Part 16

"Vai niin, sinäkö se olet", lausui puheenjohtaja, tarkastaen hiukan ylenkatseellisesti teloittajan vartaloa; "sinä olet kehno tukantekijä... Kun sinun eilen piti nipsauttaa nikkari-OlIia, iskit sinä niin, että hän hypähti ylös ja huusi... Oletko koskaan nähnyt päättömän juoksentelevan ja huutavan?... Tiedätkö miten kävi Dyring'ille, joka oli tukantekijänä Upplannissa monta monituista vuotta sitten?... Kerran kun hänen piti katkaiseman kaulan eräältä peijakkaatta, iski hän kolme lyöntiä kaulan katkeamatta... Silloin käskettiin Dyring'iä itseään laskeumaan polvillensa ja eräs vasenkätinen kirkonmies astui esiin nipsauttamaan Dyriitg'iä... Dyring tiesi saavansa armoa, jos tuo vasenkätinen löisi kerrankin väärään, ja sen vuoksi naurahti hän sekä laskeusi polvillensa, samoinkuin laskeutaan päivällismakuulle... Vasenkätinen iski ja ensimäisellä lyönnillä vieri Dyring'in nuppi neljä kyynärää hänen ruumiistansa... Silloin ei Dyring enään nauranut ja hän makaa päivällistänsä vielä nytkin... Minä näen sinusta, tukantekijä, että sinulle kävisi samoin kuin Dyring'illekin; mutta koska minun tulee sinua sääli, tahdon minä itse kestittää kivikaurista, näyttääkseni sinulle, sinä raukka, ja kaikille muillekin, kuinka on meneteltävä päästäkseen oltermanniksi hyvin luvallisessa tukantekijän ammatissa... Laskeu polvillesi, kivikauris, ja antakaatte tänne omenaveitsi [piilu]."

Sitte tempasi hän pienan vakinaisen tukantekijän kädestä. Tuomittu laskeusi virkkamatta sanaakaan polvillensa ja asetti sitte päänsä patjalle.

"Pois tieltäni, että saan tilaa!" huudahti päämies ja huiskutteli ympärillensä pienalla niin, että kaikkein täytyi vetäytyä takaperin.

"Hyvin, hyvin! eläköön päämies!" huusivat kaikki, jotka nyt rupeisivat myöntymään tuohon omatekoiseen holvila'in ensimäisen luvun ensimäisen pykälän muutokseen.

Nyt korotti päämies tuota hirmuista pienaa -- kova temäys kuului -- rangaistava ei huutanut, eikä kavahtanut ylös, vaan makasi kuin kuollut patjalla.

Yleinen mieltymyshuuto kaikui holvissa.

"Paiskatkaa nyt ruumis syrjään ja tuokaa valkoinen repo esille", käski päämies ja istui jälleen aivan tyynenä paikallensa tuomioistuimelle.

Muutamat vangit laahasivat syvälle holviin kivikauriin ruumiin, jossa ei ollut vähintäkään elon merkkiä.

Sitten talutti rääsynkerääjä valkoisen revon esille.

Tämä oli pienenläntä, valkotukkainen miesi, jolla on syvä arpi vasemman silmän alla. Hänkin oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen setelirahan väärentämisestä yhteydessä monien muiden petosten kanssa.

"Mitä hyvää valkoinen repo on tehnyt?" kysyi puheenjohtaja.

"Hän on kielinyt eräälle vanginvartialle tynnyrintekijä-Ollilla olleen helistimiä [tiirikoita] salattuna vuodeolkiin", ilmaisi syyttäjä.

"Oletko tehnyt sen, ystäväni?" kysyi puheenjohtaja syytetyltä niin lempeällä äänellä,' kuin senlaiselle julmurille oli mahdollista.

"Minä tein sen yhteiseksi hyväksi", vastasi syytetty.

"Tavallinen veruke, valkoinen repo-parka!" muistutti päämies; "eikö sinulla ole mitään muuta, jolla itseäsi puolustaisit?"

