Part 5
Ah, Callidus, jos mua huokailet, niin liian usein luoksein hiivi et, on lemmen hurma lyhyt, haihtuva, mut ijäinen on lemmen unelma.
Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan. Unelmat usein pettää päällä maan. On onnen hetki kupla kultainen, mut ijäinen on itku sydämen.
Ah, Callidus, jos mua rakastat, mun onneni on onnen unelmat ja itkut sydämen nuo ikuiset — kun kyllin usein luoksein hiivi et.
1901.
Timandran laulu.
Yön taivahalla jo tähdet käy, ei suurta sulhoa kotiin näy. Mua jos sa lemmit, miks viivyt poissa? Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?
On kallihimmat mun lempein yöt kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt, mut lahja kallehin taivahalta on lemmen ylpeän vapaa valta.
Niin raskahasti lyö sydämein. Mit' armahain sulle pahaa tein? Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin
1901.
Vanteenheittäjät.
Lentävi vanteet ristin ja rastin, ilmassa leikki ja laulu soi, kuuluvi pajatus kylihin asti, ihmiset kylissä aprikoi: rovastilla on vieraita varmaan.
Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat, neitojen helmat hulmuelee, herrojen otsilta tippuvi tilkat, kenpä se ylinnä keikahtelee? Talon rouva nuori ja notkee.
Hänpä se kaartehen kauneimman heittää, lausehen sorjimman suustansa suo, ripsillä pitkillä silmänsä peittää, oravan-silmänsä ruskeat nuo. Ja vantehet lentää ja liitää.
Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu, sihtaa silmä kuin tulijous. Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu, siitäkös nauru ja kikatus nous — talon rouvan vetreän vanteen.
Istuvat kuistilla vanhemmat herrat, maistavat maljoa höyryävää. Unhottuu puhe useat kerrat, nyykähtää ukko rovastin pää — kun vanteet niin kauniisti lentää.
Ah, älä katsele vartta sa tuota liioin, maisteri liekki-yön! Karkkoa kaunihin naurajan luota, pelkää keijuja kesäisen yön! — On nuori vanhalle mennyt.
Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat, aurinko painuvi metsän taa, hehkuvi puut sekä poskien kukat, tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa. Ja nuorten riemu se raikuu.
1901.
Trubaduurin laulu.
Tuli linnahan köyhä sotamies — Kunigunda, ah, Kunigunda — "Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?" "Minä maailman matkoja astun."
"Ja jos olet suora sotamies —" Kunigunda, ah Kunigunda — "niin tännekin päättyä voi sinun ties." "Sama mulle, mut palkan ma tahdon."
"On oikein, palkkansa saa sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "Kuus riksiä vuodessa riittää kenties?" "Ei, herrani, enempi ma vaadin."
"Mitä hulluja? Hallitse järkesi, mies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "Mut varro, sa seitsemän saat kukaties, jos miekkasi totta voi tehdä!"
"En myö minä miekkaani, hovimies — Kunigunda, ah, Kunigunda — "riikin rikseihin, se on, jumal'ties, itse Hiidessä kuuraeltu.
Mut kuninkaan tyttären jos kukaties — Kunigunda, ah, Kunigunda — saan palkaksein, olen kuninkaan mies." "Huuti, tolvana, matkaasi marssi!"
Ja ryntäsi päälle vihamies — Kunigunda, ah, Kunigunda — voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies, kas, silloinpa sankari saapui.
Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies Kunigunda, ah, Kunigunda — hän löi, joka iskunsa kuoloa ties, sota päättyi, maa oli vapaa.
"Ja saanko ma palkkani nyt kukaties — Kunigunda, ah, Kunigunda — "nyt lien minä kuninkaan tyttären mies." Verijälkiä kannukset jätti.
"On oikein, palkkansa saa sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — näin virkkoi valtias, "vaan kukaties jätät sitten sa maani ja minut?
Siis myö mulle miekkasi, sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies, mut vastasi sankari vapaa:
"Ja vaikka ma vaan olen sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "niin myö minä miekkaani en, jumal'ties, suurkuninkaan tyttärihinkään.
Mun onneni olla on sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "sama, luulenpa tahto on miekkani myös, se on Hiidessä kuuraeltu."
1902.
Sukkamielen sauva.
Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on hopeainen tiuku.
Kun se tiuku helisee, niin hämy maille lankee, riutuu rinta inehmon ja miel' on ahdas, ankee.
Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan päässä kultainen on tiuku.
