Part 7
Ah, luulin jo, että päällä maan ei minulla onnea ollutkaan, ja ett' olin päivän jo nurjalla puolla, ei eessäni muuta kuin jäätyä, kuolla.
Ja luulin jo, että syrjähän olin syösty ma pöydästä elämän, mua ettei muistaisi, lempisi kukaan, ei ottaisi muiden ihmisten mukaan.
Ja tunsin jo, ett' olin kummitus vain, hymyn huomasin hyytyvän huulillain, ei käynyt leikki, ei käynyt työ, yli sieluni lankesi lauluton yö.
Ja nyt! Miten kaikki on muuttunut! Taas kukkivat tuntehet tallatut, taas lyö läpi rintani elämän helke, käy unhotus murheen ja unien välke.
Mut kuinka ma arvata saatoinkaan, sa että voit anteeksi antaa vaan ja että mua muistaisit, lempisit sinä, jolle niin olin tuskaa tuottanut minä?
Ja maailman polkuja matkaten, miten uskalsin, onneton, uskoa sen, mull' että ois ainainen koti siellä, polo, josta ma poistuin niin korskalla miellä?
1913.
Hyvä peto.
Peto on minun armaani, vaan peto hyvä, ei haavoita silmänluontinsa syvä, ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra, vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra, pään painaa olkahan lemmityn miehen, elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen, hänet kiertää katseella hyväilevällä, niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä, ja heittää maailman yli yön hunnun ja tuntea kuolon ja rakkauden tunnun.
Peto on minun armaani, vaan peto arka, hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa, kun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy läpi lehvikön vain helosilmänsä hymyy; hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla, kun vuori on eessä ja jyrkänne alla, voit vangita hänet ja kotiisi kantaa, mut silloin hän saattaa iskunkin antaa, voi hyväillen hyökätä, suudellen purra ja itse sun haavojas haikeimmin surra.
Peto on minun armaani, vaan peto soma, ei tahdo hän olla pyytäjän oma, hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli, ei silloin, kun kutsuu lempijän kieli, jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu, jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu, hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä, et itkuas näytä, et vastaansa ennä, hän kärsiä tahtoo ja onneton olla — ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.
1913.
Leikkiä.
Leikkiä lyöden sun luoksesi tulin, mutta ma murheesi hehkuhun sulin.
Nyt olen iloinen, nyt olen vapaa, enkä ma tummaa neittäni tapaa.
Antanut oon ilon päärlyn ma sulle. Miksi et murheesi huntua mulle?
Haihtui huntu, kun itse sa haihduit. Vaihduin, kun itse sa valkeaks vaihduit.
Jälleen nään sinut entisin silmin, naljaillen nauran ma lempeni ilmi.
Menneet on iltani itkun ja huolen. Leikkiä lyöden sun eteesi kuolen.
Rintasolki.
Ali sulo, kun taloustoimissa liikut, mi lempeys, kun leikkien polvella kiikut, mi puhtaus mun sieluni ympäri saartuu, mi kauneus, mi korkeus mun ylleni kaartuu!
Ma muistan, kun näin sinut ensi kerran: Sa katsoit, kuin katsoo enkeli Herran, mut silmäsi nurkassa kyynele kiilsi; niin raskaasti, ah, se mun rintaani viilsi.
Ma kysyin: "Miks itket sa ihana, sorja?" Sa vastasit: "Oon pahan maailman orja, ma itken ihmisten kovuuden vuoksi." — "Tule pois, tule hyvien ihmisten luoksi!"
Älä luule, sen että sun tähtesi tein ma! Oman itseni vuoks sinut kotiini vein ma, oman onneni vuoks sinut kukkasin koristin, puin silkkiin ja kultaan ja soijilla soristin.
Mut ah, pian kuihtuvat kukkaset runon! Siks uusia aina sun päähäsi punon. Ja kohta ne laulun kullatkin putoo: ei lempi, mi laulut ja kukkaset kutoo.
