Part 6

Vaikka keisari, maailman herra, ois mun vaatinut vaimoksensa, morsiuskammioonsa vienyt minut, mulle tarjonnut valtikan, ja ma ollut oisin keisarinna, kansakuntien kumartama, ihanampi, ijäisempi mulle oli olla sun porttosi."

Ylös syöksee Suomen suuri piispa, vait on korkea Anna Lepaa; singahtavat aamuruskon siivet, hämy mennyt on lyhven yön. Päivä nuori taivaanrannan takaa kultaa Kuusiston muurit, tornit, torahtavat torvet kartanolla, saapuu oppinut Olavi.

1907.

Nuori nainen

Keski-yön kuoro.

Milloin on ihmisen tuomio tullut? Silloin kun totta ovat haaveet hullut.

Silloin kun elämä on kauniimpi unta, luonto itse ihanampi laulun vitilunta.

Murru! Jo mahtinsa maailma näyttää, taivahat taiteen keinoja käyttää.

Sorru! Jo jumalat tarttuvat soittoon, jumalien juhlavirret vievät aina voittoon,

Toiveesi täyttymystä laulaa yössä kuoro. Kuole! Kuolemattomilla on nyt sanan vuoro.

Luovat, mit' ei mielikuva miehen luoda voinut: kauneuden, jota sielun ikäyys on soinut;

muodon, jok'on koskematon moitteen ja nuhteen kuin on tähdet korkeat kotilieden suhteen;

hengen, mi aineensa joka hiilen hiiluu. Hiljaa! Nyt Mestarin tulikirjat kiiluu.

Nähdä sait sa salamassa unelmaisi neitseen. Trubaduuri, vaikene! Ritari, syöksy peitseen!

1907.

Lapin lauluja.

(1907).

1. Velhon virsi.

Joutsen jäinen Ruijan rannan, laulun lahjan sulle annan.

Neuvon Manan mahtivirret, kimmahutan rinnan kirret.

Laulat Lapin yöhön kukat, surun suolle ruusurukat.

Kaiut kimmellykset kiteen, harhat haaveen, mielipiteen.

Raiut revontulten voitot, rikosten ja riemun soitot.

Helkät niinkuin hyyssä heinä sydän särkyy säveleinä.

Sinä Ruijan joutsen jäinen, minä Surma seppelpäinen.

2. Naisen hyvyys.

Pinnalla aaltojen tuhanten ajo, pohjalla kuolon himmeä kajo.

Yksi ja moni on naisen veri, sama on aina kuin valtameri.

Kaunis myrskyssä, kauniimpi tyynnä, päivänpaisteessa kylmänä kyynä.

Aalto on ahnas. syvyys on hellä, surmaa sankarin lempeydellä.

Huomenen huolissa merimies soutaa; pohjalla ijäti uinua joutaa.

Päällä kuun sekä tähtien päily, alla yön syvän hämyjen häily.

Pinta on pettävä, tosi on syvyys, turmaa tuova kuin naisen hyvyys.

3. Noidan neiet.

Hiihteli sininen neiti sinisessä tähti-yössä, unessa etäisen onnen,

Tuo tuli punainen neiti punaisessa pakkasessa, taistossa elon ja kuolon

Tytti keltainen käveli keltaisessa auringossa, voitossa vihollisteni.

Ne oli eloni neiet.

4. Ruijan rukous.

Onnen viimeinen, vihanta muisto, tarun hohtava talvipuisto, syksyn kuurainen kukkariuku, keväthangilla hopeatiuku, pulkka puikkiva, maassa härmä, kivi tahkottu, kimmel-särmä, tähti katsova syvään kaivoon, hulluus, iskevä urhon aivoon, runo, raikuva tuonen takaa, virsi salliman vasken-vakaa, olet minulle, ah, outo yrtti, miehen murheisen hautamyrtti:

Kasva kauniina, nouse norjana, muille vapaana, mulle orjana, kohti korkeutta ylene ylväänä ihanan itsesi pyhänä pylväänä, kerro ihmisten kuulla kummia, sanele turpeesta sanoja tummia, miehen mennehen nouse mullasta, kerro keväästä, laulun kullasta, puhu puhtahin unelma sankarin, virka vainajan vaiva ankarin, ettei yllä hän elämän kukkaan, että huutaa hän sinua hukkaan!

