Part 9

Garth käänsi kätensä ja tarttui Gunnelin käteen ja veti sen itseään kohti ojentaen samalla toisen käsivarren häntä kohti. Gunnel ymmärsi, mitä hän tahtoi ja kumartui hänen ylitseen, ja he suutelivat toisiaan sydämellisesti. Se suutelo sanoi Gunnelille, että nyt tuli tunnekin anteeksiantoon. Hänen lävitseen virtasi onnen tunne, joka teki hänet voimakkaaksi.

Hän suuteli Garthia vielä kerran ja katsoi lämpimästi häneen. Hänen katseessaan oli jotain äidillistä. Hän ajatteli, että Garth kyllä jälkeenpäin olisi kiitollinen näistä hetkistä.

Kello soi, ja Gunnel ymmärsi, että sen täytyi olla Hilma Grot.

-- Menen katsomaan kuka tuli, sanoi hän tyynesti, korjaili yhtä ja toista Garthin ympärillä ja nosti kirjan, jota tämä oli alkanut lukea, hänen saatavilleen, nyökkäsi hänelle iloisemmin hymyillen kuin pitkiin aikoihin ja jätti hänet sitten.

Istuessaan autossa Hilman vieressä, puristi hän kovasti ystävänsä pientä lujaa, leveää kättä.

-- Henning oli sydämellinen minulle, hän katsoi minuun kuten ennen, vaikka hän ei tiennyt minun olevan tulemaisillani sairaaksi ja lähtemäisilläni kotoa! Hän pitää minusta jälleen! riemuitsi Gunnel. Se tekee minut niin onnelliseksi, niin että nyt en välitä yhtään kivuista, en välitä edes siitä, jos kuolen. Sano se hänelle, kun kaikki on ohi.

3.

Kun Gunnel oli jättänyt hänet, otti Garth kirjan, jonka Gunnel oli pannut esille, ja alkoi lukea.

Mutta kirja ei kiinnittänyt hänen mieltään, hän pani sen pian pois.

Hän ihmetteli kuka oli tullut Gunnelin luo. Se oli pitkä vierailu, koska Gunnel viipyi niin kauan.

Garthiin oli tehnyt hyvän vaikutuksen se lyhyt hetki, jonka Gunnel viimeksi oli viettänyt hänen luonaan. Oliko hän tosiaankin ollut erilainen, vai oliko hänen omassa tunteessaan tapahtunut jokin muutos, joka oli täyttänyt ne minuutit yhteensulautumisen lämmöllä? Min hän kysyi itseltään ja totesi ilolla, että hän tunsi ihan toista Gunnelia kohtaan nyt kuin ennen. Hän ei vain säälinyt häntä, Gunnel oli taasen herättänyt hänen hellyytensä.

Hän ikävöi Gunnelin tulevan takaisin.

Minkätähden hän viipyi niin kauan? Hän tahtoi ainakin tietää, kuka hänen luonaan oli. Hän soitti kelloa, joka oli hänen vieressään pöydällä. Lapsentyttö tuli sisään.

-- Missä rouva on!

-- Rouva on mennyt ulos tohtori Grotin kanssa.

-- Merkillistä, sanoi Garth.

Ei Hilma koskaan tavallisesti tullut heille, käymättä hänen luonaan.

-- Lähetä Estrid tänne, sanoi Garth.

Lapsentyttö meni, ja heti senjälkeen tuli Estrid juosten, iloisena ja tärkeänä, kun häntä oli lähetetty hakemaan. Hän oli seitsenvuotias, pehmeä ja keveä ruumiiltaan, valpas ja eloisa sielultaan, raskaiden silmäripsien varjostamissa silmissään tunteellinen ja varhaiskypsynyt katse.

Nyt hän istuutui toimekkaasti vuoteen viereen, ja saattoi huomata, miten halukas hän oli näyttäytymään oikein vanhalta ja ymmärtäväiseltä.

Garth hymyili hänelle ja silitti hänen silkinhienoa poskeaan.

-- Tiedätkö, mihin äiti on mennyt? kysyi hän.

