Part 3
Ei, ei, se vain oli kukkanen, mi aukes aamuhun, kevääsen.
30. Salonkikeskustelua.
Kuten tahdot sa, kullannuppuni! siis ollaan me oudot jälleen? Taas alkakoot hymyt, teeskelyt, koko "volangin" heitto, kas tälleen!
Siis mistä me viimeksi puhuimme? Kai, minä luulen, "premiääreistä", tai ehkäpä tahdon voimasta tai naistyöstä ja Ellen Keystä?
Mikä neidin se miel'pide olikaan siitä työstä, mi mennyt on väärään? — Ei, heitetään tämä helkkunaan tai muuten ma muiskun määrään.
Ja silloin ma vannon, ett' auta ei sua daamin muoto, ei miini, vaan tanssien lähtevi Ellen Key ja tahdon on silmät kiini.
31. Kun muistelen —.
Kun muistelen, kuin monta iltoa olen istunut yksin, yksin, ja katsonut taivahan tähtiä, jotka vilkkuvat vieretyksin, niin tyttöni, ah armaani, sua lähelle tulla mun täytyvi ja katsoa kauan, kauan.
Kun muistelen, kuin monta taivalta olen kulkenut korpimailla, olen uupunut alle kuusien ja istunut iloa vailla. niin tyttöni, ah armaani, sua suudella kauan mun täytyvi ja itkeä, itkeä hiljaa.
Kun muistelen, kuin monta aatosta ole aatellut pahaa siellä, jotk' oisi yhdessä vältetty ja voitettu yksimiellä, niin tyttöni, ah armaani, mua lempiä paljon sun täytyvi ja lempiä kauan, kauan.
32. Herodiaan tytär.
Ja jos minä oisin Herodes ja jos sinä tanssisit mulle, niin luulenpa, että ma antaisin oman päänikin palkaksi sulle.
Mut ethän sa päätäni pyytäiskään, sinä pyytäisit sydäntäni — oi, ota se, tyttöni armainen, jos tanssit mun edessäni.
Oi, tanhua, tyttö, mun eelläni ain elon tiellä ja huntua heitä, niin riemuiten rinnoin ma hurmeisin olen astuva elämän teitä!
33. Jes siunatkoon.
Jes siunatkoon, miten sievä hän on, kun näin häntä katselen! miten silmänsä säihky on sammumaton, miten kaulansa valkea, kaareva on, ja alla sen kainoin kummuin povi aaltoo armahinen!
Ja hänt' olen onneton, vältellyt, mua hullua, hupsua voi! Ma hänt' olen vältellyt, väistellyt, hänet unhottaneenikin luulin jo nyt — jes siunatkoon, miten sieväks hänet sentään Luojansa loi,
Ei, turhiksi kääntyi tuumani mun, kun jälleen nähdä sun sain. Sun oon minä onnessa, murheessa sun ja saat sinä leikkiä lemmellä mun, kun saan minä leikkien kiertää yht' tummaa kutrias vain!
34. Jäähyväisten jälkeen.
Oi miksi, miks häntä moiti en, kun multa hän kaikki vei — mut kuinka jos kurja ma lienenkin, sua kieleni kiroa ei.
Sano mulle, miks sua vihaa en, ahonkukkani armahainen? Mut siksikö minä sua vihaisin, kun kaunis sa olit ja — nainen!
Miten voisin ma herjata hellintäin, suven pääskylle pahaa suoda, miten saattaisin mustakulmalleni minä murheen pilviä tuoda?
Hän oli vain lintu, mi istumaan lens mökkini ikkunalle, hän kukkanen oli, joka tuoksahti ahon yöllisen astujalle.
Hän lauloi illan, hän lauloi kaks, hän tuoksui yöllisen hetken — ja siitäkö häntä nyt vihaisin minä loppuhun eloni retken?
Ja siitäkö häntä nyt soimaisin, kun hetken hän kuormani kantoi? — Ei, kaikki jos multa hän ottikin, niin kaikki hän myöskin antoi.
Hän lauloi mun mökkini laajemmaks, toi onnen mun ortteni alle, hän antoi aartehet köyhälle ja toivehet toivottomalle.