5. Hangen lapsia.

Päämme päällä taivahan uhka; laulun lippaassa tunteen tuhka.

Yössä, hangella yhtyi tiemme. Hangen lapsia Lapista liemme.

6. Punahilkka.

Poloinen, järkevä pääni, jäykkä, ylpeä jääni, etkö nyt hallita voi harmaata ees ikävääni?

Muistelen päivin ja öin, karkoitan toimin ja töin ääntä, mi mielessä soi, armasta, ah, ikävöin.

Suur' oli silmäsi sulo, kauniimpi kyynelten tulo, kaunein lahjoista taivaan naurusi kulkeva kulo.

Räiskähti hylkivä hymy, leimahti lempesi lymy, vastasi ihmisten vaivaan Jumalan pilvien jymy.

Silloin mun ratkesi rinta, petti jo peittävä pinta, turhaan ma tultani salaan, itken, ah, ihaninta!

Muut eivät ymmärrä sua, muut eivät liikuta mua, murheessa hiiltyen halaan. kaunista kadotettua.

Sammu jo polttava säen! Milloin sun jällehen näen? Löydänkö keskeltä laajan maailman markkinaväen?

Turulta naurun ja pilkan kohtaanko korkeanilkan, usmasta ukkosen vaajan, metsästä, ah, Punahilkan?

7. Lapinkävijä.

Pakkanen kiihtyy, on hetki eron. Murhaten maksoi Lappi veron.

Sinä sinne ja tänne minä: sinne sieluni, kunne sinä.

Hyvästi silmäsi tulinen repo! Hyvästi varren valkea lepo!

Kuolla taidan, en olla vanki. Taivas on taattoni, emoni hanki.

8. Jääkukka.

Syytön olin minä, sen kuudan-yö seuloi, syytön olit sinä, sen tähti-neiet neuloi.

Katuisinko sitä? — Sydämeni härmää. Mitä itket, mitä? — Jääkukan särmää.

Tunnen syntysi.

Muille outo on olento sinun. Tunnen syntysi, olet minun.

Selitän sielusi, päästän pulman, arvoituksesi julistan julman.

Taidan sanoa, kuka olet. Turhaan muiden polkuja polet.

1907

Kultaperho.

Perho, perho, kultaperho, kuinka sua säälinkään! Kuluu siipes kultaverho yössä talven, maassa jään.

Ruma uhkaa yltä, alta, pois on kauniin kaukotie, vaan on pieni perhon valta, lentimes vain lemmen lie.

1907.

Nuori nainen.

Liukas niinkuin lumella suksi, kova niinkuin kuolon uksi, kitkerä niinkuin kiukaan lieska, makea niinkuin maito ja rieska, leikkivä niinkuin lehti haavan, ankara niinkuin aalto aavan, synkkä niinkuin suossa vuori — niin on lemmessä nainen nuori.

1907.

Lauluton kesä.

Lemmen lehti, Luojan terttu, pyhän viidan virpi! Mik' on meidän metsällämme, kun ei linnut laula?

Joka varhain valvahti, se varhain maata menee. Väsynyt on sydämeni, lauluni myös mykkä.

1907.

Meren maininki.

Meren maininki liikahtaa, kuuhut kultaansa rakastaa. Paisuu valkeat vetten pinnat niinkuin nukkuvan neidon rinnat.

Meri kultaansa odottaa. Mustasukkainen suree maa. Meri hyrskyy ja aallot aukee, kuuhut kultansa syliin raukee.

1907.

Toinen — Toinen.

Toinen kaikkensa minulle antoi, toinen ei antanut mitään. Ja sentään kaikkeni hälle ma annoin, joka ei antanut mitään.

Toista ma kiusasin kuolohon saakka, toinen kiusasi mua. Ja sentään lemmin ma kuolohon saakka häntä, ken kiusasi mua.

Lietsovi toinen liekkiä julmaa, toinen vaieten palaa. Ja sentään seuraan ma liekkiä julmaa — rakkaus vaieten palaa.