-- Hän meni autolla tohtori-tädin kanssa, minä en saanut mennä mukaan.

Garth ei oikeastaan ymmärtänyt, mitä varten hän tunsi itsensä levottomaksi, mutta Gunnelin ja Hilman tapaista ei ollut mennä ulos sanomatta hänelle mitään. Ja Gunnelia ajatellessaan, sellaisena kuin hän oli ollut hänen luonaan, oli se hänestä vielä merkillisempää. Hän oli varmaankin odottanut Hilmaa, koskapa hän oli mennyt ulos heti, kun kello soi. Ei hän tavallisesti jättänyt häntä, mennäkseen katsomaan kuka tuli. Hänen levottomuutensa yltyi.

-- Eikö äiti sanonut sinulle mitään lähtiessään? kysyi hän Estridiltä.

-- Kyllä hän sanoi, että hoitaisin hyvin isää, vastasi pikku tyttö hyvin tärkeänä tehtävästä.

Hän oli niin ihastunut saadessaan pitää isän aivan itsekseen, sitä ei ollut tapahtunut ennen isän sairauden aikana. Hän autteli isää niin näppärästi, ja kun päivällisaika tuli eikä äitiä kuulunut, söi hän isän kanssa tämän huoneessa ja auttoi häntä hyvin hyvästi.

Oli tullut telefonitieto, ettei Gunnelia pitäisi odottaa päivälliselle. Garth ei voinut ymmärtää sitä. Tämä salaperäisyys ei ollut ollenkaan Gunnelin tapaista, ja Garth alkoi tuntea itsensä kapinalliseksi.

Vihdoinkin avautui ovi, mutta sisääntulija ei ollut Gunnel, vaan Hilma Grot.

-- Voin kertoa terveisiä Gunnelilta, sanoi hän.

Garth hätkähti. Tervehdys ja iloinen pilke harmaansinisissä silmissä sanoi hänelle kaikki. Mutta hän ei saanut sanaakaan huuliltaan.

-- Niin, sanoi Hilma, joka näki, että Garth ymmärsi, se on onnellisesti ohi.

Hän otti Estridin syliinsä ja rutisti häntä.

-- Kerro isällesi, pienokainen, että nyt sinulla on veli!

-- Veli! virkahti Estrid ja tuli punaiseksi ihastuksesta. Oi, missä hän on?

-- Minulla ei ole sitä taskussa, sanoi Hilma nauraen, hän makaa pienessä kopassa ja nukkuu.

Hän askarteli Estridin kanssa antaakseen Garthille aikaa tointumaan.

-- Miten Gunnelin laita on? kysyi tämä käheästi.

-- Niin hyvin kuin olla voi. Kaikki meni erinomaisesti, ja poika on pirteä ja tukeva.

-- Missä Gunnel on? kysyi Garth. Hilma sanoi sen.

-- Ja siitä en minä ole saanut tietää mitään.

-- Gunnel ei tahtonut antaa sinun tietää mitään ennenkuin kaikki oli ohi. Hän oli niin reipas. Hän sanoo sinulle terveisiä, ettei hän välittänyt kivuista mitään sentähden, että sinä olit niin sydämellinen hänelle ennen hänen lähtöään.

Garthin kasvoissa värähti, hän pani kiireesti käsivarren kasvoillensa, ja Hilma Grot, joka ymmärsi että hän tahtoi olla rauhassa liikutuksineen, otti Estridin kanssaan ikkunan luo, missä he alkoivat keskenään arvailla, mikä pikku veljen nimeksi pantaisiin.

4.

Kun Gunnel tuli kotiin pienen poikansa kanssa, oli Garth jalkeilla ja saattoi tulla kävellen heitä vastaan.

Ilossaan saada nähdä hänet jälleen ja näyttää hänelle heidän pientä poikaansa ei Gunnel huomannut, että hänen miehensä ontui.

