Part 4
Viito, vieno Tellervo, ja mulle tietä näytä, piirrä puihin pilkkoja ja lohdun kättä käytä!
Sull' on käsi valkea ja sull' on sormi pieni. Mull' on käsi mustempi ja kova korpitieni.
Tahdoin kerran kätehein sen käden pienen liittää — Yö se hullun sydämessä hourehia siittää.
Käsi pieni pelästyi ja huntu kauas huiskas, hullu henkäs, herasi ja itseksensä kuiskas:
"Käsi pieni katoais mun käteheni mustaan, kauempata viitaten se vaan luo lohdutustaan."
Yö-sonetteja.
(1898).
I
Yö.
Yö saapuu. Päivä on poissa. Hämy silmiä hämmentää. Jo kaukana korven soissa tulet virvojen viriää.
Ypö yksin istun ma koissa, ei armasta, ystävää. Mut oudoissa unelmoissa mun henkeni heläjää.
Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy? Kuka huntua huiskuttaa? Kuva valkea vierii ja väikkyy,
tutut piirtehet pilkoittaa. Mun aatteeni seisoo ja säikkyy. Sumu silmiä sumentaa.
II
Olin nuori.
Olin nuori ja onnehen luotin, sulosilmien lupauksiin, petin itseni, järkeni juotin utuhienoihin unelmihin.
Opin taas kevätlaulujen nuotin, min kerran jo unhoitin, näin kesästä unta ja uotin — niin syksyhyn heräsin.
Oi, silmät tummat, en teitä toki koskaan ma syytä, en! Te itkitte kyyneleitä
niin kauniisti säälien, kun lauluni lemmikeitä suu surmasi punainen.
III
Huokaus.
Olen kävellyt päiviä, öitä kuin hullu ja itkenyt sydänpilloja, pimeiköitä, kirokukkia kitkenyt.
Olen kutonut kummia vöitä, hiushienoja helkyttänyt utuhaaveita, unten töitä — maan mullassa matelen nyt.
Oi, ajat te armahimmat, kun niskan nyykähys yks tai kengän keikahus vimmat sai syömehen sytytetyks ja tuskatkin tulisimmat suli voittajan hymyilyks!
IV
Illalla.
Minä katselen illan taivasta ja muistelen tyttölasta. Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata pois turhasta maailmasta.
Sulle tahtoisin keväästä laulella ja kertoa taivahasta, yön tähdistä, päivän paisteesta ja kaaresta korkeasta.
Minä tahtoisin, että sa kaipaisit mun kanssani korkealle! Ja että sä uhrata tahtoisit
mun kanssani taivahalle elos nuoren kukkaset kaunihit, et turhalle maailmalle.
V
Sua lemmin.
Oi, jos sinä tietäisit, tyttö oi, mitä kauniita maailmoita, sun povessas nuoressa unelmoi, sinä hengelläs hellisit noita!
Mut ethän niitä sä tuntea voi. Ne lie vain haaveita, joita sinne muinoin mun sieluni kaipuu loi — oi, aikoja ihanoita!
Sua lemmin. Sa minua lempinyt et. Mitä tahtomme taisi sille? Mitä taidamme, ihmiset poloiset,
elon lankojen kehrääjille? Me voimme vain olla iloiset ja itkeä unelmille.
VI
En jaksa hymyillä.
Oi en koettanut silloin ma hymyillä, kun itkuhun olin pakahtua. Olen laulellut silloin ma keväitä, kun syystuulet tutjutti mua.
Olen laulellut silloin ma lemmestä ja muistellut, tyttöni, sua. Nyt, kevääni kantelo kaunis sä, nyt joudat sa unhottua.
Nyt enää mä hymyillä jaksa en. Pää painuvi vasten kättä. Minä halajan metsien povehen.
Nyt itkeä tahdon ma kaiken sen, mitä jäänyt on itkemättä multa vuosina vaivojen menneiden.
VII
Kalliolla.