"Tynnyrintekijä-Olli, jonka omat helistimet olivat, oli piiloittanut ne vuode-olkiin", vastasi valkoinen repo, "ja minä varoitin häntä useampia kertoja panemasta niitä senlaiseen piilopaikkaan, jonka niin helposti voisi löytää... mutta koska hän ei tahtonut seurata minun neuvoani, ja minä tiesin vanginvartijan ennen yöntuloa tarkastavan patjat, pidin viisaampana ilmoittaa hänelle asian edeltäpäin, sillä joll'en sitä olisi tehnyt, olisi tynnyrintekijän kapineiden löytäminen antanut syytä yleiseen tarkasteluun, ja se ei olisi maistunut meille hyvältä... Tynnyrintekijä-Olli on aina ollut elukka, josta ei ole lukua pitämistä... Minä kysyn kaikilta, eikö se ollut hyvin ja viisaasti tehty?"

"Oli, oli", vakuutettiin joka taholta.

"Mutta ennenkuin minä ilmaisin asian vanginvartijalle", jatkoi syytetty, "mainitsin minä rääsynkerääjälle, mitä minä aijoin tehdä."

"Puhuuko valkoinen repo totta?" kysyi puheenjohtaja syyttäjältä.

"Valkoinen repo valehtelee", vastasi tämä.

"Valehtelenko minä, sinä heittiö!" huusi valkoinen repo ja nosti uhkaavana kätensä syyttäjää vastaan.

"Vai niin, sinä loukkaat syyttäjävirastoa!" huudahti puheenjohtaja, lyöden puupalikkaa kivipermantoon.

"Tämä on konnamainen liitto minua vastaan!" jatkoi syytetty, heittäen ympärillensä silmäyksiä, hehkuvia kuin ilveksen; "päämies ja syyttäjä ovat yhdestä puolin keskenänsä."

"Vai niin, sinä loukkaat oikeuden arvollisuutta!" huudahti päämies. "Herrat lautamiehet", jatkoi hän, kääntyen oikeuden jäsenten puoleen, "puhuuko valkoinen repo totta?"

Oikeuden jäsenet noudattivat mitä syvintä äänettömyyttä, ikäänkuin olisi he samalla kertaa tunteneet sääliväisyyttä syytettyä ja pelkoa päämiestänsä kohtaan.

Tämä uudisti kysymyksensä korkeammalla äänellä.

"Valkoinen repo on kaiken aikaa ollut rehellinen ja rivakka poika", vastasi vihdoin yksi, joka oli rohkaissut itsensä.

"Ja jos hän on kielinyt vanginvartijalle, on se tapahtunut yhteiseksi hyväksi", lisäsi toinen.

"Niin, niin", myönsi koko joukko.

"Valkoinen repo on siis syytöin kuin lammas?" kysyi puheenjohtaja.

"On, on!" vastasivat lautamiehet, "syytöin, syytöin!"

Selvästi näkyi valkoisen revon olleen yhtä suositun tovereiltansa, kuin kivikauris oli vihattu.

"Vaiti! älkäätte häiritkö minun konsistoriumiani!" käski päämies, nojaten päätänsä toiseen käteensä.

Muutaman minuutin mietittyänsä korotti hän kätensä ja julisti seuraavan päätöksen:

"Koska on toteen näytetty, että Tunqvist, jota myöskin valkoiseksi revoksi mainitaan, tällä kertaa on kielinyt yhteiseksi parhaaksi, niin ei häntä voida langettaa siihen rangaistukseen, joka kielimisestä on määrätty hovila'in kolmannen luvun ensimäisessä pykälässä."

"Hyvin, hyvin! eläköön päämies!" riemuitsi joukko.