Kun se tiuku helisee, niin herää hengen härmä, kuudan maita kulkevi ja säihkyy unen särmä.
Puiden takaa puiden taaksi metsän linnut liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on timanttinen tiuku.
Kun se tiuku helisee, on mieli miekan alla, astuu ilmi aurinko ja maailmass' on halla.
1902.
La Tricoteuse.
[Näin kutsuttiin niitä naisia, jotka Ranskan vallankumouksen aikana istuivat Kansalliskonventin kokouksissa ja sukkaa kutoen kuuntelivat sen päätöksiä.]
La Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa, sen ympäri ilma hurmehuuruss' on. La Tricoteuse! Se hirvittää ja hurmaa kuin onnetonta kuilut kohtalon. Kuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä, paetkaa, nähkää giljotiinit työssä, ja sielussanne kuin Belsazarilla saa aatos muodon tulikirjaimilla: La Tricoteuse.
La Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoo vaiheita valtakuntain, kansojen, maat järisee, päät kuninkaitten putoo, kun vaatii verkkos langan punaisen. La Tricoteuse! Sun vihasi on veri. La Tricoteuse! Sun lempesi on meri. Ken surmais äitiään ei armahinta, kun hälle sopertaapi sorja-rinta La Tricoteuse?
La Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi, on onneton, ken sinut nähdä saa, mut kaksinverroin onneton se miesi, min tielle satu et sa milloinkaan. La Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt. La Tricoteuse! Mun olet hulluks tehnyt. En enää irti pääse silmistäsi. On kutonut mun vangiks valkein käsin La Tricoteuse.
La Tricoteuse! Sun suortuvaisi yössä on hyvä maata miehen murtuneen. Sua muistaa peltomiesi päivän työssä, sua korven-käyjä yössä yksikseen. La Tricoteuse! Sa elon ensi viete! La Tricoteuse! Sa hullun viime miete! Sua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin. Kun kuolen, kumpuain ei muista silloin La Tricoteuse.
Ah, vaeltaja elon erämailla, kysytkö, missä on hän, mistä, ken? Hän menee merten lainehitten lailla, hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen. Mut jos sa kysyt, ken tään laulun lauloi, sen teki pohjan poika, kun hän kauloi kultaansa, joka katsein kiehtovaisin, suin suloisin ol' ilkein, ihanaisin La Tricoteuse.
1902.
Rypäletyttö.
Mun nuori, villi viinini, sua ilmaiseks en saanut, niin monet yöt sun tähtesi oon taivasalla maannut.
Sun ostanut ma orjaksein oon pohjan pakkasilta, ja siks ne sinuun koske ei, ei tuulet tunturilta.
Niin useasti uhrit tein ma aarni hongan alla, ol' uhrit verta sydämein ja jumala ol' Halla.
Ja näin ma häntä rukoilin: "Oi, sulle kaikki suon ma, älyni, lahjat laulunkin ja aatteen tulet tuon ma,
unelmat ujot kunnian ja toivot toimeentulon, myös muistot kodin rakkahan ja siskoseuran sulon.
Eloni kaiken sulle suon, mut lupaa mulle yksi: jos koskaan, koskaan löydän tuon, jot' en saa löydetyksi,
et häneen koskea sa saa, et kesäpäivän kukkaan; hän mulle kaikki muistuttaa, mi mennyt mult' on hukkaan."
1902.
Nocturne.
Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu, kesä-yön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu. En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu, tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan, neiti, kesäheinä, sydämeni suurin hiljaisuus, uskontoni, soipa säveleinä, tammenlehvätseppel vehryt, uus. En ma enää ajaa virvatulta, onpa omanani vuoren kulta; pienentyy mun ympär' elon piiri, aika seisoo, nukkuu tuuliviiri, edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie.
1903.
Bajadeerit.
1.
Syksy on tullut ja syysviljat huojuu, raskaina rypäleistä puun-oksat nuojuu. Aik' on syödä, juoda, aik' on naida, huolla! Huomenna ehkä ennen ehtoota kuolla.
Kuumat on suudelmat auringon huulten, kuumempi sylin-anti aron itätuulten. Pala, pala, heinä! vieri, vieri, virta! Pyhä, pyhä elämän on helskyvä pirta.
2.
Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin, yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin. Lennä, lennä, lintu, hämyn perho, häily, virvatuli sydämissä, syty, älä säily!
Kyllin on kruunuja karkelijalla, valtakunnat uinuvat vöittemme alla. Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee, kun ma soljen päästän, sotajouset laukee.