1907.

Laulajan lohdutus.

Tie ei pääty sentään, vaikk' ei nouse taivaasen, Sana, laulu lentää alaspäinkin astuen.

Kuljen kuilun pohjaan, poveen naisen naurusuun, tieni yöhön ohjaan, jätän pirtit päivän, kuun.

Tunnu tuoll' ei hyvyys, viha vaan ja rakkaus ja intohimon syvyys, yön tuli, tumma loimotus.

1907.

Sinikan laulu.

Kantoi tuuli purtta kahta tuolle puolen Lemmenlahta; pilvi kuun yli kulkee.

Tuonen pursi, tuima pursi, korkeana kuohut mursi; pilvi kuun yli kulkee.

Unten haaksi hauras haaksi horjuu, vaappuu, jää jo taaksi; pilvi kuun yli kulkee.

Iloinnenko taikka surren, nään ma Tuonen tuiman purren pilvi kuun yli kulkee.

Milloin heikon haavehahden? Istuessa illoin kahden; pilvi kuun yli kulkee.

Theanon laulu.

Barbaarein joukkoon joutunut on Alkibiades, siks sydän hält' on sammunut ja mennyt mieli sees.

Hän, Hellaan helmi kirkkahin, syvälle syösty on, syö armoleipää tyrannin laps vapaan auringon.

Kyll' itki immet Attikan, kun kumma kuultihin: on sota vienyt sorjimman, pois karkas pontevin.

Nyt itkee koko Kreikanmaa, Ateena, Sparta myös, Korintti, kaikk', kun kuulla saa sun suuren tihutyös.

Lie laaksot Lakedaimonin viluiset, vierahat, mut kaitsi siellä kuitenkin sua Hellaan jumalat.

Nyt, olet, orpo, yksin sa: ei Dike tietäs tee, ja askeleiltas loitolla Apollo laulelee.

Sun eikö särje korvias barbaarin raaka ään' ja kuinka sietää seurassas voit heitä hetkenkään?

Löit rikki Hermeen patsahat, teit pahaa paljonkin, muut sulle surmaa huusivat, ma yksin siunasin.

Anteeksi sulle kaikki suon, en yhtä: kuinka voit sa kaataa kuvan kauniin tuon, min sydämeeni loit?

Jos ylväs yhtyy joukkioon ja hieno halpahan, sen maine maasta vaipukoon, hän mies on kuoleman.

Hän pettää parhaan itsensä, hän ihmisyyttä lyö, siks hänet hylkää elämä ja tempaa tuima yö.

1907.

Marjatan tähdet.

Marjatan tähdet, maailman tähdet, tähdet tietäjienki, paistavat yhä, yö kun on pyhä, hiljainen ihmisen henki, tuikkivat tupiin, kylmiin kyliin, suurten sulhojen mieliin, syöksyvät kanteletarten syliin, syttyvät soiton kieliin.

Tuosta on taru, tuima ja karu, mainittu pohjolan mailla: Loista ei tähdet, Marjatan tähdet, muiden lamppujen lailla, tähdet kun Marjatan tuikkii, ne tuhoo taikka ne taivohon nostaa, autuuden äärettömyyttä ne uhoo taikka ne kaataa ja kostaa.

Yö oli aaveen, yö oli haaveen; sulho ja morsian kulki, helkkehet unten, välkkehet lunten yö pyhä piiriinsä sulki, seisoi hongikko harras ja vakaa, Kuutar kummia seuloi, valkeus taivahan rantojen takaa morsiushuntuja neuloi.

Virkahti sulho, sureva sulho: "Luonto jo laittavi kesää, meillä on rakkaus ainoa rikkaus, meillä ei vuodetta, pesää, olla ken maailman orja ei saata, hälle sen maailma maksaa, suo hälle haudan syntymämaata; vieläkö jalkasi jaksaa?"

Vastasi nainen, vakava nainen: "Eespäin on talvinen tiemme, vastassa vaikeus, mielessä haikeus, kauneuden viestiä viemme, kuljemme rakkauden palmuja kantain, päällämme päilyvä totuus, vaadimme valkeutta taivahan rantain; rohkea, kuulun sun rotuus!"

