Part 2
Hanget soi, hanget soi, jo päättyvi talven valta. Pyytehet pursuvat sydämessäin taas vuosien roudan alta.
Hanget soi, hanget soi, ne Suomehen kevättä soittaa. Toivo jo uus, usko jo uus läpi murheeni muistojen koittaa.
Hanget soi, hanget soi, ne soittavat Pohjan häitä. Riemujen leivoset lemmestäin jo laittavat laulunpäitä.
Hanget soi, hanget soi, kevät saapuvi tuoksuvin tuulin. Rintani lyö, rintani käy, min jäässä jo olevan luulin.
1897.
Hämärissä.
(1897).
"Mais oú sont les neiges d'antan?"
Villon.
1.
Ne silmät ne onnea säihkyivät niin hurjaa, hurmaavaa, ne silmät ne riemua räiskyivät niin kummaa, kumpuavaa.
Sun onnesko outo se saihkyi niin, kun kukkana syntyä sait, kun tulta sa heittelet tunteisiin ja vallat on eessäsi vait?
Vai loistiko niist' oma onneni tuo, jota eloni halki ma hain, joka kutsuvi luo, joka käskevi luo, mut kaikuna karkaa ain?
2.
Minun mieleni oli kuin lampi niin musta ja mutainen, ei päivä sen pohjahan päässyt, ei kulkija rannalle sen.
Opin ongelmat elämän taiteen, mitä ympäri näin, sitä tein: ivanauruin ma itkuni peitin, runokukkasin kurjuutein.
Minun mieleni oli kuin sammal yli aaltojen salaisten. Sen kalvossa kanervat päilyi, mut yö oli helmassa sen.
Ohi vaelsi valkea impi, näki kukkaset kummat vain, ja hän lammelle laulaen riensi, ei huolinut huudoistaan.
Voi, impeni valkea, vieno! Pian poimitut kukat on sen. Mut kukkien alla on aalto niin musta ja mutainen.
3.
Sun äänesi milloin se säteilee kuin kirkkahan kiteen särmä, taas milloin haavehin hälvenee kuin nukkuvan nurmen härmä,
Sen sointua kuulin ma kummaksein, se syömeni pohjahan syöpyi, se tuskalla täytti mun tuntehein ja unteni vieraaks yöpyi.
Oi, itketä impi mun syöntäni ain sinä tuskilla särmäisillä, kun tuskani tummat sa verhoat vain taas haaveilla härmäisillä!
4..
Oi, istuos impeni tänne, niin annamme aattehen, niin annamme aattehen lentää yli vuorien, laaksojen.
Me lennämme lemmen siivin kotiseutuhun kultaiseen, mi yksin talvityössä nyt nukkuvi mökkineen.
Mekin tehtäis tölli sinne, ahon laitahan, alle puun, siell' illat istuttaisi vain valossa valjun kuun.
Tai ääressä takkavalkeen menis talviset illat nuo, kun mökkiä kinokset kietää ja haavehet haamuja luo.
Sinä polkisit rukkia pientä, minä verkkoa kutoisin, ja joskus, viikkojen päästä, tulis vieraskin töllihin.
Joko pelkäsit, etelän perho? joko lähdemme lentämään taas maille lemmen ja riemun ja jätämme talven ja jään?
5.
En tiedä, miks sua pelkään, kun noin sua katselen. On kuin sun silmies yöstä sois kaikuja kellojen.
Ne soittavat riemuhun suureen tai suurerien murheesen. En tiedä, miks sua pelkään, kun noin sua katselen.
6.
Mikä on laulu lainehilla, soitto aalloilla sorea? — Laiva aaltoja ajavi, häävene vesiä käypi. — Kenen on kulta kulkemassa, kenen on häätulet hämyssä? — Sirkan on vesillä venho, sirkan tuoma tuhtopuulla. — Kuka on kulta heinäsirkan? — Lepinkäinen leppälintu. — Minne matka miekkosien? — Saarelle selälliselle, terhenniemen tanterelle.
7.
Hän kulkevi kuin yli kukkien, hän käy kuni sävelten siivin, niin norjana notkuvi varsi sen, kun vastahan vaiti ma hiivin.