1903.
Karavaanikuoro.
Kukka on kasvanut erämaan sannassa, punaraakku auennut aavikon rannassa. Erälaivat soutaa, ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.
Tulikuumat niinkuin askelet allamme huulet heljät hiiluvat saatettavallamme, varsi kuin palmu, silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.
Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla; katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla, iho eebenpuusta, hampahat valkean, pyhän norsun luusta.
Intia:
"Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme? Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?"
Ninive:
"Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää. Kuinka siis muistaisin matkamme määrää?"
Intia:
"Entä jos eksymme elontiellä, kukkani? Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?"
Ninive:
"Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa, onni tietä ohjaa ja murhe matkan suuntaa."
Ninive on ryöstetty, päivän kukka niitetty Intian kruunuhun aron helmi liitetty. Eräpurret sousi, aavalta viiden virran aurinko nousi.
1904.
Kultaiset langat.
Kultaiset langat johtavat taivaasta maahan, kultaiset langat juoksevat rintahan kunkin, hohtavat, hehkuvat, kultaiset langat; kulkevat, kunne ihminen kulkee, seuraavat häntä hautahan saakka, — ja katkeevat poikki.
Mut astuvi joskus enkeli taivaan, solmivi yhtehen lankaa kaksi keskellä ilmojen aavoa merta, kullassa, kuun päällä, auringon alla; ja usein on ihminen idän puolla toinen ja lännessä toinen ja kumpikin katsovat tähtehen samaan, ja silmät kyynelin kastuu.
Ja usein on mustaakin mustempi toinen ja valkea toinen, eikä he eroansa huomaa; ja usein on syntynyt sydänyöllä toinen ja päivällä toinen, mutta he hämärissä yhtyy; ja sattuu, on synkät he kumpainenkin ja syntiä tehneet ja seisovat partaalla kuolon ja kauhun ja purevat hampaansa yhteen ja iskevät silmästä tulta, ja on viha rinnassa raskas kuin teräsvuori, eikä pilkahda toivo, eikä tuikahda tähti, vaan salamoi ylpeyden autio yö.
Käy taru, silloin jos kultaiset langat toinen ne toisensa taivaalla kohtaa, kuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen, kaikuvi virsi, ei virketty muinen, humisee ilma kuin huilu, visertää maa kuni viulu; ja käy taru, katkeevat kultaiset langat, ja syöksyvi kuiluhun ihmistä kaksi ja katsovat kumpikin toistensa silmiin, ja kasvot päivänä paistaa.
1904.
Atlantis.
Atlantis! Sa tunnetko lauhkeat tuulet? Atlantis! Sa huomaatko palmujen huiskeet? Meren aavalta Ahtolan laulavan kuulet, ahot viittoo ja vilppaiden lehtojen kuiskeet. Kera tahdotko tulla? Täällä köyhä ma lien, siellä linnat on mulla.
Tarun Atlas ma oon, maan kaiken ma kannan ja usein on myös kuin kantaisin taivaan jo ammoin sa tunsit mun murheeni rannan, mut auvoni vasta, kun astumme laivaan, punapurjehet saamme. Atlantis! Jo kaikuvat kalliot maamme.
Mun valtani! Kuuletko verteni virrat? Mun voimani! Armas, sa vaikenet, raukeet. Soi päällämme Salliman vaskiset pirrat; sa silmäsi suljet ja umppuna aukeet, mun murheeni kukka, nyt hurmani haltiatar hajatukka.
Atlantis! Jo laulavat yllämme laineet. Atlantisl Sen vertemme virrat jo toistaa. Atlantis! Sen kertovat matkamme maineet, kukat kullalle, honkapuut hopealle loistaa. Mun auvoni ylin, tulenlieska nyt ahjossa Atlahan sylin!
Ma kannan sun vaaroista vellamon viekkaan, maat marjoja, puun-oksat omenoita tarjoo, me heitämme huolemme heljähän hiekkaan. ja vöitämme viikunalehdet ei varjoo; sa riemuat, raiut, ja kiirivät metsien tummien kaiut.
Atlantis! Ah armas, me ollaan, me kaksi! Me mahtavat täällä, muu maailma tuolla. Elo vaikkakin käynyt on vaikeammaksi, me leikimme kultaisten lehtojen puolla on valkeat yömme, jos päivät on synkät ja toivoton työmme.