Kun hän sittemmin huomasi sen, tunsi hän pistoksen kulkevan lävitseen. Mutta hän tyyntyi ajatellen, että Garth niin hiljakkoin oli noussut ylös, tietysti ontuminen menisi ohi, kun hän tottuisi enemmän nojautumaan jalkaan. Jäätävä pelko, jota hän ei tahtonut tunnustaa itselleen, esti häntä kuitenkin kysymästä häneltä tai Hilma Grotilta asiasta.

Hän tarkkasi Garthia innokkaasti, mutta salaa, hänen noustessaan ja kävellessään huoneen poikki. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että hän oli nähnyt väärin tai että ontuminen väheni. Toisinaan hän melkein luuli erehtyneensä, mutta toisena hetkenä taas oli vika hänen käynnissään niin huomattava, ettei hän voinut pettää itseään.

Muutamia päiviä kului ilman että sanottiin mitään siitä, jota kumpikin kuitenkin ajatteli, ja Gunnelin salainen ahdistus lisääntyi.

Eräänä päivänä, kun he istuivat yhdessä, ja Garth meni huoneen poikki noutamaan kirjaa hyllyltä, kääntyi hän odottamatta ja huomasi Gunnelin levottoman katseen.

-- Sinä huomaat, että minä onnun? sanoi hän keveästi, ikäänkuin olisi puhunut jostain mitättömästä asiasta.

Gunnelkin koetti ottaa sen siltä kannalta.

-- Sitä tuskin huomaa ja se menee tietysti ohi, sanoi hän enemmän vakuuttavasti kuin kysyen.

-- Niin, eihän sitä paljon huomaa, sanoi Garth lohduttavalla äänellä.

-- Ja tietysti se menee ohi, lisäsi Gunnel vielä varmemmalla vakuutuksella kuin ennen.

Garth otti kirjan hyllyltä ja tuli takaisin paikalleen Gunnelin viereen ja rupesi selailemaan kirjaa löytääkseen paikan, mitä etsi.

Gunnelia huolestutti se, ettei Garth vastannut.

-- Mutta joka tapauksessa sinun pitäisi kysyä spesialistilta, eihän se haittaisi, sanoi Gunnel pakottaen äänensä rauhalliseksi.

-- Sen olen tehnyt.

Gunnel katsoi pelokkaana häneen. Garth hymyni rauhoittavasti hänelle ja silitti hiljaa hänen kättään.

-- Eihän se nyt liene mikään valtio-onnettomuus, että minä olen käynyt hieman ontuvaksi, sanoi hän huolettomasti.

Mutta Gunnel ymmärsi, että hänen huolettomuutensa oli teeskenneltyä hänen rauhoittamisekseen. Hän tunsi Garthin liian hyvin antaakseen pettää itseään, hän tiesi kuinka tunteellisesti häneen vaikutti kaikki viallisuus. Ja nyt hän itse oli eliniäkseen jäänyt ontuvaksi, ja hän -- Gunnel -- oli sen aiheuttanut! Hänestä se oli enemmän kuin hän jaksoi kantaa.

-- Eikö voi mitään tehdä? kysyi hän viimeiseen asti toivoen.

-- Voi kyllä: olla ajattelematta sitä, sanoi Garth.

-- Olla ajattelematta sitä, mistä sinä joka päivä ja hetki kiusaannut! virkkoi Gunnel.

-- Joutavia! sanoi Garth hymyillen.

Mutta sitten hän tuli vakavaksi.

-- Olisi ruikutusta sääliä itseään vähäisen ontumisen vuoksi. Ajattelen niitä kaikkia, jotka tulevat vaivaisiksi tässä kauheassa sodassa. _Niitä_ on sääli, mutta ei yhtään minua. Senhän toki ymmärrät, Gunnel, jos olet järkevä, etkä antaudu surun valtaan.

-- Mutta että minä olen tehnyt sinulle tuon!

-- No, No! sanoi Garth tyynnyttäen. Otaksukaamme että sinä et sitä tehnyt. Jokin meni sinuun, niin ettet tiennyt mitä teit. Sinä et nähnyt itseäsi niinä hetkinä. Mutta minä näin. Ja minä vakuutan sinulle, että sinä olit vaihdettu.

