Part 19

"Tuo kirottu lyhty sammui!" jupisi nahkakaapuun puettu totesi; "ilman sitä seikkaa olisin minä kyllä saanut konnan kiinni... Olipa sangen ikävää, että hän pääsi kynsistämme... Mutta minä näen teillä olevan aseita... kuinka päästitte te hänet näin kimppuihinne?"

"Minä olin sattunut nukahtamaan vaunuissa", vastasi toinen, "kun heräsin laukaukseen, joka sattui minun ajurinlaudalla istuvaan palvelijaani... silmänräpäys tämän jälkeen paiskattiin talonpoika maahan, hänkin haavoitettuna... Minä nousin heti vaunuista ja ampusin rosvoa, mutta ampusin väärään... sitte aijoin minä käyttää sapelia, kuu minut samassa lyötiin kumoon, ja sapeli väännettiin minun kourastani... tuo konna mahtaa olla liitossa perkeleen kanssa, sillä minä osaan kerskailematta jokseenkin pidellä asettani", lisäsi hän jonkinmoisella itseensäluottamuksella.

"Te tapasitten yhden julmimmista heittiöistä, kuin ajatella voi."

"Kuuluupa siltä, kuin te tuntisitte sen konnan."

"Minä kuulin hänen nimensä... hän on eräs elinkautinen vanki Karlsten'in linnasta... Mutta miten teidän palvelijanne laita on?"

"Hän on kuollut... suuri vahinko; herraseni!... hän on ollut kau'an minun palveluksessani."

Molemmat herrat olivat nyt ennättäneet vaunuille, jonka luona toisetkin ajopelit jo olivat ja joissa istui tuo vapiseva kyytipoika.

Nahkakaapuun puettu miesi kumartui palvelijan ruumiin yli ja tutki hänen haavaansa.

"Tule tänne!" huusi hän talonpojalle; "meidän täytyy nostaa tuon onnettoman ruumis vaunuihin... ei ole mitään muuta keinoa saadaksemme se kaupunkiin."

"Minulla on esitys tehtävänä", lausui vaunujen omistaja; "enkö saa tarjota herralle sijaa vaunuissani?... Tämmöisessä ilmassa ovat katetut ajopelit aina paremmat kuin avonaiset."

"Kiitoksia!... mutta ruumis?"

"Senhän voisi nostaa herran ajopeliin."

"Se voi käydä laatuun."

"Minä olen teille, herraseni, mitä suurimmassa kiitollisuuden velassa", selitti vaunujen omistaja; "ja minä haluaisin saada tietää, ketä minun nyt tulee kiittää hengestäni."

"Haa!" huudahti nahkakaapnun puettu miesi, tuijottaen toiseen, jonka kasvot hän nyt vasta näki vaunulyhdyn valossa.

"Mitä se merkitsee?" kysyi vaunujen omistaja hiukan kummastuneena.

"Tekö se siis olittekin!" jatkoi uahkakaapuun puettu miesi! "te!... te?"

"Te tunnette siis minut!" lausui toinen; "mutta minä en ymmärrä"...

"Talonpoika!" huudahti edellinen; "auttakaa minua nostamaan ruumista vaunuihin, sillä minä ajan omassa ajopelissäni."

Sitten ryhtyi hän talonpojan avulla ruumiisen ja nosti sen vaunuihin.

"Mitä tämä merkitsee!" lausui vaunujen omistaja; "miksi kieltäytte te nyt ajamasta minun vaunuissani?... kuka te, herraseni, olette?"

"Te ette siis enään tunne minua?" kysyi nahkakaapuun puettu miesi, vieden kasvonsa lähemmäksi toisen kasvoja.

"Haa!" huudahti nyt tämä vuorostansa ja astui muutaman askeleen takaperin.

"Ymmärrättekö nyt, miksi minä pidän avonaisia ajopeliäni teidän katettuja vaunujanne parempana?" kysyi nahkakaapuun puettu miesi.