Ja vaikkakin raskas on raatajan taakka ja taaksemme aurinko vaipunut vereen; Atlantis! me laulamme hautahan saakka, kuin unteni manner, me uppoomme mereen, taru mennehet peittää, koi, tähti ja kuu kukat haudalle heittää.
1904.
Mies mielipuoleks tulla voi.
Mies mielipuoleks tulla voi ja nainen voipi pettää, mut sua, surun impi, oi, en voi ma koskaan jättää.
Sa sylkytät mun sydäntäin kuin veren kiertokulku, ja jos sa vaadit elämäin, niin särkekäämme sulku!
1904.
Korkea veisu.
Sanoi ennen elämä mulle: "Kärsi ja nauti!" Sanoo nyt: "Kärsi!" ei sano muuta. Tahtosi tee, sun vaalin on valta, tien päässä seison, tunnetko murhetta, musta tyttö?
"Tuuli on murhe, voimakas, väkevä, syttävi, liehtovi lempeni liekin."
Kahle on murhe, sitkeä, vankka, luuhun se puree ja jänteet se jäytää.
"Yöhyt on murhe, viileä, lauha, otsalla tähtien outojen kruunu."
Miekka on murhe, murtava, lyövä, ei ole urhoa, ken sitä kestäis.
"Lahja on murhe, laupias, hellä, miksi et kanssani siunausta jakais?"
Riemuni sulle ma jakaa tahdoin, murheeni yksin kantaa.
"Suuri, summaton lapsi sinä, etkö sa lempinyt koskaan?"
*
"Miksi et virkkanut minulle mitään, Tuijotit tuleen, vaikenit vaivasi kauan?"
Pelkäsin, että et leikkisi enää, et nauraisi enää, naurusi mulle on kallis.
"Näethän, että ma nauran nytkin, katso, ma nauran silmäripsien alta."
Nauranet, itket sydämessäsi, kyynele kiiluu silmäripsien alta.
"Lempivän hymy on kyynelten halki."
Miksi siis raskaasti sydämesi huokaa?
"Rakkaus rintani ahtaaksi teki."
Huoneessa tässä on kuolema käynyt.
*
"Aukaise silmäsi, armas! Täss' olen minä, ja täss' olet sinä, tuossa on tuoli, tuossa on pöytä, ikkuna tuossa, täällä ei muuttunut mitään."
En ole minä, ja et ole sinä, eik' ole huone entinen meillä, armaani, katso, ken tuolilla istuu, ken vuoteella lepää, ken vilkkuvi verhojen takaa!
"Eikö siis koskaan aurinko koita?"
Koittavi pitkä, pilvinen päivä, äänetön ehtoo, lankee lauluton ilta, vailla riemuja, suruja rinnan, vailla vaivoja inehmon mielen, ilman tahtoa, tuntoa, järkeä — hiljainen hämärä, harmaja ikävä, huomenen huolia vailla, siksi kuin päättyy päivien uni, siksi kuin Tuoni tuomitun korjaa, käärivi kerran kärsinehenki hivuksihinsa kuoleman kalpea vaimo.
"Jumalissa juoksun määrä, sulhoni ijäisen ehtoon!"
1904,
Häähymni.
Tyttö:
Lauloin yölle, lauloin tähtösille, kyllin lauloin kuulle kalpealle. Miks en laulais kerran auringolle, sulle, sydämeni päivänkulta?
Poika:
Lauloin rakkautta onnetonta, kyllin lauloin lemmen kyyneleitä. Miks en laulais kerran onnellista osaa rakastavan onnen myyrän?
Tyttö:
Lauloin mieron linnun lehtipuita, kyllin lauloin vierahitten viitaa. Miks en laulais kerran kurkihirttä, koska kodissani ruusut kukkii?
Poika:
Lauloin kangastusta korven kolkon, kyllin lauloin talotonta tietä. Miks en laulais kerran keidastani, yrttitarhaa yöni tuoksutäyden?
Tyttö:
Lauloin äärettyyttä yksinäisen, kyllin lauloin vaivan vuori-ilmaa. Miks en laulais kerran äärellistä maata, jota sade, päivä siunaa?
Poika:
Lauloin mahteja ma murtavia, kyllin lauloin jumalitten juhlaa. Miks en laulais kerran ihmislasten häitä, joiss' on suru sulhaspoika?
Kuoro:
Murheet morsiamen helmaa kantaa, tähtitelttaa taivaan vallat kateet, palaa punaisena tuskan tuohus, mutta onnen otsalehti kiiltää.
1905.
Lepaan neiti.
Legenda.
I.