Tuikkivat tähdet, Marjatan tähdet, kannella korkean taivaan, astuivat aatteet, maailman-aatteet, elämän ankaran vaivaan, heittivät pitkän, säihkyvän säteen idästä läntehen hamaan, painoivat käden toisehen käteen, käskivät kiiruhtamaan.

Viikot ne vieri, vuodet ne kieri, ihmiset aikojen mukaan; taas kesä tuli, taas lumi suli, kuullut heistä ei kukaan. Rannalla vieraalla valkeni luunsa, huuhtomat hyisen laineen, kattamat kukkivan kauneuspuunsa, mainitsemattomat maineen.

1910.

Ildiko.

— Ildiko, Ildiko, Burgundin ilves, miksi sa murhasit mun? — Attila, Attila, ah, älä kuole, kuolleista herätän sun!

— Ildiko, ah hius-himmeä, miksi teit teon vilpillisen? — Attila, ah sotalaumojen surma, syy oli rakkauden.

— Rakkausko raudan sun morsius-yönäs syöksi mun syömeeni näin? — Miksi et hellemmin hehkunut mulle, katsoit tähtihin päin?

— Katsoin ma tähdistä kohtalon teitä, polkuja mun sekä sun. — Ollut et enää hunnini hurja, uskoton unhotit mun!

— En ole entinen Attila enää, Jumalan vitsa ma lien. — Surmaavat sulhonsa Burgundin neitseet, tietävät petturin tien.

1912.

Turha kauna.

Turha sun mulle on kaunaa kantaa, retkeni rientää jo taivahan rantaa, kohta, kohta sen taaksi haihtuva on elon harhaisen haaksi.

Mahtuvat sinne syyttävät sanat, laulujen laineet ja venhojen vanat, kenties kun olen siellä, muistaa voit mua muullakin miellä.

Koe mua hetkinen, hetkinen sietää! Pyydä en suotta, sen Sallimus tietää, sama, mi tielleni johti Sun, jolle lempeni leimuta tohti.

Taikka jos ahdas on maapallo meille, keskenkin tulla voin Tuonelan teille. sattui jo surmaava nuoli, voit pian virkkaa: ma voitin, hän kuoli.

Mut älä ilmaa myrkytä multa! Tukehtuessakin syöksen ma tulta, poltan tyrmäni, haen ylleni taivahan talvisen laen.

1912.

Dies irae.

Ystäväni yksin lähti, jäin kuin kylmä taivon tähti katsomahan kulkuansa, muistamahan murhettansa.

Eikö palausta konsa? Ei, on tullut tuomionsa, lyönyt hetki, juossut hiekka, noussut kuolon kuuramiekka.

On nyt hetki suurin hällä: ostettava elämällä kutsumuksen kultamuru, itselönsä ikisuru.

Sydän kiertyy synkän miehen. Rauta iskee rautatiehen, liehuu liina, katoo juna; sammui pilven viime puna.

Nyt on tehty murhatyöni, nyt on yksinäiset yöni, nyt voin itkeä ma ilmi, mitä kestin kuivin silmin.

Hulluus varmaan suuni sulki, nyt voin huutaa tuskan julki: tahtonut en itse tätä, tein ma pakkotehtävätä!

Sull' on elo eessä, mulla takanani tuiretulla. Sulle ollut este oisin, jos ma oisin tehnyt toisin.

Myöskin inha itselleni. Särkyköön mun sydämeni, menköön onni sun ja minun! Nyt on voitonseppel sinun.

Vaan jos takaisin hän palaa? Jos hän mua muistaa salaa? Silloin helmahansa heityn, syöksyn syvyyteen ja peityn!

1912.

Mennyt.

Putosivat puista lehdet, pilvilöistä sateet, ei pudonnut tuskan taakka minun mielestäni,

Muutti linnut maille muille, aalto jääksi jäätyi, yksin yön pimeän lintu rinnassani laulaa.

— Oi Jumala, sano minulle, milloin kesä tulee? — "Silloin, koska kirkonkellot matkallesi soittaa."

