Part 17

"On", vastasi vanki, "eipä ole monella ollutkaan yhtä paljon sanomista kuin minulla tänään."

"Noh, annapas kuulua."

Vanki oli vaiti, mutta heitti silmäyksen vanginvartijaan ja kumpaankin sotamieheen.

"Sinä tahdot puhutella minua kahden kesken?" kysyi päällikkö.

Mylläri teki myöntävän kumarruksen.

Päällikkö antoi vartijamiehille käskyn menemään ulos.

"Mutta, herra päällikkö", epäili vanginvartija, tähystellen Broms'ia kiireestä kantapäähän.

"Mitä sinä tahdot?" kysyi päällikkö.

"Broms on niin viekas konna", vastasi vanginvartija, "eikä ole juuri hyvällistä, että"...

"Astukaa ulos, älkääkä tulko sisään, ennenkuin minä käsken!" huudahti päällikkö, suutuksissansa siitä, että joku voi pitää yhtä ainoata henkilöä hänelle vaarallisena.

"Pysy nyt hiljaa ovenpielessä ja lausu lyhyesti, mitä sinun on mielelläsi!" käski päällikkö.

"Nyt on määrältänsä kuusi vuotta, kun minä olen ollut tässä linnassa", alkoi vanki.

"Noh, eteenpäin!"

"Niin pitkän ajan ainoastansa turhasta asiasta, armollinen herra päällikkö."

"Aivan oikein... sinä vaan rosvosit muutamia keisareita Tukholman kaduilla... korkeintansa vaan puoli tusinaa senlaista... sinä olet aina kohtuullinen vaatimuksissasi, sinä."

"Lyhyemmässä ajassa kuin kuudessa vuodessa saattaa kyllästyä Karlsten'iin", jatkoi mylläri.

"Noh, entä sitten?"

"Minulla ei ole laisinkaan halua olla täällä enään kau'emmin, armollinen herra päällikkö!"

"Ei meilläkään ole mitään erinomaista halua pitää sinua täällä, mutta me olemme, Jumala paratkoon, pakoitetut siihen", vastasi päällikkö nauraen.

"Nykyään on minun luja päätökseni päästä täältä niin pian kuin suinkin."

"Kas, perhana! tuo päätös on sinulla ollut aina siitä asti, kun tänne tulit... Eikö sinulla ole mitään muuta kerrottavaa minulle?"

"Minä myönnän tämän olleen minun päätökseni; mutta minä aijon nyt vasta panna sen toimeen."

"Sinä olet avosydäminen ihminen, Broms-hyväni, ja sentähden te'et kaiketi niin hyvin, että sanot minulle, kuinka sinä aijot menetellä, päästäksesi Karlsten'ista, jossa sinä et viihdy."

"Jos minä olisin ennen tahtonut panna päätökseni toimeen, mikähän olisi estänyt minua siitä?"

"Sinäpä olet lystikäs, vanha poikaseni!... sinä tahdot tietää, mikä olisi estänyt sinua karkaamasta?"

"Niin."

"Sinun kunnioituksesi vahvoja muureja ja vankkoja rautapukimia kohtaan sekä sinun pelkosi luodilla ladattuja kiväärejä kohtaan... Eikö ole niin, muka?"

"Joutavia", vastasi vanki ja veti suunsa nauruun; "onko armollinen herra päällikkö jo unohtanut, mitä toissapäivänä tapahtui?"

"Mitä silloin tapahtui?"

"Minä sain luvan mennä kaupunkiin muutamaksi tunniksi, ja minua seurasi tietysti kaksi sotamiestä luodilla ladatuilla kivääreillä... Kun tulin kaupunkiin, juotin kumpaisenkin sotamiehen juovuksiin niin, että he makasivat liikkumattomina maassa, ikäänkuin olisi kokonainen patteri Göthan tykkiväkeä mennyt heidän ylitsensä."

"Noh?"