Noin nään sinut vieläkin edessäin: Sinä katselit kalliolla yli ulapan aaltojen siintäväin — ja mun oli onnekas olla.
Sua syrjästä katselin kauan näin: Tuul' leikki sun palmikolla. Mut vihdoin käännyit sä minuun päin niin vienolla katsannolla.
Oi, silmä suuri ja suruinen, miten saatoit sa olla niin julma! Mut noin sua aina ma muistelen,
sinä tyttönen mustakulma: silmä ylitse aaltojen siintävien ja tuulessa tukan hulma.
Hämyhyräilyjä.
Luonnossa luminen ilta.
Luonnossa luminen ilta, tähdentuike taivahilta, helke maassa, helke puussa, sukkulan kulina kuussa — siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.
Toivoisin tulevan tuolta hongikon hopeisen puolta, kierrätellen, kaarratellen, puun lomitse puikahdellen — min' en ois näkevinäni yössä seisten, yksinäni.
Seisoisin selin sinuhun, sinä vilkuisit minuhun, sormi suulla, jalka puulla, halu karata, kaiho tulla — sydämet sykähteleisi, puut lunta pudotteleisi.
Kuulisin risahtavaksi, tuntisin katoista kaksi, kuulisin: "Kuka se täällä?" Vastaisin: "varas se siellä!" Siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.
1898.
Näin unta kesästä kerran.
Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran, paistoi mulle, paistoi muille, paistoi köyhänkin pihoille; vihersi tuhannet virvet, sinersi sataiset järvet, iloitsi ihanat nummet, tarinoivat metsän tammet, puu puheli, kukka kuuli — köyhä sen todeksi luuli.
Luuli tullehen kesänsä, aukaisi povensa auki suven hellän hellitellä, ilman lintujen iloita — vingahti vihainen tuuli, ulvahti salolla hukka, taivas viskoi talven lunta, kylä kylmiä sanoja.
En ma kerran sen perästä lie nähnyt kesästä unta.
1898.
Tuijotin tulehen kauan.
Tuijotin tulehen kauan, liikuttelin lieden puita, ajattelin armastani, muistin mustakulmaistani.
Kuvat kulki, hiilet hehkui, ajat armahat samosi, liiteli suviset linnut, keikkuivat kesäiset päivät, — poski hehkui, suu hymysi, silmät muita muistutteli.
Vierin maita, vierin soita, vierin suuria saloja, salossa savu sininen, savun alla armas mökki, mökissä ihana impi, kultakangasta kutovi, helmellistä helskyttävi.
Kelle kangas kultaloimi? Häiksi metsän morsiolle. Kelle neiti näätärinta? Hiihtäjälle Hiiden korven.
Ei hyvä hylätyn kauan liikutella lieden puita, vesi silmihin tulevi, pää käsihin tuiskahtavi, kurkussa korina käypi, sylkytys sydänalassa.
1898.
Metsähän oli mun mieli.
Metsähän oli mun mieli kauas kaupungin melusta, honkien ikihumuhun, ikikorven katvehesen.
Tahdoin mä taloni tehdä alle kuusen kukkalatvan, kuulla kuusien humua, sinipiian pillin ääntä, sinikeijujen kemuja, sinikansan karkeloita.
Tulipa tyttö tummatukka, impynen ihanasilma, tumman suortuvan sukija, kautokengän keikuttaja, vilkkui sinne, vilkkui tänne, ilkkui luontonsa ilosta, kun oli luotu luomiskuulla, Luojansa lepäämistöiksi, pesty peipoksi pihoille, maille marjan kukkaseksi.
Ei ole enempi mulla tarvis mennä metsäteille saloja samotakseni, kuusikoita kuullakseni: kussa kurja kulkenenkin, vaivainen vaeltelenkin, kuulen honkien huminan, sinipiian pillin äänen, keijut vierellä venyvät, haja-kassat karkeloivat.
1898.
Et sinä ivannut, impi.
