihiä asiasta?" kysyi kersantti.

"Jumalalle ja vangille ei ole mikään mahdotointa", Vastasi Broms, ollen yhä iloinen.

"Menikö päällikkö itse mukana?" kysyi Olsson.

"Se on tietty, että hän sen teki", oli myllärin vastaus; "päällikkö on aina ensimäinen, missä on kuumat olot... hän on kelpo mies tuo päällikkö."

"Mitä joukkoa hän johti?" kysyi Frisk.

"Sitä en tiedä", vastasi Broms, "mutta minä luulen hänen johtavan sitä joukkoa, jonka tulee miehittää itäinen holvi, sillä se toimi on kaikkein maarallisin."

"Vaarallisin, sanot sinä!" väitti Olsson; "mitä sinä sitte vankitarhasta sanot tahi suuresta portista tässä päävahdin vastapäätä?"

"Piru vieköön!" huudahti Broms ja ryykäsi kiivaasti seisovallensa penkillä, "sen olin minä unohtanut!... Mikä aasi minä olinkaan, kun unohdin kaikkein tärkeimmän!"

"Mitä se on?" kysyi kersantti, joka oli kuunnellut vankein puhetta.

"Kaikin mokomin, herra luutnantti!" huudahti mylläri levottomuudella, joka tarttui kaikkiin läsnäolijoihin, "lähettäkää silmänräpäyksessä sana päällikölle."

"Minkä vuoksi?... miksi pitäisi minun lähettämän sana päällikölle?" kysyi ali-upseeri.

"Saamaan käskyä rynnätä päävahdin väestöllä suureen vankitarhaan."

"Puhu selvästi! mistä on kysymys?" käski kersantti, nousten pöydän äärestä.

"Minä unohdin sanoa päällikölle, että sill'aikaa, kun useammat vangit koettavat murtaa itsensä ulos muurista neljältä eri taholta, tulee kolmekymmentä heistä murtamaan holvin ovet, murhaamaan vahdit ja sitten ryntäämään ulos suuren Kuninkaanportin kautta voittamaan päävahtia."

"Liian myöhään! myöhään!" huusivat Frisk ja Olsson yhdestä suusta.

Samassa löi kello kahdeksan.

"Niin, liian myöhään!"... kertoi Broms suurimmassa epätoivossa; "kello lyö kahdeksan!... me olemme hukassa... Jumala olkoon meille kaikille, armollinen!"

"Aseisiin!" huusi kersantti ja syöksyi ulos vahtihuoneesta.

Sotamiehet seurasivat häntä ja näiden jäljessä nuot kolme vankia.

Päävahdin miehistö tarttui aseisiin, epäröiden mitä sen olisi tekeminen.

"Luutnantin on mahdotoin ennättää saada sanaa päällikölle", lausui Broms, "ainoa keino on"...

"Mikä sitte?" kysyi kersantti tykkänään hämillänsä.

"Kuluu muutama minuutti, ennenkuin he ennättävät murtaa holvin ovet", vakuutti mylläri henki kurkussa; "rynnätkää siis, herra, kaiken mokomin vankitarhaan vartijaväestön kanssa ja asettakaa joitakuita miehiä seisomaan jokaisen holvin ovelle... käskekää heidän sitte kolistelemaan kivääreillänsä, niin kuulevat vangit heidän aikomuksensa tulleen ilmi, ja että suurempi miesjoukko sulkee heidän tiensä... Silloin lakkaavat he työstänsä ovilla ja etsivät sen sijaan itsensä ulos samaa tietä kuin ne muutkin, ja silloin on kaikki pelastettu... mutta joutukaa, joutukaa! muutaman minuutin kuluttua on kaikki myöhää."

"Jos he pääsevät pihaan, olemme kaikki tyyni hukassa", lisäsi kivikauris.

"He ovat varustettuina puukoilla ja rautaseipäillä", ilmoitti rääsynkerääjä.

"Kivääri olkahan! eteenpäin marss'!" komensi kersantti, jonka jälkeen hän vartiajoukon etunenässä, paitsi kolmen miehen, jotka jätettiin noita kolmea vankia vartioimaan, riensi porttia kohti, joka johti vankitarhaan.

Broms ja hänen toverinsa seurasi silmillänsä poisrientävää vahtijoukkoa, joka astui portista sisään ja oli pian kadonnut näkyvistä.