— Oi Jumala, vielä virka, milloin päivä nousee? — "Silloin, kun vihanta virpi kummullasi kukkii."

— Hyvä Jumala, etkö luule, että armas palaa? — "Palajaa, kun vieras sulho vierellänsä kulkee."

— Lausu, laupias Jumala, vielä viime sana: yletänkö ystävääni Tuonen tuolta puolen?

Vaiti on Jumala, vaiti meri, maa ja metsä, yksin yössä mielipuoli puhelee ja huutaa,

1912.

Kevät kirkkahin.

Kevät kirkkahin, mitä virkkaisin, jos armahain tulis vastahain?

"Älä muuta kuin sula silmin, suin, kuole riutuen kera hankien!"

Kevät kirkkahin, mitä virkkaisin, jos antais hän mulle elämän?

"Älä muuta kuin tee tenhoutuin vala valkoinen kera kukkien!"

1912

Loukatut.

Orjat, kytketyt yhteen, loukatut sydämehen saakka, ranteissa rautaiset kahleet, harteilla hallava taakka!

Emme me yhtyä voi, emme myös erota saata, lempiä emme, mut emme myöskään lemmestä laata.

Tein minä vääryyttä sulle, siitä mun sydämeni murtui, teit sinä vääryyttä mulle, siitä mun tunteeni turtui.

Sultakin kuollut on herkin. Tiedän, se on oma syyni. Menneet on onnemme keväät, eess' ikitalvi on tyyni.

Mutta kun nään sinut jälleen, silloin mun silmäni vettyy, taas käsi hyljätty kohoo, taas sydän pettynyt pettyy.

Nään, miten sielusi sunkin kurkottaa mua kohti, kuulen, kun sydämesi nyyhkii, kerran mi toivoa tohti.

Lasket sa leikkiä jälleen; taas käsi tarjottu vaipuu. Muuta ei meillä kuin muistot, murhe ja toistemme kaipuu.

Orjat, kytketyt yhteen, loukatut sydämehen saakka, ranteissa rakkauden kahleet, harteilla töittemme taakka!

1912.

Runokirje.

Rakastettu, armastettu iankaikkisesti! Kuinka kuolis lempeni, mi nyt jo kaikki kesti?

Saat Sa olla armoton ja saat sa olla paha! Jälleen kun ma muistan Sun, ma sulan niinkuin vaha.

Saat Sa olla uskoton, ja että ootkin, tiedän! Kuolla olin kerran tuosta, hymysuin nyt siedän.

Täällä, tähtitarhassani, hiljaisuus on pyhä. Tänne kuulut Sinä vain, Sa ainut, armas yhä.

Tule tänne, tähti-yöhön, tänne, niissä olit, ennen kuin Sa menit pois ja toisen omaks tulit!

Tääll' on taikalinna tehty Sulle surun puista, ollehesta onnestain ja uuden haaveiluista.

Tule! Etkö nää jo, kuinka sydämeni riutuu, koko maailma ympärillä himmenee ja hiutuu.

Sammuu sanat, säveleet, ja kaikki kaunis hajoo. Tule, tumma, armas lapsi! Ylevinkin vajoo.

Mikä vaipuu, vaipukoon! Mun rakkauteni kestää. Suuri suru, suuri tieto meiltä eron estää.

1912.

Näky.

Minä nään, miten isäsi muisto sun sielussas himmenee, miten itsekin himmenen siellä ajan vierressä, vitkalleen; sama kohtalo sunkin saartaa, myös sen, jota rakastat, pois, pois, ah, ijäksi mennen, kera lempesi katoat.

Ah, kaukainen jälkipolvi, mi teet kuin kerran ma, mi kurkoitat unikuvaa elon entävän kuilusta; se pettää, se pettää, se pettää kuin hän, jolle lempeni jää, pois, pois, ah, ijäksi mennen ikityhjyyteen häviää.

1912.

Maria Antoinette.

Maria! Miks suutelet mua, mun haaveeni haltiatar? Ma vaan olen kreivi von Fersen, sa Ranskan valtiatar. Sun polkusi kumpuja kulkee, ma mies olen alhainen, on liikaa jo, että sa arvaat polon rintani rakkauden.