"Mitä tein minä silloin?... karkasinko muka?... En, vaan minä otin selkääni kummankin sotamiehen kiväärineen ja kaikki heidän muut kampsunsa ja kannoin heidät sitten linnaan takasin... Keveämpää kuormaa voi joutua kantamaan seljässänsä."

"Minä muistan sen... sinulla on oivallinen selkä."

"Mutta vieläkin oivallisemmat kintut ja jalat.. Jos minä silloin olisin tahtonut karata, olisi se ollut leikin asia minulle... mutta minä en sitä tehnyt kahdesta syystä."

"Ja ne syyt ovat?"

"Ensiksikin pidän minä sydämestäni armollisesta herra päälliköstä, enkä tahtoisi millään lailla maailmassa matkaansaattaa teille vähintäkään mielipahaa."

"Olen sangen kiitollinen!"

"Ja toiseksi en tahtonut erota linnasta karkurina."

"Ja nämätkö olivat syyt?"

"Niin, mitkäs muut, armollinen herra päällikkö?"

"Sinulla on huono muisti, Broms-hyväni, sillä sinä unohdit kaikkein tärkeimmän."

"Unohdinko minä tärkeimmän", kertoi Broms, ja tarttui partaansa toisella kädellään; "mikähän se voisi olla?"

"Saatettuasi vartiamiehesi tunnottomiksi, heitit sinä ympärillesi joitakuita eriskummaisia silmäyksiä."

"Hoh, herra päällikkö!"

"Yksi näistä silmäyksistä kohtasi sinun toveriasi, Tunqvist'ia, jolla myöskin oli kaupungissa käymistä samana päivänä ja joka silloin sattumalta oli sinun läheisyydessäsi."

"Enpä minä vaan sitä muista."

"Tunqvist on sinun ystäväsi, sen tiedät sinä vanhastansa, ja hän ei tahtoisi menettää sinua mistään hinnasta maailmassa... Sentähden seurasi hän kaikkia sinun liikkeitäsi suurella tarkkaavaisuudella ja vainua hänellä on, sen sinä tiedät, sillä häntä ei nimitetä suotta valkoiseksi revoksi."

"Palasinko minä siis pelosta häntä kohtaan takasin linnaan?" lausui mylläri hiukan hämillänsä.

"Totta kaiketi, ja senvuoksi ripustettiinkin Tunqvist viime yönä holviin ja hän makaa nyt kuolemaisillansa. Sinä kuulet minun tarkkaan tuntevani teidän tekonne."

"Tunqvist meni hirteen itse, vaikka hän nyt tahtoo syyttää muita."

"Senpä me juuri saadaan nähdä huomena linnanoikeuden istunnossa."

"Minä huomaan, ettei vangille suuria maksa vaivaa koettaa ruveta rehelliseksi mieheksi", muistutti Broms, näyttäen mitä viattomimmalta.

"Sinähän olet rehellisyys ja kunniallisuus itse, Broms-hyväni, vaikk'ei sitä helposti voi sinusta nähdä."

"Ett'ei sitä voi minusta nähdä, ei ole minun vikani vaan kuninkaallisen majesteetin ja kruunun, joka on pukenut minut vanginvaatteisiin. Ollaanhan tottumattomia ajattelemaan rehellisyyttä ja kunniallisuutta löytyvän vanginnutun alla."

"Noh, no nyt kuuluviin, mitä sinulla on sanottavaa!" lausui päällikkö; "et kai vaatine minua pitämään ylistyspuheita sinun avuistasi!"

"Minä olen kuullut kerrottavan, että elinkautisia vankeja, jotka ovat tehneet linnalle jonkun suuren palveluksen, on senlaisesta hyvästä käytöksestänsä armahdettu ja päästetty vapauteen."

"Aivan oikein... Minä ymmärrän sinua, sinä tahdot tehdä linnalle jonkun suuren palveluksen päästäksesi siten itse vapaaksi... niinhän se on, poikaseni?"