Sua lemmin, mut en kuin lempinyt öisin, jos öisin sun kohdannut ennen ja toisin; sua lemmin kuin kauniimman maailman kuvaa, mun vuoks, pyhän pyyteeni vuoks punastuvaa.
1913.
Neiti Inkeri.
Keinulaudoilla kesäisillä nähtiin Inkeri-neiti tuo, tukka keltainen Inkerillä, kieli vilkas kuin virran vuo, kissankellojen kilinä soi, kussa katseensa karkeloi, mutta naurunsa missä helkkyi, kastehelmissä lehto välkkyi.
Hänellä veljiä kymmenkunta. Veljet vierivät maailmaan, satoi taaton jo päähän lunta, maammo vietihin alle maan, mutta puutarha Inkerin kukki kaunis kuin ennenkin, siellä asterit, kurjenmiekat, suorat käytävät, hienot hiekat.
Kerran yö oli, ukkos-yö. Valvoi Inkeri kammiossaan, eessä silmien iskee, lyö, tyttö seisovi hurmiossaan, ei hän ukkosta pelkää: silloin puiston polkua nousee mies, hän, tuo itketty talvi-illoin, josta vain sydän neidon ties.
Hän, tuo ainoa jolle antoi kerran lempensä nuoren hän, joka kanssaan sen kauas kantoi, viskas virroille elämän, luotaan kuin kukan turhan heitti, sitten sen syli aallon peitti, eikä Inkeri saanutkaan raukkaa konsana rakkauttaan.
Häntä vuosia itseksensä itkenyt oli Inkeri, vihdoin kuivannut kyynelensä; sentään veljiltä tiedusti vieläi joskus hän kirjeissänsä miestä, min kuva sydämellänsä neiti korkean kartanon tahtoi kulkea kuolohon.
Mutta mies salamoiden kesken puiston polkua kohoaa kohti huonetta lemmen lesken, kohti Inkerin ikkunaa, katsoo Inkeri kalpeana; seisahtuu uros kumarana, äänin kuiskivi murtuvin takaa kukkivan syreenin:
"Kulta Inkeri, keltatukka, vaimo valkea nuoruutein, kuihtui pois elon onnen kukka, omas sentään on sydämein, katso, kaukaa sun luokses kulin, tänne akkunas alle tulin, halki ukkosen, halki yön, tuiman keskeltä arkityön.
Kulta Inkeri, keltakassa, totta muistanet vielä mun? Venhon muistatko valkamassa, jolla kauaksi sousin sun? Pienen muistatko Pyssyluodon, missä sai punapursi vuodon, täytyi yöpyä alle puun kuun ja aaltojen kuunteluun?
Kulta Inkeri, keltahapsi, niiksi vastaa sa mulle et? Olin nuori, sa olit lapsi, meiltä särkyivät sydämet, pois me leikimme lemmen onnen, pois me tanssimme tuskan ponnen, huomaan, vasta kun myöhäist' on, liian kalliiksi karkelon.
Kulta Inkeri, keltakukka, kuule, kuuntele armas mua! Vaikk' on syömeni syönyt hukka, ijät päivät ma rakastan sua. Tiedän nyt, mit' en ennen tiennyt; mult' on tää talo järjen vienyt, ei, en lähde, ma poistu en, ennen kuin sua suutelen.
Kulta Inkeri, kutrikelta, anna anteeksi pyytehein, varmaan vaikutan kuollehelta; palajan jällehen purrellein. Mutta uskoisit mua sa varmaan, pääni nähdä jos voisit harmaan, kuulla itkuni ijäisen polon pohjasta sydämen."
Poistui mies kuin oli hän tullut, haihtui taivahan salamaan. Silloin Inkerin huulet hullut kiertyi nauruhun katkeraan, nauroi hetken ja nauroi kaksi, nähtiin aamulla sairahaksi, mutta huulilta hourupäan nauru poistu ei vieläkään.