"Mutta", jatkoi päämies, "mutta koska valkoinen repo oikeuden edessä on pudistanut nyrkkiänsä syyttäjälle ja kohdellut tätä loukkaavilla lauseilla ja sen ohessa on häväissyt korkean hovioikeuden arvollisuutta syyttäessään oikeutta osallisuudesta häntä vastaan tehtyyn liittoon, pitäisi hänet neljännessä luvussa säädetyn lain määräyksen nojalla tuomittaman kurkistamaan ulos [kuolemaan]; mutta koska valkoinen repo on tähän saakka tehnyt itsensä tunnetuksi kaikin puolin nuhteettomasta ja kunniallisesta elämästä, vapautetaan hän kuoleman rangaistuksesta, jonka tähden hän tällä kertaa pääsee kosimasta leskeä [syleilemästä hirsipuuta]; vaan koska senlainen rikos, jos se jätettäisiin sillensä ja rankaisematta, voisi ennemmin tahi myöhemmin matkaan saattaa meidän pyhinä pidettäviksi vannottujen lakiemme peruuttamisen, josta vihdoin olisi koko meidän yhteiskuntamme kumoaminen seurauksena; siis ja sen nojalla, mitä viidennessä luvussa esimiehen loukkaus-rikoksesta määrätään, julistetaan hän velvolliseksi kärsimään holvirangaistuksen, hänelle kuritukseksi ja muille varoitukseksi ja tämä oikeudella, kuten kuninkaallinen hovioikeus kirjoittaa."

Kauhistuksen huuto tuomitun huulilta seurasi tätä tuomiota ja paheksumisen sorinaa kuului joka haaralta ko'olla olevilta, joka näytti osoittavan että tällainen armahtaminen pidettiin paljon ankarampana kuolematakin.

"Minun sydäntäni kirvelee, mutta oikeuden pitää mennä menoansa", lausui puheenjohtaja liikutetulla äänellä.

"Ei, ei!" huusivat muutamat muut äänet. "Väärin! laittomasti!" huusivat toiset.

"Lapseni", huokasi puheenjohtaja; "ei kukaan kärsi kovemmin kuin minä, ja minä tahtoisin ennemmin tulla kutitetuksi piipunpuhdistajalla [lyödyllä puukolla] kuin julistaa senlaisen tuomion... mutta tuomio pitää pantaman täytäntöön; tuokaat siis turkkuri [raippaaja] esille!"

Eräs vanki, joka tämän käskyn kuultua astui joukkoon, laahaten pitkää köyttä jäljessänsä, laski kätensä tuomitun olkapäälle.

"Auttakaa, auttakaa! toverit!" huusi tämä ja koetti vapauttaa itsensä tuosta suomattomasta kädestä; "päämies on aina vetänyt yhtä köyttä kivikauriin ja rääsynkerääjän kanssa minua vastaan siitä syystä, että minä aina olen pitänyt heitä silmällä, sillä yhä on heillä kuisketta keskenänsä, ja minä olen kau'an huomannut heidän hankkivan jotakin, mitä eivät tahdo ilmaista meille muille... He pelkäävät minua ja sentähden hankkivat he minun turmiotani... pelastakaa minut, toverini!"

"Onnetoin veli!" surkutteli päämies yhä lempeydellä; "se koskee minuun kovin, olen minä sanonut, mutta oikeuden pitää menemän menoansa."

Tuo yleinen nurina tuomion yli, päinvastoin että olisi asettunut päämiehen lempeästä puhuttelemisesta, sai yhä enemmän uhkaavan luonteen.

Päämies nousi istuimeltansa ja, heittäen ympärillensä uhkarohkeita silmäyksiä sekä heiluttaen puupalikkaa päänsä yli, korotti hän nyt äänensä:

"Heittiöt!... koska tulen minä onnistumaan saada lakia ja oikeutta voimaan teidän keskuudessanne!... Kun minä tuomitsen ankarasti, sanotaan minun tuomitsevani liian lempeästi, ja kun minä tuomitsen lempeästi, pidetään sitä ankarana... Vaiti, sanon minä! tahi kaikkien palavien tulikivijärvien nimessä, jotka teitä odottavat, vannon minä juoksettavani hillan [veren] teidän sydämistänne, ettei niinkään suurta pisarata jää jäljelle, jotta voisi kostuttaa iilimadon poikasenkaan hammasta!... Kun on kysymyksessä valmistaa pitoja käymälavalla [murhata joku maantiellä], silloin ei kukaan teistä ujostele... mutta kun on kysymys saada uppiniskaista tottelemaan, silloin märisitte te kuin lapset saadessaan ensimäisen sokuripalansa [selkäsaunansa]... Sentähden rukoilen minä paholaista aamuin silloin, että hän panisi teidät käymään sukankutimissa [käsiraudoissa] ja sukissa [jalkaraudoissa] siksi, kunnes tulisitte kaikki mestauspaikalle, jonka minä toivon tapahtuvan niin pian kuin mahdollista."

Tämä oli sydämen kaunopuheliaisuutta, joka myöskin tunki sydämiin, sillä se alamaisuuden äänettömyys, mikä nyt huomattiin joka taholla, ilmaisi valkoisen revon menettäneen asiansa.

"Minä vetoan, minä ilmoitan tyytymättömyyteni!" huudahti tuomittu tuskallisesti.

"Kenen luona?" kysyi päämies.

"Kummassakin vankitarhassa", vastasi tuomittu.

"Sen saat tehdä... mutta tuomio tulee sittenkin pantavaksi täytäntöön... Kuitenkin, katsoen sinun entiseen veljelliseen ja kiitettävään käytökseesi, tahdon minä, osoittaakseni sinulle ystävyyttäni ja kunnioitustani, itse olla turkkurille avullisna tuomion toimeenpanemisessa."

Ei tämäkään ystävyyden ja kunnioituksen osoite näyttänyt rauhoittavan tuomittua, joka huolimatta hänen vastaväitteistänsä ja rinnustelemisistansa nyt laahattiin erääsen syrjäpaikkaan holvissa.

Tuon onnettoman pää ja olkapäät puristettiin hänen polviensa väliin niin, että hänen ruumiinsa sai pallon muodon. Näin sidottuna ripustettiin hän holviin pää alespäin. Tähän hirveään asemaan jätettiin hän koko yökaudeksi.

Senlainen on n.s. holvirangaistus. Tämän kauhean kidutuksen suhteen, jota tavallisesti seuraa selkäsauna, on vangeilla niin suuri hirmu, että he, voidaksensa välttää sitä muuton kautta toiseen holviin, usein tekevät rikoksia, joista seuraa kuolemanrangaistus, esim. päällysmiesten haavoittamista puukolla j.n.e...

Eipä aivan harvoin käy niinkin, että se, joka kärsii holvirangaistuksen, menettää henkensäkin; mutta silloin ripustetaan hän vaan kellumaan johonkin holvin nurkkaan ja sitte sanotaan hänen surmanneen itsensä.

Neljänneksen tuntia holvioikeuden istunnon jälkeen olivat kynttilät sammutetut, ja nuot kovat kuorsnaamiset holvin joka taholla ilmaisivat unen rauhan laskeuneen holvin asujanten yli.

Silloin nousi mestattu ylös siltä paikalta, johon hän rangaistuksensa jälkeen oli laahattu, ja ryömi käsin sekä jaloin nukkujien patjoin välitse, kunnes oli tullut erään ylimpänä olevan patjan luokse.

"Mylläri, nukutko sinä?" kysyi hän kuiskaten ja siveli toisella kädellänsä erästä isoa ruumista.

"En, minä makaan ja kuultelen miten valkoinen repo ähkii tuonnempana", vastasi kysytty yhtä hiljaa: "noh, kivikauris, mitenkä on niskaluusi laita?"

"Sinä uhkasit kuin väkivasaralla, mutta löit kuin kärpäsen siivellä... kiitos ja kunnia siitä, veli Broms... sitä voi nimittää sormien väliinpistämiseksi."