Gunnel kuunteli tulematta lohdutetuksi hänen sanoistaan, sillä hän ajatteli sitä, mitä Garth muulloin tavallisesti sanoi.

-- Sinä sanot tavallisesti muulloin, että ihmisen teot tulevat sisältäpäin niinkuin hedelmä puusta. Minä mahdan olla kauhea, koska saatoin tehdä sinulle jotain sellaista.

Häntä värisytti.

Garth veti hänet luokseen hyvin hellästi.

-- Olkoon, että olet "kauhea", mutta minä rakastan sinua kuitenkin, sanoi hän raikkaan lämpimästi.

Gunnel nojasi päänsä hänen rintaansa vasten ja puristi kovasti hänen kättään.

-- Kuinka sinä saatat, kuinka sinä saatat? mutisi hän.

Garth naurahti hiukan salatakseen liikutustaan.

-- En voi olla rakastamatta, sanoi hän yksinkertaisesti, niinkuin totuus oli.

Gunnel painautui häntä lähemmä, järkytettynä.

-- Sinä annat enemmän kuin anteeksi minulle -- sinä rakastat minua! mutisi hän, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea käsittää niin uskomatonta.

-- Niin, sanoi Garth yksinkertaisesti, eikä siinä ollut hituistakaan epäröimistä.

Gunnel ei voinut epäillä ja hän sai kokea sanoin kuvaamatonta.

-- Henning, alan ymmärtää, miten sinä mahdat rakastaa Jumalaa... Jos hän on yhtä todellinen sinulle kuin sinä minulle... ja hänen anteeksiantonsa sinun anteeksiantosi kaltaista...

-- Minun!

Hänen äänensä ilmaisi taivaan korkuista erotusta hänen vaillinaisen, inhimillisen anteeksiantonsa ja Jumalan anteeksiannon välillä.

Gunnel istui ääneti painautuneena miestänsä vasten, ja hänen kaipaava katseensa katsoi huoneeseen näkemättä mitään, mutta ensimmäisen kerran huomaten jotain siitä todellisuudesta, joka on näkymättömissä ja täyttää maailman kaikkeuden.

6.

Avioliittonsa alussa Gunnel ja hänen miehensä olivat sopineet siitä, etteivät pidä yhteisiä aamu- tai iltarukouksia, sillä Gunnel oli turhanarka kaikesta, joka mahdollisesti voisi kehittyä tyhjäksi tavaksi, ja teeskentelyn pelosta hän tahtoi välttää kaikkea, missä hän ei voinut olla kokonaan mukana.

Mutta sen päivän illalla, jolloin Gunnel oli tullut kotiin sairaalasta pikku poikineen, oli Garth tuntenut niin välttämätöntä tarvetta perheensä kanssa kiittää Jumalaa, että hän välittömästi oli antanut myöten sille. Kun lapsentyttö tuli sisään hakemaan Estridiä, ja Hilma Grot nousi ylös lähteäkseen, pyysi Garth heitä jäämään. Keittiöpalvelijaa lähetettiin hakemaan, ja kun kaikki olivat koolla, otti Garth Raamattunsa ja luki kappaleen. Se oli kiitospsalmi. Hänen sydämensä oli lämmin, ja hän puhui luonnollisella ja miellyttävällä tavalla luetun johdosta, ennenkuin hän lopetti lyhyeen rukoukseen. Eivät kotitapahtumat vain olleet hänen sydämellään, se sykki vielä enemmän ihmiskunnalle yleensä, ja hän kantoi yksinkertaisessa palavassa rukouksessaan maailman hädän Jumalan eteen.

Palvelijat menivät jälleen toimiinsa kyynelsilmin, pikku Estrid puristi isäänsä lujemmin kuin tavallisesti yöhyvästiksi, ja Hilma Grotin kädenpuristuksessa oli jotain erikoisen lämmintä hänen sanoessaan hyvästiä.

