Part 8

Ne lempi ne ritarit uljahat, ne huokasi aamuin ja illoin, he samaa impeä rakastivat, tuo virkkoi vanhempi silloin:

"Mun palaa rinta ja palaa pää, minä matkaan suurihin sotiin, siell' aika on säiläni välkähtää, sinun lie paras jäädä kotiin!"

Veli vanhempi matkasi maailmaan, teki töitä hän miesten ja miekkain, veli nuorempi jäi kotinurkkahan vaan, mut hän oli veljistä viekkain.

Kun tähdet syttyy ja saapuu yö, hän impensä ikkunan alla niin hiljaa luuttunsa kieliä lyö sydänhaaveella hartahalla.

Veritöistä hän veljensä laulut luo, oman lempensä noihin liittää, pian ikkunaan käy impi tuo, sen aukaisee sekä kiittää.

— "Runo laulaos töistä Rodrigon taas, sa ruhtinas lauluniekkain!" — "Hän kunnia kaiken on kansas ja maas, tarun kerron ma keskeltä miekkain."

— "Ah, luuletko, uljas mun unhottaa vois kalpojen karkeloissa? — "Jäis ennen mult' unhoon taivas ja maa, jos itse ma oisin noissa,"

— "Sun hehkuiko mielesi milloinkaan myös haaveista sankaritöiden?" — "Isabella, ma lemmestä hehkun vaan, käyn aaveena kuutamo-öiden."

— "Minä miekkojen leikkiä ihailen." — "Minä vain olen lempeni orja!" — "Minä lemmin laulua vapaiden." — "Käy sydämessäin sota sorja!"

Hän jälleen luuttunsa kieliä lyö niin kummalla kaipauksella ja tähdet viittoo ja tuoksuu yö, ei torjua voi Isabella.

He muistavat veljeä taistelevaa, he huokaavat hehkuvin rinnoin, he suutelevat sata suudelmaa he syleilevät sydän-innoin ...

1916

Kalypson saari.

Hän saaren rantoja yhäti käy, Odysseus, sankari Hellaan, hänen mielensä oudoksi synkistäy, ei venhoa vapauttavaa vain näy, Kalypso, neitonen saaren, hänet kahlehti kauneudellaan.

Hän aistivi, kuinka myrskyssä merimiehet aavalla laulaa, miten haahdet heittyvät hyrskyssä, veen päällä vellamot tyrskyssä, ja kuinka kuohuista rannan ne nostavat kättä ja kaulaa.

Niin raskaasti rintansa huoahtaa: "Ahot Ithakan, ah, te armaat, teit' enkö siis enää nähdä saa, kotiliettä en koskea korkeaa, mua tervehdi eivät koskaan siis äidin, ei puolison parmaat?

Tuo tuhkahan sortui Ilion, mut Ithaka mennyt on myötä, olen tullut ma suureen turmiohon; kuka voitettu nyt, kuka voittaja on, en tiedä, mut tiedän, että elo maineeton on manan yötä!

Akilleus, ah, olet miekkoinen mies, joka tuonen lehdoissa lepäät, Agamemnon, hän tiensä varmaan ties, Menelaoksen lauha on taas kotilies, mult' yksin miks kodin armon Poseidon ankara epäät?

Puna häpeän peittävi poskiain, mun rintani kaihosta riutuu, en viestiä saa sotaveikoistain, en poiastain, jään tänne ain kuin kurja mies, kuin Paris, mi lemmen huolihin hiutuu!"

Hän huokaa, hän rantoja raisuja käy, Odysseus, sankari Hellaan, hänen katseensa kyynelin kylmentäy, ei silmäänsä sirkeä neiti näy, mi lähestyy, noin virkkaa hänet valliten vienoudellaan:

"Sun käärin ma kutrein ja kultavöin — mitä on isänmaa, mitä maine? Sun huokaan ma huulias päivin ja öin, Odysseus, ah sua ain ikävöin, meri ääretön on, yli äärten lyö lempeni kultainen laine!"

Ja päivät ja viikot ne vierivät pois kuut kulkevat niinkuin aaveet, on joskus kuin kuoroa ilmassa ois, kuin laineilta sankarilauluja sois, taas pilvinä päivän tieltä ne haihtuvat kuin kotihaaveet.

1917.