Pirtin portailla pimenevillä nauraa Inkeri-neiti nyt, tukka takkuinen Inkerillä, katse kuin lasi himmennyt; menneet onkin jo pitkät ajat; peittyneet monet lehtimajat, keinulaudoilta laulut laanneet, naiset kaunihit maassa maanneet.
1914.
Naissaari.
Naissaaren niemessä valkea paas merimiesten merkkinä loistaa, karit ympäri sen monet purret kaas, taru koitojen kohtalot toistaa, taru sun ja mun, kesäilloin kun niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Se nousee aalloista pysty päin kuin nainen valkearinta, se huutaa hurjana myrskysäin kuin pyydettään palavinta, kuin kuolemaa sävel kuuluttaa, — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Mut kun meri Heljänä heijastuu ja loivina laineet läikkyy, kuin kaukainen kantelo soipi sen suu, merenkultana varsi sen väikkyy läpi mainingin öin valoisin, — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Tuo silloin laineilta laulu soi: "Ain ollut hän ei kivi kuollut, hänet myös elonhehkuhun Luoja loi, hän myös on lempinyt, huollut; mies saarelle nous, pois aamulla sous, — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän huomas sen vasta, kun valkeni yö, Hän rannalle rientäen juoksi, hän kaahlaa, hän paasihin polvensa lyö, hän kutsuvi armasta luoksi, mut aaltojen taa tää pois katoaa, — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän uhmaa tuulia tuskassaan, hänen varttansa kuohut kaulaa. rajatonta hän huutavi rakkauttaan, taas lempeä vienoa laulaa, näy sankari ei, meri mahtajan vei, — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Sadat vuodet hän siinä jo seisonut on, nyt vain hän on valkea paasi, monet toivehet, itse toiveheton, hän ympäri yössä kaasi, moni talvi ja syys veren lämpimän hyys, — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Mut kun suvi saapuvi suloinen, veri jällehen paadessa vertyy, hän muistaa lempensä muinaisen, hänen mielensä kauas mertyy, mihin sankari sous, joka saarelle nous, — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Ja silloin jos tuhovirtensä soi, ah, Herra armias, auta, pian haahdet aalloissa huppeloi, pian pinnalla tuhto ja lauta vain yksin ui, moni orpoutui, — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän rakkauden voimaa kuuluttaa, jok' ei armahda, sääli, ei säästä, joka surmaa sen, keltä suukon saa, joka ei elinaikana päästä, joka kuin kulo lyö, min loi elontyö, — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän laulaa loihtua lemmen sen, joka polttaa, polkee ja tallaa, kodit korkeat jättäen kylmillen, mökin liedelle kylväen hallaa, kun ihmistä kaks käy vierahaks, — niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Ja siks moni poski kelmenee, moni kauhistuu uros aimo, kun huolensa ilmi huokaisee Naissaaren valkea vaimo, surut sun ja mun, kesäilloin kun niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
1914.
Sydänyön laulu.
Kaikki on käynyt niin kumalliseksi; uutta en enää ma uskoa keksi, laulan ma siks, mitä ennen ma lauloin, kun ijän kultaisen impiä kauloin, mietin ma taapäin, taapäin ma taivun, muistojen muinaisten helmahan vaivun.
Uskoin ma ennen ihmisten sukuun, nyt olen joutunut tähtien lukuun, jotka ei aattele, jotka ei tunne, kiertävät, muistamatta mistä ja kunne; kohta jo itsekin unhotan elon, jään vilun valtaan ja jäätävän pelon.
Mulla on pelko, ett' oon jo kuin kuollut, että se Minä, jok' on riemuinnut, nuollut, kärsinyt, lempinyt, työtäkin tehnyt, joskus jo ammoin on hautansa nähnyt, tunne en enää itseä, muita, laulelen muinaisen ajan lauleluita.