Lukukammiossaan hiljaisessa istuu mahtava Maunu Tavast, lumitukka, valkoparta vanhus, kohta mies satavuotinen; kesäpäivä painuu, iltarusko kultaa Kuusiston muurit, tornit, painuu pää myös suuren Suomen piispan, mieli haipuvi haaveisiin.
Mitä miettii pyhä kansan pylväs? Mikä kirja on auki hällä? Tuumiiko hän uutta alttaria Turun tuomiokirkkohon? Taikka tutkii tieteen ongelmia? Ei, on eessänsä hällä taru Abaelardin ynnä Heloisen, heidän kirjeensä hehkuvat.
Kuulkaa, kuinka Heloise haastaa: "Oi, mua kurjista kurjin vaimo, onnettomin onnetonten kesken! Enkö ennen ma seisonut korkeampana kuin kaikki naiset, koska korkein ma sulle olin? Sitä synkempi ja raskahampi oli onneni lankeemus."
Kaikuu kautta vuosisatain ääni vieno, hempeä Heloisen, haastaa intohimon suurta tulta, laulaa laulua suitsuvaa, kuinka lempi kaksi ihmislasta kesken ankaran, synkän ajan, toinen suuri sydämeltä, toinen ajan urhoista oppinein.
Painaa päänsä suuri Suomen piispa, taasen kirjahan tarttuu, lukee: "Sillä missä valtias on taikka viisas mies sinun vertaises? Missä maassa, missä kaupungissa juostu ei sua katsomahan? Mikä ei sua ikävöinyt impi? Mikä vaimo ei mielinyt?
Mik' ei kadehtinut ruhtinatar rakkauttani ylpeätä? Mikä nainen ylhäinen ei huollut oisi vuoksi mun vuotehein? Lahjat suuret oli sulla, jotka kaikki hurmasi naisten mielet: lahjat laulun sekä tiedon maine, kansakuntien kuuluisuus."
Lukee suuri Suomen piispa. Aukee uksi, astuvi kammiohon vaimo vanha, harmaa hahmoltansa, puku birgitta-nunnan on; ja hän kaniikkihin katseen heittää, joka viipyvi kynnyksellä, ja hän kuiskaa tuskin kuuluvasti: "Tahdon itseni ripittää."
Poistuu kaniikki. Mut vaimo vanha polvistuu kivipermannolle, ovensuuhun, suvi-illan hämyyn; piispa häntä ei huomaakaan, jatkaa lukemistaan, vaikka ammoin on jo sammunut päivän soihtu, vaikka erota ei vanha silmä enää merkkejä kirjojen.
Outo hälle ei näät taru tämä; monet istunut pitkät puhteet sen on ääress' Suomen suuri piispa, monet valvonut vaivan yöt, koska löivät omantunnon tuskat, koska mielessä muistot nousi rikoksesta nuoruutensa päiväin, helmasynnistä rakkauden.
II.
Kerran kukka Suomen aateliston, suuri, mahtava Maunu Tavast, hengen jättiläinen, Herran urho, mies, min on elo moitteeton, jonka tuntee ajan parhaat, kuulu kesken Europan tiedemiesten, tehnyt tuo on Abaelardin synnin, hänet hurmannut Heloise.
Miehuutensa kukkulalla seisoi silloin mahtava Maunu Tavast, katsoi silmä pitkät pilvenrannat, aatos mittasi kaukomaat, tehnyt matkan oli Pragiin, siellä saanut maisteri-arvon, kuullut Hussin saarnat, lukenut myös kirjat uskon sankarin Wyckliffen.
Kaikki häntä kutsui kauas täältä, enin työ elon suuren, runsaan, mielessänsä monet aatteet hehkui, laaja löi sydän rinnassaan, tahtoi hänkin tehdä valkeutta, nostaa nukkuvat omattunnot, tunsi voiman kuolla roviolla taikka hallita maailmaa.
Tuonne, tuonne, missä henget säihkyi, missä taisteli miehet, tahdot, kussa kuulut opin ahjot suitsui, Ranskaan, Roomaan ja Espanjaan, sinne paloi Suomen miehen mieli, kera urhojen kilpasille, maihin, missä päivä lämmin paistoi, kukki kulttuuri, ihmisyys.
Silloin syvään huokas Suomen honka, muistui korkeat kuuset mieleen, palasi hän kaukomatkaltansa koissa käymähän isäinsä, käymään Hämeen Kiialassa, mistä lähtenyt oli suuri suku, viipymähän luona veljen armaan, Hauhon huikean tuomarin.