Hän sytytti suuria aatteita, hän ventoja vesiä näytti, ja keskellä yön sekä pimeyden hän salaman soihtua käytti.
Hän terästi tahtohon tarmoa, hän lietsoi lauluhun tulta — mut kaikki jos mulle hän antoikin, niin kaikki hän ottikin multa!
35. Porraspuulla.
Puron ylitse kaita on porraspuu ja tyttö on portahalla. "Pois tieltä tyttönen vienosuu, kas, kiire on kiiruhtajalla!"
Mut tyttösen silmät ne suurentuu kuin katsois ne kummastumalla: "Tule poika, jos ei sua pelota muu, mut virta on vierivä alla."
Me seisomme portaalla vastakkain. Mun täytyvi tästä yli! On saatana itse mun takanain,
mi saalistaan ei hyli. Mut tyttö se seisoo ja seisoo vain, ja auki on aallon syli.
36. Väärinkäsitys.
Sinä olet niin viisas, niin viisas, huu mua ett' ihan peloittaapi, ja taas mitä tullevi tapoihin, sun vertaas etsiä saapi.
Saa etsiä kuudesta kylästä, yli kymmenen kihlakunnan, ja jos sua löytävät viisaampaa, niin löytävät lesken ja nunnan.
Mitä maailmasta me huolimme! Emme siihen me kuulu enää! Siis heitä se viisautes helkkariin ja näytä pitkää nenää!
Hän otti mun neuvoni onkehen ja hän tahtoni tarkoin täytti: hän kerran keikahti kannoillaan ja — mulle hän nenää näytti.
37. Kaarin.
Kas, lempi se on kuin kukkanen, ja kukkia lempivi Kaarin, hän poimii ja painaa ja liimaa sen ja saa soman "eksemplaarin".
Ja lempi se on kuin lintunen, kun sai sydänhaavan syvän; mut Kaarin se ottaa ja täyttää sen ja saa sulan hattuhun hyvän.
Häll' onkin jo kaunis museo niin nuoreksi kokeilijaksi. Taas eilen ma näin, miten vietihin sinne koppelonpoikaa kaksi.
38. Juhannus.
Minä avaan syömeni selälleen ja annan päivän paistaa, minä tahdon kylpeä joka veen ja joka marjan maistaa.
Minun mielessäni on juhannus ja juhla ja mittumaari, ja jos minä illoin itkenkin, niin siellä on sateenkaari.
39. Serenaadi.
Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet, kevätkuutamot koivujen alla, tuli lemmen kaihot ja kyyneleet ja lemmen hehkut ja halla.
Voi, kuinka ne lemusi kukkaset mun impeni ikkunalla! Voi kuinka ne helisi kanteleet mun impeni akkunan alla!
Ja kannel se helkkää vieläkin. Mut kuihtuneet ovat kukkaset, syys tullut maahan ja sydämihin.
Mun lempeni kieliä kuule sa et; minä yksin yössäni murehdin, mut muiden sa murheita kuuntelet.
40. Kesä.
Oli kesiä ennenkin mulla, suvi-aikoja suuriakin, mut kukat ne umppuunsa kuoli, nuput nuoret kyynelihin.
Nyt aukee ne kaikki, kaikki, maa kukkii ja rehoittaa, maakerrat kertojen päällä päivänpaistetta uhoaa.
Nyt kukkii ne kaikki, kaikki, kesät entiset kilpaa vaan, tuolla yks terälehtiä tekee, täällä toinen jo marjojaan.
Tule, tyttöni, laulujen lehtoon! Alla virpien vilpasta on. Siellä tiedän ma pehmeän turpeen ja mairehen marikon.
Syö, tyttöni, poimi, poimi! Kesän aika niin kerkeä on. Mut myös älä suutu, jos suuhus satut saamaankin raakilon!
Meill' on niin kiire, niin kiire! Emme ehdi me vartomaan. Maa kukkivi vuodesta vuoteen, meill' yksi on elämä vaan.
Ja yksi on elämän kesä! Ikä ihmisen lyhkänen on: päivä yks kun lehteä tekee, jo toinen on marjaton.
