Part 1

LEMMEN LAULUJA

Valikoima

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1919.

Lukijalle.

— Veliveikkonen! Niissä asioissa voidaan yhdessä hetkessä tehdä tuhmuuksia, joita ei tehdä vuosisataan.

Näin ystäväni.

Tahtomatta millään tavalla kilpailla hänen timanttisen, kimaltelevan järkensä kanssa, uskallan omana mielipiteenäni huomauttaa, että minulle on käynyt päivä päivältä aina vaikeammaksi rakkautta elämästä erottaa. Siis vaikeaksi myöskin mitään erikoisia lemmenlauluja kirjoittaa ilman niiden tuskallisen tarkkaa vastaavaisuutta omassa poloisessa todellisuudessani.

Pyydän pitää selviönä, että ihanne sellaisenaan on puolta palanutta puupalasta ala-arvoisempi, ellei se tule luussa ja lihassa meitä vastaan, mieluimmin kaikkien kauniiden jäsenten ihanuuteen verhoutuneena. "Alles Vergängliche ist nur ein Gleichnis," Monessa muodossa on elämä verrannut itseään minulle. Olen omasta puolestani ollut taipuvainen luulemaan jokaista niistä lopulliseksi, aivan kuin jokaista iltaa viimeiseksi ja jokaista aamua ensimmäiseksi, mutta niin yleispätevästi havainnollisten tosiasiain edessä ei kaiketi ole muuta tehtävää kuin heikkoutensa tunnustaminen.

Rakkausrunojen klassillinen muoto on serenaadi. Toivoisin, että lukija tätä valikoimaa selaillessaan huomaisi sen muodostavan yhden ainoan, pitkän tunnustuksen-antamisen, _hommage_, niille epäjumalankuville, joilla elämä ja taide ovat hamasta nuoruudestani saakka mielikuvitustani kansoittaneet. Nykyään olen yksin, mutta se ei estä minua tuntemasta itseäni onnelliseksi siitä, että olen ollut ihminen muiden ihmisten seassa, vieläpä ihminen siihen määrään, että olen ollut vähällä koko ihmisyyteni menettää pelkästä intohimon rakkaudesta. Kivi, se ensimmäinen, on aikoja sitten heitetty jo, säästäen siis vaivan asianomaiselta käsittelijältään. Runo, se viimeinen, ei ole vielä kirjoitettu, jonka vuoksi myöskin tämä valikoima esiintyy erinäisissä suhteissa tuiki puutteellisena. Se ei muodosta mitään päätettyä kokonaisuutta, yhtä vähän kuin oma elämäni sitä muodostaa.

Olen rakkauden olemuksessa ymmärtänyt vain arvon antamisen. Elämä on tullut minua vastaan kauniiden muotojen muhkeuteen pukeutuneena, ja olisin tuntenut itseni kovin paljon köyhemmäksi, ellen olisi suvereenisti itseäni ja runouttani niiden runsaudella rikastuttanut. Mutta siitä huolimatta on iankaikkinen murhe jäänyt sydämeeni, se Rouva Suru, joka ei sieltä ensi hädässä lähtenekään, joka seurannee hautaan saakka minua ja jonka käärinliinoiksi eivät kelvanne parhaatkaan ajatukseni. Olen eheä vasta hänen kerallaan.

Lähtekää siis, lauluni, kaikkeen maailmaan ja viekää viesti miehestä, joka luultavasti ei ole rakastanut muuta kuin omaa rakkauttaan, mutta on siitä huolimatta ollut onnellinen kuin te, ollut onneton kuin te, kärsinyt ja nauttinut kuin te, ja tullut tulokseen, jota tahtoisin rakkauden ritaruudeksi nimittää. En tiedä, lienenkö oikein eritellyt itseäni. Mutta lemmen _trubaduuriksi_ tunnen itseni, olen tuntenut itseni varhaisimmilta poikavuosiltani saakka, ja aion mennä hautaan siinä hurskaassa uskossa, että rakkaus on annettu meille merkiksi korkeammista voimista, jotka itsensä sen kautta meille ilmoittavat. Rakkauden orja olen. Mutta tunnen sen kautta vain vapautuvani.