"Niin... minä ymmärrän teidän nyt katuvanne sitä, että pelastitte henkeni."

"Ihmisyyden töitä ei kaduta tässä maailmassa... Hyvää yötä, herraseni!"

Tämän sanottuansa käänsi nahkakaapuun puettu miesi selkänsä vaunuihin ja palasi rattaillensa.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Muuan näky.

"Prinssi Kaarlon hotelli" on eräs Göteporin oivallisimpia hotelleja matkustajia varten.

Kello oli lyönyt yksitoista yöllä, kun nahkakaapuun puettu miesi pysähtyi ajopelinensä mainitun hotellin portin eteen. Muutaman minuutin kestävän, ahkeran nykimisen perästä kellonnuoraan, aukasi portin eräs palvelijatar, joka vei matkustajan erään pitkän käytävän läpi toisessa kerroksessa olevaan pienempään huoneesen. Kyytipoika kantoi ylös matkustajan kamssut, jotka olivat pienenläntä kapusäkki ja isohko kirjesalkku.

Matkustaja riisui yltänsä uahkakaapun. Hän oli keski-ikäinen mies, joka herätti enemmän huomiota rotevan, voimakkaan vartalonsa kuin kasvojensa puolesta, jotka olivat sangen kalpeat ja hiukan rosonarpiset ja joiden vasemmalla poskella huomattiin arpi, joka oli liian syvä ja leveä ollakseen saanut alkunsa rokkotaudista.

Kyytipojalle maksettiin, ja hän päästettiin tiehensä, jonka jälkeen, koska ei minkäänmoista juttelua matkustajan ja palvelijattaren välillä näyttänyt tahtovan syntyä, koska edellinen oli kovin ajatuksiinsa vaipunut ja jälkimäinen kovin unelias, matkustajaa pian ilahutti haukoitteleva "hyvää yötä" tytöltä, joka sitten meni pois, jättäen tuon vaitonaisen vieraan rauhaan.

Tämä veti ulos kapusäkistänsä yönutun, jonka hän kietoi ympärillensä, ja kantoi pöydälle salkkunsa, jonka hän avasi. Hän otti esille ja silmäili moniaita siinä olevia asiakirjoja ja asetti ne sitten pöydälle jonkinmoiseen järjestykseen. Luultavasti tahtoi hän vakuuttaa itseänsä, ett'ei mitään paperia ollut poissa tahi mennyt turmiolle matkalla.

Vielä laski hän pöydälle lompakkonsa ja lakkarikellonsa. Kello oli hopeasta ja varustettuna teräksisillä perillä, joihin oli kiinnitetty joitakuita helyjä, kellonavain, sinettisormus ja pieni kultaristi.

Matkustajan silmäys viipyi kau'an tuossa pienessä ristissä, ilmaisten syvintä alakuloisuutta, jonka jälkeen hän jätti pöydän ja alkoi järjestää erääseen piironki-laatikkoon niitä vaatteita, joita hän oli ottanut esille kapusäkistä.

Kuinka kau'an hän viipyi tässä ja muissa toimissansa, saattaa olla yhdentekevä; mutta vihdoinkin muistutti häntä kentiesi enemmän kahdentoista lyönti kaupungin kirkontornista kuin mikään muu että hänen on mentävä levolle.

Hän pani maata ja sammutti kynttilät.

Pilvet, jotka tähän asti olivat peittäneet öisen taitoaan ja kostuttaneet maan sadevirroilla, olivat hälvenneet puoliyön aikana. Ihana kuu, jolla ensimäisenä yön puoliskona oli ollut lailliset esteet -- sillä kukapa olisi uskaltanut lähteä ulos senlaiseen ilmaan! -- esiintyi nyt kaikessa komeudessansa. Vaikka sitä ennen sangen tyytymätöin sateen jumalaan, kävi se kuitenkin nyt sangen mielellään soville hänen kanssansa nähdessään nuot monet ja uudet pienet kuvastimet jotka hän oli sijoittanut noiden suurten ja tavallisten kuvastimien väliin, joten koko maa näytti yön kuumottavasta immestä yhdeltä ainoalta jättiläisen suuruiselta kuvastimelta, joka nimenomaan oli tehty hänen pukemispuuhiansa varten. Loistaen ilosta tämän suuren kohteliaisuuden vuoksi, riensi se kurkistelemaan palatseihin ja majoihin, joko ilmoittamaan iloansa lemmikeillensä tahi pyytämään anteeksi myöhäistä tuloansa.