41.
Sinä tanssit kuin rautalangalla, sua näytellä rahasta voisi, sulta puuttuvi "impressaario" vaan, niin onnesi varma oisi!
Sinä tanssit kuin rautalangalla, sinä vuoroin otat ja annat, sinä milloin heität mun helvettiin, taas milloin taivohon kannat.
Sinä tanssailet tapojen langalla ja houkuttain sinä horjut, mut juuri kun toivon sun putoovas, sinä punastut vaan sekä torjut.
42.
Älä usko, tyttö, mun laulujain, ne eivät totta puhu, mut usko, mit' ihmiset sanovat ja mitä huutaa huhu!
Ne kertovat jotakin toista kuin sulolaulut ja laulajan aatteet, ne pesevät pois sävelpuuderin ja näyttävät värjätyt vaatteet.
Mut yksi on väri, mi kestävi, jota pestä ei tuhansin merin: mitä koskaan on kaunista kirjoitettu, jota kirjoitettu ei verin?
43. Yksin.
Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin olla se voi, joll' on vain yksi aatos ja yksi sävel, mi soi.
Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin on ihminen, joll' oli vain yksi onni ja yksi unelma sen.
Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin olla se voi, joll' on vaan yksi murhe ja yksi muisto, mi soi.
44.
Minä luulin sun eloni onneksi, sinä olitkin elämä itse, joka kuljetit kautta riemujen, mut kuljetit myös murehitse.
Minä luulin sun henkeni herättäjäks, sinä olitkin unhotar unen, joka lahjoitit ruusut laaksojen, mut myöskin vuorien lumen.
Minä luulin sun yöni salamaks, sinä olitkin itse yöhyt, min kupeilla mantteli musta on, mut otsalla tähtivyöhyt.
45.
Mitä on tää? Mistä on sunnuntai tää mieleni pyhäköissä? Miks metsä hohtavi hopeissa ja kuuset on kultavöissä?
Miks aika seisoo ja arvelee? Miks viikot niin vitkaan mataa? Minä yhdessä yöss' elän enempi kuin ihmiset vuosisataan.
Mun aatteeni liitää ja laatelee, multa haihtuvi paikka ja aika! Oi, ethän sa, tyttöni kultainen, myös lie vain haihtuva taika?
46. Don Quijote.
Mitä tahtoisit, kultani kutripää, sen tiedän, mut antaa en voi! Sinä tahtoisit lempeä läikkyvää, joka kulkee ja karkeloi.
Sinä tahtoisit taivasta muuttelevaa, suvipäiviä, pilviä illoin, sun onnesi taas olis taltuttaa, mitä myrskyt ne velloi silloin.
Ja mielestäs vesillä vieriä ois siinä venheessä suloisempi, joka vaappua, vaaroilla uhata vois — ei niin ole laulajan lempi.
Kas, laulaja, hän on sotamies! Hän Iempivi soturin lailla, min mielessä aina on kotilies, vaikka vierii hän vierailla mailla.
Ja laulaja, hän on ritari — vaikk' oiskin vaan de la Mancha — hällä kädess' on toisessa kitari ja toisessa peitsi vankka.
Hän sotii ja kulkee ja kullervoi — vaikka tuulimyllyjä vastaan — mut maailman kaiken hän taistoon voi toki vaatia armahastaan.
Hei, eespäin, ratsuni vaahtoinen vaan! Mitä siitä, jos nauravi Pansa! Ei tallirenkejä milloinkaan runo sallinut satulahansa.
47. Pieni tarina.
Oli mullakin pienet murheeni, mut minulle niiss' oli kyllä, vaikk' ohitse kulkenut toinen ois ne kuitaten hymyilyllä.
Oli mullakin pieni onneni, mut minusta oli se suuri, ja luulenpa, siks oli suuri se, kun se mun oli onneni juuri,
Oli mullakin pikku lintunen, ja minusta se oli soma. Mut sepä se juur' oli murheellista, kun ollut ei mulle se oma.
48.
