Part 8

Tänä aikana kuohahti yli Ruotsinmaan kansallisen heräämisen, innostuksen ja isänmaanrakkauden aalto. Niiden välillä, joita sama henki innostutti, muodostui yhteenliittyminen, mutta ne, jotka eivät tunteneet ja ajatelleet samalla tavalla, kiihoittuivat ja riitautuivat keskenään.

Henning Garth kulki isänmaanystävien eturivissä, lauloi vanhoja ruotsalaisia lauluja kaikesta sydämestään ja hurrasi äänensä käheäksi kuninkaan ja maan kunniaksi. Hänellä oli voimakas vastenmielisyys niitä kohtaan, jotka saattoivat olla penseitä silloin kun isänmaa vaati voimakasta puolustusta vapautensa suojaksi.

Gunnelinkin vei innostus mukaansa, vaikka ei niin kokonaan kuin hänen miehensä. Hän ei ollut luopunut toiminnastaan sosialistien keskuudessa, ja siellä häntä kohtasi henki, joka vei kokonaan toiseen suuntaan kuin se, mikä henkevöitti hänen miehensä. Täällä luokan edut olivat etusijassa, eivät isänmaan. Gunnel, joka piti kunnianaan ymmärtää yhteiskunnan tyytymättömiä, puolusteli heidän puutteellista isänmaanrakkauttaan ja hänen omansa laimeni siten. Hänen mielestään hänen miehensä meni liian pitkälle omassa innostuksessaan ja kävi yksipuoliseksi.

-- Sinä puhut ikäänkuin sota olisi ovella, sanoi Gunnel. Diplomatia voi kyllä ohjata sodan syrjään vastaisuudessa niinkuin tähänkin saakka. Euroopassa ei ole yhtään hallitusta, joka tahtoisi sotaa.

-- Ei, kukaan ei tahdo sitä, mutta se voi yllättää meidät käden käänteessä kuitenkin, sanoi Garth.

Hänen sanansa toteutuivat ennenkuin hän aavistikaan. Sodan ukkospilvet, joita huolettomat eivät olleet tahtoneet nähdä ja joiden valveutuneet olivat toivoneet hälvenevän, laukesivat kauhistavan nopeasti yli Euroopan ja levittivät pian palon muihin maanosiin. Kansa nousi kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan.

Ruotsissa soivat mobilisoimiskellot, ja miehet kokoontuivat lippujen alle, sillä koska tahansa saattoi maailmanpalon kipinä sytyttää palon täälläkin.

Gunnel kuuli kellojen soiton ja joutui pois suunniltaan. Ne kaikuivat kuin kuolinkellot hänen korvissaan, ja ne kutsuivat hänen miestänsä pois hänen luotaan. Hän ei _voinut_ päästää häntä. Hänen tyyni rohkeutensa, hänen intonsa lähteä maataan puolustamaan saattoi Gunnelin epätoivoon.

Garthilla oli vain muutama tunti käytettävänään ja Gunnelin piti auttaa häntä valmistuksissa. Eihän hän voinut, sehän olisi ollut samaa kuin auttaa häntä kurjuuteen ja kuolemaan.

Kuohuvassa mielentilassaan Gunnel ei nähnyt mitään erotusta liikekannallepanon ja sodan välillä. Jos hän antaisi Garthin nyt mennä, ei hän koskaan saisi enää nähdä häntä, siitä hän oli varma.

Hän joutui niin pois suunniltaan, ettei tiennyt mitä teki, hän ei laskenut tekonsa seurauksia, tiesi vain, että hänen _täytyi_ estää hänet menemästä, että hänellä oli vähän aikaa eikä ketään liittolaista -- kaikkein vähimmin Garthissa, -- ja että hänen täytyi toimia ripeästi ja rohkeasti.

Hän tuskin tiesi, mitä oli tehnyt, ennenkuin Garth makasi jalkaan ammuttuna. Ja kuitenkin Gunnel oli tähdännyt tarkkaan harkiten, ja käsi, joka oli pidellyt revolveria, ei ollut vavissut. Oli ollut tarkoitus haavoittaa Garth vaikeasti, mutta ei hengenvaarallisesti.