Mutta unen jumalainen, kuun vanha kadehtija ja vihollinen, on jo asetellut lemmikkijen ja sen välille unten kirjavan verhon, joten se milt'ei kaikkialla, mihin vaan katsotaan, huomaa ummistettuja silmäluomia, ja jos joku silmä onkin auki, näkee se enimmästänsä siinä omantunnon- tahi ruumiinvaivojen synkkiä ilmiöitä. Silloin katoaa sen riemu, silloin vaalenee sen hipiä vielä enemmän, ja sentähden onkin se tavallisesti niin synkän ja alakuloisen näköinen sydänyön kolkkoina hetkinä.

Tuo äskenmainittu vieras "Prinssi Kaarlon hotellissa" oli ainoa, joka hiljaisella, syvällisellä viehätyksellä vastasi sen silmäyksiin. Hän seurasi kau'an silmlllään sateiden turhamaista leikkiä pöydällä, istuimilla ja seinillä. Hänestä näyttivät ne niin erinomaisen hyvin viihtyvän tuossa kohtalaisessa matkustajienhuoneessa ja rupeavan heimolaisiksi niille puhtaille muistoille menneistä ajoista, jotka olivat heränneet hänen sielussansa, sillä jota kau'emmin hän silmäili kuun säteitä, sitä heleämmäksi näyttivät ne hänestä muuttuvan.

Hän vajoutui tuohon ihanaan havaintoon ja vastusti kau'an unen jumalaista. Mutta tämä ei anna lii'an kau'an vastustella itseänsä. Voittamattomana laski se vihdoin kätensä noille vastahakoisille silmäluomille ja rangaistukseksi siltä, että hänelle oltiin rohjettu tehdä vastarintaa, piti hän nukkujan sielun silmäin edessä unien mitä synkimmän verhon.

Unta näkevä oli seisovinansa vuorella, myrsky ja ukkonen päänsä päällä, parhaillaan hänen seisoessansa ottamatta ainoata askeltakaan mereen putoamisen pelosta, joka meri rajuna meurusi vuoren juurella, viilsi synkkää taivasta salama, joka läheni häntä vuorella. Mitä lähemmäksi se tuli, sitä selvemmän, tultasuitsuttavan lohikäärmeen muodon se sai. Unta näkevä alkoi taistelun tämän louhikäärmeen kanssa, joka lopulta lingoitti hänet vuorelta ales mereen, mutta vyörytti aaltojansa hänen päänsä yli. Hän vajosi syvyyteen kärsien kuolon tuskia voimatta kuitenkaan kuolla. Hän hapueli meren pohjassa, turhaan koettaen päästä ylös syvyydestä; sillä hänestä tuntui ikäänkuin olisi hänen ruumiinsa tullut raskaaksi kuin se vuori, jolta hän oli tullut syöstyksi ales. Silloin huomaisi hän koralli- ja näkinkenkäalustalla uinailevan tytön. Amanda! huusi hän ja lankesi polvillensa uinailevan viereen. Amanda on kuollut! vastasi tyttö, avaten silmäluomensa. Mutta noiden ennen niin välkkyväin silmäin sijasta ammoitti nyt polvillansa olevalle kaksi kuoppaa täynnänsä multaa, ja missä ennen oli ollut tuon tummansinisen silmäterän paikka, oli nyt jähmettynyt kyynel, jota meri turhaan koetti liuvottaa. Silloin unohti polvillansa olija omat kuolon tuskansa ja itki katkerasti uinailevan tytön takia. Itke! itke! huudahti hän, sillä mitä meri ei saa aikaan sen saa sinun kyyneleesi! ja silloin näki polvillaan olija tuon mustan mullan vähitellen valkenevan kunnes se muuttui mitä valkoisimmaksi emaljiksi, ja miten tuo jähmettynyt kyynel alkoi pehmitä ja kuultaa sinertävälle, kunnes se vihdoin hymyili autuaallisella hymyllä polvillansa olijan silmään. Amanda elää! huudahti hän. Niin, Amanda elää! vastasi tyttö ja laski kätensä hänen kaulallensa, hän elää sinun kanssasi, sillä sinun kyyneleesi ovat sovittaneet hänet elämän ja Jumalan kanssa! Samassa kuului kiljuminen. Älä pelkää! sanoi tyttö, Jumalan rakkaus asuu merenkin syvyydessä, ja sen yli ei ole meren peikolla minkäänlaista valtaa. Tahtoisitko sinä seurata minua elämään ja auringonvaloon? kysyi polvillansa olija, joka tunsi jäsenensä vapautetuksi tuosta kiviraskaasta painosta. Niin, niin, sinun kanssasi elämään ja auringonvaloon! vastasi Amanda.