"Mutta kuinka saattoi Olsson, joka on meidän ystävämme, syyttää sinua leipien ottamisesta?"

"Hänen täytyi tehdä se pakosta, sillä useat näkivät sen, muiden joukossa valkoinen repokin, ja kaikki toivoivat minulle hyvää, kuten tiedät."

"Mutta missä sinun silmäsi oli niitä näpistäessäsi, Frisk-hyväni?"

"Ne näyttivät minusta selvään muita isommilta."

"Umpisilmä! älä unohda, että niiden hampaankoettelijain, joita me etsimme, pitää olla puolta tuumaa muita pitemmät... pidä siis tästälähin tirkistimesi paremmin auki!"

"Ole Vakuutettu siitä!"

"Luuletko valkoisen revon kestävän koko yön?" kysyi mylläri.

"Hän on sitkeähenkinen kuin angerias... minulla olisi hyvä halu häntä armahtaa."

"Millä tavoin?"

"Jos minä kuristaisin häntä moniaan kerran kurkusta, vai mitä siitä arvelet?"

"Ei se käy... sinun armeliaisuuttasi voitaisiin käyttää väärin... Anna hänen siis ähkiä rauhassa, sillä kyllä hän on saanut sen verran, ett'ei hän hopussa nuuski meidän jälkiämme, kuten hän tähän saakka on tehnyt... Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua toivon henkivämme toista ilmaa kuin se, jota Karlsten'issa tarjotaan."

"Ah, kuinka tulee olemaan suloista saada elää Vielä kerran maailmassa", lausui kivikauris.

"Vaiti ja mene makaamaan!" käski päämies; "äläkä unohda herätessäsi pitää päätäsi nyökässä, ikäänkuin olisit niskaluitta syntynyt... muuten voisivat menettää luottamuksensa minun käsivoimiini, ja sen vireillä oleminen on minulle tarpeellista kumminkin niin kauan, kuin minä asun Maarstrand'issa... Hyvää yötä, kivikauris!"

"Hyvää yötä, mylläri!"

Sitten hiipi mestattu takasin entiselle paikallensa ja laskeutui makuulle, pian olivat kaikki nukuksissa paitsi hirtetty, jonka valittava ääni kuului nukkuvien kuorsnaamisen ja hiirien vikinän yli tuossa hirveässä luolassa.

Kahdeskymmenesensimäinen luku.

Kapina.

Seuraavana puolipäivänä, tahi n.s. päivällisen ajalla, olivat kaikki vangit tavallisuuden mukaan ko'olla kummassakin vankitarhassa. Suurimmassa niistä, jossa olivat törkeimmät pahantekijät, noin satakunta luvultansa, seisoi mylläri, joka päämiehenä viime yönä oli käyttänyt lakia ja oikeutta tavalla, jonka jo tunnemme.

Mylläri oli salaisessa keskustelussa kivikauriin kanssa, sillä he vilkuivat, kuiskaen toisillensa, molemmille puolillensa vakuudeksi, ett'ei kukaan kuunnellut heidän puhettansa tahi pitänyt heitä silmällä.

"Katso tarkkaan", kuiskasi mylläri, "ja jos huomaat joitakuita, jotka ovat puolen tuumaa tavallista pitemmät, niin kaappaa ne... mutta älä menettele yhtä kömpelösti kuin eilen, sillä sitten en enää voi sinua auttaa."

"Ei ole pelkäämistä", vastasi kivikauris, "sillä valkoinen repo ei ole tarhassa tänään ja hän on ainoa, jota minä pelkään, sillä hänellä on silmät kuin kissalla pimeässä."

"Oli silmät, aijoit kai sanoa", oikaisi mylläri, "sillä nyt ei hän suurin kurkistele."

"Niin, niin, kylläpä se niin on."

"Hän oli puolikuolleena tänä aamuna... oletko kuullut hänestä mitään jäljestäpäin?"

"En, mutta minä kuulin lääkäriltä hänen olevan henkitoreissansa."