Olkoon se ensimmäinen ja viimeinen kerta kuin koetan itseäni näihin asioihin nähden määritellä. Sisältyy itse käsitteeseen, että sen olemus on määrittelemätön. Viisaimmat sanat siinä suhteessa on mielestäni sanonut _Edda_, jossa luemme: "Ofta vinnes den vise, den vettlöse ej, af de däjeliga drag."

Ja nyt olen nähdäkseni kyllin itsestäni puhunut.

Mutta kuinka puhua teistä, te kauniit näkymättömät? Onko mitään mahdollisuutta julkilausua teille kiitollisuuttaan miehen, joka teitä ilman ei koskaan olisi tuntenut, Shakespearen sanoja käyttääkseni, "hiljaisen hulluuden" hiipivän aivoihinsa? Voisi lauluistani päättäen luulla, että olen nähnyt elämässäni vain pelkkää puutteellista kauneutta. Näin heittyy varjo vioistani niidenkin autuaallisten olentojen ylitse, jotka kuitenkin ovat tehneet minulle elämän mahdolliseksi elää, sen polulle säteilleet, sen tietä valaisseet. En sitä tahtoisi, vaan tahtoisin kiittää vedet silmissä kaikesta, kaikesta kauniista, mitä nuoruuteni toukokuisista kuutamoista saakka olen tämänpäiväni täyteen syksyyn elänyt.

Kaukana hyperborealaisten mailla on maailmankaikkeus aivan erikoisessa määrässä nähnyt hyväksi kansoittaa tämän leveys-asteen muutamilla psykofyysiliisen muodon moitteettomuuksilla, jotka ovat ilo ihmiselle. Pyydän siinä merkissä tämän pienen esipuheeni allekirjoittaa.

Helsinki 17.I.19.

_Eino Leino_.

Kesä

"Linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia."

Kanteletar.

Lemmen uhrit.

Veikko: "Anna, sisko, ruusu tuosta, ruusu ihanaisin, että viedä immelleni illalla sen saisin!"

Sisko: "Ota ruusu! Lemmellesi annan ruusun parhaan — oma lempi ryösti multa elon ruusut varhaan." 1891.

Yli metsän koitti jo päivän koi —.

Yli metsän koitti jo päivän koi, kun nurmella neitonen kulki, kukat kukkivat auki jo ummut loi, jotk' eilen illalla sulki.

Ja neitonen nuori se nurmella vain niin hiljaa, hiljaa astui, ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain, kun kasteesta helmat kastui.

1892.

Kaupunkimatka.

Poika nuori kaupunkihin läksi myötätuulta, purtta pientä viima vinha saatti salmen suulta.

Alkumatkan aavan seljän kulki joutuisasti. Vasta illan tullen pääsi kaupunkihin asti.

Missä viipyi poika nuori, vaikk' on myötätuuli? Rannalla on kullan koti, siellä simahuuli. 1892.

Siskojen kesken.

"Niin suloinen ja hertas on kyll' onnellinen lempi, mut lempi vallan onneton on vielä suloisempi.

Näät siin' on aina tenhoa ja tuntehille uutta, on toinen päivä toivoa ja toinen toivotuutta."

Tään Siiri kuuli siskoltaan ja päätti tuota koittaa. Mut turhaan! Kaikki poiat vaan hän vangiksensa voittaa.

1892.

Kylätiellä.

Noin poikajoukko se vallaton kylän reuhasi raitiolla. — "Kas, kasvitarhassa tyttö on!" — — "Mun rauhassa suokaa olla." —

— "Älä huoli, solmia meille vaan pari morsiusseppeleitä, ja sitten me lähtähän tanssimaan — kas, mistä on kyyneleitä?" —

— "Mun äitini kuollut on äskettäin, hänet eilen hauta jo sulki, ja hälle ma solmian seppeltäin." — Pois poikaset hiipien kulki.

1892.

Onnen apila.

Nelilehtisen apilan tullessain ma löysin karjatiellä, mut toisen hukkasin rinnaltain ja siit' olen murhemiellä.

Sen oisin ma antanut neidollein — sinä armahin neitokulta! Mut tuost' älä itke, impyein, saat ainoonkin sinä multa.