Mutta luultavasti arveli unen jumalainen rangaistuksen tulevan lievemmäksi, kuin hän oli aikonutkaan, sillä samassa tempasi hän verhon pois ja nosti kätensä nukkujan silmiltä, tahi heräsi nukkuja jyrystä, joka syntyi siitä, että matkustajahuoneen ovi aukeni.

Makaaja aikoi nousta sijaltansa, sillä hän luuli oven, jonka hän oli unohtanut sulkea, tulleen avatuksi jostakin akkunassa syntyneestä ilmavedosta, kun hän tunsi vointinsa ikäänkuin hervaantuneeksi nähdessään pitkän, kuun valaiseman haahmon, joka näyttäytyi kynnyksellä.

Matkustaja hieroi silmiänsä tietämättömänä, oliko hän valveillansa, vai vieläkö hän uneksi, mutta kun hän taas katseli avosilmin, näki hän selvään, kuinka tuo valkoinen haahmo vitkallisesti kulki ovelta huoneesen ja läheni akkunan edessä olevaa pöytää.

Haahmo oli vaimon kaltainen, mutta sen kasvot olivat kuun säteiden valaisemina kauniin kasvojen näköiset ja nuot runsaat, valkoiset karrtkkaat, jotka liehuivat hänen ympärillänsä, olivat käärinliinan kaltaiset.

"Kuka se on?" kysyi matkustaja enemmän vakuuttaaksensa itseään, että hän oli hereillä, kutu tyydyttääkseen uteliaisuuttansa.

Vastaukseksi tälle milt'ei tietämättä tehdylle kysymykselle tuli seuraava, mutta ihmeellisen suloisella äänellä laulettu laulu:

"Mist' ainainen tää ikävöiminen? Ma kauas tuonne taivaan sinehen Luon kyynelsilmin katseeni. 'Oi tuolla', Ma mietin, 'tähtitarham puolla Edeni on mulla'."

Matkustaja vaipui ales patjoille. Hänen kielensä kangistui ja kylmä hiki peitti hänen otsansa. Vapisevin käsin veti hän peiton päänsä yli; pidättäen henkeänsä kuulteli hän vaan.

Hän kuuli kuinka pöydällä olevia papereita kosketeltiin. Hän luuli myöskin kuulevansa, kuinka joku nykäsi kellon periä ja helyjä, jotka, kuten jo tiedämme, olivat papereiden vieressä.

Vihdoin rohkasi hän itsensä, veti peiton päänsä päältä ja nousi uudestaan istuvillensa vuoteella.