"Oivallisesti... missä rääsynkerääjä on?"

"Hän seisoo tuolla."

"Joudu sanomaan hänelle, että hän, kun vanginvartijat tulevat tuomaan ruokaa, jollakin tavalla viivyttää tovereja, sill'aikaa kuu me otamme ruokaosamme."

"Sen teen," vastasi kivikauris ja meni pois päämiehen luota.

Tämä jäi seisomaan samalle paikalle, silmäillen tarhasta johtavaa suljettua porttia, jonka korkean ja vahvan aitauksen yläpuolella synkkä syystaivas kaarehti.

Portti aukeni, ja neljä vanginvartijaa astuivat vankitarhaan, kaksi kantaen leipäkaukaloa ja kaksi kaukaloa, jossa oli leikeltyjä, laukkaisia sillejä. Kaksi vahtisotamiestä oli vanginvartijain turvana.

Kivikauris riensi silmänräpäyksessä leipäkaukalon kantajain luokse, sill'aikaa kun muut vangit, seisoen piirissä rääsynkerääjän ympärillä, kuultelivat hänen puhettansa.

"Oh, kylläpä sinulla on kiire", muistutti eräs vanginvartija.

"Aina sinä rynkäät ensiksi esille", lisäsi toinen.

"Se tulee siitä, että minä aina olen nälkäisin", vastasi kivikauris, kiinnittäen silmäyksensä leipiin, jotka olivat ladottuina pyramiidin muotoon.

Mutta eipä kyllin siinä, hän rupesi myöskin pistelemään käsiänsä kaukaloon ja selailemaan leipiä niin, että monta näistä putosi kaukalosta maahan.

"Kuka sinulle on antanut luvan pistellä noin kyntesi kaukaloon?" lausui eräs vanginvartija.

"Minulla on niin huonot hampaat", vastasi kivikauris, "ja sentähden täytyy minun koettaman saada kaikkein pehmeimmät... ei kukaan voi tietääkään, kuinka huonot hampaat minulla on."

"Pane leivät veteen, niin ne kyllä pehmenevät", neuvoi toinen vanginvartija.

"Veteen", kertoi kivikauris, ollen kumarruksissa kaukalon yli ja koplotellen siinä; "mutta sittenhän ne menettävät kaiken mehunsa... Varjelkoon Jumala minua moittimasta armollista majesteettiä ja kruunua! eikä minulla ole mitään muistuttamista vankein hoidosta eikä ruoastakaan, mutta... Ah! nyt olenkin saanut neljä... suokaatte anteeksi hyvät herrat, että olen teitä vaivannut!... nämät ovat niin pehmeitä, että niitä voi kietoa sormiensa ympärille!"

"Ovatko ne pehmeämpiä?" kysyi vanginvartija, laskien sormensa yhden leivän päälle noista neljästä, jotka kivikauris oli ottanut; "onko tämä sinun mielestäsi pehmeä?... Ahaa, sinä veijari!... ne ovat muita isommat... sepä siis oli syynä, se... niin, sinä olet aika poika, sinä."

"Herralla on aina niin oivalliset silmät", vastasi kivikauris nauraen, jonka sanottua hän jätti kaukalon ja lähestyi päämiestä.

Tämä vaikka nähtävästi välinpitämätöin kaikesta, joka häntä ympäröi, ei ollut jättänyt silmäämättä kivikauriin liikkeitä.

"Joku näistä sen täytyy olla", lausui kivikauris hänelle; "nämät ovat puolen tuumaa muita pitemmät, eikä senlaista pitänyt oleman neljää useampaa."

"Ei, ja kaikki neljä olivat vieressäin?"

"Niin... kuitenkin oli saakelinmoinen vaiva niitä löytää... minä en ymmärrä mitä neljällä tehtäisiin... yksikin olisi riittänyt."

"Sinä olet tyhmä... yksi ainoa erinäköinen olisi herättänyt huomiota... Anna ne nyt tänne, mutta varovasti, ett'ei kukaan pistä nenäänsä väliin."