Ja kunis mun voimani kukoistaa ja soi minun soittoni täällä, sinis laulujen laineilla käydä hän saa ja kulkea kukkien päällä!
8.
Leikitäänkö? Leikitään. Kisasilla kiistellään. Ole sinä kissa, minä olen hiiri! Täss’ on tanhumme piiri.
Hupsis! Ohi hurahdit. Kupsis! Kohti kurahdit. Joko tuli hirmu, joko tuli surma? Ei, vaan huulien hurma.
9.
Oi, suljehan silmäsi, sirkkusein, ja luoos kiinni luomet, niin näätkö sa vieläkin virran veen ja tunnetko rannan tuomet?
Ma tahtoisin tuomien tuoksut nää sun rintahas ijäiseksi ja tehdä sun päiväs ja tehdä sun yös sinivirtojen välkkeheksi.
10.
Nuku hetkinen, impeni nuori, nuku hiljaa hetkeä kaks, niin teen minä tenhosoljen unes valkean vartiaks.
Taon soljeksi toivoni kullan, katinkultani kauneimman, sydänhelmeni, lauluni helkkeen, teen solkisen soreimman.
Se untesi ulpuja suojais, sulot varjelis valkoiset, sen suullesi suutelen hiljaa. Toki tuosta sa heränne et?
11.
Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin, kun yö liki ikkunan liikkui — se virsi viihdytti niin.
Se antoi rintahan rauhaa, se uskoa unehen loi — jos muistat vielä sen virren, nyt laula, laula se, oi!
12.
Hyi, kuinka sa, impeni, hymysit noin ihan keskellä kerrontaas, kun untes jo kentillä karkeloin — hyi, miksi sa hymysit taas?
Vai arvaatko, impeni armainen, sa mille nyt nauroit, mille? Sa nauroit umpuille nuoruuden, elos haaveille hienoimmille.
Se hymy se herjasi hennointas, se pyhintäs anteheks pyys. Vai etkö sa tuntenut, rinnassas miten silloin riemusi syys?
13.
Sa kuuletko laulua kummaa, joka lemmikin lehdiltä soi, se minulle mielen oudon ja haavehet herkät toi.
Oli kerran neiti, mi nuorna kevätpolkuja karkeloi, niin tulikin vastahan syksy ja sylinsä auki loi.
Voi, kuinka ne säikähti silloin tien laidalla laulupuut, voi, kuinka ne kuiskivat silloin sinivuokot ja siskot muut:
"Varo syksyä, valkea neiti, ja kummejas kuulekin!" Ei tyttö se kummeja kuullut, meni syksylle sylihin.
Mut saipa ne siskot ja kummit nenän kyynärän pitkän kai, kun helmasta syksyn synkän kesän nousevan nähdä ne sai —
Kesäpäivät kaunihit, vienot kuin kukkaset lemmikkein. Sa kuuletko laulua kummaa, jota sykkivi sydämein?
14.
Katsokaamme kauan näin silmän pohjaan, sielun pohjaan, salaisille salmiloille venhoni veikaten ohjaan.
Soudelkaamme kauan näin silmissämme, sieluissamme, utuisilla ulapoilla sotkina soudelkamme!
15.
Kuin kilpaa kulkuset soivat ja kummasti loistavi kuu. Kas, tuolta jo tuttu kirkko yli kuusien kohoutuu.
Tuo tuolla on pappila, tuolta näät Tuovilan kattoja, ja täällä on äitini hauta — miks vienosti värähdit sa?
Elä pelkää, impeni nuori, ei emo sua peloittais, häll' oli niin lempeät silmät — jo kirkkokin jäädä tais.
16.
Hän onneton rannalle uinui sinikellojen siimekseen, ja kellot ne hiljaa keinui ja soitteli sormet veen.
Hän onneton rannalle uinui — käen kukkuhun heräsi hän, hän ennen einettä kuuli käen kultien helkkyvän.
Hän onneton rannalle uinui — ja poikasen povessa ain nyt aaltojen sormet ne soittaa ja kellot ne keinuvi vain.