Silloin näki hän tuon valkoisen olennon kääntyvän pöydältä ja akkunalta ja kulkevan yhtä vitkallisesti kuin ennenkin takasin ovelle.

"Kuka se on?" kysyi hän toistamiseen hiukan korkeammalla ja jyreämmällä äänellä.

"Puro juoksee läpi laaksoloiden, Kaivattua äidinkieltäin soiden, Metsät tummat järven lailla päilyy, Puut humisee, muistoissain kaikki säilyy, Muinaishaahmut häilyy."

Tätä laulaessansa katosi tuo valkoinen olento ovesta, joka sitten sulkeutui.

Matkustaja, joka selvään kuuli avainta väännettävän, tuijotti kau'an oveen, jonka peilejä kuu uudestansa valaisi, tuijotti kau'an oveen, kuvaten niihin ensimäisiä kirjavia kuviansa.

"Ei, ei! se ei ollut unta!" pukahti hän ja hyppäsi laattialle. Hän aukasi oven ja katsoi etehiseen. Kumotttava kuu valasi tätäkin ja noita siitä johtavia monta ovia, mutta ei mitään muuta merkillistä kuulunut eikä näkynyt.

Sitten, otettuansa avaimen ovesta ja suljettuansa oven, riensi hän akkunan vieressä olevan pöydän luokse. Paperit olivat samalla paikalla ja samassa järjestyksessä, johon hän ennen maata mentyänsä oli ne pannut. Pöydällä oli myös hänen kultakellonsakin.

Miettien tuota kummallista näkyä palasi hän vuoteellensa ja laskeusi maata. Tuo valkoinen olento, joka on mennyt hänen makuuhuoneestansa, ei kadonnut kuitenkaan hänen unelmistansa.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Kultaristi.

Kun matkustaja toistamiseen heräsi, seisoi palvelijatar hänen vuoteensa vieressä, kirja kädessänsä.

"Tahtooko herra pian kahvea?" kysyi hän.

"Onko jo aamu?" lausui vieras, kääntäen kasvonsa akkunaan, jonka lävitse kirkkain syysaurinko kurkisteli sisään huoneesen.

"Hoh, kello on jo lyönyt kymmenen", vastasi palvelijatar.

"Jo kymmenen... ja minun kun piti oleman ulkona kello yhdeksän. Jos te olisitte herättäneet minut, olisitte tehneet minulle suuren palveluksen."

"Minä olen ollut täällä useamman kerran, mutta minusta oli syntiä herättää herraa, sillä herra nukkui niin makeasti... Kentiesi tahtoo herra minun tekemään valkeaa uuniin?"

"Ei, minusta tuntuu, että täällä on kyllin lämpöinen ennestänsäkin... minun päätäni kivistää kovin."

"Sitten on herra varmaankin maannut levottomasti."

"Kumminkin olen minä nähnyt levottomia unia."

"Se ei ole hyvä merkki, jos on levottomia unia ensimäisenä yönä, kun maataan jossakin huoneessa."

"Uskotteko sen?"...

"Mistä herra on uneksinut... minä osaan selittää unia, minä, ja ne ovat milt'ei aina käyneet toteen."

"Vai niin?"

"Onko herra uneksinut kukkaisista tahi eläimistä?"

"En."

"Tulesta tahi vedestä?"

"En niistäkään."

"Huoneista tahi ihmisistä sitten?"

"En niistäkään, neitsyt-hyvä."

"Mistähän se sitte voisi olla?"

"Minä olen uneksinut kuolleista", vastasi vieras, syvään huo'aten.

"Kuolleista uneksiminen... se merkitsee, että joku herran sukulainen kuolee näinä päivinä."

"Minulla ei ole keitään sukulaista."

"Sitten tulee se varmaan olemaan joku läheinen ystävä, joka kuolee ennen kuukauden loppua."

"Ei minulla ole läheisiä ystäviäkään."

"Hoh, sepä on omituista!" muistutti palvelijatar: "mutta olisipa hauskaa tietää, kestä herra uneksi."