Et sinä ivannut, impi, pilkannut, pyhäinen piika, minä itse se ivasin, pilkkasin, poloinen poika; minun omat miel'kuvani ne minua pilkkasivat, omat herjat haaveheni ne minua herjasivat, oman onneni kajastus se minulta mielen murti.
Nokkela on onnen neiti, impynen ilohaluinen; veikistellen, keikistellen tuolla se vastahan tulevi, soitellen somerta rannan, metsätietä tepsutellen; kättä antoi, maahan katsoi, posket vienosti punersi, sanat suussa sammalteli, ääni verhottu värisi kuin lipinä lehdon tuulen tai loiske etäisen aallon.
Laulaja todeksi luuli, käsi tyhjeä tapasi — kaukana salon sisässä läikkyi nauru neien nuoren.
1898.
Oi uni, jumalten lahja!
Oi uni, jumalten lahja, punatulkku, puhdassiipi, tule luokse tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa, luo uron unettomaisen, tykö miehen mielipuolen! Tule kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä, kuku rauha kulmilleni, onni otsalle kukerra, sipaise simasulalla ripsen alta, rinnan päältä! Tyynnytä verien tyrskyt, sammuta sytö sydämen, sido suonet suihkamasta, valtimot valittamasta, rintasuonet riehumasta, otsasuonet ourumasta! Luo suvinen, suuri taivas iloita inehmon mielen, ajatusten ailakoida; veä päälle päivän kaari, kaarelle korea impi, kuontalo kätehen neien, kultavillat kuontalohon; neiti kullat ketreäisi, huolisi hopeiset hunnut, minun polon pääaloille, uron uinuvan ylitse, ettei pistäis sääsken piikit eikä yölliset itikat.
1898.
Miksi miettisin enempi?
En tiedä, oletko, impi, pyrstötähti taivahalla, valo maillensa menevä vaiko unten uusi päivä.
Ja en tiedä, oletko, impi, viime tuomion tulemus sydämelle syntiselle vai tuoja elämän uuden.
Valkaisit pimeän yöni, näin ma pitkät pilven rannat — miksi miettisin enempi?
1901.
Konstinsa kumpaisellakin.
Neuvoisin sinulle, neiti, pari kolme konstiani, tien ohesta oppimaani eloni nuorella polulla: ilo miten syntyvi surusta, miehen tarmo taistelosta, hyve ahjosta himojen, henki mustan mullan alta.
Ne minä neuvoisin sinulle, jos sinä neuvoisit minulle pari kolme konstiasi, joita ma iki ihailen: hyvä miten palkitaan pahalla, lempi leikinlaskennalla, mitenkä murhataan hymyten, kuin poloista poljetahan.
Neuvokaamme toisiamme, impi kaunis ja ihana!
190l.
Unta ja todellisuutta.
Tarjosin sinulle kerran käteni kesäisnä yönä, kun oli linnut laulupuulla, kukat täydellä terällä; tarjoan käden sinulle nyt ma talven tanterilla soidessa vihurin vinhan, kukkain kuolleiden ylitse.
Et sa silloin uskaltanut unteni utuihin, tyttö, uskallatko nyt paremmin urho-unten täytäntähän?
1901.
Katson, katson, kaunis tyttö.
Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkistelen, tuotko tummia minulle vaiko öitä valkoisia.
Muistan, koito, muutkin silmät, silmät mustat ja palavat, joihin katsoin, kauan katsoin, etsin aatosta eloni; luulin päivän koittavaksi, auringon yleneväksi.
Yö yleni, tähdet sammui, säihkyivät salamat yössä, jyrisi Jumalan kosto, satoi rautaiset rakehet mun poloisen pään ylitse, harhalapsen hartioille; ajoivat armotta minua salon poikki, toisen pitkin, löivät turraksi lihani, luuni kaikki kangistivat, puutuin puuksi suon selälle, ahon päähän pökkelöksi, pikkulintujen peloksi, variksien vaakkumiksi.