Kun illan tuulonen tullevi tuo, niin sille ma aion sen antaa, se onneni kukkasen impeni luo niin hiljaa, hellien kantaa.

Ja jospa se joutuis aalloillen, kun järven poikki se lentää, niin tottahan lahjana laineiden se neitoni rantahan entää.

Näin kulki mun kukkani toivoen ja kuohusta raittiiksi kastui. Mut nähnyt ei sitä impyinen, vaan — murskaksi onneni astui.

1892.

Syystunnelma.

Teit oikein, ystävä ainoo, kun luotani läksit pois. Sun rintasi nuori ja lämmin mun rinnalla jäätynyt ois.

Kas, maantiellä kalpea kukka lumipälvestä nostavi pään. Mitä vuottelet kukkani vielä? On aika jo painua pään.

Tuhat aatosta sieluni tunsi, tuon vaan minä muistaa voin: Oli tielläni kuihtunut kukka ja sen peitoksi lunta ma loin.

1892.

Haaveilevalle siskolle.

Käy pois, oi sisko, sen koivun alta, se koivu on turmion, tuskan puu! On huolten aaltoja lahden aallot ja kaihon tuoja on illan kuu.

Sen koivun oksilta sinulle soipi tuo tarina kaunis ja utuinen, mi pettänyt on niin monta, monta — minä myös olen kuullut kerran sen.

Se kevään toivoja tarjoo sulle ja kutsuu onnehen ikuiseen, mut ällös lauluhun liioin luota, ei koskaan kuulu se toteuneen.

Ken kerran kuuli sen laulun tenhon, sen onnen kalpea kaiho vei, hän itku silmässä illat istui ja rinnan rauhoa saanut ei.

1893.

Kuljin kerran läpi honkaholvin —.

Kuljin kerran läpi honkaholvin, risut, puiden oksat peitti tien, avojalkani mun vuosi verta, tuota tuntenutko silloin lien!

Tie se vei mun kahden kuusen alle, kahden tumman silmän poltteesen, siellä taivas kaksi valaa kuuli sykkiessä kahden sydämen.

Palatessain — aamun koittaessa — tunsin tiellä risut, oksat jo, mut en tuntenut ma, kuinka sydän verta vuosi, kärsi angervo.

Joutui sekin päivä, jolloin tunsin tuskalla ma pistot sydämen, tunsin rinnan riehut, poltot tunsin — neitoani tuntenut ma en.

1891.

Aatekuteet, toiveniidet.

Päivä istuttu oi' alla haapain vehreällä sammalmättähällä, laulut liedot kertoi lemmen tulta, naurut raikkaat rinnan puhtautta, päämme päällä haavanlehdet helkki, aallot leikki jalkojemme alla.

Joutui ilta, painui päivän kulta, utuisiksi lientyi lahden rannat, tuuli tyyntyi, talttui rannan aalto, haapain lieto helke hienontui ja kuiskeeks suli tuskin kuultavaksi.

Lakkas silloin liedot lempilaulut, naurannasta raikuneet ei rannat, äänetönnä, sanatonna siinä istuttiin vain käsi kättä vasten — tunteet yhtyi, aatos toistaan etsi.

Kumma kudos, tunnehuntu hieno tuntui yhdistävän meitä silloin, kuteet toivehista kultaisista, niidet siinä auer-aattehista; yö se kuteet kutoi, nitoi niidet, metsärastas polkusia polki, sukkulata heitti illan tuuli, pirtaa veti rannan viime laine.

1893.

Miksi suree kummun kuusi?

Kasvoi kummulla kuusi tuores, tuoksuten, kukkapäin, tuulten tuudussa päivät leikki, tuskin uinahti tyynin säin.

Kerran lehvälle kuusen lensi illalla sirkkunen, lauloi lauluja lemmen nuoren, kertoi kaihoja keväimen.

Hiljaa laulua kuullen laski kuusonen kukkapään, hiljaa, hiljaa sen oksat painui eikä leikkinyt lehvätkään.

Aamun tullessa laulaen sirkku lehvältä lensikin. Hiljaa surren kuusen oksat jäivät huomenen huolihin.