"Noh, koska te niin välttämättömästi tahdotte tietää sitä, niin uneksin minä eräästä tytöstä, joka kuoli kaksi vuotta sitten."

"Kuinka ilmestyi hän teille?"

"Hän tuli tähän huoneesen ruumispukimessa... Voitteko nyt selittää sen unen?"

"Oliko hänellä seppele päässänsä?"

"Sitä en voi muistaa."

"Aivan varmaan oli hänellä se", arveli palvelijatar, "sillä onhan tavallista, että, kun nuori tyttö on ruumiina, pannaan pieni myrttiseppele hänen päähänsä... myrttiseppele kaunistaa sekä eläviä että kuolleita."

"Niin ei kuitenkaan ollut sen laita, josta minä uneksuin", selitti matkustaja surullisella värähdyksellä äänessänsä; "hän hukkui järveen, eikä hänen ruumistansa olla koskaan löydetty."

"Vai niin, mutta unella on merkityksensä kaikissa tapauksissa."

"Ja se on?"

"Että herra joutuu naimiseen ennen vuoden loppua", vastasi tyttö rivakkaasti.

"Naimiseen kuolleen kanssa!... sen minä sanon, että minä kuolen ennen vuoden loppua!"

"Hoh, Jumala varjelkoon siitä, herra-hyväni!"

"Älkäätte tulko levottomaksi siitä, mamselli-hyväni!... jos tämä unen selitys käy toteen, ei minulla ole juuri mitään sitäkään vastaan... Mutta minun täytyy pukea päälleni."

"Eikö herra tahtoisi ensin tehdä hyvin ja kirjoittaa nimensä tähän?" kysyi palvelijatar, tarjoten kirjan makaavalle ja tuoden sitte kynän kirjoituspöydältä.

Matkustaja kirjoitti nimensä, ja nimi oli: "Revisori F. Alm, Tukholmasta."

Matkustajan nimen on lukija luultavasti jo arvannut. Ainoastansa hänen arvonimensä oli uutinen, ja se osoitti meidän kamarikirjurimme virkamiehenä nousseen yhden asteen niinä kahtena vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun me näimme hänet kaatuvan verissään luutnantti Räyel'in pistoolinlaukauksesta.

Palvelijatar meni nyt huoneesta, joten meidän revisorimme sai tilaisuuden nousemaan makuulta ja ottamaan aamunutun yllensä.

Vanhan tapansa mukaan meni hän pöydän luokse vetämään kelloansa. Hän otti kellon avaimen, mutta oli milt'ei pudottamaisillansa sekä sen että kellon laattiaan, sillä hän kaipasi tuota pientä kultaristiä.

Hän tiesi, että risti ynnä nuot kaksi muuta helyä riippuivat perissä, kun hän yöllä laski kellon pöydälle, sillä olihan hän pitänyt sitä kädessänsä ja sitten tavallisesti silmäillyt sitä, ennenkuin hän meni makuulle.

Hän nosteli papereja ja koplotteli pöydältä; mutta ristiä ei löytynyt. Hän etsiskeli joka paikasta huonetta, mutta turhaan.

"Olisikohan joku varastanut sen!" huudahti hän.

Mutta miksi ei varastettu samalla kertaa kelloakin muiden helyjen ohessa?... miksi ei viety lompakkoakin, joka oli kellon vieressä?

Tosin oli tuo pieni risti arvaamattomasta arvosta hänelle; mutta mitä arvoa voisi sillä olla muille ihmisille?

Alm alkoi tarkemmin tutkia kellonperiä.

Risti oli kauniisti irroitettu siitä pienestä kultarenkaasta, jolla se oli kiinnitetty perihin, mutta itse rengas oli jäljellä. Ainoastansa risti oli poissa.

"Suuri Jumala!" huudahti Alm, muistaen nyt sen näyn, joka hänellä yöllä oli ollut ja jonka hän herätessänsä oli luullut unenhourailukseksi.