"Kuinka onnellista, että sinä muistutit minua siitä asiasta!" lausui Broms Olsson'ille.

"Nyt voimme me olla huoletta", vastasi tämä.

Sillä välin lähestyivät vangit noita kolmea jäljellejätettyä sotamiestä, jotka seisoivat ryhmässä kiväärit jalalla, jutellen keskenänsä.

"Ei suinkaan kersantti saane siitä rangaistusta, että hän ilman käskyttä jätti vahtinsa?" kysyi Broms sotamiehiltä.

"En minä olisi uskaltanut tehdä sitä hänen vaatteissansa", arveli yksi sotamiehistä.

"Mutta mitäs olisi hänen pitänyt tekemän?" kysyi toinen.

"Vaiti! eikö kuulunut laukausta?" kysyi Broms kuunnellen.

"Niin minä luulen", vastasi Frisk.

"Varmaankin kuulin minä laukauksen", vakuutti Olsson.

"En minä kuullut mitään", sanoi yksi sotamiehistä.

"En minäkään", lisäsi molemmat toiset.

"Oli varmaankin se laukaus", vakuutti Broms, "maiti! kuunnelkaa!"

"Vaiti! vaiti!" kuiskasi myllärin toverit.

Samassa sattui kahdelle sotamiehelle keskelle otsaa isku tuon jättiläisvoimaisen myllärin nyrkistä, ja he vaipuivat maahan antamatta pienintäkään ääntä itsestänsä.

Samalla kertaa karkasivat Frisk ja Olsson kolmannen sotamiehen kimppuun, joka samoinkuin hänen toverinsakin tietämättä olla varoillansa tuosta aavistamattomasta hyökkäyksestä kaatui tunnotoinna maahan kumpienkin rosvojen käsiin.

Sitten riisuivat vangit kaatuneilta heidän päällysvaatteensa ja lakkinsa, pukivat itsensä näihin sotilasvaatteisiin ja ottivat kukin yhden kiväärin sekä läksivät astumaan Kuninkaanporttia kohti, Broms edellä ja kummatkin toverit perässä.

Nämät seikat tapahtuivat nopeammin, kuin me olemme ennättäneet niitä kertoakaan.

"Kuka siellä!" huusi vahtimies, joka seisoi tällä portilla.

"Patrulli!"

"Patrulli pääsköön!" huusi vahtimies, jonka jälkeen rosvot astuivat ulos linnan portista tavallisilla, säännöllisillä marssi-askeleilla.

Tällä tavalla pääsivät vangit vahti vahdilta hautain, holvein ja vallitusten ohi kenenkään estämättä heidän kulkuansa. Tultuansa Pyhän Eerikin luolaan eli sielunarkkuun, kuten paikkaa sillä seudulla nimitetään, jouduttivat rosvot askeleitansa, ohjaten matkansa saaren koilliselle puolelle.

Pian huomasivat he rannan ja pienen venheen, jossa oli eräs vaimoihminen.

Broms riensi tovereinsa edellä venheen luokse ja tarttuen siihen huudahti hän:

"Saara! Saara!"

"Broms! Broms, ukkoni!" huusi vaimo, nousten seisovallensa venheessä.

"Vaiti, Saara! älä huuda niin kovasti!" varoitti häntä mylläri, "laske tämä kivääri venheeseen... Oletpa sinä kelpo vaimo, Saara!"

"Onko teitä kolme!" virkkoi vaimo, joka nyt älysi myllärin toverit; "onko tarkoitus, että te kaikki kolme astutte venheesen?"

"Kyllä se niin on, Saara-kultani", ilmoitti Broms, "sehän on selvä asia, se!"

"Mutta venhe kannattaa tuskin kahta henkeä tyynelläkään ilmalla... ja nyt tänlaisessa myrskyssä!" vastusti Saara; "oletko mieletöin, ukkoseni!... hukummehan me joka ainoa."

"Vaiti ja tuo venhettä hiukan lähemmäksi!" käski mylläri, silmäillen vaahtovaa merta.

"Mutta olihan kirjelapussa, jonka minä sinulle tänään lähetin, sanottuna, ettei venhe kanna useampaa kuin kaksi henkeä ja tuskin niitäkään!" intti ämmä.