Gunnel oli kaamean levollinen epätoivoisen teon jälkeen, sai Garthin vuoteeseen ja lähetti noutamaan Hilma Grotia. He eivät sanaakaan vaihtaneet, mies ja vaimo. Gunnel näki kyllä Garthin luulevan hänen menettäneen järkensä. Se oli hänestä yhdentekevää, mitä Garth luuli siitä, hänestä oli yhdentekevää, vaikka hän todellakin olisi kadottanut järkensä, kunhan hän vain sai pitää Garthin.

Hilma Grot tuli, ja Gunnel vei hänet haavoittuneen luo.

-- Hänelle on sattunut tapaturma, sanoi hän tyynesti.

Hän osoitti tohtorin tutkiessa ja käsitellessä haavaa sellaista mielenmalttia, neuvokkaisuutta ja käsitystä, että Garthin pelko hänen järkensä suhteen haihtui ja hän alkoi käsittää, mikä oli ollut varsinaisena syynä hänen menettelyynsä.

Silloin hänet valtasi syvä viha ja hän piti katseensa itsepintaisesti Gunnelista pois käännettynä eikä sanonut sanaakaan enemmän kuin mihin hän oli pakotettu.

Pikku tohtoriakin kohtaan hän oli harvasanainen ja nurja.

Tohtori ei tehnyt mitään ikäviä kysymyksiä eikä osoittanut uteliaisuutta "tapaturman" suhteen.

Hän tahtoi lähettää noutamaan kirurgia, mutta se kohtasi niin hermostunutta vastustusta sekä Garthin että Gunnelin puolelta, että hänen täytyi tyytyä yksin kantamaan edesvastuu haavan hoidosta.

Hän ei kysynyt, mitä varten he olivat niin sitä vastaan, että joku muu kuin hän näkisi haavan, sillä hän aavisti totuuden. Mutta siitä, mitä hän aavisti, hän ei ollut tietääkseenkään.

Ennen lähtöään hän kirjoitti lääkärintodistuksen, että lehtori Garth oli kykenemätön saapumaan sotapalvelukseen. Riemastus Gunnelin silmissä, kun hän vastaanotti tämän todistuksen, ei jäänyt tohtorilta huomaamatta. Mutta varjoa, joka samalla laskeutui hyväntahtoisiin piirteisiin, ei Gunnel ollenkaan huomannut. Nyt hän saisi pitää Henninginsä luonaan, nyt ei kukaan voisi ottaa häntä häneltä, riemuitsi hänen sisässään niin valtavasti, ettei hän kuullut mitään muuta.

Jäätyään nyt yksin miehensä kanssa, hän odotti, että tämä sanoisi jotain siitä, mitä Gunnel oli tehnyt hänelle, ja hän valmistautui vastaamaan nuhteisiin.

Mutta Garth ei sanonut sanaakaan, makasi vain hiljaa kasvot seinään päin.

Gunnelkin pysytteli hiljaa luullen Garthin nukkuvan. Huomattuaan hänen olevan valveilla, hoiteli Gunnel häntä ja kysyi eikö hän tahtoisi sitä tai sitä. Mutta Garth ei tahtonut mitään. Ei hän edes tahtonut antaa Estridin tulla sisään.

"Ei" tai "kyllä", vastasi hän vain, eikä hän kertaakaan katsonut Gunneliin.

Tätä jatkui. Ja mitä kauemmin sitä kesti, sitä enemmän se koski Gunneliin. Ensimmäisessä ilossaan, kun sai pitää Henningin luonaan. Gunnel tuskin oli huomannut Garthin äänettömyyttä muuna kuin odotettujen nuhteiden enteenä. Mutta kun tätä äänettömyyttä jatkui, alkoi se jäädyttää häntä. Uusi pelko hiipi häneen ja otti hänet valtoihinsa. Oliko hän säilyttänyt miehensä itselleen vain kadottaakseen hänet toisella tavalla.

Oi, jospa hän tahtoisi moittia häntä, torua häntä, raivostua häneen! Kaikki olisi parempaa kuin tämä alituinen äänettömyys ja tämä ainainen poiskäännetty katse. Hänestä alkoi tuntua ikäänkuin sen täytyisi merkitä sitä, että Garthin sydän kääntyi hänestä pois.