"Niin, siihen on minulla sekä tahtoa että kykyä."

"Annappa kuulua!"

"Se palvelus, jonka minä voisin tehdä, on suurin, minkä vanki voi osoittaa vartiaväellensä, siitä olen minä vakuutettu... Mutta voinko minä olla yhtä vakuutettu siitä, että se tuottaa minulle armoa ja vapautta?"

"Sitä on minun vaikea sanoa, ennenkuin saan tietää, mikä palvelus se on."

"Mutta minä en voi sanoa, mikä palvelus se on, ennenkuin olen vakuutettu palkintoni saamisesta."

"Tiedäthän sen varsin hyvin, rehellinen Broms, että armahdusoikeus et ole minun käsissäni."

"Minä tiedän sen hyvin... mutta minä tiedän myöskin, että teidän puoltosananne, armollinen herra päällikkö, tekisi vaikutuksen asianomaisessa paikassa."

"Hyvin mahdollista... Noh, millä tavalla aijot nyt ansaita itsellesi tämän puoltosanan?"

"Jos jonakin aamuna tapahtuisi, että ensimäisessä vahtitarkastuksessa ei olisi noissa seitsemässä vankiholvissa muita kuin hiiret jäljellä, mitä, herra päällikkö, silloin sanoisitte, jos saan suurimmassa nöyryydessä luvan kysyä?"

"Minä sanoisin, että piru tulee viemään teidät joka miehen karvoineen päivineen... Mutta, Jumala paratkoon, eipä se suinkaan silläkään tavalla käy... minä taidan saada tuskitella teidän kanssanne vielä monta aikaa."

"Josko piru tulisi meidät viemään, liene vielä epävarmaa; mutta varmaa on, että se kumminkin Veisi armollisen herra päällikön", Vastasi Broms.

Päällikkö rypisti kulmakarvojansa ja aikoi antaa vangille soveliaan nuhteen hänen rohkeasta lauseestansa, mutta aprikoiden, ettei rauhan aikana voi ajatellakaan linnan päällikköä, jos ei ole linnanvankeja, hillitsi hän vihansa.

"Siis on taas joku karkaamisyritys kysymyksessä?" sanoi hän.

"Ensiksi kapina ja sitte karkaaminen, herra päällikkö", ilmoitti Broms.

"Kapinakin?"

"Niin."

"Hullutuksia, poikaseni!... sataviisikymmentä aseetointa vankia nostasivat kapinan yli neljänsadanmiehistä vartiaväestöä vastaan, sen sinä olet saanut väärästä korvasta."

"Satakaksikymmenmiehistä", oikaisi vanki, "sillä minä en voi tietysti laskea tähän lukuun sitä osastoa työvahdeista, joka läksi pois tänä aamuna linnasta, enkä sitäkään, joka saapuu tänne vasta huomena... Yhtä vähän voin minä laskea siihen niitä kuuttakymmentä miestä, joita vilu- ja kuumetaudit pitävät kytkettyinä sairasvuoteella... Tuo vilutauti onkin mitä onnettominta, herra päällikkö."

Päällikkö, joka tavallisesti oli sangen hyväntahtoinen ja leikkisä miesi, vaikk'ei hänen kanssansa siitä, kun asia sattui, ollut leikitteleminen, tähysteli vankia hiukan hämmästyneillä kasvoilla..

Vastoin tavallisuutta oli vanhat työvahdit saaneet marssia pois, ennenkuin uudet olivat ehtineet saapua, joka seikka yhteydessä monen sairastamisen kanssa todellakin vähensi sotavoiman siihen lukuun, jonka vanki oli maininnut.

"Ja se, joka nyt sanoo vankien olevan aseettomat", jatkoi Broms, "ei sano suinkaan samaa tänä iltana tahi yönä."