1893.

Soita somer, helkä hiekka!

Suvi-illan suussa impi astui virran vieremää, kuuset kuiski, laine loiski, tuoksui nurmi nukkapää.

Sorsat kaislikossa souti, kalaparvet karkeloi, tuomilehdon lentosuukot vastarannan tuuli toi.

Ilakoiten impi kulki vieremätä virran veen, somer soitti, hiekka helkki alla Annin askeleen.

Suven vienot vihkilaulut kaikui munkin mielessäin, kun ma virran äärtä kuljin armas impi vierelläin.

Soita somer, helkä hiekka, laula laine huoleton, ilakoitse impi nuori, — lyhyt Suomen suvi on.

1895.

Aamutunnelma.

Kuin välkähti huomenen kultainen koi läpi haavanlehtien keväisten, niin lensit luokseni, immyt oi, läpi unteni lehtojen leijaillen.

Kuin lehvältä rannan raidan vain yön kyynel läikähti kalvohon veen suven suloja hetkisen heijastain — niin lensi mun lempeni riemuineen.

1895.

Metsäpuro.

Kevät joutui, metsäpuro paisui, vaahtopyörtehissä vedet kiiti, aallot vallatonna leikki, telmi, rannan kaarteet kaikki huuhtoellen; kuuset katsoi kummastellen tuota, hongat varoitteli vakavasti.

Miksi niin on tummaa vesi sulla — mietin usein puron partahalla — vesi tummaa, vaahto valkeata, loiske laineiden niin kumman lieto?

Siksi niin on tummaa vesi sulla, tulet sydänmailta, hallanmailta, siks on vaahto sulla valkopäistä, kevättoiveita kun kansan kannat.

Mutta mistä loiske kumman lieto? Puron partahalla, kunnahalla siell' on kullan koti kuusten alla, sieltä sivumennen laulut kuulit, laulut liedot, nuoret nuoren rinnan — sieltä lie tuo sinivuokko myöskin, jonka aallot tänne mulle tuovat.

1893.

Huolissaan huokaileva.

Koko metsä on laulua täynnä, joka lehvällä lemmitään, joka oksalla sirkut ja peipot vain kertovat keväästään.

Mut yhtä puutapa linnut ne karttavat kammoten — sen alla ma onneton istun ja huoltani huokailen.

1894

Minä metsän polkua kuljen —.

Minä metsän polkua kuljen kesäillalla aatteissain ja riemusta rintani paisuu ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuoll' lehdossa vaaran alla oli outoa äskettäin, niin vienoa, ihmeellistä all' lehvien vehreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän, minä vain sekä muuan muu ja lehdon lempivä kerttu ja tuoksuva tuomipuu!

1894

Hyljätyn valitus.

Illalla kävelin ma kangasta pitkin, kankaalta kimpuksi kanervia kitkin.

Yö oli ihana ja tuuloset nukkui, kukat kaikki tuoksui ja käköset ne kukkui.

Mikä minun sydämeni synkäksi saikaan? Muistoni lensivät nuoruuden aikaan.

Katselin kädessäni kankahan kukkaa, ajattelin impeä tuuheatukkaa.

Maahan ma kanervani kaunihit heitin — noinpa ma ilonikin multahan peitin.

1895.

Ylioppilasmuisto.

Järven taakse tehtiin venheretki, järven taakse talontyttölöihin, siellä viivyimme me päivän kaiken: aamu aholl' oltiin mansikassa, ilta pihamaalla karkeloitiin — yö? se maattiin aitass' impysien.

Purjepurrella kun sitten sieltä pois me aamun tullen laskettihin, muilla kaikill' oli muisto joku, kellä ruusu, kellä lemmenkukka, kellä kielokimppu rinnassansa. Minä yksin ilman olin, eipä kukkaa suonut impi mustakulma — antoi oman nuoren sydämensä.

Kotirantaan päästyämme toiset riistivät jo kukat rinnastansa, mutta kauemmin ja hellin huolin immen sydäntä ma säilyttelin — heitin pois sen vasta viikon päästä.

1895.

Syyslaulu neidolleni.