Viikon seisoin suon selällä tunnotonna niinkuin tukki, korpit hyppi korvillani, silmillä varikset vaakkui, pedot juurella pesivät, hukat luona huutelivat; lapset parkaisi pahasti marjamailla käydessänsä, nähdessä näköni mustan, surun synkän syövyttämän.
Tulipa tyttö tähtisilmä, enkeli elämän joulun, ei se parkaissut pahasti eikä luota loitonnunna, tuli luoksi leikkimähän, vienoinen visertämähän, saapui silmin niin sinisin, kävi niin valkoisin kätösin runkohon ruman petäjän, juurihin jumalten hylyn — soi salossa enkel'laulu, lapsen nauru laaksoloissa.
Ja katso: ihana ihme! Sylkähti sydän petäjän, kuohahti kuollehet vetoset, puu vihersi, päivä nousi, kevät kaikille hymysi.
Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkistelen: herätitkö kuollehista, toitko tuonelta urohon uusille sydänsuruille vaiko leivon lauleluille?
Kirkas on sinulla silmä, katse kaunis ja viaton, et sinä suruja tuone, tuonet marjatuokkosia mailta päivän paistamilta, kuusluojan kumottamilta.
1901.
Iva.
Kysyi tyttö poikaselta? "Miksi ilkamoit alati, lasket lauseita pahoja, jotka sattuvat syvälle — minuakin joskus pistät?"
Vastas poika impyelle: "Ihana ivan on säilä säihkyväinen, välkkyväinen! Iva on jumalten ase, luotu sankarin sotahan vasten valtoja pimeyden! Sillä puollan parhaintani, hellintäni, hienointani elämän suuressa sodassa — sillä myös sinua puollan."
1901.
Kuutamolla.
Kuuhut halki usvasyön kutoo kumman helmivyön, noin läpi mieleni utuisen kudot, neiti, kummat sillat —
sillat maasta taivahalle. Kiitos, kiitos kirkkahalle yön valjun valostajalle! Virkkaa neiti vienoin äänin:
"Sumu on enne aamunkoiton! Koska päällä metsän puiden huiskavat punaiset hunnut, silloin mieles kuu katoopi osahansa onnellisna."
Noin ällös sanele, neiti! Olkoon ennen yö ikuinen kuin päivä sinua ilman.
1901.
Niin sinua katsoin, neiti —.
Niin sinua katsoin, neiti, kuin lapsi lelua uutta, niin sinua kuulin, neiti, kuin korpi kevätkäkeä, kunnahalta kukkuvata.
Kukuit kukkihin poveni, lauloit ilmi mun iloni, helkytit keväiset kaiut, herätit salon sävelet puroina porisemahan, kanteleina kaikumahan, tuulen viedä, toisen tuoda, vaaran vastahan sanoa.
Niin on nyt minun iloni kuin lapsi lelua vailla, niin on nyt minun eloni kuin kevät käkeä vailla, kumpu vaiti, kukka poissa, surussa salo sininen.
1901.
Minkä taisin, poika parka?
Minkä taisin, poika parka, ja tyttö, mitäpä taisit tulelle tulisen silmän Luojan suuren syttämälle?
En minä sinua syytä enkä syytä itseäni, syytän syitä suuren Luojan, pattoja pahan jumalan: poven pienen pyöreyttä, varren hoikan valkeutta, kulmakarvan kauneutta, kautokenkien keveyttä.
Alas sa alati katsoit, katse loisti luomen alta, liekki ripsistä ritisi, kulmista kulona kulki, lieskahti pojan povehen, risahutti rintaluuhun, povea porottamahan, himojani hiiltämähän, suoniani särkemähän, jäntereltä jäytämähän.
Siitä en sinua syytä enkä syytä itseäni.
Vaan siitä sinua syytän, siitä syytän itseäni, sa ettet nauranut enemmän, ma enemmän naurattanut pienillä pilapuheilla, tyttölasten lauleluilla.
Jos oisit nauranut enemmän ma enemmän naurattanut, ei oisi elämä mennyt, elämän kauneus kadonnut, tummunut tupani orsi, koko pirttini pimennyt, kun sinä menit minulta, kun putosit, pohjantähti!