17.
Näkinkengät ne rannalla karskui ja helisi heisipuut. Kuka rantoja riemuiten kulkee? Niin kulje, kulje ei muut —
Siell' impeni armahin astuu näkinkengillä keikuttain. Häll' oli niin valkea jalka, sen kerran ma nähdä sain.
18.
Vait! Hän nukkuvi nurmella. Käkönen kukkuvi kaukana, Tuuloset vienot tuomipuun tuoksuja kantelee, haavehet hienot marjasuun nauruja narrailee, nauruja impeni nuoren. Vait!
Vait! Hän nukkuvi valveillaan. Kesä se kukkuvi kulmillaan. Kesä se laihoja tähkäpäin täysin jo lakoilee, lempi kaihoja kypsyttäin rintoja raukaisee, rintoja impeni nuoren. Vait!
19.
Sua katselen silmin ma huikaistuin kuin kaunista sateenkaarta, sua silmäni sulkien muistelen kuin merenlaskija lehtosaarta.
Sua katson ma hiljaa henkien kuin kuvaa äitini armaan ja uskon, ett' enkelit lapsuuden nyt lähellä liikkuvat varmaan.
20.
Jo lapset laivoja veistää, jo karkelot kyliltä soi, kevät laulaen lehtoja astuu ja kumpuja kullervoi.
Suvituuli jo Suomehen saapui, puki nuoriksi nurmet ja puut — oi, joutuos impeni nuori, jo häitänsä viettävi muut!
21.
Oi poimikaamme, oi poimikaamme tien varsien vaapukoita! Kas kuinka ne kauniina heloittaa, kas kuinka ne viittoen vilkuttaa, kuka hennoisi heittää noita!
Oi poimikaamme, oi poimikaamme, kesä kestihin kutsuvi meitä! Ken ties, koska ... toisti me juhlitaan. Pian synkeä syksy on peittävä maan ja kylvävä kyyneleitä.
Oi poimikaamme, oi poimikaamme, nyt kerrankin kyllin siksi! Oi, syökäämme hampahin syntisin! Oi, kootkaamme kourihin, helmoihin nyt talvenkin tarpehiksi!
22.
Yöperhonen nuori se nukkui lepän lehdellä yksikseen. Mut näkki se aaltoja souti, näki perhosen päällä veen.
Heräs äkkiä nukkuja hento — kas, laineilta laulua soi. Se rintahan riemukkaasen niin kummaa kaihoa loi.
Ja perho se lentää ja lentää. Mihin häipynyt hämyhyn lie! Mut näkki se aaltoja soutaa ja Ahdille anteja vie.
23.
Emo etsien huoneesta huoneesen käy, mut häntä, oi häntä ei missään näy. Oi, minne emon lintunen lensi?
He verhosivat ikkunat uutimiin, ja katu kuusenlehvillä peitettiin. Miksi, miksi on nyt kaikki niin hiljaa?
Oli sitten niinkuin kukkasilla kuljettu ois, kuin kallista jotakin ois kantaneet he pois. Oi, miksi kaikki ihmiset itkee?
Ne sanoi hänen matkalle lähteneen, mut miksi lapsen laskivat he yksikseen, ma miks en hältä hyvästiä saanut?
Ja äiti se huoneesta huoneesen käy, mut häntä, oi häntä ei missään näy. Oi, minne emon lintunen lensi?
24.
Miks tuli mun äkkiä kylmä nyt? On niinkuin päiv' olis päättynyt.
Hall' oli niin lämpimät kätöset, oi, ethän sa impeni pettänyt, et?
Oi, ethän sa jääksi mun muutuvan sois? Mut miksi sa kuitenkin läksit pois?
Näkinkenkiä.
(1898.)
1.
Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä ja kuulemme ääniä kuutamo-yön, me astumme hyllyvän sammalen päällä ja illan on varjoa ihmisen syön.
Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulan yön helmassa toistansa huhuilevaa ja varjoa kaksi jos toistansa kaulaa — se sentään, se sentään on ihanaa!