Se oli niin kauheaa.

Pelossaan hän koetti pehmittää häntä keskittämällä hienoimmalla tavalla kaiken hellyytensä siihen hoitoon, jonka hän omisti hänelle.

Garth ei edelleenkään sanonut mitään, ja kasvavalla pelolla luuli Gunnel huomaavansa, että hänen hellyytensä vain vaivasi Garthia.

Usein hän oli jo kysymäisillään siitä, mitä Garth maatessaan ajatteli, mutta juuri kun hänen piti se tehdä alkoi hänen sydämensä tykyttää pelosta eikä hän uskaltanut tuoda esiin kysymystä. Gunnel ikävöi saada puhua Garthille, miten epätoivoissaan hän oli siitä, mitä oli tehnyt hänelle sekä puolustautua sillä, miten epätoivoinen hän oli ollut sen tehdessään. Mutta hän ajatteli, että tuon kaiken Garth kyllä ymmärsi kuitenkin eikä pehmenisi siitä, että hän sen sanoisi. Hän tahtoi kerjätä hänen anteeksiantoaan, mutta pelko saada kuulla hänen vastaavan, ettei hän voi anteeksi antaa, pidätti häntä.

Ja kun hän ei mitään uskaltanut sanoa siitä, mikä poltti häntä yhä kiivaammin, kävi hänelle vaikeaksi puhua muusta, ja senvuoksi hän pian kävi yhtä äänettömäksi kuin Garth.

Ja tässä kiusallisessa molemminpuolisessa äänettömyydessä tuli ja meni pikku tohtori, uskollisena kutsumuksessaan ja ystävyydessään. Hän hoiti haavaa huolellisesti, mutta hänen tarkkaavaisuutensa oli yhtä valpas sekä potilaan että hoitajan sieluntilaan nähden ja hän oli huolissaan kummastakin.

Hän tunsi Gunnelin ja hän olisi ilman tuota silminnähtävää todistettakin, jonka haavan laatu samoinkuin molempien olento antoi hänelle, voinut laskea minkälaiseen tekoon sellainen itsekäs, välitön ja intohimoinen luonne kuin Gunnel saattaisi ryhtyä sinä epätoivoisena hetkenä, jolloin hänen rakastettunsa piti lähteä hänen luotaan -- jos hän voi lähteä. Ja hän tunsi Garthiakin tarpeeksi ymmärtääkseen hänen suuttumuksensa sellaisen kohtelun alaiseksi joutumisesta. Häneen koski niin kipeästi noiden kumpaisenkin takia, ja hän tunsi itsensä syvästi huolestuneeksi heidän tähtensä.

Hän huomasi vaarallisen äänettömyyden heidän välillään ja odotettuaan turhaan, että jompikumpi itsestään katkaisisi sen, käsitti hän, että hänen oli käytävä asiaan.

Jos hän olisi ollut sellainen, joka antaa sattumien johtaa itseään, olisi hän, valitessaan kummanko kanssa hänen ensiksi pitäisi puhua, tullut valinneeksi Gunnelin, sillä hänen kanssaan hänen oli helppo päästä kahden kesken. Mutta hän neuvotteli tapansa mukaan viisautensa kanssa, ja hänen viisautensa sanoi hänelle, että se, jonka kanssa hänen pitäisi puhua, oli Garth.

Ei ollut helppoa päästä kahdenkeskiseen keskusteluun Garthin kanssa, sillä Gunnel oli aina sairaan huoneessa, eikä tohtorin suunnitelmaan kuulunut että Gunnel aavistaisi hänen miehensä saaneen mitään ulkoapäin tulevaa sysäystä äänettömyytensä katkaisemiseen.

Vihdoinkin eräänä päivänä olot olivat suotuiset pikku tohtorille. Hänen käyntinsä aikana kutsuttiin Gunnelia ottamaan vastaan vieraita, joita ei voitu palauttaa takaisin.

Garth makasi silmät ummessa eikä osoittanut huomanneensa vaimonsa poistumista huoneesta.