1901.
Tuulinen sija.
Neiti, neilikkka punainen, yrttitarhan taideluoma, kammiossa kasvatettu, lempeässä lämmitetty, tuulinen sija sinulla oli orvon ikkunalla.
Neiti, neilikka punainen, kesän haave hangen maassa, päivän kukki, toisen tuoksui, päänsä painoi kolmantena runolaulajan lasilla, ankaralla akkunalla.
Harvoin tänne päivä paistoi, senkin seinien lomitse; harvoin tänne lämmin läikkyi, senkin vaivojen välitse; harvoin harhausi hymyily, senkin kautta tuskan tuiman.
1904.
Pahat suut.
Pahat suut panettelevat lumpeeni pataluhaksi, jouhipääksi joutseneni.
Ylpeäksi sun sanovat.
Ollos ylväs, niin minäkin! Kun näet kumarat niskat, pidät pääsi pystympänä.
Läikyt lietona elosi.
Läiky, lieto, niin minäkin! Kun näet rapakkolammet, kierrät, kaunis, kauempata.
Tuhlailet hymyjä huulen.
Tuhlaa, tyttö, niin minäkin! Yks on riemu rikkahalla: ylenkatseesen ylenet.
1904.
Syy.
Rakastimme me molemmat: sinä minua, minä sinua; ei se ollut syy.
Kiusasimme kumpainenkin: minä sinua, sinä minua; ei se ollut syy.
Oli syynä onnettuuden: loittonit sinä minusta, vain vikani muistit.
Ja oli toinen tuiman siemen: loittonin minä sinusta, ihanintas itkin.
1904.
Köynnös.
Kauloi kuuma köynnöskasvi, kiersi mun tulinen kukka yössä syksyn synkkä-tuoksun.
Huokui hulluuden janoa: pää sameni, aivot päihtyi, juopui järki, luopui luoto, paloi pätsi päälaella, takaraivossa rovio, silmät selvänä tulena, vallaltansa valkuaiset, suonet kaikki suihkamassa, pallea pakahtumassa, sydän kuin arina kuuma, veri kuin kipunaverkko.
Koitti huomen kirkas, kylmä; tahdoin nousta taipaleelle, järki päästäni putosi, rinnasta sydän punainen punaiselle tanterelle, juurelle jumalan pursun.
1904.
Kesä-aamu.
Seisoi seijas Sukkamieli aholla ylenevällä, suvi-aamun auetessa.
Hempeä, herättyänsä, yön nuoren nukuttuansa, veltot jännitti jäsenet; kesä kukki kulmaluilla.
Heinä polvia halasi, pohkehia poimulehdet, horsman latvat lantehia, uumia uninen valmu; itse ruusuna rusotti, ylpeä ylinnä muita.
Ihala ihantelihe, katsoi kaunis maata, merta.
Mehiläinen, mies kepeä, lensi kukkasen kupuhun, sanoi seijas Sukkamieli: "Paha poika, pois menekin umppujani aukomasta, juomasta juhannustani, ruusuja rakastamasta!"
Liverteli Lemmon lintu: "Armas, pois älä ajele, mies olen me'estä tehty, sokerista sorvaeltu, minkä juon juhannustasi, sen pidät pitoja kekrin."
Seisoi seijas Sukkamieli, haukotteli hiljaksensa aamun alkavan punassa; kastehesta kutri kiilsi.
1904.
Menevät, murehtisinko?
Kangastuksina katoovat minun mieleni unelmat, piirtyvät pihoilta ilman tunturit todellisuuden.
Katuisinko, jos katoovat, menevät, murehtisinko? Kyllin katselin kuvia, kirjokaaria elämän, aron astuin hiekkamerta, silmä taivahan sinessä.
Tule tuuli, pohjatuuli, tunnen keitahan keväisen, luo lunta polulle, talvi, tunnen palmun päivälatvan, messua, Jumalan myrsky, kuulen kukkuvan käkösen!