Jo pilvihin taivas peittyy, jo paljas on rannan puu, tuul' laineita lahden nostaa, keto kukkiva kellastuu.

Suven hertas ja hempeä aika se kestävi hetken vaan, mut ainaiseksi se rinnan voi velloa aaltoamaan.

Kesän kukkaset elpyy kyllä taas tullessa keväimen — kun kestäis kesämme lempi yli talven ja tuiskujen!

1895.

Rakastunut.

Raikkahasti laulaa aamun aalto, kun se läikkyellen rantaan lyö, hilpeä on haapalehdon helke, sit' ei paina elon päivätyö; yksin kerttu laulaa murheissansa ikävöiden omaa armastansa.

Minä myöskin aamun aallon lailla ennen lapsenmiellä laulelin, sitten lietona kuin rannan haavat leikin, lemmin, lauloin, tanhusin; nytp' on riemu poissa, kerttu kulta, saanut olen huolenvirret sulta.

1895.

Matkalla.

Matka pitkä, mieli musta, mistä lohdun saapi? Entis-ajan auvon muistot murheet karkoittaapi.

Sinne jäi mun neitoni kuin kukka kotirannan; venhoni ma viiman viedä aukealle annan.

Ällös kukka kotirannan katso ulapalle, katso ennen laaksohon tai rannan kukkulalle.

Sortuvan mun aallon alle nähdä voisit siellä, siitä ehkä kauan oisit, impi, murhemiellä.

Joskus mua muista sentään, muista immyt rukka, ettei ensi aallon helmaan heity rannan kukka.

1895.

Ensi lumen aikoihin.

Oli tullut lunta jo tulvaltaan ja vaippa valkea kattoi maan kuin neitosen, unta mi unelmoi sydäntoiveistaan, suvi joita toi.

Lumi puhdasna päilyi ja impyinen tuo latuja hiihteli hangellen. Ja päivän ne säilyi ja yöhyen — kunis uus lumi peitti ne umpehen.

Oli ihana neito, niin puhtoinen ja nuori ja kaino ja kaunoinen. Hänet kerran kun, keito, ma nähdä sain, heti leimahti lempi mun rintahain.

Kesä-yöhyet vienot me lemmittiin, mut syksyllä sitten me erottiin. Vain muistomme hienot ne säilyivät — kunis uutehen lempehen häipyivät.

1895.

Sinipiiat.

Sinipiikojen laulu.

Soi, simapilli, kutsuos immet kuusikon helmasta karkelohon! Kuutamo kaunis, alkava yöhyt — kaikki ne käskevät karkelohon,

Liehuos, liina, huiskios, huntu, verho sa ihanan impeyden! Impinä täällä vain elon kaiken leijaamme lehvillä kuusosien.

Ei sinipiiat lemmestä huoli, aarre se vainen on ihmisien. Aarreko? Ei vaan kirous, tuska, riemun ja onnen mi ontoksi syö.

Montapa kertaa luoksemme tullut illalla leikkihin ihminen on, tanssinut täällä, suukkoja saanut, kylpenyt kanssamme virroissa myös.

Illan hän leikki, toisen jo itki, ett'emme lempeä tuntea voi — aamulla läksi kaihoa kantain, päivät mi nukkuu ja valvovi yöt.

Tuostapa paljon impyjä metsän ihmiset syyttävät — meidänkö syy? Leikkihin miks ei ihminen tyydy, ilman ei tuskaa tuntea voi?

Mutta kun joskus illalla yksin istumme lehdossa, vierellä vuon, lainehet virran vienosti laulaa, rantaman ulpuja tuudittaen,

silloinpa meilläi pohjasta, rinnan nousevi huokaus haaveilon ... Onneksi silloin ei ole tiennyt luoksemme hiipiä poikanen maan.

1894.

Pihlajan alla.

— "Miks äkkiä vaikenit, impyein, miks silmäsi kyynelöi? Mikä pilvi peittävi päivyein, mikä onnesi ontoks söi? Kas, kuinka kukkivi kaunis maa ja laulavi leivonen ja kuinka pihlaja tuoksuaa — sinä vain olet murheinen!