-- Gunnel, onko sinulla mitään sitä vastaan, että pidämme kotihartautta tästälähin? kysyi Garth, kun hän ja Gunnel olivat jääneet kahden. Tahtoisin niin mielelläni sitä.

Gunnel suostui heti hänen toivomukseensa, hän ei enää voinut kieltää häneltä mitään.

Ja niin tuli kotihartaus jokapäiväiseksi tavaksi heidän kodissaan, mutta siitä ei tullut mitään tyhjää tapaa.

Garth tunsi välttämättömän tarpeen yhdessä koko kotikuntansa kanssa lähestyä Jumalaa tänä aikana, kun maailman valtakunnat vapisivat ja horjuivat, hän tahtoi saada heidät kaikki mukanaan siihen valtakuntaan, joka ei voi vavista, senvuoksi että se ei ole tästä maailmasta, vaikka se on maailmassa.

Gunnel unohti vanhan teeskentelyn pelkonsa, ei mikään ollut hänestä kauempana kuin se, hänen istuessaan ja kuunnellessaan miehensä sanoja iltarukouksessa. Hän ei itse huomannut, millä uudella harrastuksella hän odotti saavansa kuulla ensin tekstin, jonka hän oli valinnut, ja sitten mitä hän löytäisi siitä.

Garth toi esiin kalleuksia loppumattomasta aartehistosta, joka tähän saakka oli ollut salattu Gunnelilta. Hengelliset asiat, joista Garth puhui, kävivät yhä vähemmän abstraktisiksi hänelle, hän alkoi voida käsittää niiden todellisuutta. Tiedottomasti alkoi hän nähdä Garthin silmillä ja seurata hänen ajatuksensa suuntaa.

Hartaammin kuin konsanaan kuunteli hän miestään nyt. kun hän, tätä kohtaan tekemänsä rikkomuksen syvyyden takia, oli saanut kokemusta siitä, miten kokonaan hän saattoi antaa anteeksi. Se antoi elämää hänen sanoilleen enemmän kuin mikään muu oli voinut tehdä. Gunnelin silmät alkoivat aueta synnin todellisuudelle ja armon huimaavalle syvyydelle.

Tämä ei tapahtunut Gunnelille minään pikaisena kääntymyksenä, vaan jokapäiväisenä vaikutuksena, jolle hän omien personallisten, viimeviikkoisten kokemustensa samoinkuin ajan pelottavan vakavuuden ja tärisyttävien tapausten johdosta oli tullut vastaanottavaksi.

6.

Gunnel piti oviverhoa syrjässä ja seisoi huomaamattomana oviaukossa ja katsoi miestänsä.

Tämä oli kääntänyt kirjoitustuolin niin, että hän istui ikkunaan päin ja katsoi ulos. Aurinkoinen sumunsekainen marraskuun päivä heitti kalpeaa kultahohdetta hänen kasvoilleen. Gunnel näki hänet vain profiilissa, mutta hänen ilmeensä saattoi Gunnelin pysähtymään. Toisessa kädessä hän piti avattua kirjaa, jonka hän oli antanut painua alas polvelle istuessaan siinä katse ulos avaruuteen luotuna ja ajatellessaan luettua. Gunnelin ensimmäinen mielijohde oli lähteä pois huomaamatta kuten oli tullut, ettei häiritsisi Garthia. Mutta hänen kasvojensa ilme kiinnitti Gunnelin huomiota, hän isosi päästä osalliseksi siitä, mikä saattoi niin henkevöittää Garthia, ja se pidätti hänet.

Ja eikö hänellä ollutkin täysi oikeus saada tämä kaipauksensa tyydytetyksi? Hehän olivat mies ja vaimo ja he olivat luvanneet toisilleen pitää kaikki yhteisesti.

Se ajatus antoi hänelle rohkeutta menemään Garthin luo.

Tämä ei huomannut häntä ennenkuin hän pehmein liikkein polvistui hänen viereensä ja pani ristiin asetetut käsivartensa hänen tuolinsa nojapuulle.

-- Mitä sinä luet?