Ei sallittu täällä mun käydä sun kanssasi polkuja maan, mut jos sinä väsynet joskus, niin tule mun luokseni vaan.
Oi, kun sinä kyllästyt kerran ilon, kauneuden karkeloon, ja kun sinä halajat kuolla, niin tule — ja valmis ma oon.
En osannut täällä ma käydä sun kanssasi karkeloin. mut tule — ja Tuonelan mailla opas ehkä ma olla voin.
Näät siellä tunnen ma kaikki, puut, pensaat ja polut jo nyt. Siell' olenhan niin monet kerrat sun kanssasi kävellyt.
49. Veneretki.
Minust' oli kuin olisi soudettu me kirkasta järven pintaa ja aurinko aaltoja lämmittänyt ja rantakallion rintaa.
Oli niinkuin oisi me laskettu sen kallion kaunihin alle ja kaahlattu hietaa valkeaa ja kuljettu kukkulalle.
Ja eikö aurinko laskenut taa saarien, salmensuiden, ja tullut ilta ja tullut yö yli laaksojen, laulupuiden?
Ylt'ympäri tanhusi terhenet yön, utu ulapan aalloilla sousi, unen vallassa laaksojen lammet ui — ja uni se nousi ja nousi.
Se heilahti oksalta oksalle, se kukasta kukkahan kiipi — me seisoimme vuorella käsikkäin ja katsoimme, kuinka se hiipi.
Oi, lyhyt on Suomessa suvinen yö! Pian aurinko aalloista nousi. Mut siitä asti mun aatoksein yhä unten aaltoja sousi.
50.
Kun tietäis, kumpi se toistaan lie itkenyt enemmän? Kun tietäis, kumpi se nauraa voi nyt enemmän, minä vai hän?
Mut mitä me huolimme siitä! me nauramme kumpikin vaan. Hei, hahhahhaa! — Mutta minua ei petä naurus se milloinkaan.
Se ei mua pettänyt ennenkään. Minut kyynelin petti hän. Kun tietäis, kumpi se toistaan lie pettänyt enemmän?
51.
Kai ihmettelit sinä itsekses, miten paljon ma sentään kestin, miten siedin sun nauruas, pilkkaasi, sen ennen kuin erolla estin.
Minä näin, miten silmäsi puhuivat: "Tuolla miehell' on kova pinta!" Siin' oikein arvasit, armahain: kova on elon erakon rinta.
Se mies, joka kuullut ei ijässään ole kultaisen naurun soivan, mitä huolii hän, vaikka hän huomaa sen hälle itselleen ilakoivan. Miten huolii hän, vaikka hän tunteekin, ivan veitset kuin ihoa viiltää! Hän kuulevi vaan ja hän kummeksuu, ja silmässä kyynel kiiltää.
Hän oppivi vaan ja hän oudoksuu ja hän silmänsä hiljaa sulkee, hän uskoo vaan ja hän uneksuu, ja mielessä kuvat kulkee.
52.
Sinä teit minun eloni lauluksi ja mun arkeni sunnuntaiksi, sinä kylvit mun polkuni kukkihin ja korpeni kotimaiksi.
Sinä teit minun päiväni unelmaks, sinä seuloit unhon lunta. Oi, seulo'os, tyttö, mun silmiini ain, oi, seulo'os hyvää unta!
Maan mahtavat höyhenvuoteillaan ne unta pyytää ja palvoo. Sill aikaa ma silmäni ummistan ja vain mun onneni valvoo.
53. Kuu kalpea.
Kuu kalpea kulkevi kulkuaan, kevät-yö on kaunis ja pyhä. Kai aika jo ammoin erota ois, mut yhdessä ollaan me yhä.
Yön tuulonen hiljaa tuudittaa lepän lehviä uinuvia. Sydän ääneti sykkien aavistaa suven suuria unelmia.
54. Ave Maria!
Mitä olet sinä, tyttöni, minulle? Olet helkkyvä helmivyöni, pyhä rukousnauha mun muistolleni, kun synkkänä saapuu yöni.
Minä hyrisen lauluja hiljakseen ja ma helmiä hymisten siirrän, sana sanalta laulan ma lauseesi, sävy sävyltä muotosi piirrän.