Maria! Maria! Miks jälleen mua suulle sa suutelet? Sen nähdä voi vihamiesi, sitä varmaan sa muista et, hyvä nimesi mulle on kallis, sun mainees on maine maan, jos lempemme ilmi tulee, moni kulkevi kuolemaan.

Maria! Miks et mua kuule? Maria! Miks suutelet taas? Sua eikö liikuta henkes, ei mainees, ei maine maas? Maria! Sa tiedät, että sua yksin ma rakastan, vuoks lempeni nyt sinut hylkään, käyn kaukaiseen sotahan.

Mitä mulleko jää, Maria? Pyhä lempeni mulle jää, jää mulle mun onneni muistot ja puhdas tuntoni tää. Olet kallis sa mulle, Maria, mut kalliimpi kuin sinäkin, on mulle mun kilpeni kirkas, vala viimeisen ritarin.

1912.

Kunnia hälle!

Kysytään kerran, kuinka en sortunut silloin, kun olin kurja, pelkäsin itseäni illoin, kun koko maailma vastassa seisoi kuin muuri, eik' ollut mulla muuta kuin murheeni.

Vastaan ma silloin: ei ollut ansio oma, sortunut oisin, ollut jo raunio soma, mutta mua auttoivat maailman vaikeimmat kädet, kirkkaimmat silmät, vienoimmat kyynelevedet.

Hän teki kaikki, minä en mahtanut mitään; hän näki kaikki, häntä mun siunata pitää; kaikki hän kesti, kaikki hän kärsi ja kantoi, esiin rakasti, — rohkaisi, anteeksi antoi.

Kunnia hälle, henkeni morsiamelle! Kukkia hälle, kukkien kuningattarelle! Helmiä hälle, helmelle ihmisyys-uskon! Huntuja hälle, hunnulle huomisen ruskon!

1912.

Siellä puut punalle paistoi...

(1913)

1.

Veneretki.

Kelmeä kesäinen yöhyt yli maiden, merten; veno vettä viiltämässä.

Kaunoista venossa kaksi; toinen sulho suuri, toinen morsian totinen.

Soutelevat, joutelevat. Neiti vieno virkkaa: "Minne matka morsiamen?"

Syttyvi urohon silmä: "Katso kaikkianne, nää etkö utuista nientä?"

Luo silmän selälle neiti; "Kuin kuparilanka hämärästä häämöttävä."

Soutelevat, joutelevat. Mies väkevä virkkaa: "Etkö jo enempi nähne?"

Katsahtavi hiussorea: "Kuin hopeasolki idän alta kuumottavi."

Soutelevat, joutelevat. Onnen poika puhuu: "Koht' eikö koti jo paista?"

Helkähtävä hienosormi: "Niinkuin kiiltävänne kaartuvi sylistä vetten."

Meren sankari sanovi: "Siell' on Terhensaari, siellä korkea kotimme

nousussa punaisen päivän laulussa sinisen linnun; siell' on matkan määrä."

2.

Terhensaari.

Tuosta rantahan tulevat; kultakaislat kaikkialla häilyy, soittavat somerot alla askelien onnellisten, hiekat heläjää, mullat muhajaa, veenvalamat, raakunkuoret jalan alla rauskaa; laituri lahen perällä, luona ulpukat utuiset.

Polku lahden pohjukasta, puron vartta vastamaata nousu, siinä lempeä lepikko, tuomilehto tuoksuvainen, viita vipajaa, kaste kimaltaa; polun kaidan kahdenpuolen vesiperhot leijaa, leikkivät sudenkorennot lehdillä pajun ja raidan.

Kunnahalla kuusimetsä, kuusten alla talo niinkuin linna, teräksestä portti tehty, porras silkillä silattu, sametilla tie, marmorilla maa; peräseinä peuran luusta, akkunat merenvahaiset, katot kissankultahiset.

Katselevat, kummastuvat "Oishan tuossa tupa onnellisten, vaan on mennä liian pieni liian pieni tulla tuonne, kun on kyynärää kahta kaikkiaan koti korkeuinen. Liekö linna kääpiöiden, lasten leikkimaja? Ei meille sjjoa siinä, meren suuren soutajille."