2. Rauha.
Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin? Mitä on tämä hiljaisuus? Mitä tietävi rauha mun sydämessäin tää suuri ja outo ja uus?
Minä kuulen, kuin kukkaset kasvavat ja metsässä puhuvat puut. Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat ja toivot ja touot muut.
Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk' on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.
3.
Sua odotin lasna ma laineilla, kun kuuhut lahtea kultas, sua odotin silloin, kun ensi murhe mun eloni kukkia multas.
Sua odotin silloin, ja sittemmin sua odotin kertaa monta, ja istun ja odotan vieläkin — voi tyttöä vallatonta!
Hän kulkevi vain minun kupeellain ja vierellä käy ja vilkkuu, mut häntä kun kosken, hän häilähtää ja kutria heittää ja ikkuu.
4. Kultainen kirja.
Kai ihmettelet, miks iloinen niin tänään ma olen ja nuori, miks loitolle lämpöä säteilen kuin päivän paahtama vuori.
Elä imehdi tuota, oi armahain! Mull' ollut on juhla suuri, olen elänyt suuren ma sunnuntain elon arkien keskellä juuri.
En tiedä, saatatko uskoa, mut kaukana olen ma käynyt, minä palajan pitkältä matkalta, vaikk' en ole väsähtäynyt.
Ja tiedä en, uskotko impyein, unet mull' oli suuret ja summat: minä kanssa auringon liiton tein ja kuun kera kirjat kummat.
Minä lupasin mieleni nuoren tään aina auki, auki sen pitää, aina pitää sen sepposen selällään enkä peittää päivältä mitään.
Ja päivä se lupasi paistettaan ja kuu lupas kuutamoansa halki elämän pitkän ja onnekkaan, joka lauha ois laskussansa.
Ne kirjat ne kätkin ma rintaani mun, mut ei vielä, ei vielä ne riitä, niin kauan kuin, impeni puhtahin, sun puumerkkisi puuttuu siitä.
Sano, tahdotko nimes sä kirjoittaa sen kultaisen kirjan alle? Sano, tahdotko valani vahvistaa, valan päivälle, taivahalle?
5.
Olen kyllin jo etsinyt totuutta, ole sinä minun totuuteni, ole sinä minun päiväni ohjaaja, unenantaja yölliseni.
Vai tahdotko olla mun valheeni? Sekö enemp' on mielehes sinun? Ole vaan, ole vaan tosi, valhe tai mikä muu, kun vaan olet minun!
6. Niin kauas kuin silmä kantaa —.
Niin kauas kuin silmä kantaa sua yksin, yksin ma näin, niin kauas kuin aatos antaa olet ollut mun mielessäin.
En muista ma päivää, en yötä, jona ollut et muistossa mun, en tehnyt ma tekoa, työtä, jota tehnyt en tähtesi sun.
Sinä annoit oikean, väärän, sinä ohjasit eloni tien, sinä määräsit matkani määrän, ja sun kanssani sinne ma vien.
Ja kun perillä ollaan me milloin ja jos kaikki ei mielestäs ois siellä niin hyvää silloin — niin syyttaös itseäsi
7. Antohius ja Kleopatra.
Antonius, maailman pylväs, tuli rantahan Egyptin maan, tuli uhmari tuhansin urhoin sadun valtoa valloittamaan.
Kleopatra, kaunis ja viekas, oli valtias Egyptin, sysikutrinen, säihkyväsilmä — tuli impysin tuhansin.
— "Oi terve, sa Egyptin päivä" — Antonius riemulla huus — "suo olla mun aalto se illan, johon painat sa purppurasuus!"
— "Niin olkohon, maailman pylväs" — Kleopatra vastasi näin — "mut olkohon ääressä maljain, ilon soidessa, seppelpäin.
Siis terve, sa Egyptin vieras, min maineen tuuli jo toi! Nyt kestiten kilpailkaamme, mitä Rooma ja Egypti voi."
Antonius, maailman pylväs, pidot toimitti uljaimmat, kalat kultaiset, kuohuvat viinit, sadat heelmät ja hekkumat.
Kleopatra, kaunis ja viekas, hänen vierellä söi ja joi, mut kun tuli vuoronsa hälle, vain maljan yhden hän toi.