On kuin sun piirteesi pieninkin ois isämeitä ja "avemaria", ja vaikka ma' maass' olen polvillain, kuin öisin ma ylpeä liian!
55. On niin armasta ajatella.
On niin armasta ajatella. elämä kerran ett' uudistuu, sinä olet tyttönen suurisilmä, minä olen poikanen naurusuu.
On niin armasta ajatella, että me yhdessä kasvettais, yhdessä juostais nurmet ja metsät, toria saatais ja toreiltais.
On niin armasta ajatella, että me toistamme lemmittäis, että kun yhdelle tulisi murhe, toinenkin itkusilmihin jäis.
Ei meitä maailma eroittaisi, ei rikos, ei sydäntuskatkaan, sulho ois suuri ja nuori ja vankka, morsian hohtava valkeuttaan.
Sulhanen laittaisi suuren talon, jonne hän impensä ihanan veis, impynen sulhonsa ikkunalla illoin istuis ja lauleleis.
On niin armasta ajatella, että me joskus sen elämme, oi, että me jossakin elämme kaiken, kaiken, mit' tääll' emme elää voi!
56.
Lepän lehdille lauluja kirjailen ja heitän ne virran viedä. Yks vierivi sinne ja toinen tänne ja kunne ne vierii, en tiedä.
Mut jos joku lehtynen lentoon jäis yli aaltojen ainiaaksi, ja jos joku virsi vieriä vois tarusaarehen, aikojen taaksi,
niin kansalle saaren vehreän sen se laulais laulua uutta, miten suukkoset antaa kuoloa voi ja suukkoset kuolottomuutta.
57.
Mua suutele kerran ja suutele kaks ja suutele kertaa monta! Me tahdomme uskoa eilistä unta ja huomenta huoletonta.
Kun pääsi sa painat mun rinnallein, niin koskien kohinan kuulet! Ja aaltojen kansa kun suutelee, niin hurmehissa on huulet.
58. Yölaulu.
Sano, koska koittaa se aamu, jona helposti herätä voin? Sano, koska lankee se ilta, jona iloisna uinua voin?
Sano, tiedätkö, milloin joutuu se joulu ja kynttilät? ja milloin haihtuu ne haamut, jotka takana käyskelevät?
Elä pelkää! En minä itke. En itkenyt vuosihin. Mut vuosia unt' olen nähnyt ja uskonut unihin.
Ja uni jos yksi se petti, niin uskoin ma uutehen; mut unista kauneista kaunein olit, tyttö, ja — viimeinen.
Minä luulin sun siksi aamuksi, jona helposti herätä voisin, minä uskoin sun siksi illaksi, jona iloisna uinuva oisin.
Minä uneksin jouluni joutuneen, kera kuusien, kynttilöiden, minä luulin haamujen haihtuneen ja mennehen metsä-öiden.
Ja luulin jo, ett' olin ihminen, en ainainen uneksija, ja luotin jo, ett' olin onnellinen, en onnen vain — runoilija.
59. Lintu.
Lens lintunen mökkini lasille ja lauloi kaunihisti. Moni otti kiinni sen lintusen ja sen vangiks häkkihin pisti.
Minä annan sen laulaa lasilla vain ja käyskellä kädelläni, minä syöttelen pieniä muruja sille, mut syöttelen sydäntäni.
Moni sulki sen lintusen häkkihin ja sen suuhun ryyniä pisti. Mut eipä se sitten laulakaan niin kuoleman-kaunihisti.
60.
Minust' on kuin kuulisin vasta nyt linnunlaulun ja muun, kuin näkisin vasta nyt taivaan ja taivaalla tähdet ja kuun.
On ilmassa luomisen aamu. Maa kylpevi kasteessaan. Veden päällä käy Herran henki ja päivä on päällä maan.
Minust' on kuin oltais me yksin, ens ihmiset elämän tään, ja kesyjä ois pedot korven ja tulis ja työntäis pään,
ja me karhuja siliteltäisi, salon hirvejä hyväiltäis, ja yötämme vartioimaan jalopeurat ympäri jäis.