Hilma Grot asetti sormensa hänen valtimolleen. Hänellä oli virallinen ilmeensä eikä hänen kosketuksessaan ollut mitään, joka oli aiottu ilmaisemaan hänen toivomustaan puhua Garthin kanssa. Mutta kuitenkin tämä katsoi pikaisesti ylös ja kiinnitti kysyvän katseen tohtorin kasvoihin aivankuin tämä olisi sanonut jotain.

Tohtori ei muuttanut virallista ilmettään.

-- Puhu Gunnelin kanssa, sanoi hän hiljaa.

Garthin katse tuli terävän tutkivaksi, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea toisen ajatukset.

-- Mistä? kysyi hän pikaisesti.

-- -- "Tapaturmasta".

Äänenpaino sitä sanoessa ilmaisi yhtä ja toista.

-- Mitä sinä siitä tiedät! kysyi Garth terävästi.

-- Totuuden.

Garthin hengitys kävi nopeammaksi, ja tohtori huomasi selvästi, että hän tunsi helpotusta.

-- Onko hän puhunut siitä, miten se tapahtui?

-- Ei. Mutta tunnen Gunnelin, ja voin ymmärtää.

Kiihkeydessään Garth teki liikkeen ikäänkuin kohotakseen ylös, mutta tohtori painoi hänet alas pielusta vasten ja käski hänen maata hiljaa. Garth totteli ja antoi lihastensa laueta jännityksestä, mutta katseesta, jonka hän piti kiinnitettynä tohtorin kasvoihin, näkyi tulva tunteita, näkyi koko hänen kiehuva suuttumuksensa Gunneliin.

Pikku tohtori ymmärsi hänet niin hyvin, olisi hänen sijassaan tuntenut samaa ja senvuoksi hänen pyynnössään oli yhtä paljon myötätuntoa häntä kuin Gunnelia kohtaan, jonka hyväksi hän pyynnön teki.

-- Gunnelia ei saa liian paljon sääliä, sillä silloin se voi käydä vaaralliseksi hänelle, sanoi hän liikuttavalla äänensävyllä.

Garth liikahti levottomasti. Hilma Grot luki hänestä kuin avoimesta kirjasta ja ymmärsi sovittaa neuvonsa Garthin voimien mukaan.

-- Ellet voi antaa anteeksi hänelle, niin nuhtele häntä, mutta elä ole enää noin murhaavan äänetön häntä kohtaan.

Nyt kuuluivat Gunnelin askeleet viereisestä huoneesta.

Hilma ehti mennä ikkunan luo ja istui siellä kirjoittamassa reseptiä, kun Gunnel tuli sisään, ja Garth oli seinään päin kääntyneenä kuten tavallisesti, joten Gunnel ei saanut aavistustakaan siitä, että nuo kaksi olivat puhuneet keskenään.

Samana iltana, kun Gunnel hämärissä tuli miehensä luo tuoden kahvia, jonka hän asetti hänen vuoteensa viereen pöydälle, kääntyi Garth ja katsoi häneen ensimmäisen kerran "tapaturman" jälkeen.

Se tuli niin odottamatta, että se tärisytti Gunnelia ja kaikki väri pakeni hänen poskiltaan, jotka seuraavana hetkenä sävähtivät taas punaisiksi.

Garth huomasi hänen kovan liikutuksensa, mutta ei heltynyt.

-- Gunnel, minkätähden sinä teit sen?

Hänen äänensä oli matala ja hillitty, mutta siinä kiehui. Gunnel alkoi vavista ja vaipui polvilleen Garthin vuoteen viereen, koetti vastata, mutta ei voinut ja kätki kasvonsa avuttomuudessaan peittoon.

Garth ei sanonut mitään, eikä hän pannut kättään Gunnelin päälaelle, niinkuin Gunnel vaistomaisesti oli odottanut.

Äänettömyys tuntui laskeutuvan heidän välilleen uudelleen. Oi, vaikka mitä tahansa, mutta ei sitä! Gunnel pakottautui katsomaan ylös ja vastaamaan.

-- En voinut kestää sitä, että sinä menisit luotani pois ja sotaan.