Näinkö käy kaikille? Siinäkö satu? Niinkö on lyhven elämämme latu? Niin! soi yltämme, aitamme kuoro; mutta se, jolle jo sattuvi vuoro, painavi päänsä, kuin tehnyt ois murhan, tuomiten turhaakin turhemmaksi turhan.
Yhtä en sentään ma laulamatta jätä, en sydänyötäni yksinäistä tätä, missä mun ympäri suitsuvat soihdut, muinaiset niinkuin muistojen loihdut, vaikka ne oiskin vain virvatulta, saakohot virteni viimeisen multa.
Huomaanhan, että jo kaikki on toisin; mutta jos harmajapääkin jo oisin, nousen ma vieläi laill' elon aaveen, kuulutan kunniat helkkyvän haaveen, kuink' oli kaunista uskoa kerran kukkahan kauneimpaan elon Herran!
Maaria, Maaria, ah, emo Luojan! Löysin sun luonasi turvan ja suojan, näin sinut ihmisten joukossa täällä, lemmin ja lauloin pilvien päällä, siksi kuin itsekin haihduin ma pilveen, unhotin kaikkeni kuin unen ilveen.
1914.
Oudot.
Outoja ollaan ja oudommiksi ain yhä' käymme. Miks, ah miksi?
Tuskin sa muistat enää mua, tuskin ma ymmärrän enää sua.
Sanat on saanehet toisen mielen, sydän on oppinut oudon kielen.
Kauan vierailla ovilla ollen olemme tullehet turmiollen.
Suita mennyt on mieles herkkä, multa kuihtunut kevään kerkkä.
Leiki et enää, et enää läiky, mulle ei taivahankaaret väiky.
Etsimme toisesta itseämme, entistä, kaunista elämätämme.
Et sinä löydä enkä minä. Käyt niin minulle sääliksi sinä.
Emme me toistamme koskaan tapaa. Ah, mikä vaiva: olla vapaa!
Ah, mikä tuska: tuntea, että elämme, kuolemme kyynelettä!
1915.
Kaksi köyhää.
Ääressä takkavalkean me kaksi turvatonta, sill' aikaa kuin on ihmisillä niin monta turvaa, monta!
Ääressä takkavalkean me kaksi koditonta, sill' aikaa kuin on maailmalta niin monta kotia, monta.
Tiedätkö, sentään en vaihtaisi ma elämääni tätä: jos sinne ma vieraihin vietäisiin, mun siellä tulisi hätä.
Tulis hätä mun sieluni siveydestä, sen vaikka ne muuksi sanoo, tulis tuska olla kerjäläinen, mi almuja pyytää ja anoo.
Ja sentään ma annan ja annan vain, vaikk' ei sitä ihmiset huomaa, suon alati sielusta, mielestäin vain runsautta Luojan luomaa.
Ääressä takkavalkean me mieronköyhää kaksi; joka päivältä, joka vaivalta sa käyt mulle kalliimmaksi.
Ääressä takkavalkean me ruhtinaallista kaksi; jos maailma ei sitä huomaakaan, me teemme sen rikkaammaksi.
Me teemme sen riemusta rikkaammaks ja kaihosta kauniimmaksi; ääressä takkavalkean sua suutelen kerran ja kaksi.
Sua suutelen, itken ja iloitsen ja tuumin: hän kaikki kantoi; hän voi mua sietää tuokion, siks ijäisyyden hän antoi.
1915.
Mielitietylleni.
Tiedän, tiedän, mielitietty, miksi luotain läksit pois: kova, kolkko, lämmin, vieno kuinka yhteen soida vois?
Sentään tässä sydämessä asuu itse aurinko, vaikka pohjan pilvet, hallat kaihti siltä kasvot jo.
Voi en kantaa kämmenellä enää esiin sydäntäin, piilotan sen sinne, missä mietin ypö-yksinäin.
Liekö lemmen aika mennyt, kosk' en vihata ma voi, vaiko tuska valkeaksi muinen tumman mielen loi?
Paistan yhteisymmärrystä yli kaiken kauniin maan, elon ulkopuolia itse, elämää luon maailmaan.