61. Alppiruusu.
En takaisin muuta ma tahdokaan, mut anna mun ylpeyteni, mun alppiruusuni ainoa ja ainoa aarteheni.
Oli orvon se leipä ja köyhän turva ja ystävä yksinäisen. Sen henkeni kaupalla poimituks sain vuorilta elämän jäisen.
Suon kaiken ma muun, suon kauneuden ja laulun ja lemmen sulle, mut se oli mun, minun yksin vain, ja anna se jälleen mulle!
62. Aino-neiti.
Joukolan joen suulla sinisorsa sousi, nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?
Veli nuori veikaten vieri ulapalla. Sisko asui enimmäkseen emon siiven alla. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?
Veli nuori taistelohon vaati vankempansa: Lunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?
Päivä laski, lummekukka sydämensä sulki. Väinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?
Sydän kielsi, äiti käski — kumpaa tuli kuulta? Raitoja hän rakasti ja lempi länsituulta. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?
Huojui heinä Joukolan joen rannan alla. Impi itki angervo paaden pallealla. Kenpä, kenpä; joella Joukolan nyt soutaa?
Aamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksi aallotarta kolme — Aino-neiti neljänneksi. Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.
Raitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta. Taisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta. Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.
63. Onnen kulta.
Voi, tyttöparka, sun ritarias ja voi sua itseäsi! Miks kaipaamme, mitä ei silmä nää ja mitä ei koske käsi?
Mitä etsimme lemmeltä enempää, joka kaukaa kangastaisi? — Minä luulen, ihmiset muinoisin sitä onneksi sanoa taisi.
Ne ihmiset vanhojen aikojen ne oli niin vanhoilliset, ne söivät ja joivat ja nukkuivat ja — olivat onnelliset.
Mut juhla-onnesta heilläkin oli sentään mielet omat, ja jos joku äkkiä onnen sai, siitä sormukset tehtiin somat.
Siitä tehtiin kultaiset kellot vaan ja korvarenkaat ja käädyt, mut niitä ei tietysti kantaneet kuin yhdet ja ylemmät säädyt.
Mut niitä ei tietysti kannettu kuin joskus juhlatiloin, kuin apin ja anopin peijahin kälyn, langon perhe-iloin.
Mut muuten ne lepäsi lippaissa ja piirongin laatikoissa — oi muistatko, impeni, iloa, kun sai lapsena penkoa noissa!
Ja muistatko, silloin jos käsiimme sai pikkunen samettilipas, heti äiti sen kiirehti korjaamaan ja hän silmäänsä kädellä hipas.
Se oli hänen onnenlippaansa, onnen kultansa ainokainen — tai oli -se vaan hänen äitinsä onni tai äitinsä äidin vainen.
Ne kulkivat polvesta polveen näin, ne kulkivat suvusta sukuun, ne kuuluivat niinkuin silkkihuivit ja sametit juhlapukuun.
Nyt maailma paljon on edistynyt! Ei juhla-onni nyt riitä, nyt onnea arkeenkin tahdotaan joka päivälle osansa siitä.
Nyt maailma paljon on edistynyt! Tosin vieläkin juodaan ja syödään, mut onnen kulta se myntätään ja ostetaan ja myödään.
Ja ihmiset ovat niin iloiset ja lyövät lompakoitaan: "Kas, täällä onni on oikea, kun vaan sen oikein hoitaa!"
Ja ihmiset sanovat omakseen, min vaan ovat omaksununna, vaikk' kunkin onnessa selvästi on vaakuna valtakunnan,
Mut täällä on joukossa toisia, joille myntätty onni ei riitä, jotka tahtovat itse leimata sen, oman kuvansa katsoa siitä.
On niitä, jotk' etsivät, kaipaavat sitä puhdasta vuoren kultaa, jotka kaivavat harkkoja haaveiden ja saavat — mustaa multaa.
Kas oikean kullan jo korjanneet on aikoja vuorten Hiidet pois rahvahan käsistä raa'oista, ja eessä on ukset viidet.