Hänen äänensä ja huulensa vapisivat, ja hänen silmiänsä poltti. Mutta Garth ei heltynyt. Hän noudatti kuitenkin pikku tohtorinsa neuvoa ja nuhteli, kun ei voinut anteeksi antaa. Se olisi parempaa kuin äänettömyys, oli hän sanonut. Hän puhui tohtorin edesvastuulla, huolimatta seurauksista.

-- Sinä olit pelkuri ja velvollisuudesta piittaamaton ja pakotit minun vasten tahtoani menettelemään niin kuin minäkin olisin samanlainen. Ja sinä olet tehnyt minut _naurettavaksi_.

Hän puhui armottoman selvästi, ja koko hänen pidätetty vihansa kiehui hillityssä, matalassa äänessä.

Gunnel vääntelihe kuin piiskan iskujen satuttamana, ja kuitenkin oli siinä jonkinlaista helpotusta, että Garth vihdoinkin puhui. Hänen äänettömyytensä oli sanonut samaa ennen, nyt Gunnel sai edes koettaa puolustautua.

-- Niin, olen ollut pelkuri ja velvollisuuteni unohtava ja itsekäs ja kurja, tunnusti hän. Mutta minähän vain olen ollut sellainen, et sinä. Ei kukaan voi soimata sinua siitä, mitä minä olen tehnyt.

-- Vaikkapa syy onkin sinun, niin tosiasia on, että minä makaan tässä toimettomana toverieni kokoontuessa maata puolustamaan. Minun paikkani, siellä, missä minun pitäisi olla, on tyhjänä. Ja se surettaa minua, oi, se _surettaa_ minua.

Gunnel nyyhkytti ilman kyyneliä ja liitti kätensä kouristuksentapaisesti yhteen.

-- Eikö sinun paikkasi sitten ole täälläkin Estridin ja -- ja -- sen luona, joka tulee? kysyi hän tukahdutetulla äänellä.

Hän olisi tahtonut lisätä: ja minun luonani? Mutta hän ei voinut.

Garth huomasi tämän, mutta ei heltynyt hänen nöyryydestään.

-- Ei, kun isänmaa kutsuu, vastasi hän lyhyesti.

-- Mutta sotaahan ei tullut, kuten luulimme. Sitä ei ehkä tulekaan, ja silloinhan et ole laiminlyönyt mitään, sanoi Gunnel ahdistuksessaan.

Garth ei välittänyt vastata tuohon typerään väitteeseen, ja Gunnel punastui häpeästä hänen ylenkatseensa edessä. Mutta tämä ylenkatse sattui kiihoittavasti hänen ylpeyteensä. Hän, joka tuokio sitten oli vain janonnut Garthin anteeksiantoa, yltyi nyt puolustamaan menettelyään.

Hän nosti päänsä sillä kauniin ylpeällä liikkeellä, joka oli hänelle ominaista, ja katsoi Garthiin katseessa rukousta ja uhmaa.

-- Se ei ollut vain itsekkäisyyttä, sanoi hän kiireiseen, kuumeiseen tapaansa. Tahdoin myöskin pelastaa sinut jumalattomuudesta mennä sotaan surmaamaan.

Garth ei vastannut, katsoi vain häneen. Gunnel huomasi, ettei hän uskonut hänellä olleen sellaista tarkoitusta, ja hän puolusti itseään heti sitä epäluuloa vastaan.

-- En ollut ehkä täysin tietoinen siitä tarkoituksesta, järkytetty ja epätoivoinen kun olin, mutta se oli olemassa ikäänkuin vaistona minussa. Sinun intosi lähteä sotaan ei sopinut yhteen kristillisyytesi kanssa.

-- Ei kristillisyydelle vastakkaista ole maansa lakien ja hallituksen totteleminen, vastasi Garth katkaisevalla äänellä.

Gunnelin silmät liekehtivät. Hän nousi polvistuneesta asennostaan.

-- Voitko sinä kristittynä hyväksyä sodan? kysyi hän kiivaasti.

-- En, en hyväksy sitä, se on välttämätön paha, vastasi Garth pikaisesti.

-- Paha! Ja sinä tahdot ehdoin tahdoin, vieläpä innostuneena olla mukana! virkahti Gunnel intohimoisesti.

-- Sinä et saa kiihoittaa itseäsi noin, Gunnel! Istu ja koeta olla tyyni.