"Joko me kaikki kolme venheesen, tahi ei yksikään!" selitti mylläri.

"Paiskaa ämmä maalle!" neuvoi Frisk, syystä suuttuneena hänen vastahakoisuuteensa.

"Tahi työnnä hänet veteen!" esitteli Olsson; "yksi ämmä enempi tahi vähempi"...

"Antakaapa minun olla!" lausui Broms tovereillensa; "trankilementist', sanoi Moberg'ska!"

"Se ei käy laatuun! mahdotointa!" vakuutti vaimo.

"Vaiti ja ole hiljaa!" sanoi hänelle mylläri; "vaiti, rutkale!"

"Kas niin, pojat!" jatkoi hän kääntyen tovereihinsa; "antakaa nyt tänne kiväärit, että minä ensiksi saan laskea ne venheen pohjalle... eipä ole vahingoksi, että ne ovat mukana."

Frisk ja Olsson antoivat kiväärit Broms'ille, joka laski ne venheesen.

"Pojat!" lausui hän sitten, astuen itse venheesen; "olkaa nyt varovaiset!... teidän täytyy olla liikkumattomammat kuin kilvet ja kannot, tultuanne venheesen, sillä muutoin vajoamme me kaikki pohjaan... Odota, Frisk, kunnes minä ennätän istumaan... Kas niin, kohta olemme valmiit."

Silloin työnsi hän venheen maasta.

Samassa kuului rumpun ääntä linnasta, jota seurasi tykinlaukaus merkiksi, että vankia oli sieltä karannut.

"Joudu, joudu! tuo tänne venhe! päästä meidät siihen!" huusivat molemmat rannalla olevat vangit.

"Hankkikaa itsellenne toinen venhe!" vastasi Broms, tarttui airoihin ja alkoi soutaa saaresta.

"Haa! mitä tämä on! hän soutaa pois meidän luotamme!" huusi kivikauris täyttä kurkkua.

"Tuo tänne venhe! Broms! Broms! tänne, tänne!" hoilasi rääsynkerääjä niin, että kalliot kaikui.

"Hankkikaa itsellenne toinen venhe!" kertoi Broms ja pani airot yhä kovempaan liikkeeseen.

Saara istui perässä. Merikummituksen ääni ei olisi voinut olla kolkompi eikä ivallisempi kuin hänen äänensä, jonka tuuli toi maalle.

"Petturi! konna! heittiö!" huusivat rannalle jätetyt, juosten pitkin rantaa ja hosuen ympärillensä käsivarsillaan ikäänkuin kaksi mielipuolta.

"Hankkikaa itsellenne toinen venhe!" kuului aaltojen loiskeesta myllärin pilkkaava ääni.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Muuan kohtaus.

Yön aikana, viikko tämän jälkeen, vieri Göteporiin vievällä itäisellä maantiellä ja noin puoli penikulmaa mainitusta kaupungista kiesirattaat, joissa erään lapsekkaan kyytipojan rinnalla ajoi muuan herra, hyvin kiedottu senlaiseen suureen nahkakaapuun, joita matkustavaiset mieluimmin käyttävät tällä vuoden ajalla. Päässänsä oli hänellä lakki, sekin nahkasta, joten sadevesi, joka rankasti valui ales synkältä taivaalta, kastelematta ropisi sekä kaapuun että lakkiin.

Tosin oli tuo matkustava herra myöskin varustettu avatulla sateenvarjolla; mutta tämän oli hän jättänyt tuolle kyytipoikaparalle, joka sillä suojeli itseänsä rankkasadetta vastaan, sill'aikaa kuin matkustaja hänen sijassansa hoiti ohjaksia ja ruoskaa.

"Laimikaa vaan, herra!... se jaksaa kyllä perille", kehotti kyytipoika.

"Etpä sinä ole juuri arka isäsi elukasta", muistutti matkustaja.

"Hemmetti, kuinka olenkin!" vastasi poika; "mutta kun laita on senlainen, että on näin pimeä ja ilma kastelee, niin... Jos kuitenkin ennättäisimme saavuttaa nuot vaunut, jotka.."

"Nuotko vaunut, jotka ajoivat kievaritalosta samassa, kun minä tulin sinne?"

"Niin, herra!"