Kysymys tuli luonnollisesti, ja Garth vastasi siihen yhtä luonnollisesti nostamalla kirjan, jonka Gunnel nyt huomasi Uudeksi Testamentiksi, ja lukemalla muutamia säkeistöjä.

"-- -- -- Eräs jalosukuinen mies lähti matkalle kaukaiseen maahan saadakseen itselleen kuninkaallisen vallan ja sitten palatakseen."

"Ja hän kutsui tykönsä kymmenen palvelijaansa, antoi heille kymmenen puntaa ja sanoi heille: 'Asioitkaa näillä, kunnes tulen'."

"Mutta hänen kansalaisensa vihasivat häntä ja lähettivät lähetystön hänen jälkeensä sanomaan: 'Emme tahdo tätä kuninkaaksemme'."

"Ja tapahtui kun hän oli saanut kuninkaallisen vallan ja palasi, että hän käski kutsua eteensä ne palvelijat, joille oli antanut rahat, saadakseen tietää mitä kukin oli asioimisellaan ansainnut -- -- --."

Tässä Garth pysähtyi, vaikka vertaus ei ollut loppunut, mutta Gunnel luki ääneti eteenpäin tilinteosta palvelijoiden kanssa, kuinka uskolliset asetettiin kymmenen tai viiden kaupungin hallitsijoiksi ja kuinka laiskat rangaistun, ja siitä kuinka ne surmattiin, jotka eivät tahtoneet kuningastaan kuninkaaksi.

-- Katsohan, luen Uutta Testamenttia uusimman käännöksen mukaan, ja silloin vanhat tutut paikat tulevat ikäänkuin uusiksi minulle. Tämä on yksi sellainen kohta, sanoi Garth.

Hän oli niin kiinni tässä vanhassa, joka oli vaikuttanut häneen uuden voimalla, ja hänen tarpeensa ilmaista ajatuksensa oli niin voimakas, että hän tykkänään unohti Gunnelin todennäköisen puutteellisuuden ymmärtää häntä ja tuntea myötätuntoa.

Gunnel huomasi sen ja pelkäsi millään tavoin muistuttaa häntä siitä, että hän puhui juuri hänelle. Hän ei olisi nyt voinut kestää sitä, että näkisi Garthin yht'äkkiä keskeyttävän itsensä ja sulkeutuvan häneltä, kuten hän ennen oli saattanut tehdä, sillä Gunnelin heräävä janoaminen, mistä hän ei vielä itsekään ollut täysin tietoinen, pyysi sitä, mitä Garthilla oli annettavana.

Luettu selvitti myöskin uuden puolen asiasta, joka hänestä aina oli ollut itsestään selvä.

-- Eikö Kristuksella sitten vielä olisi kuninkaallista arvoa yli maailman? kysyi hän ihmetellen, sillä kyllä hän aina oli luullut, että kaikki kristityt otaksuivat niin olevan.

-- Elämme ajassa, jolloin hän vielä on poissa saadakseen sitä itselleen, vastasi Garth ajatuksissaan. En ole koskaan ennen ajatellut sitä.

-- Ajattele, jos hän ei saisi sitä? huomautti Gunnel.

-- Hän on jo saanut sen, kaikki on selvää siellä kaukaisessa maassa. Jumala on asettanut hänet maailman kuninkaaksi. Mutta ihmiset...!

Hänen äänenpainonsa täydensi keskeytetyn lauseen.

-- He eivät tahdo, että hän olisi heidän kuninkaansa, tarkoitat?

Garth käänsi miettivän vakavan katseensa häneen.

-- Maailman, joka on niin täynnä vihaa ja väkivaltaa ja valhetta kuin meidän, ei voi juuri sanoa kunnioittavan häntä -- rakkautta, hiljaisuutta, totuutta, -- kuninkaanaan. Vai mitä sinä arvelet?

-- Mutta kaikki taistelevathan rukoilevat Jumalaa, vastasi Gunnel hieman ivallisesti.