Kivikauris antoi nuot neljä leipää päämiehelle, joka ne tallenti. Sillävälin jakelivat vanginvartijat niukattaan tuodun vanginruo'an toisille joukon jäsenille.

Päämies meni syrjään erääseen piha-aitauksessa olevaan nurkkaan ja puristi sormiensa välissä rikki leivän toisensa perään. Yhdessä näistä oli paperilippu, johon oli kirjoitettu muutamia rivejä.

Silmäiltyänsä rivejä, pisti päämies paperilipun suuhunsa, pureskeli sitä ja nielasi sen vatsaansa.

Tämä tapahtui kreivin aikaan, kuten sanotaan, sillä yksi vanginvartijoista lähestyi nyt päämiestä.

"Minulla on jotakin sangen tärkeätä sanottavaa päällikölle", lausui mylläri.

"Mitähän hyvää se olisi?" kysyi vanginvartija.

"Sitä saatte kysyä päälliköltä sitten", vastasi mylläri.

"Mutta entä jos ei minua haluta mainita mitään päällikölle?"

"Niin saatte jotakin huomena tahi illan kuluessa, joka teistä kentiesi tuntuu mieluisemmalta."

"Ja se olisi?"

"Kaksikymmentäviisi."

"Oletko vakuutettu siitä?"

"Olen, niin vakuutettu, ett'en tahtoisi olla teidän sijassanne kahdeksaan päivään."

"Milloin tahtoisit sinä sitte puhua päällikön kanssa?" kysyi vanginvartija, joka alkoi tulla levottomaksi.

"Yhden tunnin kuluessa, sillä sittemmin on jo liian myöhäistä", vastasi päämies.

"Se on sitte jotakin tärkeätä?"

"On."

"Enkä minä saa tietää, mitä se on?"

"Ette... mutta malttakaapas... yhtä välttämätöintä on, että ette puolella henkäykselläkään anna kenenkään tiedoksi minun pyytäneeni puhua päällikön kanssa."

"Vai niin."

"Ei vankien eikä vahtimiesten."

"Ymmärrän."

"Vaiti... tänne tullaan... joutukaa!... asian pitää näyttämän siltä, kuin tahtoisi päällikkö puhutella minua, ymmärrättekö?"

"Kyllä koetan", lupasi vanginvartija ja lähti pihasta.

Sillävälin, kun toinen vanginvartija toimitteli muiden vankien kanssa, lähestyi päämies yhtä niistä sotamiehistä, jotka kivääri jalalla seisoivat vahdissa portin kumpaisellakin puolella.

"Teillä on ladattuna tänään, näen ma", lausui Broms.

"On, mutta toimita sinä niin, että pääsen pian ampumaan", vastasi sotamies; "missä ampumataulu on?"

"Tuossa se on", neuvoi mylläri, osoittaen pientä kivileiliä, joka oli aitauksen lähellä.

Sitten käänsi hän selkänsä sotamieheen, peittäen hänet näkyvistä jyhkeällä ruumiillansa.

Sotamies otti ulos kiväärin piipussa olevan tulpan ja kallisti kiväärin suun leilin yli, joka pian täyttyi valkoisesta nesteestä.

Sitten laski sotamies jälleen kiväärin jalallensa ja seisoi yhtä liikkumattomana kuin ennenkin. Toinen sotamies oli sillä välin katsonut "suoraan", eikä ollut nähnyt tietysti mitäkään.

Mylläri otti esille pankkosetelin, jonka hän pisti samaan kiväärin piippuun, josta tuo valkoinen neste oli lähtenyt.

Sitten tarttui hän leiliin, vei sen huulillensa ja otti muutamia kunnon kulahduksia.

Kivikauris ja jotkut muut vangit, jotka sill'aikaa olivat lähestyneet päämiestä, ottivat leilin tämän kädestä ja tyhjensivät lopun.