Hän muisti nähneensä tuon kummallisen olennon seisovan akkunan vieressä olevan pöydän luona ja myöskin kuulleensa jonkun koskevan kellonperiin ja helyihin.

Alm oli liian selväjärkinen mies voidaksensa uskoa aaveita; mutta jos näkynsä todellakin oli ollut aave, ruumiiton olento, henki, kuinka oli se sittenkin voinut irroittaa kellonperistä ristin, joka kuitenkin mahtoi olla liian raskas haahmun varjon kädelle!

Meidän revisorimme aprikoi, etsiskeli pöydältä sekä laattialta ja aprikoi uudestansa; mutta tuo pieni kultaristi oli kadonnut.

Kahdeskymmenesviides luku.

Aave.

Myöhempään edelläpuolenpäivänä seisoi Göteporin maakansselin portin edustalla nuori, Götan tykkiväestön virkapukuun vaatehittu upseeri. Hän näytti hiukan maltittomalta, josta voitiin arvata hänen vartoavan jotakin henkilöä.

"Ah, vihdoinkin!" huudahti hän ja meni erästä toista nuorta herraa vastaan, joka astui ulos mainitusta portista.

Vastatullut näytti myöskin olevan sotilassäätyä, vaikka hän tällä kertaa oli sivilipuvussa. Hänen kasvonsa olivat säännöllisen kauniit ja hänen ryhtinsä mitä uljain.

"Sinä viivyit kau'an", nureksi tykkiväestön upseeri; "minä olin menettämäisilläni malttini."

"Minunhan täytyi kirjoittaa kokonainen kertomus tuosta asiasta", vastasi toinen; "kirottua puuhaa!... jospa he nyt vaan saisivat kiinni nuot konnat!"

"Ja ne olivat sinun luullaksesi karanneita linnavankeja?"

"Niin, vieläpä Karlsten'in linnasta ja kaikkein pahimpia päälliseksi."

"Viimeisinä vuosina on ollut harvinaista, että sieltä on ketäkään karannut... Linnan nykyinen päällikkö on miesten miesi ja hänellä on tapana pitää aina silmänsä auki."

"Mutta tällä kertaa uinahti hän, ja se oli maksamaisillansa minulle sangen paljon."

"Kuitenkin pääsit sinä otollisella hinnalla."

"Entä minun palvelija-parkani sitten?... hän oli uskollinen henkilö, jota minä tulen kau'an kaipaamaan... Hänen pitää kumminkin saaman juhlallinen hautaus."

"Sen hän ansaitseekin... Eipä ole juuri monta palkollista, jotka haluaisivat mennä kuolemaan isäntänsä edestä."

"Oh, mitä haluun tulee, olen minä vakuutettu, että jos Blom-raukkani olisi saanut valita, ei hän olisi kau'an epäröinyt; mutta hän oli ikäänkuin luotu lemmen sanansaattajaksi ja hänellä oli vainu kuin... Mutta jutelkaamme jostakin muusta... Oletko maininnut tovereillemme päivällisistä Blom'in ravintolassa?"

"Minä kiitän sinua nöyrimmästi heidän puolestansa... ei sodan eikä kuolon kamppaukset tule pidättämään heitä ottelutantereelta, joka, jos tunnen sinut oikein, tulee olemaan kylläkin verinen... Soisipa Jumala, että meillä olisi monta sinun kaltaistasi matkustajaa!"

"Blom'in luona saa hyvin syödäksensä, vai kuinka?"

"Ylenpalttisesti, kun tilaa... kehnosti, kun tulee sattumalta."

"Siis voimme olla huoleti siinä suhteessa?"

"Aivan varmaan... Myöskin tilasin minä loosin ensimäisellä rivillä tämän iltaiseen näytelmään... Sinä et ole nähnyt etkä kuullut, saksalaista näytelmäseuraa... Me voimme kyllä hämmästyttää sinua yhdellä ja toisella, jota et olisi voinut odottaa löytäväsi täällä."