Sa oothan umpussa nuoruuden ja rintasi raikas on ja elämä viittovi hymyillen — siis olkosi huoleton! Ja jospa huolien häivä vois sun taivosi synkistää, sen paistais lempeni päivä pois, ja taas olis suukkossää."

— "Ma muistin syksyä synkeää, kun harmaja taivas on, kun nurmen kukkaset peittää jää ja metsä on lauluton. Ma elämän syksyä aattelin, kun harmaja taivas on, kun poiss' on poskien ruusutkin ja ääni on soinnuton.

Ja syksyn-synkeä aatos tuo se hiipi mun rintahain: lie silloin jäässä jo lempes vuo ja tuntehes tuhkaa vain. Sa lemmit säihkyä silmien ja ruusuja poskipään, kun niiden näät sinä kuollehen, kuin käynevi lempes tään?" —

— "Oi, ällös itke, mun armahain! Suven aika on suloisen, kukit lempeä, lauluja tuoksuttain kuin pihlaja keväinen. Sen tuoksuja hengin ma vallaton, ja kukkia poimin vaan, kun taivas siintävä, kuulas on ja nuori on nurmi maan.

Niin, talvi saapuvi kerran kai ja kukkaset kuolla voi, mut pihlajassapa talvellai taas tilhien laulu soi. On sorja kukkiva pihlapuu, mut sorjempi marjassaan, kun kylmä, kuollut on luonto muu ja poissa on marjat maan." —

1895.

Sonetti Leilalle.

Mua syytät, Leila, siitä, etten laula kuin muutkin lempiväiset immestään, vaikk' ennen niistä lauloin yhtenään ja sullai silmät on ja suu ja kaula.

Ja väität, etten sua lemmikään ja tuhkaa vain jo tuntehein on taula ja että löyhä lie sen lemmen paula, mi aina ihannoi vain itseään.

Ei taide taivon päivää luoda saata, vaikk' kyllä tähden. Siks se kuvaa ain vain päivän heijastuksia ja maata.

Ma ennen kyllä lauloin neitojain, mut sinun eessas täytyi laulun laata ja itseäni ilmi tuoda vain.

1896.

Sukkamieli.

Kaks istui palolla paimenta, yks verevä, toinen vaalea.

Se verevä se soitteli torveaan, se vaalea vaieten istui vaan.

Niin saapui kolmas ja kaukaa huusi "Hei veikot, hei, mull' on tarina uus!

Tuoli' äsken ma Sukkamielen näin, kun astelin aamunkoittohon päin.

Hän oli niin viehkeä varreltaan yli kunnahan korsien kulkeissaan.

Sinikellot soi hänen silmistään, katinkullat kuulteli päällä pään.

Ja kun hän kulki, niin aatelkaas, hän viittas mulle ja viittas taas!"

Näin kolmas se haasteli riemuiten, ja kaiholla kuuli se verevä sen:

"Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!" Se vaalea vaieten istui vaan.

Se vaalea istui itkien. Hän oli jo nähnyt immen sen.

1896

Tälläpä pojall' on —.

Tälläpä pojall' on kulta jo tietty ja kulta kuin apilan kukka, huuli joll' on kuin mansikan marja ja silmä kuin sametin nukka.

Tälläpä pojall' on anturakengät ja kello, mi käy ja kukkuu —. Varrohan, tyttöni, kyllä ma joudun, jahka sun äitisi nukkuu.

Tälläpä pojall' on välkkyvä varsa ja karhun talja on reessä — varrohan, varsani, kohta sa välkyt pappilan kuistin eessä.

Tälläpä pojall' on mökki jo valmis ja katsottu sarkaa kaksi — sinne ma tyttöni, tyttöni noudan lautsojen laulelijaksi.

1896.

Hatara sydän.

Voi, voi sinun sydäntäsi, tyttöparka, ja voi mua onnetonta, kun sydämesi ikkunat aina on auki ja niitä on liian monta.

Minä miekkonen myös olen ollut siellä ja istunut illan ja toista, mut huu! sitä vetoa ja prrr! sitä tuulta — en, en ole nähnyt sen moista.

Ken usko ei, käyköhön koettelemassa, ja minä en käske, en kiellä — mut sitä minä ain olen ihmetellyt, miten itse sa tarkenet siellä.