Mut jos sull' on rohkeutta rinnassas ja uskot lempehen nuoreen, niin tule, ja riemuiten käsikkäin me syöksymme Hiiden vuoreen.
Niin tule, ja kultaiset haavehet me taomme kultatöiksi, me taomme ne miesten miekoiksi ja sorjiksi sotavöiksi.
Ja otamme Hiidestä orhit nuo, ne korskuvat, kiiltokarvat — hei, näillä varsoilla ratsastaa vain valiot ja harvat!
Pois alta nyt, ihmiset ahnehet! Sylis aukaise, maailma saita! Kun Hiiden keisarit kulkevat, niin aukee joka aita.
64.
Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä niin tunnuin ma mielestäsi, kun vaieten, ilman aatteita, minä istuin sun vierelläsi.
Elä tuota, oi impeni, ihmettele! Oli mullakin aatteita ennen, oli aatteita antaa sullekin, oli antaa tullen ja mennen.
Nyt mulla on aatos yksi vaan. Ken yhden on seurassa aina, se tyhmistyy, vaikk' aatos se ois itse taivahan Luojalta laina.
Nyt mulla on aatos yksi vaan. Ja mitäpä puhuisin minä, kun tuota et aatosta kuitenkaan minun lausua sallis sinä.
65.
Kunis kukkivat kanervat kankahan ja vehreä rannan on raita, sinis vapaana keikkuos, tyttöni, vaan ja impenä iloitse maita.
Mut puolat kun palolla punertuu ja vaapukat vaarain luota, niin silloin, tyttöni vienosuu, ole varoillas sekä vuota!
66. Pieni ballaadi.
Honka se humisi ikkunan alla, tyttö oli ikkunassa. "Minkähän lienevi tuulen teillä kultani kulkemassa?"
Tuulet ne honkoa huojutteli, sulhoa suuret surut. "Kenenhän pitkiä peijaita nyt ulvovat tuulien urut?"
Hongan katkasi suuret tuulet, tyttösen katkas kaipuu. Sulhanen mailla vierahilla vaeltaa ja vaipuu.
67.
Tän yön me tahdomme tanssia, puun tiedän ma nummella tuolla, sen ympäri hyvä on hyppiä — ja sen oksahan kaunis kuolla.
Se puu on suuri ja korkea kuin taivaalla ukkosen lonka. Sen puun sen totta sa tunnet myös — se mun on murheeni honka.
Se taas niin huokaa ja humisee, se taas niin suree ja soutaa. Elä vapise, tyttöni valkoinen, se vain meitä tanssihin noutaa.
68. Sydämen kepponen.
Minä sydämeni hautahan heitin ja haudan ma kukkasin peitin, ett' ihmiset katseli ihastuin — mut arvatkaa, miten vihastuin, kun sydämen itsensä ilolla tässä näin omaa kantaansa imehtimässä,
69. Niin jos oisit lauluni.
Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, äänet kaikki kaiuttaisit, kaikki sävelet sä.
Metsässä on suuret puut ja metsässä on marjat, metsässä käy kontiot ja köyhän kotikarjat.
Kukat pienet kukoistavat suurten puiden alla, valkopilvet vaeltavat suven taivahalla,
Hongat hiljaa humisee ja käkö kukahtelee, Köyhän sydän keveämmin silloin sykähtelee.
Alla suurten surujenkin kukkii kukat mieleen. Köyhä kukan kuroittaa ja pistää rintapieleen.
Kukka orvon kumppani ja laulu köyhän liesi, metsä meidän tuttava, mut vieraan vihamiesi.
Tuttavalle metsän polut itsestänsä aukee. Vieras maita vierivi ja rauhatonna raukee.
Tuttavalle "tervetullut!" joka kuusi kuiskaa. Vierahalle joka oksa uhotellen huiskaa.
Kell' on rikos rinnassa ja ken ei sitä kadu, outo on se metsässä, myös outo mailla sadun.
Sille siellä myrsky käy ja korpikuuset ruskaa. Katuvalle metsän huoju huojentaapi tuskaa.
Paatuneelle pahat henget metsän puista puhuu. Itkevälle metsän immet valkohunnut huhuu.