"Minä saan ensiksikin nähdä, mihin päivällinen Blom'in ravinkolassa kelpaa."

"Mutta päivallistäkö antamaan meille olet vasituisesti lähtenyt Tukholmasta ja tullut Göteporiin? Tämä saattaisi tosin olla kylläkin pätevä syy, mutta..."

"Tiedäthän minun isälläni olleen uuden laivan tekeillä Göteporin veistämöllä ja että se huomena lykätään vesille?"

"Ja sinä olet saapunut tänne tuohon juhlaan?"

"Niin kylläkin, sillä muutoin en olisi minä niin pikään tullut tänne, Götepori on kaiketi entisellään, arvelen ma?"

"Yksitoikkoinen, ikävä!... seuraelämän jäsenet ovat kullattuja kauppalaivoja... seurakeskustelut ovat tervasta ja pi'istä!... ei minkäänmoista ystävällisyyttä, ei minkäänmoista sydämellisyyttä! Kun kaksi nimenomaista göteporilaista syleilevät keskenänsä, niin ei heidän sydämensä kohtaa toistansa, vaan heidän lompakkonsa."

"Oiva kohtaaminen kaikissa tapauksissa, sitä vastaan et voi väittää."

"Moniaat sanovat suuren Kustaa Aadolfin perustaneen Göteporin; mutta minä väitän sitä vasaan... Toiset pitävät taas Merkuriota sen todellisena perustajana, ja sen pidän minäkin todenmukaisempana... Kerrotaan, että kun tuo siipijalkainen, jumalainen, asioitsija pyysi Olympon ylijumalalta oikeutta Götan virran varrella olevalle uudelle kauppakaupungille, olivat kaikki muut Olympon jumalaiset mitä ankarimmasti sitä vastaan... Kauppa turmelee ihmiset perinpohjin, sanoivat he, ja meillä on jo Jumalan kyllin Hampurista ja Lontoosta... Mutta rahat puhuvat voimakkaammin kuin jumalaiset ja jumalattaret, ja niin oli laita siihenkin aikaan; sillä kuinka tingittiinkin ja soviteltiin, sai Merkurio vihdoinkin nuot halutut oikeudet... Tämä suututti muita jumalaisia siihen määrään, että he päättivät ei jalallansakaan astua tämän kaupungin porttein sisäpuolelle, vaan tehdä sen mitä yksitoikkoisimmaksi kaupungiksi maailmassa, joka tapahtuikin... Voithan käsittää, miltä senlainen yhteiskunta näyttää, jossa Merkurio on yksinänsä hallitsijana... Sulottareja, runottareja ja kaikkea muuta taivaallista, joka sulostuttaa elämätä ja tekee sen ihanaksi, etsit sinä turhaan täällä... täällä ei huolita muusta kuin mistä pörssissä voidaan sopia, tahi mitä voidaan panna varastolle... täällä on rikkaus korkein avu samoinkuin köyhyys suurin synti."

"Sinä puhut ikäänkuin olisit sinä nykyään saanut rukkaset jossakin rikkaassa tukkukauppiaan perheessä", muistutti sivilivaatteisiin puettu upseeri.

"Ei ole hätää, veliseni!... Tässä kaupungissa ei kosikaan herra N.N. mamselli N.N:ää, vaan N:o 100,000 kosii N:oa 200,000, ja miljoona on tietysti suurin kana karkelossa."

"Mutta eihän toki liene Venus eikä Amor peräti hyljännyt tätä onnetointa kaupunkia?... tällä joukolla on muutoin tapana pitää itsensä esillä joka paikassa."

"Tosin ovat ne täällä... mutta minlainen Venus! minlainen Amor!... Venus kohottaikse pakkahuoneiden pölystä, ja Amor tähtää nuoliansa porteritynnyrien laidoilta."

"Mutta, hyvä Jumala, totta kait tässä kaupungissa lienee muitakin ihmisiä kuin tukkukauppiaita!"