Tai ma vielä virkan: elän, vaikk' en olle entinen, elän tähtein tuollapuolla, tunnen kauhut tyhjyyden.
Mutta myöskin riemut, hurmat, joist' ei tähdet tietää voi: heill' on pakkokierto, mulla vapaus, jonka taisto toi.
1915.
Trubaduuri.
Talo puuntaa rantamalla, kesäöiltä lankeaa, hehkuu kuuset kukkulalla päivän viime suudelmaa, lahden laine pitkä päilyy, kaukaa käenkukku soi, ulapalla purje häilyy, saaret hiljaa unelmoi.
Saapuu työstä niittykansa päivän kortta kaattuaan, istuu vallat kuistillansa riippumatot maattuaan, naiset kauniit, herrat hienot, keskikesäin vierahat, posket puhtaat, äänet vienot, sormet hoikat, soreat.
Vait on metsä. Niityt, pellot vartoo yötä valkeaa, kilkattavat karjankellot suven aikaa suloisaa, saunan savu rannan alta kertoo raatajista työn, hattara vain taivahalta haavehista pohjan yön.
Silloin, katso: pursi outo puikoo kohti valkamaa, vaan on kumma venhon souto, siivet sitä kuljettaa, ei, ne joikuu joutsenina, kaartuu kaulat korkeat, päilyy lahden lumpehina linnut päivän-paistavat.
Viiltää rannan alle venho, vieras maihin astuvi, katsehessa kaukotenho, ryhdiltänsä ritari, hatun heiluu sulka, vyössä olkapäällä luuttu on, ja hän laulun laulaa yössä kuulla kaiken kartanon:
"Notkui neiti nuori kerran, kasvoi täältä kaukana, kaunis niinkuin kukka Herran, pyhä niinkuin Maaria, liitti yhteen laulu meidät, luutuin hänet huimasin, vaan hän toista lempi, heidät säilälläni surmasin.
Kuolleet on he kumpainenki, vaan ei kuollut rakkautein, siksi niinkuin haudan henki yhä harhaa sydämein, siksi samoon maata monta, vellon vettä vierastai, laulan osaa onnetonta, harvoin lempi säälin sai.
Eivät ajan lapset tunne enää, mit' on murtumus, tiedä itse eivät, kunne heiltä haihtui rakkaus, katoo uljuus, lempi, maine, kaikki kaunis raukeaa, menee niinkuin merten laine kohti paatta harmajaa.
Laulunakin lie jo turha, sentään virren viritän, tunnollani vaikk' on murha, murhasitte enemmän, koska loppui lemmen loihdut, heitän taistohansikkaan: saitte elon suuret soihdut sydämistä sammumaan.
Teitä kiehtoo hyöty lähin, teitä aine tenhoaa, nautiskella voitte vähin, ette enää rakastaa, ette surra, ette huolla, ette luoda elämää, siksi tarvis pohjan puolla tiedettä ei hilpeää!
Ah, ne auvot kenpä tietää kerran kahden autuaan, maan ei mataluutta sietää enää saata milloinkaan, hän on mennyt maailmalta, irti ihmisistäkin, miesi, tullut tuonelalta, tuonne käypä takaisin."
Nukkuu talo rantamalla, niityt, pellot unelmoi, punapursi rannan alla, kaukaa airontahti soi, järvi peilityynnä päilyy, peittyy lahdet terheneen, illan, aamun ruskot häilyy päällä metsän, maan ja veen.
Kesätyön on hetki herkin, aatos untuu unelmiin, viittoo viita nuorin kerkin tuulentupiin utuisiin, liehuu lempi, herää hempi, aitan uksi narahtaa, tyttö, joka ennen empi, sulhon kaulaan karahtaa.
Miesten, naisten mielialaa hiiltää outo himmeys, aaltoo aatoksissa salaa niinkuin tähkän täyttymys, poven polttaa nuoret kummut, kuvat heljät heijastuu, arat aukee unten ummut, sielunsilmät seijastuu.