-- Sanoilla, mutta totisesti eivät teoissa. Maailman teot huutavat kanuunanjyrinän voimalla: "Emme tahdo tätä kuninkaaksemme." Mutta -- ja tässä tuli hänen liekehtivään katseeseensa lämpimämpää kiiltoa -- maailman _hätä_ huutaa aivan päinvastaista.

Hän katsoi jälleen ulos avaruuteen ja Gunnel tarkkasi jännittyneenä hänen kasvojaan, onnellisesti tietoisena siitä, mitä Garth ei näyttänyt huomaavan: että hän puhui hänen kanssaan avomielisesti ja luottavasti, ikäänkuin hän olisi varma tulevansa ymmärretyksi.

-- Miten luulet käyvän! kysyi Gunnel. Tuleeko hän takaisin ja tekeekö hän itsensä kuninkaaksi väkivallalla?

-- Hän tekee itsensä kuninkaaksi _oikeudella_, vastasi Garth pikaisesti.

Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat sydämellisestä ilosta.

-- Hän tulee! Meillä on oikeus odottaa häntä millä hetkellä tahansa!

Gunnel katsoi häntä ihmetellen. Oli selvää, että se, mistä hän puhui, oli hänelle elävää todellisuutta.

Häntä ahdisti, kun hän näki sen, ja hänen mieleensä muistuivat nuo sanat, että kaksi ovat yhdessä, mutta Herran tullessa toinen otetaan ylös ja toinen jätetään.

Kuinka Garth saattoi niin kokonaan iloita jostain sellaisesta, jolla oli myös niin kauhistava puoli? Eikö se ollut itsekästä? Eikö hänellä ollut ajatustakaan häntä varten, joka jätettäisiin?

Mutta jos hän saattoi tuntea itsekästä iloa, ei hän ehkä ollutkaan kypsä otettavaksi. Se ajatus tuli lohdutuksena hänelle.

Ennenkuin hän tuli sanoneeksi mitään siitä, mitä ajatteli, puhui Garth jälleen.

-- Maailma ei sentään ole niin hylätty hänen poissa ollessaan, kuin miltä voi näyttää. Hän on jättänyt leiviskänsä palvelijoilleen. Niitä on hoidettava uskollisesti ja ahkerasti.

-- Sinä olet yksi niistä, sanoi Gunnel hiljaa.

Garth ei vastustanut häntä, sillä hän tiesi olevansa maailmassa kuninkaansa palvelijana. Mutta, hänen kasvojensa vakavuus osoitti, miten syvästi hän tunsi edesvastuunsa ja rakasti sitä.

-- Ensimmäinen, mitä hän tekee, kun hän tulee, on tilinteko meidän kanssamme, sanoi hän miettivänä.

-- Silloin sinut asetetaan viiden tai kymmenen kaupungin haltijaksi, sanoi Gunnel hiljaa.

Hän puhui lämpimästi, mutta hänen sanoissaan oli kuitenkin jotain ylpeyden viettelystä, hänen sitä tarkoittamattaan.

Garth ei huomannut sitä, se rakkaus, joka täytti hänet ja kävi palavaksi Herran tuloa ajatellessa, oli hänen paras turvansa.

-- Siitä en tiedä mitään, vastasi hän, mutta yhden tiedän: nimittäin sen, että jos palvelen häntä uskollisesti nyt, saan tilaisuutta ja voimaa palvella häntä vielä paljon enemmän silloin suurena hetkenä: "Tästälähin."

Gunnel katseli häntä tarkkaavasti ja näki, että hän huolimatta syvästä vakavuudestaan tulevan tilinteon suhteen, ei näyttänyt tuntevan mitään pelkoa siitä.

-- Oletko aivan varma tulevasi valituksi hänen tullessaan?

Lehtori Garthin avioliitto -- 12

Gunnel ei voinut olla tekemättä sitä kysymystä. Hän ei tiennyt itse kysyvänsä siten senvuoksi, että toivoi löytävänsä Garthissa jotain hengellistä itserakkautta, joka voisi aiheuttaa sen, että hänet jätettäisiin hänen luokseen.