Ja sen viiniä täytellen kaasi. Mut salaa pohjahan sen hän pudotti puuntavan helmen heloposkena hymyillen.
— "Mitä annoit, sa Egyptin käärme?" — Antonius kauhulla huus — "Miks huuleni hurmeessa palaa, jota suuteli purppurasuus?"
— "Vain helmen yhden ja pienen" — Kleopatra vastasi näin — "mut jos minun rintani avaat, niin löydä et sydäntäin."
Antonius, maailman pylväs, tuns silmänsä himmenevän, tuns kiertävän viekkahan viinin — ja maailman unhotti hän.
Ja vuodet ne vierii ja vierii. Mut kaulaten kaksin on vaan Antonius, Egyptin orja, ja herratar Egyptin maan.
8.
Suo, että sun helmahas peitän minä raskahan, sairaan pään, suo, että sun helmahas heitän minä mieleni murheen tään.
Maa on niin autio, tyhjä, sinä yksin täys kuni yö, min taivaalla tähtöset tuikkii, min varjoissa valtimot lyö.
Oi, yöni hellä ja hiljainen, sinä yöni suuri ja tumma, ota helmahas päivän uupunut laps — mun on niin kammo ja kumma.
9. Kuka on hän?
Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai lauluko laulajan rinnasta vain ja henkeni yöllinen aave?
En tiedä, mut aave jos ollut hän lie, niin johtanut ei hän harhaan, ja jos oli laulu hän rinnastain, niin lauloin ma lauluni parhaan.
10.
Sua tahtoisin ottaa ma leuan alta ja taivuttaa sua taaksepäin ja suudella suustasi ilkeät sanat, joill' armotta raatelet sydäntäin.
Mut noin sua, noin sua enimmän lemmin, sinä impynen yön, sinä hämärän laps, kun kulmas on musta ja mutrussa huuli ja naurusi räiskyy ja häilyvi haps!
11. Piru tuli mun luokseni.
Piru tuli mun luokseni pyydellen: "Suo mulle aartehet sydämen!"
— Tulit liian myöhään, ystäväin. Surun ruoste jo runteli sydäntäin.
Piru hymyten vastasi: "Ruoste vie vain raudan ja vasken, mut kultia lie."
— Tulit liian myöhään, ystäväin. Ivan harakat hyppi jo sydämessäin.
Piru hymysi vaan: "Jos kullat vei, iva älysi helmiä ottanut ei."
— Tulit liian myöhään, ystäväin. Kävi ihanin impi mun sydämessäin.
Piru silloin kirosi kimmahtain: "Se lempo se eelleni ehtii ain!
Se lempo se puhdasta tekee vaan!" — Ja pois hän laukkasi vihoissaan.
12. Metsäntähti.
Minä metsäntähteä rakastin ja kaunis on metsän kukka. Hän oli niin nuori ja valkoinen, mut häll' oli tumma tukka.
Hän oli niin hieno ja valkoinen, mutt häll' oli viisas mieli. Ja jos hän hulluja huokasikin, niin kertonut ei sitä kieli.
Ken metsäntähteä rakastaa, sen viepi metsän hukka, ja metsä jos ei sitä veisikään, niin viepi sen tumma tukka.
Hän on niin viisas ja valkoinen ja sievä kuin sisilisko. Mut häntä kun kutsut kullakses, niin sulle hän on vaan — sisko!
13. Omenankukat.
Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa, kun kuusten latvat ne punertuu ja immet on unelmissa.
Ne yöt pari ympäri helluntain, ne yöt on suuret ja syvät, ja silloin, jos ei tule tuuli vain, niin kypsyvät heelmät hyvät.
Oi, antaos taivas tyyntä nyt, jos sitten sa annatkin muuta! Oi, varjele, Luojani vakainen, nyt orvon omenapuuta!
14.
Oli mieleni paimenpojaksi, oli kummuille, kunnahille. Minä tahdoin torvea toitottaa salon kuusille kuunteleville.