Päällikkö laski äkkiä oikean kätensä pöydällä olevaan soitinkelloon.

"Mitä armollinen herra päällikkö aikoo?" kysyi Broms, tarkastaen vanhuksen kaikkia liikkeitä.

"Minä aijon antaa käskyn, että kaikki holvit ja vangit mitä tyystimmin tarkastetaan ja minä tahdon itse olla saapuvilla silloin", vastasi päällikkö.

"Olkaatte sitte niin armollinen, että annatte samalla kertaa käskyn, että jos pieninkään halkeama holvissa huomataan tahi puukon teräkään sieltä löydetään, minulle annetaan sata raippaa tahi minut suljetaan kuukaudeksi pimeään koppiin."

"Sinä luulet siis..."

"Etten ikänäni ole ollut niin kaukana pähkinäkepistä enkä pimeästä kopista, kun nyt olen", keskeytti Broms; "myöskin luulen minä", lisäsi hän, "että jos tarkastus toimitetaan tänään, ja vankein epäluulo siten herätetään, ei sillä voiteta mitään muuta, kuin että kapina pannaan toimeen sitä suuremmalla varovaisuudella."

"Sinä tahdot siis ilmaista minulle mitä on tekeillä?" kysyi päällikkö, vetäen kätensä pois kellosta.

"Minä tahdon palvella herra päällikköä ja linnaa pettämättä kuitenkaan toverejani. Minä en tahdo ilmoittaa, miten itse kapina tapahtuu, vaan minä voin neuvoa keinot karkaamisen estämiseksi, ja sehän lieneekin pää-asia."

"Sinä olet vanha veijari, Broms!... tämä on juttu, jonka sinä itse olet keksinyt tehdäksesi itsesi hauskaksi."

"Antakaamme siis asian olla", lausui Broms, näyttäen aikovan mennä matkaansa; "mutta jos minä aamupuhteella olen ainoa tovereistani, joka mainitsen hyvää huomenta armolliselle herra päällikölle, saammehan silloin nähdä, kumpiko meistä näyttää hauskemmalta naamastansa tekö vai minä."

Muussa tilaisuudessa ei olisi kentiesi tänlainen vapaa vangin puheleminen käynyt päinsä rangaistuksetta, mutta nyt antoi se päinvastoin enemmän painoa myllärin sanojen todellisuudelle.

"Sinä luulet siis voivasi keksiä keinon karkaamisen estämiseksi?" kysyi päällikkö, "oletpa sattunut hyvälle tuulelle tänään."

"Niin, armollinen herra päällikkö."

"Annapas sitten kuulua!"

"Mutta minä en te'e esitystäni, ennenkuin armollinen herra päällikkö vakuuttaa kunnia-sanallansa, että minä saan vapauden palkinnoksi siitä hyvästätyöstä, jonka minä samalla te'en linnalle ja yleiselle turvallisuudelle."

"Noh, koska sinä olet niin varma asiastasi, niin lupaan minä sinulle, jos asia todellakin on senlainen, kuin sanot, puhua, minkä voin, hyvää sinun puolestasi!"

"Hyvä! minä tyydyn siihen... Sitten pitää armollisen herra päällikön lupaaman minulle, ettei kukaan saisi vihiä minun antaneeni niitä tietoja, joiden kautta karkaaminen ehkäistiin."

"Siihen suostuu... Asiaan nyt!"

"Antakaa vartijaväestön illalla asettautua neljään osastoon ja käskekää niiden ennen kello kahdeksaa asettautumaan niihin paikkoihin linnassa, jotka minä osoitan."

"Entä sitten?"

"Kahdeksan lyönnillä", jatkoi Broms, "tulevat nämät neljä osakuntaa näkemään tapahtumia, joista ei armollinen herra päällikkö eikä kukaan muukaan edes ole voinut uneksiakaan."

"Todellakin, hyvä Broms, tätä on minun vaikea käsittää."