Istuvat sydämin synkin polun päähän, linnan portin eteen.

3.

Sininen lintu.

Se lauloi sininen lintu: "Ihmis", ihmiskullat, kuinka teiss' on tuhma tieto autuudesta elon!

Kuinka nousta nuori kukka voisi vanhan mieleen, suven henki heilimöidä syksyisessä puussa?

Suljettu on suuri onni, taivas kiinni hälle, jok' ei lapsen lailla tule Terhensaaren linnaan.

Lähtehessä kylpekäätte kuusikummun alla, virran vienon paaterella päivää paistatelkaa.

Murhemuistot entisyyden tuonne kaikki jääkööt, tuskat öitten tummien ja hikihelmet päiväin.

Elo niinkuin ensi kerran silmillänne nähkää, kun ei huolta huomenkoiton eikä eilis-ehtoon.

Maan ei liene mahtajille Terhenlinna tehty, tehty vain on tulla niiden, joill' on unhon-lahja;

joill' on kyky kummastella, ilo ihmetellä, usko aina uudistua, toivo toinen olla.

4.

Metamorfoosi.

Kuulivat he virren kumman; käsi kädessä kulkivat kivistä tietä linnunlaulu-Iaaksoon, siinä lähde läikkyväinen, vesi vailla pohjaa.

Katsoivat kuvastimehen; kuvan näkivät kumpainenkin itsestänsä, elon entismuistot otsillensa uurtunehet, surut sielunsilmäin.

Koettivat kädellä vettä; iho värähti, valvahti pyhä vavistus sydänkammioissa, kulki verta kumpaisenkin kasvot kalventaen.

Virkahteli valju impi: "Sydän minulla sykkyräksi sylkähtävi, kun ma tuumin tuonne syöksyä sylihin aallon syvän, pohjattoman."

Vastasi vakava sulho: "Veri minulla niinkuin seinä seisahtavi auvon aavistusta, uskallusta onnen uuden; sylitysten syöstään!"

Verhot vaatteiden valahti; hetevesihin heilahti heleät varret, painui alle pinnan, nousi kohta päätä kaksi virran vienon kalvoon.

Päätä kaksi kaunokaista, hyvä-hymyistä, auvon nuoren autuasta, unho-onnellista; katsoi taivahan sinehen, sukeltausi jälleen.

5.

Luonnonlapset.

Leikkivät nyt lapset kaksi Terhensaaren tanterella, liepeellä utuisen linnan.

Kiittävät kiloa päivän: "Armas aurinko, antaja pyhän elämän, aina paistaos, ällös polttele poroksi ihmis-onnea, kukkia ijäisen niitun!"

Kumartavat Luojan kuuta "Kaunis kumppani, kaitsija elon unien, herätä haaveita, älä ärjyjä sydämen, sielun peikkoja; ole oikea toveri!"

Yötäkin ylistelevät: "Tähdet kirkkahat, kynttilät Jumalan juhlan, olkaa lempeät, älkää ankarat ijäti kuin on kohtalo, kuin sen vaskiset vasamat!"

Kuuntelevat kuu ja päivä, tähdet lempeät lupaavat.

Meri yksin ympärillä huoahtaa ja huutaa raskahasta rinnastansa: "Luonnon laajan lapset! Kaikki on katoova kerran, unen saaret uppoo, painuvi paraskin haave, pilvilinna hienoin."

Laulahtavat lapsikullat: "Niinpä kauniisti nukumme pohjalla meren sinisen, lemmenkukkien lomassa."

Lauluja ja ballaadeja.

Pyhäkkö.

On yö, kun astuin kammioos, oli aamu, kun heräsin suuteloos, miten kadulle pääsin, ma tuskin muistan; ma seison ja katson ja päätäni puistan.

Ei varmaankaan lie totta tää. Niin kaunis mun päätäni pyörryttää. Niin ihana ollako ihminen voi? Kuin joulukirkko mun sieluni soi.

Sa armas laps! Sa auringon laps! Sa maailman kirkkaus kiharahaps! Miten saatoit sa olla niin kaunis ja hyvä, niin valoisa, lempeä, lämmin ja syvä!