1916.
Istuin ja itkin.
Istuin ja itkin vuoteeni laidalla, muistelin jällehen Sua. Miksi mun hylkäsit? Miksi et sietänyt sietämätöntä mua?
Istuin ja itkin elämäni itkua rinnassa rikos ja rauta. Emmekö yhdy? Emmekö tapaa? Herra armias, auta!
1916.
Ukkospilvi.
Ukkospilvi mun pääni päällä — mitä se tietää sulle? Outoja onnen vaiheitako vaiko murhetta mulle?
Ukkospilvi sun pääsi päällä — mitä se tietää mulle? Onnea vaiko onnettomuutta — saman se tietää sulle.
1916.
Nimettömälle. _Eräs elegia._
En tunne, en tiedä, en etsi ma Sua et tunne, et tiedä, et etsi Sa mua, mut sentään mun on kuin ois suvi suuri, kun tahtomattamme me tapaamme juuri.
Olet virpi Sa outojen viidakkojen. Sua tuntenut en, Sua kaivannut en, on kuitenkin kuin oisin kotiini tullut, kun lasken ma helmaasi haaveeni hullut.
Ma tunnen: mun viisainta vieriä ois Sun luotasi pois, ikipäiviksi pois, ja sentään ma viivyn, ja yön hetket entää, Sua katson ja katson, ja aatokset lentää ...
Olen etsinyt, kaivannut, surrut ma Sua, ja sentään on kuin oisit surrut Sa mua, Sa tuttu, Sa tietty, Sa ijäinen iki, jota aavistin ain, joka tullut ei liki.
Saat tehdä Sa mulle, min tahdot ja voit, Sua aattelen yöt, Sua aamuni koit, tulit tähtenä taivaalle tähdettömälle; Sun kauttasi synnyin ma taas elämälle.
En etsinyt, tiennyt, en kaivannut Sua, vain jotakin kaunista kadotettua, siks seison Sun eessäsi silmät nyt veessä, kuin seisoisin lapsuuden Eedenin eessä.
Ma tahtoisin olla Sun eessäsi nyt, mitä kertoo Sun katseesi kyyneltynyt, uni kaipauksen, hämy mielesi, milloin mua muistaen muista et itseäs illoin ...
En tunne, en tiedä, en pyydä ma Sua, vain jotakin kaunista kadotettua, joka kulki mun ohi, joka tullut ei liki. jota aavistin ain, joka pois meni iki.
1916.
Rococo.
Kesäkuva Helsingin saaristosta.
Turholman tyynten vetten sävel soiton ja karkelon soi; vene valkea salmen suussa kuin ulpukka unelmoi.
Sen tuhdolla impi istuu niin kuulas kuin illan kuu, min paiste piirtyvi mereen kuin keijujen porraspuu.
Mut airoilla mies on nuori, hän huokaa, hän haaveksii. Hän vihdoin vienosti virkkaa: — "Ah, neiti de la Gardie!
Te tuntenut ettekö koskaan elon kaihoa kauniimman, ikävää ilon seesteisemmän kuin kummuilla pohjolan?
Teill' eikö mielessä soinut sävel outojen maiden ois, ahot kangastuneet, miss' Atis Camillan kohdata vois?" —
Hymy huulia immen kaartaa, mut silmänsä sirkentäy: — "Ah, kreivi Creutz, niin kauas ei miettehet minulla käy!
Toki tietää tahtoisin sentään, mitä kuiskisi aarmaalleen tuo Atis, jos Camillan nyt kohtais hän yksikseen." —
Mies nuori vaieten katsoo vain taivahan rantoja päin, toki vihdoin vienosti virkkaa: — "Ma luulen, hän kuiskais näin:
"Ma mattahan tiedän, min kaiho luo kutsuvi kulkijaa, siell' leikkiä meidän on armas ja autuas unhoittaa.