1904.
Turjan tuomio.
Nyt sanon sanat ikuiset, kirot painan paasikirjat.
Kulo on luotu kulkemahan, kyy pitkä kähisemähän, miekka verta välkkymähän, sankari samoamahan.
Tulet, Väinämö väkevä, tuhmimmaksi tietäjistä, ajat Turjan tukkapäitä kuin ennen mielesi kuvia, ahavan ajama itse, pyörretuulen tutjuttama.
Menit maata talven kanssa, heräjä kevähän kanssa, Ruijan rantojen ilossa, Lapin yössä lauhkeassa!
Kuule koskien kohina kevätvirttä soittavaisten, kuule taivahan tohina kevättuulta huokuvaisen, tunne tulvat rinnassasi, Turjan virtojen vilinä, näe nuori Pohjan neiti, tutkiva, revontulinen, hoipu, houru, maita myöten, mielipuoli, merta myöten, etsi hallaista hametta, tunne tulta jäytavätä, ijäisen ikävän hiiltä, tuulta rinnan rauhattoman!
Juokse, Pohjan jäinen peura, souda, Turjan sotka hyinen, poika auringon tulevi, päivän kiekko kantapäillä.
1907.
Sukkamielen sauva.
Mirjamin laulu.
Kukka liittyvi kukkahan, rukka liittyvi rukkahan. Mihinkä liityn ma Mirjam rukka, missä on Mirjamin kukka?
Päivä painui jo vuorten taa, kuun on helmissä metsä, maa, helyjä välkkyvi heinät, oljet — missä on Mirjamin soljet?
Missä viivyt sa sulhoni, kussa valkea orhisi? Joudu jo luokseni angervoisen — vaiko jo löysit toisen?
1898.
Eräs Berliinin-muisto.
Pienoinen kapakka Charlotten-kadulla!
Et ole pienin sa mun muistoini kirjassa.
Niin monta iltaa näin sen peilissä ystävätäin.
Hän poissa on minulta nyt, ma yksin yöpynyt.
Hän muita jo lempi kai; kuva korvata sorean sai.
Ja jäähtyi kahvikin, kun istuin ja uneksin.
Ja kyynelet kylmät vain mun vierivät poskiltain.
Tarjooja-tyttönen mua katseli säälien.
— Lie rukkaset saanut hän, näin näytti hän miettivän.
Tai tyhjä sen kukkaro on. Kuka lieneekin onneton?
Oi, tyttönen herttahinl Sun aatokses arvasin.
Ja oikein arvasit, kun kurjaksi luulit mun,
Raha, jonka löin pöydälle, mun viimeisein oli se.
Mut silmäni kyynelet ne olleet ei viimeiset.
Jäi jäljelle paljonkin, tuli uusia myöhemmin.
Kaikk' onhan jo lopussa. Yhä raukka rakastan ma.
1898.
Kadonnut sävel.
1.
Oli aika, kun suuria aioin, maat taivaiksi unelmoin. Nyt istun ma yksin, yksin, näin päiviä viettää voin.
Voin istua aamusta iltaan ja soppehen tuijottaa, vedet kuumat silmistä tippuu, en pienintä säveltä saa.
Lien paljon ma lauluja tehnyt, mut yks oli kaunehin, oli mulla niin armas aihe — polo, kuinka sen unhotin!
2.
Se oli mun onneni laulu, sävel säihkyvä, voitollinen. Yöt päivät yhä ma etsin sitä pohjasta sydämen.
Ja vuodet ne vierii ja vierii, tuli silmien sammuu pois. Mitä siitä, jos löytyä kerran elon kauneus kadonnut vois!
Jo ystävät ympäri väistyy, ovat hapseni harmenneet. Mitä siitä, jos löytäisin kerran ens-lempeni säveleet!
3.
Haa, kuulkaa! Nyt se on mulla. Sen löysin ma vihdoin siis. On aikasi joikua, joutsen, ja kuolla nyt säveliis.