"Armollinen herra päällikkö suvaitsee laskea pilaa; eihän ole juuri vaikeata käsittää, että, kun vangit illalla kello kahdeksan aikovat murtautua muurin läpi neljästä eri kohdasta, välttämätön tarve vaatii heitä vastaanotettaviksi näissä neljässä paikassa kovin kynsin."

"Murtautua läpi näitten vankkojen muurien, ja neljästä eri paikasta kenenkään sika vielä havaitsematta!" mutisi päällikkö puoli-ääneen.

"On kahdenlaisia eläimiä, jotka voivat kulkea läpi suurien seinien kenenkään havaitsematta niiden käyttämää keinoa tahi voimatta estää sitä, ja nämät ovat sirkka ja vanki."

"Ja sinä tahdot näyttää minulle nämät neljä paikkaa?"

"Tahdon!"

"Väleen siis!" käski päällikkö, "arvannethan kuinka olen utelias."

"Illalla puoli kahdeksan annan siitä armolliselle herra päällikölle tiedon."

"Oletko hullu!... Miks'en saa siitä tietoa nyt?"

"Sen vuoksi, että minä, kuten äsken mainitsin, tahdon olla hyödyksi linnalle, näyttäymättä kavaltajalta kumppaliani kohtaan... Jos nyt ilmoittaisin sen, antaisi herra päällikkö heti tarkastaa holvit ja huomaisi työmme... sillä olisi tosin herra päällikkö autettu, vaan en minä, sillä siinä tapauksessa epäiltäisiin minun ilmaisseeni asian."

"Mutta eikö epäiltäisi samaa illalla?"

"Ei, sillä niiden neljän joukkion tulee ikäänkuin sattumuksesta olla niillä paikoilla, joissa murtauminen tehdään... Siis sattumus, enkä minä, kavaltaa kumppalejani...Joka muita auttaa ja itseänsä tuhoaa, on narri."

"Sinun täytyy sanoman se nyt!" ärjyi päällikkö.

"En, minä en sano sitä."

"Minä annan lukita teidät seinään jokaisen miehen."

"Olkaatte hyvä, että te'ette sen!... Seinä ei tule siitä sen puheliaammaksi."

"Minä ruoskitan teidät tunnustamaan!"

"Ruoskiminen ei ole mitään holvirangaistukseen verraten, ja sen saa se kärsiä, joka ilmaisee vähintäkään... Meidän lakiloillamme on suurempi arvo kuin kuninkaallisen majesteetin ja kruunun, luulisin ma."

"Konna!"

"Minä nielen sen moitteen maltilla, sillä nyt vasta minä sen ansaitsen."

"Nytkö vasta?"

"Sillä minä olen tahtonut riistää toveriltani vapauden... Kuitenkin on minun omatuntoni puhdas, sillä minä tiedän, että jos minä saisin vapauden, valitsisin minä rehellisen elinkeinon, kun en sitävastoin voisi vannoa, että minun toverini, jos he pääsisivät vapaiksi, tulisivat tekemään samaa kuin minä... Minä olen vaan tutkinut omia munaskuitani."

"Marss' ulos!... minä tiedän kyllä päästä salaisuuden perille tarvitsematta ottaa sinua neuvonantajakseni!" huudahti päällikkö suutuksissansa sekä vangin kovapintaisuudesta kuin myöskin siitä, että niin suurenmoinen karkaamisyritys oli tekeillä niin, ettei hänellä ollut siitä vähintäkään vihiä.

"Kuitenkin olen minä ollut nuuskijana", muistutti Broms "ja ansaitsen senlaisena jonkinmoista armoa... Sen vuoksi anon minä suurimmassa nöyryydessä, että jos vasten minun luuloani armollinen herra päällikkö saa selvän meidän salaisuudestamme, minut sitten muutettaisiin yksinäiseen koppiin, koska minä muuten pelkään joutuvani toverieni koston alaiseksi ja tämä olisi liian ankaraa minun halullisuudestani palvella herra päällikköä... Ei mitään ilmaiseksi, on tapana sanoa."