"Ne ovat kaiketi jo Göteporissa, poikaseni... ne näyttivät hyvin keveöiltä ajopeliltä ja niiden edessä oli kolme hevoista."

"Pekka Matinpojan hevoiset eivät ole mitään kilpajuoksijoita, herra... Meidän rautio ne kyllä ennättää kiinni, vaikka ne ovatkin puolen tunnin matkaa edelläpäin... olisipa vaan hyvä, jos ennättäisimme tavata vaunut."

"Miksi sinä sitä niin haluat?"

"Näettekös, herra, asian laita on niin... tietäähän herra, että posti ryöstettiin eilen?"

"Minä kuulin puhuttavan siitä kievaritalossa."

"Se tapahtui juuri tällä tiellä", kertoi kyytipoika... "vaikk'ei juuri tällä, vaan etelänpuoleisella tiellä... Huuh! mikä se oli?"

"Minä luulen sinun hiukan pelkääväsi aaveita!"

"Aaveitako?... kas en, herra!... mutta tietäähän herra mikä hirveä joukko vankeja on päässyt tällä viikolla karkuun Karlsten'ista?"

"Hirveä joukkoko?... sinulle on ilmoitettu väärin... ainoasti kahdelle onnistui karata. Niin kumminkin kerrottiin kievaritalossa."

"Mutta kyllä se ainakin on totta, että posti ryöstettiin eilen... postimies on kotoisin meidän kylästä, ja häntä reväistiin korviin asti puukolla niin, että hän näyttää hirveältä."

"Ja nyt pelkäät sinä, että samaa voisi tapahtua sinullekin?"

"Ei minussa ole paksumpata nahkaa kuin postimiehessäkään, eikä sitä ole herrassakaan."

"Eikä sinulla ole postilaukkuakaan, jonka voisivat sinulta ryöstää... ole huoleti, poikaseni!"

"Eivät ne minusta mitään tahdo, sen minä kyllä tiedän... mutta kun he ryntäävät matkustavaisen kimppuun, joutuu kyytimies aina välikäteen."

"Mutta etkö sinä nähnyt, mitä minun mukanani oli rattaille noustessani?"

"Tuo sapeli... pitkä veitikka se onkin, mutta postin ryövääjillä oli pistooleja, herra, sillä talonpoika, joka kyyditsi postia, sai luodin olkapäähänsä, että hän putosi kuin pannukaakku rattailta ja hänestä vuoti verta kuin vasikasta, herra!"

"Rauhoittaakseni sinua tahdon sanoa, että minullakin on pistooleja vyölläni, jotta me kyllä tulemme toimeen, vaikka saisimme puoli tusinaa rosvoja ympärillemme... pidä sinä vaan vakavasti sateenvarjoani, ett'ei tuuli ryöstä sitä pois sinulta!"

Tie polvesi nyt äkkiä oikealle ja kiemurteli ylöspäin erästä mäkeä, jonka kummallakin puolella kasvoi korkeita puita.

"Näettekö, herra, tuolla ovat vaunut!" huudahti kyytipoika iloisemmalla äänellä; "tuolla mäen päällä... he ovat sytyttäneet vanulyhdyt."

"Sinä olet oikeassa... sinun rautiollasi on hyvät jalat, huomaan ma."

Matknstavaiset olivat tuskin ennättäneet mäkeen, kun muuan tuli leimahti, jota seurasi pistoolin pamaus.

"Herra Jumala!" huudahti kyytipoika ja tarttui matkustajan käsivarteen.

Hätähuutoa kuului mäen päältä.

"Sinä ennustit oikein tällä kertaa", lausui matkustaja tyynesti, heittäen ohjakset vapisevalle pojalle ja hypäten ales rattailta sekä temmaten pistoolin vyöltänsä, jonka tehtyä hän, pitäen tätä vasemmassa kädessänsä ja paljastettua sapeliansa oikeassa, riensi mäkeä ylöspäin, kuultelematta kyytipojan surkeasti varoittavia huutoja.

Toinen pistoolin laukaus pamahti, ja hätähuudot jatkui mäen päältä.

Nahkakaapuun puettu mies joudutti askeleitansa ja ennätti pian kukkulalle, jossa hän n.s. berliiniläisen vaunun lyhtyjen valossa huomasi nä'yn, josta, vaikka se tosin onkin tavallinen rosvojutuissa, kuitenkaan ei puutu esimerkkejä meidänkään muutoin niin rauhallisessa isänmaassamme.