Te kuulkaa, kuinka ma laulan sysikutreista kassapään, miten pitkien ripsien alta, tuhat aatosta välkähtää!
Ah, näittekö varttansa norjaa? Yli kukkien kulkee hän, se on hän, minun haaveeni heljin se on impeni hämärän! ...
Vedet kuumat silmistä tippuu, ei kuulu kuin huokaus, ja kantelon kieliltä hiljaa soi hukkuvan parahdus.
4.
Epätoivoinen, yhä etsin, yhä huuleni humisee ... O, laupias Jumala, auta, mun järkeni pimenee!
5.
Taas haaveet koskena kuohuu, runot kuplina kumpuaa, ja veen yli vellamo nostaa käsivarttansa valkeaa.
Te näättekö katseensa kauniin? Ah, pois minut päästäkää! Ma tahdon kanssansa käydä meren puistoa viileää ...
Kas, kaikki niin oudosti katsoo! He laulusta hurmaunee? Ah, huomaan, on kieletön kannel, jota sormeni soittelee!
1898.
Kahdet silmät.
Näin ma kerran silmät synnilliset, silmät suuret, tummat, tulta-lyövät, jotka vaati kaikki tai ei mitään; niiden vierell' loisti silmää kaksi sinistä kuin lemmenkukka rannan, eikä mitään vaatineet ne multa, mutta lupasivat kaikki, kaikki.
Ja ne voitti, silmät synnilliset, ja ma annoin kaikki, kaikki, kaikki, kodin, heimon, työni tyynen onnen, ylpeyden ja omantunnon rauhan, enkä mitään, mitään saanut vastaan, vaan mun autuutein ol' antaminen.
Taaskin loistaa mulle silmät kahdet, toiset suuret, suruiset ja tummat, suurentamat pitkäin kärsimysten, ja ne viittoo, kutsuu, kuulkaa, kuulkaa: "Karatkaamme täältä kauas, sinne, missä arvokkaamp' on ihmis-elo, alkakaamme ajanjakso uusi, nousten itse, toinen toista nostain, kohti korkeutta öisten tähtein, ihanuuteen itselömme pyhän!"
Näin ne tuikkii mulle tummat silmät; mutta kiehtoo myöskin silmät toiset, siniset kuin ensi railo jäässä, jossa päivän kilo karkeloipi: "Tule, sylitysten syöksykäämme, nuoret oomme, riemustamme rikkaat, tai jos sinä et, niin olen minä, annan armauteni täyden sulle, suutelen sun kuninkaaksi taikka tapan, ett'et enää toista lemmi!"
Aika muuttuu, minä myöskin muutun; silmät suuret, suruiset ja tummat samat on kuin ennen synnilliset, silmät, joista kilo karkeloipi, ovat ystävättärensä parhaan — luulen, taaskin voittaa synnin silmät.
1901.
Alkibiadeen näky.
Ma tiedän immen niin valkean kuin marmori templissä Minervan.
Theano, temppelin impyinen! Oi, koskaan unhoita sua ma en.
Sa seisoit kirkasna, kuultavana; ma kuljin maassa niin matalana.
Olin juonut päivät ja itkenyt illoin, kai Panathenaian oi' juhla silloin.
Oli päivä laskenut laaksoissa, mut rusko kimmelsi vuorilla.
Ja kädessä malja ja seppelpäin ohi Minervan templin me kuljimme näin.
Yks filosofeerasi, toinen lauloi ja kolmansi katu- tyttöä kauloi.
Sa seisoit templisi portahilla; ma kuljin varjossa viileen illan.
Ja poimut vaattehes valkean suli ruskohon päivyen laskevan.
Sun nähdessä silloin mun seisahti syön kuin Arkipelaagissa aalto yön.
Ja aallossa taivahat kuvastui ja taivahan tuhannet tähtöset ui.
Mut koska sa silmäsi laskit alas, niin jällehen myrsky mun rintaani palas.
Ja myrsky se raivoo vieläkin, en unhoita impeä temppelin.
1901.
Lydian laulu.