1896.

Samettisilmä.

Oi, sinä impeni samettisilmä, neitoni kaurihin-katseinen, miks on ilmehes arka aina, aina käyt kuni säikkyen?

Puhdas tunto on pulmun turva — niinhän vanhojen virsi soi — kun ei rintaa rikokset paina, kulkea kuoleman matkat voi.

Vanhat on viisaat, vanhat on tyhmät, maailma kuorehen katsovi vain! Miks on perhosen pelko, jonka kukkanurmelta kiinni sain?

Miksi herkkä on jänösen korva, miksi pysty on oravan pää, miksi kaino on karitsan mieli? — siks on impeni arka tää.

Pelkäät, perhoni, siipesi kultaa, väistelet silmiä vainoojain, katselet kyttää, kuuntelet nuolta, lehden lentoa säikyt vain.

Oi, sinä impeni samettisielu, kaunoni kaurihin tunteinen, kauanko säilyt, kauanko päilyt syöttinä silmien ahneiden?

1896.

Soutelemassa.

Yli tyynen lampuen soudeltiin suvisillalla immen kanssa, ja silloin Laina se lausui niin alas katsoen aatteissansa:

— "En tahdo ma katsoa taivaaseen, vaan katselen järven pintaan, on aurinko astunut alle veen ja laskenut lammen rintaan.

Ja päälläpä päivyen heijastuu siell' untuvahattara hieno ja rannan lempeä lehmuspuu ja ulpukan umppu vieno.

Niin, maailma aaltojen allakin on ja maailma kaunihimpi, mut tiedätkö, miksi se kauniimp' on?" — Näin hiljaa haasteli impi.

Se soutaja vastasi huoahtain: — "Ah, impeni armahainen, vale kauniimpi paljasta totta on ain, ja tuo on valhetta vainen.

Siks sorja on nuoruus murheeton ja armas on kevään aika, mut syksy ja vanhuus synkät on, kun poissa on valheen taika.

Näät tuoksut ja laulut ja kukkaset ja onni ja lempi ja nainen ja unelmat, uskot ja toivehet — tuo kaikki on valhetta vainen.

Vain totta on halla ja myrsky ja mies ja murhe ja murheen muisto, on totta sammunut toivon lies ja lehdetön lemmen puisto.

Kas, minulta haihtui jo harhat nuo ja kaunihit kangastukset, on suljettu mulle jo taivas tuo ja kiinni on onnenukset.

Olen heittänyt uskoja haaveineen ja joutunut uskohon uuteen, olen pyrkinyt, pyrkinyt totuuteen ja joutunut — todellisuuteen.

Olen yksin pyrkinyt, taistellut, myös taistellut tuhanten kanssa, saman näät on valkaman saavuttanut koko aikani taistostansa.

Siks elämän halla nyt hallitsee, ja kruunu on talven päässä, siks sydämet syksy nyt vallitsee ja tunne on järjen jäässä.

Siks taivahan toivo on turtunut, elonriemu on ruosteen syömä, siks uskon muuri on murtunut ja lempi on — leinin lyömä.

Niin, ällös yllesi katsokaan, vaan peilihin lammen pinnan, siell' onnesi taivas onkin vaan ja rauha ja riemu rinnan."

— "Sua luulenpa melkein pelkääväin" — niin leikillä lausui Laina. Ja soutaja hymyten vastasi näin: — "Suvi talvea pelkää aina." —

— "Mut etkö sa usko, ett' talvikin ain toki pelkää kevättä juuri?" — — "Niin, totuus valhetta pelkää vain, ja valheen valta on suuri." —

Noin leikki se lens kuin lempeä tuul' yli öisen lampuen pinnan, suu leikkiä löi, hymys uhmaten huul', mut yö oli pohjassa rinnan.

Ja sydänten yöstäpä pulpahtain jo nyt kastehelmyet nousi; ja immyt ääneti istui vain ja soutaja vaieten sousi.

1896.

Hanget soi!

Hanget soi, hanget soi, ja kevät yli kenttien tuulee. Rintani lyö, rintani käy, taas sieltä jo kuohua kuulee.