Ja sitten ma toivoin, ett' tyttönen tulis laulaen saloa syvää, ja mitä minä sitten toivoinkaan, se oli niin herkkää, hyvää.
Ja tyttö se tulikin laulaen, mut tullut ei se hyvä. Ja torvea kyllä ma toitotan, mut kuule ei korpi syvä.
15. Hanhipaimen.
Minä paimenlauluja laulaisin, jos oikea paimen ma olisin, mut mistä se oikean sävelen saa, joka hanhia paimentaa?
Toki sentään ma toitotan torvehein: "Hoi hanhisein, ah impyein!" Mut mistä se oikean sävelen saa, joka hanhia paimentaa?
16. Onnen orja.
En, enhän noita ma ymmärrä sun temppujas, tyttöni sorja, sen ymmärrän vaan, että ijäti mä olen lempesi, leikkisi orja.
Sinä taiteesi turhaan tuhlailet. Mitä tarpeen on keikailu, keima? Ei pakohon sentään se päästä voi, kenen otsall' on onnen leima.
Joka ovella kiinni se otettais, joka kylässä kysyttäis tälleen: "Mist' onnen orja, sa karkasit?" — Minut luoksesi tuotais jälleen.
17. Sun naurusi.
Sun naurusi, oi sitä lemmin ma niin kuin laulua illan rastaan, kun aurinko kumpuja kultailee ja käkönen kukkuvi vastaan. Sun naurusi päilyvi, päärlyilee, sun naurusi soi ja helkkää. Ken kerran naurusi kuuli sun, sen aina se rinnassa välkkää.
Sun naurusi, oi sitä pelkään ma niin kuin teuras puukon terää. Kehen kerran se sattui naurusi sun, niin eipä se hevillä herää. Sun naurus on hellä ja hirmuinen, on ilkein ja ihanaisin, sun naurusi hurmata, surmata voi — kun jällehen kuulla sen saisin!
18.
Sinä olet kuin kuplanen alla jään, joka kierii ja kulkee ja läikkyy, Sinä olet kuin kummulla kaste yön, joka kulkijan askelta säikkyy.
Elä pelkää, kukkanen kummullas, en tule ma ryskävin tuulin, ja jääsi jos särkeä tahdonkin, sen särjen ma lämpimin huulin.
Minä otan sun kuplasi kultaisen, kuin äitini suukko se oisi, minä juon ne kastehet kauniin yön, kuin ehtoollisviiniä joisin.
19. Indiaani.
Minä olen kuin metsien indiaani, sinä valkoinen, jonk' olin ma ryöstänyt majahan maani, joka jätti sen.
Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini taas valkoisein. Tuost' astunut pieni on mokkasiini yli sammalein.
Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt, sen tiedän vain. Mut mist' on tullut ja minne mennyt mun armahain?
20. Irma-impi.
Ja kansa kaikki rauhassa makas majoissaan, mut murhe oli rinnassa kuninkahan, ja suuri on kuninkaiden murhe.
— "Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!" — näin kuningas se keskiyöllä orjillensa huus. Se yö oli kaunis ja kalpee.
Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan, mut murhe istui vierellä kuninkahan, ja suuri on kuninkaiden murhe,
Kas, kaviot ne kopsaa ja liikkuvi maa, mut Irma-impi rauhassa makas majassaan. Se yö oli kaunis ja kalpee.
— "Oi äitini, kuule, kuinka jyrisevi tie! Oi äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!" — Niin suuri on kuninkaiden murhe,
— "Sa nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton! Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on." — Se yö oli kaunis ja kalpee.
— "Oi äitini, katso, kuinka välkkyvi tie! Oi äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie." — Niin suuri on kuninkaiden murhe.
— "Oi, peitä, peitä kasvosi, tyttöni mun. Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun," — Se yö oli kaunis ja kalpee.
Ja kansa kun aamulla kävi katsomaan, niin tyhjä oli tölli ja emo suruissaan. Oi, suuri on kuninkaiden murhe!
Mut kaviot kun kopsaa ja maa kun jyrisee, niin kansa Irma-immestä vielä laulelee. Oi, suuri on kuninkaiden murhe!