Toisella puolen vaunuja makasi muuan palvelija, jos saa päättää kiiltonahkatakista, joka oli hänen vieressänsä, liikahtamattomana ja vuotaen verta eräästä ohimoisillansa olevasta haavasta. Aivan hänen lähellänsä vieritteliihe eräs talonpoika, joka, pitäen kätensä otsallaan, voivotteli mitä surkeimmasti. Hevosien edessä, ja pitäen näitä kuolaimista, näkyi ihmisolento, jonka kasvoja äsken tulleen oli liian vaikea tarkemmin tutkia. Mitä vaunujen toisella puolella tapahtui, ei nahkakaapuun puettu mies voinut nähdä, mutta hänen korvansa kuuli seuraavaa:

"Minä annan teille hyvällä kaikki, mutta säästäkää minun henkeäni!" rukoili puoleksi tukahdettu miehinen ääni.

Nahkakaapuun puettu mies ei malttanut odottaa vastausta tälle rukoukselle, vaan ryntäsi hevoisien edessä seisovaa miestä vastaan. Tämä päästi silloin hevoiset ja lähti pakoon huutaen äänellä, joka oli vaimoihmisen äänen kaltainen:

"Broms! Broms! ole varoillasi! ole varoillasi!"

Nahkakaapuun puettu miesi laukasi pistoolinsa tuota henkilöä vastaan, joka, koska häneen ei sattunut, pakeni, uudistaen varoitushuutojansa, jonka jälkeen miesi, temmaten esiin toisen pistoolin, ryykäsi hevoisten ohitse vaunujen toiselle puolelle.

Silloin huomasi hän rotevan mieshenkilön, joka hänen tullessansa heti lähti käpälämäkeen ja painui metsään päin. Nahkakaapuun puettu miesi lähetti hänenkin jälkeensä laukauksen, kuitenkin tapaamatta häntä, koska pimeys ei sallinut ampujan tähdätä.

Samassa nousi maasta seisovallensa toinenkin miesi, joka, vaikka olikin ryvettynyt saveen ja läpimärkänä sateesta, kuitenkin näytti vaunujen omistajalta.

"Oletteko haavoitettu?" kysyi nahkakaapuun puettu miesi.

"En, mutta se konna oli kuristamaisillansa minut", vastasi kysytty; "ja jos ette te, herra, olisi tullut, niin"...

"Joutukaa hoitamaan väkeänne, jotka makaavat haavoitettuina tiellä, sillä välin kun minä riennän rosvojen jäljestä!" huusi pelastaja, temmaten irti erään lyhdyn vaunusta.

"Te aijotte siis todellakin?"...

"Koettaa ottaa heidät kiinni, totta kaiketi", vastasi nahkakaapuun puettu miesi ja riensi sitten metsään samaa suuntaa kuin rosvotkin, sapeli oikeassa kädessänsä ja lyhty vasemmassa.

"Minä tulen heti perässä teidän avuksenne!" huudahti toinen, jonka jälkeen hän lähestyi haavoitettuja.

Palvelija oli kuollut, mutta talonpoika oli seisovillansa hevoisten vieressä, joiden kupeita ja päätä hän silitteli kämmenillänsä, tuultavasti tunnustellaksensa, josko nuot sävyisät elukat olivat kärsineet mitään vaurioa päällehyökkäyksestä.

"Herra Jumala, kuinka oli hyvin!" huusi hän lakkaamatta, iloisena tutkistelemisistansa.

Pekka Matinpojan hevoisiin ei ollut sattunut luodit, eivätkä ne olleet säikkyneet paukauksistakaan. Ne eivät olleet mitään "kilpajuoksijoita", kuten kyytipoika aivan oikein oli muistuttanutkin.

Tuo matkustavainen herra, huomattuaan kaiken avun siinä paikassa turhaksi ja käskettyään talonpoikaa jäämään vaunujen luokse, otti ylös maasta paljastetun sapelin, joka oli temmattu häneltä pois taistellessansa rosvon kanssa, ja riensi metsään pelastajansa avuksi.

Tämä tuli pian häntä vastaan.