"Epäilemättä, Broms-hyväni! sinä pääset viidelläkolmatta, kun toverisi saamat hyvät viisikymmentä... hyvä hyvästä, se on selvää... Mutta jos sinä sanot minulle suoraan ja mutkailematta kuinka asian laita on, pääset sekä yhdestä että toisesta."

"Ja vapaudesta myöskin... kyllä kaiketi... minä tiedän suurien herrain lupaukset... mutta antaakseni kuitenkin herra päällikölle uuden todistuksen minun rehellisestä tarkoituksestani, tahdon kiinnittää herra päällikön huomiota erääseen toiseen asiaan."

"Ja se on?"

"Se on, että jos vangit tänä iltana onnistuvat pääsemään linnasta, jota minä pidän varmana, ei ole kuitenkaan yhtä varmaa, että he pääsevät saaresta... Venheittä on heidän mahdotoin päästä täältä... Minä neuvon siis herra päällikköä pitämään tarkkaan silmällä, ettei venheitä pääse rantaan... Meiltä ei puutu ystäviä linnan ulkopuolellakaan."

"Vai niin, te olette varustaneet venheitäkin... sepä oli sangen varovasti."

"Selväähän on, että kun päätetään tehdä jotakin tärkeätä, ei jätetä mitään kesken... Varovaisuus on vangin jokapäiväinen leipä!"

"Ehkä sinä myöskin tiedät mille paikoille venheet laskevat maalle?"

"Totta kaiketi, armollinen herra päällikkö!"

"Minä otan niistä kyllä selvän, ole sinä varma siitä, sinä!"

"Ei, se käy jokseenki vaikeaksi, sillä nyt on uusikuu iltaisella."

"Mutta minua kummastuttaa yksi seikka, sinä rehellinen ryöväri!" lausui päällikkö.

"Mikä seikka?" kysyi vanki.

"Se, että sinä, joka olet niin varma onnistumisestasi päästä karkuun tänä iltana, nyt olet niin kärkäs ilmoittamaan siitä minulle... Minä en näe mitään täytymystä sinulle pettämään toveriasi, joka tietysti olisi rasittavaa niin arvokkaalle kumppanille, kuin sinä olet."

"Minä olen jo ilmaissut syyt, miksi en tahdo karata."

"Ja näitä syitä tahdot sinä minua uskomaan?"

"Minulla on myöskin kaksi muuta syytä, herra päällikkö!... Jos minä karkaan, täytyy minun tietysti heittäytyä samanlaiseksi kuin ennenkin voidakseni elää ja olenhan minä sanonut tahtovani ruveta rehelliseksi mieheksi... Toiseksi olen minä aina vaarassa joutua kiinni ja tulla tuoduksi tänne takasin, eikä senlainen vaara ole juuri mieluinen. Sentähden olen minä ollut niin kärkäs saavuttamaan armoa millä muualla tahansa."

"Ole sinä rauhassa, Broms-hyväni! sinun ei tarvitse heittäytyä samanlaiseksi kuin ennen, eikä joutua tänne takasintuomisen vaaraan, siitä tulen minä pitämään huolta... Minä toivon niin kau'an, kun minä olen täällä päällikkönä, näkeväni sinun hauskan henkilösi lohkovan kiviä tahi kaivavan vallihautoja Karlsten'in linnassa... Miestä, jolla on neljän henkilön voima, ei niin helposti päästetä menemään... Sinä olet meille suureksi hyödyksi, sinä, Broms-hyväni!"

"Voisin kuitenkin olla vielä suuremmaksikin", vastasi Broms, "jos minua ymmärrettäisiin oikein käyttää... mutta tänään näyttää siltä, ettei armollinen herra päällikkö anna suurta arvoa sille hyödylle, jonka minä voisin tehdä."