Nuo unhoittaa hovin herrat ja naisetkin naurusuut ja muistaa vain lumot luonnon, tarut lemmen ja illan kuut." —
— Ja jos Camilla nyt vastais: "Mätäs onnelan miss' on tuo?" mitä vastaisi Atis hälle? — — "Sydän lempivä vain sen suo."
— Ja jos Camilla nyt päänsä hänen painaisi parmaalleen, ja virkkais: "Vie minut sinne!" mitä vastais hän armaalleen? —
Yli Turholman tyynten vetten tuli tuuli ja äänet vei. Mitä vastaisi silloin Atis, sitä kukaan kuullut ei.
Mut päin Kulosaaren rantaa vene valkea käännähtää. Joku kitara kaukana helkkää; vana aamunkultahan jaa.
1916.
Syyskuvia.
Syyskirjavat kuvat kuin tuulien tuvat mun sieluni silmien ohitse käy, monet mennehet muistot kuin kuolevat puistot — punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Olen tottunut tuohon: näin nääntyvän ruohon ja kuolevan kukkien sydämestäin, mut mistä, ah mistä sävel soi kevähistä — taru lempeni, jonka jo loppuvan näin?
Runon raikuvan kuulen ja nuoreksi luulen taas itseni, taas elon karkelo käy, taas viittovi taistot, veren kuohuvi vaistot — punahehkunta, jolle ei loppua näy,
Taas näen sinut illoin kuin näin sinut silloin elonliekissä seisovan seppelepäin, mua vaativan sinne, mihin jyrkin on rinne — taru lempeni, jonka jo loppuvan näin.
Taas voimiini uskon, taas huomenen ruskon kerä kultainen henkeni taivaalla käy kuin auringon hymy, jumal-aatosten jymy — punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Se leimusi kerran kuin lempeys Herran, taas onnesta orvoksi yöhöni jäin! Pois tummunut multa on maan-elon kulta — taru rakkauden, jonka nyt rauniot näin.
1916
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin —
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin soi armas, tuttava ääni, mun kiertäen unihin kirkkaisiin ja päivyen kultahan pääni.
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin käy käteeni armas käsi kuin kerran kuollut kätteleis sua lapsuuden ystäväsi.
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin mua muisto valkea vainoo: hän nyt on ylin ystäväin, mut muinen armas ainoo.
1916.
Talvipäivän painuessa.
Te talvisen taivaanrannan puut, mitä tiedätte meistä, elon hallavan hankihin eksyneistä? Punakeltaiset saaret ja salmein suut, miten katsotte miestä, jok' on kantanut ain ilonkaipuunsa iestä?
Ja aurinko itse, mi laskulle käyt, mitä mietit minusta, jok' en ymmärrä, saa en selkoa sinusta? Kuin rakkaus suurena mulle sa näyt, sen uskoisin taikaan, mut onneni painui jo entiseen aikaan.
Se painui, kun petti mun ystävä ylin; minut jätti hän yöhön ja päivien päättömien pakkotyöhön. Vain talven nyt tunnen ja pakkasen sylin, ah, aurinko meni, mene pois, mene pois, polo rakkauteni!
Hämy hangille lankee. Mut rantojen puut ne laulavat laulun kuin elämäni viimeisen, talvisen taulun; ja tummuvat saaret ja salmein suut ne lohtua tarjoo kuin kukkaa, mi vaivaisen kumpua varjoo:
"Miks murehdit, onneton, mieletön mies? Sua lempivi hän kuin haavetta valkean yön hämärän. Olet hälle kuin hiljaa hiiltyvä lies; sait rakkaudelta, min päivältä saa nyt yön punakelta."
Yö tummuvi yhä ja pakkanen kiihtyy. Hän ei konsana tule, en konsana häntä ma syliini sule. mun mieleni murhe niin oudoksi viihtyy ... ah, aurinko meni, mene pois, mene pois, polo rakkauteni!
1916.
Ritarit.