Tätä salaista paloviinan kuljetustapaa vangeille on suurella menestyksellä käytetty valtakunnan useammissa linnoissa. Tosin saattoivat vangit saada vankilan vahtimestarilta, jolla oli oikeus pitää anniskelua vangeille, niin paljon viinaa, kuin he halusivat; mutta koska tuon halutun tavaran hinta, joka oli riippuva ainoastansa vahtimestarin mieli-oikusta, usein näytti säästäväisen vangin mielestä liian kalliilta, koetti hän muilla teillä hankkia sitä itsellensä riittävän määrän.

Vankien ruoka oli nyt jaettu, jonka vuoksi vanginvartija ja kummatkin sotamiehet marssivat pois, sulkien portin jäljestänsä.

"Oikeinko paistettu?" kuissasi kivikauris myllärille.

"Oikein paistettu", vastasi tämä.

"Mitä leipoja sanoi?"

"Kello kahdeksan tänä iltana."

"Hyvä!... se leipoja puhuu kuin Jumala."

"Vaiti!... meitä pidetään silmällä", varoitti Broms.

"Kello kahdeksan tänä iltana", kuiskasi kivikauris rääsynkerääjälle, joka samassa lähestyi noita kumpaakin toveriansa.

"Ah!" vastasi Olsson, vilkaisten iloisena mylläriin. Broms vilkaisi takasin, mutta tarttui sitten partaansa ja näytti miettiväisen näköiseltä.

Noin puolen tunnin kuluttua au'aistiin sama portti uudestansa, ja sama vanginvartija, jonka kanssa mylläri oli jutellut, astui pihaan kahden sotamiehen seuraamana.

"Broms?" huudahti vanginvartija, "minulla on käsky päälliköltä viedä sinut hänen luoksensa."

"Minutko?" kysyi mylläri teeskennellyllä hämmästyksellä; "mitä mahtane hän minusta tahtoa?... mitä minulla on puhumista päällikön kanssa... Noh, sepä oli merkillistä!"

"Se ei koske minuun... tule nyt vaan", käski vanginvartija; "jos sinulta on paha omatunto, niin valmista itseäsi pieneen tanssiin pähkinäpuukepin kanssa... eteenpäin marss'!"

Mylläri lähti sitten vartijamiehineen liikkeelle ja jätti pihan.

* * * * *

Nuot neljä, vanginvartija, vanki ja sotamiehet marssivat siihen noista kummastakin kasarmista, jossa vartijaväen päällikkyys asuu ja jossa myöskin päällikön virkahuone on. Toisessa kasarmissa asuu miehistö, jotka viettävät niitä päiviä, joina eivät ole vahdissa tahi muussa virantoimessa lukemisella, kirjoittamisella, luvunlaskennolla, kartan piirustamisella y.m.

Ainoa, eikä todellakaan vähäpätöinen, etu, joka tulee kysymyksessä olevan vartijaväen ja miehistön hyödyksi on se, että opetusta äskenmainituissa aineissa antaa miehistölle kaksi alipäällikköä, ja miehistöä vaihdettaissa pitää joku samassa rykmentissä palveleva rykmentin upseeri tutkinnon, jolloin sotamies usein palajaa senlaisesta palveluksesta sangen tyydyttävillä tiedoilla näissä aineissa ja voisi tulla kaksinkertaisella tavalla hyödyksi kotiseudullensa, jos voitaisiin myöskin keksiä luotettava keino kaikkein senlaisten tointen estämiseksi vankein ja vartijaväen välillä kuin äsken mainittiin, ja jotka luonnollisesti vaikuttavat turmiollisesti vartiajoukon siveyteen.

Kunniasijalla päällikköviraston istuntapöydän ääressä istui muuan vanha, sotaisennäköinen, kunnioitusta herättävä miesi. Se oli Karlsten'in linnan päällikkö.

"Sinulla on minulle jotakin sanottavaa?" alkoi päällikkö tutkistelemaan.