-- Kun katson itseäni, käsitän hyvin selvästi, että olen kaukana kypsyydestä mihinkään sellaiseen, sanoi Garth itsetuntemuksella. Mutta -- ja tässä hänen vakavuutensa säteili oppilaan ihailua -- ajattelen Hänen voimaansa, joka kykenee _muuttamaan_ minut!

Gunnelin toivo häipyi. Garth oli kyllä kypsä, mutta hän -- -- --!

Sanomaton tuska valtasi hänet ikäänkuin välttämättömän eron edessä.

Mutta sitten hänen luonteensa joustavuus pääsi esiin. Kuka voi todistaa, että puhe Herran tulemisesta oli tosi, ja jos se tulisikin tapahtumaan, saattoi siihen kulua vielä vuosisatoja. Johan apostolitkin olivat odottaneet häntä elinaikanaan, eikä hän vieläkään ollut tullut.

Hän lohduttautui ja nosti päänsä, jonka hän äsken oli antanut painua toivottomuutensa raskauttamana.

Mutta hänen tarvitsi vain katsoa miehensä kasvoja, niin tuska kirveli uudelleen.

Se, joka Herran tullessa erottaisi heidät, erotti heidät nyt jo: Hän pelkäsi sitä, mitä Garth ikävöi! Hän tahtoi päästä uskomasta sitä, mitä Garth rakasti! Niinkuin kaksiteräinen miekka viilsi se totuus häntä, ja hänen sisimpänsä vuoti verta, ja hänen henkensä valitti parantavaa kättä ikävöidessään.

Hän ei luullut miehensä huomaavan miten liikutettu hän oli, tai aavistavan syytä, mutta hän erehtyi siinä, sillä Garth huomasi sen. Hän oli keskustelunkin aikana ollut täysin tietoinen siitä, miten avomielisesti hän oli puhunut sisimmästään Gunnelille. Mutta hän ei ollut ollut tietävinään mistään eikä nytkään kääntynyt Gunnelin puoleen suoranaisin sanoin peläten varomattomuudella ehkä sammuttavansa sen liekin, joka oli alkanut kyteä. Hän tyytyi siihen, että antoi yksinkertaisesti vain valonsa loistaa hänelle, tyynesti luottaen sen sytyttävään voimaan, joka ei ollut hänen omaansa, vaan Jumalan.

7.

Toisinaan saattoi kummallinen alakuloisuus vallata Estridin. Silloin hän aina mielellään vetäytyi yksinäisyyteen, kunnes se oli ohi. Mutta hänen ei aina onnistunut piilottautua. Gunnel oli enemmän kuin yhden kerran huomannut sellaista, ja eräänä päivänä, kun hän tapasi Estridin sellaisena alakuloisuuden hetkenä, ei hän antanut pikku tyttönsä hiipiä pois.

-- Mikä sinun on, Estrid? kysyi hän ja veti vastustelevan tytön luokseen.

-- Ei mikään, vastasi Estrid.

-- Oletko sairas?

-- En.

-- Oletko pahoillasi?

-- Olen.

-- Minkätähden sitten?

-- En tiedä.

Ilman kyyneliä, mutta alakuloisuuden varjo silmissään hän istui äidin polvella, vaikka hän mieluimmin olisi mennyt menojaan.

Gunnel katseli häntä tarkkaavasti ja ihmetellen eikä tiennyt mitä olisi tehnyt hänelle.

Hän oli aina tuntenut Estridin enemmän Henningin lapseksi kuin omakseen, mutta tämä aiheeton alakuloisuus ei ollut isän perintöä. Se muistutti Gunnelia siitä mielialasta, joka toisinaan oli vallannut hänet itsensä vähän ennen Estridin syntymistä.

Oliko todellakin mahdollista, että se tilapäinen raskasmielisyys oli periytynyt lapselle?

Gunnel nousi kapinaan sitä vastaan, se oli hänestä julmaa.

-- Etkö voi sanoa minulle, mikä sinun on, lapsi? Hänen levottomuutensa teki hänet kärsimättömäksi.

-- En tiedä mikä minulla on, sanoi Estrid väsyneesti ja yksikantaan.