Part 10

Silloin Gunnel tuli ajatelleeksi, kuinka paljon Garthia hän tavallisesti näki pienokaisessa: hänen lämpöään, hänen rakkauttaan Jumalaan. Hänen uskonsa tuntui olevan myötäsyntynyttä Estridissä. Ja neuvottomuudessaan hän vetosi tähän lapsessa olevaan isänperintöön.

-- Etkö voi puhua Jeesukselle, mikä sinulla on? kysyi hän, puoleksi arasti.

-- Hän tietää sen paremmin kuin minä, vastasi Estrid, ikäänkuin se ajatus olisi antanut hänelle lohdutusta.

Hän nojasi päänsä äitiä vasten eikä enää näyttänyt haluavan lähteä tiehensä.

Gunnel hyväili häntä hiljaa ja hellästi.

Vähitellen Estrid kirkastui ilman nähtävää aihetta. Silloin hän katsoi ylös, hymyni Gunnelille ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.

-- Nyt se on ohi, sanoi hän.

-- Tuleeko sinulle usein tällaista? kysyi Gunnel.

-- Toisinaan vain.

-- Mitä sinä silloin tavallisesti teet?

-- Menen piiloon.

-- Jeesuksenko luo?

Estrid mietti hetkisen ennenkuin vastasi.

-- En, sitä en voi, mutta hän löytää aina minut sitten vähitellen.

Gunnel ymmärsi, että pienokainen piti luonteensa kirkastumisen Jeesuksena, joka tuli hänen luokseen, ja syvästi liikutettuna hän ajatteli, että se kyllä olikin niin.

Myöhemmin illalla, kun lapset makasivat, ja Gunnel oli yksin miehensä kanssa, puhui hän miehelleen Estridistä.

-- Minun pimeyteni ja sinun valosi taistelevat lapsestamme, sanoi hän hieman värisevin hymyin.

Garth ei vastannut, mutta hänen katseensa, vakava ja hellä, näytti tahtovan tunkeutua Gunnelin sisimpään ja hakea sieltä sitä salattua, jota hän aina kaipauksella oli odottanut.

Gunnel veti nyyhkyttävän hengähdyksen ja nojautui Garthiin.

-- Sinä olet käynyt minulle ylivoimaiseksi, sanoi hän.

-- Minäkö?

Gunnel ymmärsi, että Garth tahtoi toisen käyvän hänelle ylivoimaiseksi.

-- Hän on niin abstraktinen minulle vielä, kuiskasi hän. Mutta alan aavistaa häntä. Hän on sinussa, Estridissä, kaikkialla ympärillä -- ja suurissa, kauheissa maailmantapauksissa...

-- Entä sinussa itsessäsi, Gunnel?

Gunnel ei uskaltanut vastata. Hän pelkäsi Garthin äänessä kuuluvaa hillittyä riemua, pelkäsi lausua sanaa, joka ehkä olisi sanonut enemmän kuin totuuden. Hän ei tiennyt itse, miten hänen laitansa oli -- aivan samoinkuin Estrid aikaisemmin päivällä. Ja hänen mielestään se vastaus, minkä Estrid oli antanut, sopi nyt häneenkin.

Hän painoi päänsä miehensä rintaa vasten ja kuiskasi aran tunnustuksensa.

-- Ehkä hän löytää minut vähitellen.