Ja hän matkas monet maat ja meret, saapui Tukholman kautta Turkuun, tapasi hän siellä taaton harmaan: ollut voutina Kuusiston oli tuo jo Hemming-piispan aikaan; vaan nyt vanhana, sokeana seisoi Turun laiturilla, sulki syliin poikansa suuren hän.
Ja hän saapui Hämeen maille, kuuli, synnyinmaa miten kumahteli alla orhin kavioiden, näki Hämeen harjuilta väljät veet, ja hän tunsi, kuinka pihka tuoksui Suomen suurilla kankahilla, ja hän päätyi Lepaan kartanohon, siellä vieraili viikon, kaks.
Teki silloin suuren surmasynnin hengen mies valovoittohinen: näki Anna, Lepaan neiti, hänet, kauan impeä katsoi hän; unohtuivat uskon riidat häitä, vala kirkolle vannomansa, tunsi, kuinka virtas sydämeensä veri voimakas Tavastein.
Nauratti hän naisen nuoren. Eikä silloin kaartunut Ranskan taivas, humisseet ei silloin Seinen aallot, päivä paistanut Pariisin, mutta huokas synkkä Suomen honka, itki himmeä Hämeen järvi, koska sortui Heloisen helmaan Suomen ankara Abaelard.
Meni luostarihin Anna Lepaa, tuli piispaksi Maunu Tavast, poika heillä Olaus Magni oli, tiennyt ei tämä synnystään, kulki taaton opintietä; juuri kirjeen hän oli kirjoittanut, missä kertoi kotiin saapuvansa bakkalaario-lakkineen.
Häntä vartoi Suomen vanha piispa, vartoi lapsuuden leikkikentät, saaret, salmet, niemet, vartoi koko linna korkea Kuusiston, Pekka Karpalainen, linnan vouti, Rankonen, asemiesi myöskin, enin kenties tytär Karpalaisen, keltakutrinen Elina.
III.
Mutta kammiossaan hiljaisessa istuu mahtava Maunu Tavast, kesken muistojensa muinaisien, kesken valkean kesätyön, kuulee, kuinka Heloise huutaa kautta aikojen armastansa, lukee, vaikka erota ei silmä enää merkkejä kirjojen.
"Peljännyt en loukata ma Luojaa, sua loukata pelkäsin ma, tein ma silloin sinun tahtos jälkeen enkä taivahan Jumalan, koska peitin nunnanhuntuun pääni; luulin synninkin peittäväni, nyt ma olen kurjin kuolevista, Herra on minut hyljännyt.
Seurasivat rakkautemme muistot mua äärelle alttarinkin, kunne kasvot käännän, siellä sinä, mitä mietinkin, mieless' oot, sun on piirtees Ristiinsnaulitulla, sun soi äänesi messun halki, rukouksessani hartaimmassa haave syntinen sylkähtää.
Itkeä mun pitäis itseäni, sentään entistä aikaa halaan, katua mun tulis kauhistusta, sentään toivotan takaisin. Ken mun päästää kuolon kahlehista? Kristus ei mua kuule enää. Huokaan riemujani rauenneita enkä autuutta sieluni.
Kaikki päivät rakkautemme pyhän nyt mun mieleeni kangastuvat, kaikki paikat, kussa lankesimme, hetki hekkuman jokainen, kaikki, kaikki uudellensa elän, vuoteessain edes saa en rauhaa, silloin tällöin liike vaistomainen ilmoittaa ikävöimisen."
Lukee Suomen suuri piispa, Vastaa silloin nais-ääni helähtävä ovensuusta, hämärästä illan, kautta valkean kesätyön; jatkaa siitä, mihin loppui luku, vaimo saapunut salaa äsken, nousee paatiselta permannolta, hunnun heittävi kasvoiltaan.
"Sua tottelin ma, Maunu Tavast, vaihdoin vaatteeni nunnan pukuun, tein sen näyttääkseni, että olit herra ruumiini, sieluni. Vaihtunut ei vaatteen kanssa mieli, säilyi syntinen sydämeni, tässä seison, kurjempi kuin ennen, mutta muistoissa autuas.
Luoja laupias sen tietää, sulta muuta etsinyt en ma ole kuin sua itseäsi yksin: sua pyysin, en sinun omaasi. Halannut en huomenlahjaa sulta enkä liittoa vihkilemmen, sua yksin ikävöitsin, itkin, en sun arvoas, kunniaas.