"Minä annan arvoa sinun hyvälle tahdollesi ja tulen kyllä muistamaan sinua siitä", lausui päällikkö; "mutta mitä sinä nyt olet kertonut minulle, ei ollutkaan minulle mikään salaisuus."

"Ei ollutkaan?" kysyi vanki, pilkistäen tukastansa päällikköön.

"Minä tiesin jo ennen kapinaa ja karkaamista hommatun", jatkoi tämä.

"Hoh, perkule?" huudahti Broms ja näytti hämmästyneeltä.

"Minä tiesin jo eilen, että tänä iltana kello kahdeksan aijotaan tehdä karkaamisyritys linnasta."

"Neljältä eri haaralta?"

"Aivan niin... ja ymmärräthän, että minä jo olen pitänyt Varokeinoja tehdäkseni sen yrityksen mitättömäksi."

"Sen voin kyllä ymmärtää... mutta mitä minä en ymmärrä..."

"On kuinka minä olen saanut sen tietää", keskeytti päällikkö; "ole siis vakuutettuna, ett'et sinä eikä sinun toverisi voi yrittää mitään, josta en minä saisi tietoa."

"Siinä tapauksessa on minulla ollut suotta puuhaa", arveli vanki, nähtävästi sangen alakuloisena.

"Varmaankin... mene siis matkoihisi siksi!... sinä olet aikonut jättää meidät, mutta heitä se ajatus, poikaseni!"

"Kuitenkin huomaa armollinen herra päällikkö, että mitä minä olen lausunut, ei ole ollut sanottu halusta tehdä itseäni hauskaksi, kuten herra päällikkö ensiksi luuli."

"Niin, Jumala paratkoon, kyllähän minä sen huomaan."

"Ei myöskään pidä herra päällikön luuleman minun ainoastansa pelosta, että meidän hankkeemme jo olisivat ilmisaadut, olevani tahtonut ne ilmaista, siten välttääkseni sen edesvastauksen, joka tietysti kohtaa kaikkia niitä, jotka ovat keksineet tämän hankkeen tahi ottaneet siihen osaa?"

"En, luuletko sinä sitä?... olethan sinä itse kunniallisuus ja rehellisyys, kuten jo olen sanonut."

"Ja armollinen herra päällikkö on niin hyvä ja antaa käskyn, että minut eroitetaan toveristani, jotta ei, jos meidän yritys tulee ilmi, minun hyvä tahtoni kävisi minulle liian kalliiksi."

"Siitä asiasta saamme miettiä huomiseksi."

"Kuka menee takaamaan sen, että minä tahi herra päällikkö eletäänkään huomiseksi?" kysyi vanki äänellä, jossa oli jotakin onnettomuutta ennustavaa.

Päällikkö otti, nauraa hohottaen, helistinkellon ja soitti, jolloin vahti astui sisään ja vei pois vangin.

Jos joku olisi tarkemmin katsonut myllärin kasvoja, kun tämä vietiin takasin holviinsa, olisi hän niissä voinut lukea kaikkea muuta paitsi tyytymättömyyttä ja petettyjä toiveita.

Päällikkö, vaikka myöntäen itsellensä, että hänen tuli kiittää vankia siitä, että hän oli päässyt kapinan perille, jonka olemista hän ei epäillyt, ei olisi kuitenkaan mistään hinnasta maailmassa tahtonut myöntää sitä kenellekään toiselle, vielä vähimmin vangille. Sentähden oli hän niin halukas huomauttamaan vankia, että se, mitä tämä hänelle oli ilmoittanut, jo oli hänelle tunnettua, Vakuutettuna kun olikin, ett'ei hän tarvitsisi enempiä tietoja, kun kerta oli päässyt asian jäljille. Tästä tahtoi hän olla kiitollisuuden velassa ainoastansa omalle älyllensä ja varovaisuudellensa.