21. Lohdutus.
Hän imi, hän puri, hän puristi mun ja hylkäs kuin omenan kuoren. Hän juonut on mahlan mun maljastain, hän syönyt on syömeni nuoren.
Kun vihata häntä ma voisin ees! Mut ei ota tuhka tulta. Yks sentään lohdutus mulla on: sait myrkkyä myös sinä multa.
22. Ihme.
Hän oli jo kuollut ja kuopattu ja nukkui jo nurmen unta. Kesä kukkinut oli hänen haudallaan ja talvi jo satanut lunta.
Mut on kuin haudat ne aukeis taas, elo henkisi hankia pitkin, ja on kuin liikkuisi ristinpuu, min alle ma impeni itkin.
Kas, ilmassa kutreja leijailee, kas, kaukana huntuja häilyy! Hän, hän se on itse, mun impyein, hän kuololta, kuololta säilyy.
Minä hangelle lankean polvillein, Minä armahan syliini suljen. Ja katso! Kun nousen, on muuttunut maa, ja kukkien yli ma kuljen.
23.
Sua katson vaan, sua katson vaan, sua katselen silmät veessä. Tää onneni on niin outo ja uus, sen että ma vapisen eessä.
Kun sydän on auki, on kiinni suu, mun henkeni hehkuu ja halaa. Sua katson ja säästän ja silitän vaan kuin kerjuri leivänpalaa.
Minä, joka en nauttinut onnestain kuin sieltä ja täältä murun! Tää pöytä mulleko katettu ois? ois tullutko loppu surun?
24. Salaisuus.
Minä tahtoisin olla kuin valmu aron polttavan aavikolla ja koota kansoja juurellein — tai tuoksuta vain kuin valmu yön helmassa, yksiksein.
Ja jos minä oisin palmupuu aron aavalla polttavalla, niin tiedänpä, kelle lempein ain ois suoja mun lehväni alla.
Ja jos minä öisin valmu vaan, unen tuoksuja turhinkin, niin tiedänpä, yli kenen tumman silmän ma tuoksuta tahtoisin.
25.
Kun omena on kypsä, se putoaa, mut ensin se punan saapi. Tuo puna, tuo puna sinun poskillas, mitä mulle se ennustaapi?
Kun hongat huokaa, se sateen tuo, mut ensin ne huokaa syvään. Tuo huokaus, huokaus sun rinnastas, mitä mulle se tietää hyvää?
26.
Oli mullakin pikku ylpeytein, nyt on mulla orjan mieli.
Sua silmihin katsoa tohdi en, vaan katselen maahan ja mairittelen.
Sinä poljit mun pikku ylpeytein ja viekas on orjan kieli.
Se oli niin pieni, niin pieni vain mut se oli sentään mun ainoain.
Sua soimaa en, sua hylkää en — mut se kävi niin syvälle sydämehen.
27. Merimies kajuutassaan.
Minä katselen kahta lehteä ja kahta kielon kukkaa, minä muistelen mustia silmiä ja muistelen mustaa tukkaa.
Miss' on hän nyt? Mitä miettiikään? Surumieliä vai mielessä ilo? Lie kaihon kyynele silmässään vai riemun kiilto ja kilo?
En sois hänen istuvan itkussaan, en liioin nauravan soisi. Mut kauas jos aaltoja katsot vaan, niin mieleni kirkas oisi.
28.
Minä rakastin metsää ja maailmaa, nyt rakastan häntä ma vain, hän on minun metsäni, maailmain, hän on minun ainoain.
Minä rakastin yötä ja päivää myös, nyt rakastan häntä ma vain, hän, hämärän impeni ihmeellinen, niin vieno, mut väistyvä ain.
Minä rakastin muita ja itseäin, nyt rakastan häntä ma vain, hän mulle on minä, hän mulle on muu, hän on minun armahain.
29.
Se oliko kieli, mi katkesi? Niin oudosti ilmassa helähti.
Miks, tyttöni, kasvosi käännät pois? Vai sydämen kielikö ollut ois?
Miks poskesi vienosti punertuu, miks hymyhyn kiertyvi mansikkasuu?