Hetki hänen keskustelunsa jälkeen Broms'in kanssa oli koko vartiaväestö aseissa. Vankilan holvit tarkastettiin sekä sisältä että ulkoa; mutka ei pienintäkään rakoa voitu huomata yhdessäkään näistä. Kaikkein vankein pito- sekä makuuvaatteet tutkittiin mitä tarkimmin, mutta, kuten Broms oli vakuuttanutkin, ei voitu löytää puukon kärkeäkään. Useoita vankeja kutsuttiin tutkisteltaviksi sekä yhdessä että erikseen; mutta ei sanaakaan kuulunut, joka olisi ilmaissut heidän tietävänsä minkäänmoisesta kapinaliitosta. Päällikön väitös, että senlaista kuitenkin oli tekeillä, herätti heissä ennemmin kummastusta kuin hätääntymistä. Sanalla sanoen, ei milloinkaan näyttänyt kapina tahi karkaamisyritys olevan niin kaukana Karlsten'in linnasta kuin sinä päivänä. Kaikki tiesi hiljaisinta rauhaa, paitsi päällikön kasvot, jotka, mitä lähemmäksi hämärä joutui, yhä enemmän, kuvasivat päällikön rinnassa enenevää levottomuutta. Tuo vanha, uskollisuudestansa ja rohkeudestansa tunnettu sotilas voi nauraa vaaralle, joka häntä julkisesti kohtasi; mutta sitä enemmän pelkäsi hän niitä väijyksiä, joita ei hänen silmäyksensä voinut huomata ja joita hänen aavistuksensa tahi mielikuvitelmansa vielä enemmän suurensi.

* * * * *

Linnan kello ilmaisi jälkipuolipäivän seitsemättä hetkeä. Syysilta oli pimeä ja myrskyinen. Linnan torniin asetettu majakkavalaisin koki kuudellatoista soikulaisella kuvastimellansa tunkea paksun sumun läpi. Meren aaltojen kohina kuului saaren kalliorantoja vastaan päällikön korvissa tavallista kolkommalta, vaikka kaikki vangit jo hyvän aikaa sitten olivat suljetut holveihinsa, eikä muutoinkaan ollut mitään tapahtunut, joka olisi antanut vähintäkään tukea myllärin ilmiannolle.

Päällikkö, joka ei kuitenkaan voinut tukahduttaa aavistusta, että jotakin vaarallista todellakin oli tekeillä, käski uudestansa tuomaan Broms'in holvista, pakoitettuna huoleltansa linnan turvallisuudesta rupeamaan hieromaan sovintoa.

"Noh, Broms-hyväni", alkoi hän teeskennellyllä huolettomuudella, "minä luulen tuon kapinan, josta sinä päivällä puhuit, menneen mitättömiin."

"Vielä puuttuu yksi hetki kahdeksasta", vastasi vanki tyynesti.

"Vai niin... sinä luulet vielä yhäti sen käyvän päinsä?"

"Niin, herra päällikkö, minä en ainoastansa luule sitä, vaan olen siitä vakuutettukin."

"Olet vakuutettu, sanot sinä?"

"Varma olin minä päivällisen aikana, mutta vieläkin varmempi olen minä nyt. Malttakaatte vaan kello kahdeksaan, niin tulee armollinen herra päällikkö yhtä varmaksi kuin minäkin."

"Silläkö hetkeltä siis marssivat vangit ulos holvein kautta?"

"Niin, ja neljältä eri taholta, kuten minulla ennenkin on ollut kunnia ilmaista."

"Tahdotko luulotella minua toveriesi osaavan noitua?"

"Varjelkoon minua Jumala senlaisesta tyhmyydestä!... Eihän tarvitse olla noitamies raivatakseen itsellensä tietä linnan muurein lävitse."

"Ehk'et sinä tiedäkään minun antaneeni mitä huolellisimmin tarkastaa holvit?"