-- Oh, sinä et halua vastata minulle! Sinä et osaa vastata! virkkoi hän voitonriemuisesti.

Gunnelilla ei ollut todellakaan rauhaa istuutuakseen, hän seisoi siinä joustavana, elämää ja liikettä joka jäntereessä.

Hänen kiintymyksensä teki Garthin tyyneksi ja hän vastasi maltillisesti.

-- Jos menisin sotaan innostuneena, olisi minun innostukseni sellaista, jota tuntee mennessään uhrautumaan sen puolesta, jota rakastaa enemmän kuin elämää -- _isänmaan_ ja kaiken sen puolesta, mitä siihen kuuluu: lähimpien, kodin, uskonnon, kulttuurin, maitten ja merien, isien perinnön puolesta, joka pitää jakamattomana jättää tuleville polville.

Suuttumus väistyi hänen kasvoistaan, hänen puhuessaan, isänmaanrakkauden tulen tieltä.

Mutta se ei vaikuttanut Gunneliin.

-- Jos menet sotaan, et mene sinne vain uhraamaan itseäsi, vaan tehdäksesi kaiken, mikä on sinun vallassasi, uhrataksesi vihollisesi. Onko se Kristuksen tottelemista? Eikö hän sano: "rakasta vihollistasi".

-- Voin rakastaa vihollistani, vaikka tapankin hänet.

-- Sepä oli merkillistä!

-- Jos minun pitää valita toinen kahdesta: joko tappaa viholliseni tai antaa hänen tappaa ystäväni ja vallata ja sortaa maatani, en voi valita jälkimmäistä, sillä siihen sisältyy paljon enemmän kuolemaa.

-- Miten sinä puhut ja lasket! Luulin, ettei se soveltuisi Kristuksen rakkauskäskyyn. Mutta senvuoksi te kristityt teette niin, että se käsky on kadottanut kaiken voimansa maailmassa.

Hän seisoi siinä ivallisena ja voitonriemuisena. Hänen sanansa ja asentonsa kiusasivat Garthia. Tämä ei huomannut itse, että hänen suuttumuksensa Gunnelia kohtaan, joka ei ollut lauhtunut hänen mielipahastaan, nyt väistyi tämän kiihkeän hyökkäyksen tähden kristinuskoa vastaan. Voiko siinä olla jotain perää, mitä hän sanoi?

Yht'äkkiä Gunnel huomasi, että Garth makasi siinä niin kalpeana ja ääneti, ja heti upposi kaikki hänen kiihkeytensä katumuksen hyökyyn.

-- Oi Henning, olenko tehnyt sinulle pahaa sillä mitä sanoin?

Hän kumartui hänen puoleensa täynnä levottomuutta ja nöyryyttä.

-- Ei se tee mitään, mutisi Garth.

Gunnel huomasi, ettei hän enää tuntunut suuttuneelta, ja hänen sydämensä löi voimakkaasti toivosta. Hän polvistui taas vuoteen viereen ja otti Garthin käden molempien omiensa väliin, epäröiden, ikäänkuin hän tuskin olisi uskaltanut.

-- Oi Henning, alkoi hän rukoilevasti, mutta ei päässyt pitemmälle.

Garth käänsi päätään pieluksella ja katsoi kysyvästi häneen. Katseessa ei ollut enää kaunaa. Gunnel huomasi sen ja sai rohkeutta jatkaa.

-- Oi Henning, jos tahtoisit... jos voisit... Onko se liian paljon pyydetty!

Garthin käsi lepäsi liikkumattomana hänen kädessään ja hän katsoi vakavasti häneen. Hän aavisti, mitä Gunnel tahtoi, mutta vastaus viipyi, epävarma kun hän oli siitä, minkälaisen vastauksen hän saattoi antaa.

Gunnelin huulet vapisivat, hän hengitti kiivaasti, ja hänen silmissään oli nöyrä katse, täynnä katumusta ja surua.

-- En pyydä sinua antamaan minulle anteeksi, ymmärrän, ettet voi sitä vielä, pyydän vain että koettaisit. Oi Henning, -- hän käänsi kasvonsa pois ja hänen äänensä hiljeni melkein kuiskaukseksi -- etkö tahdo rukoilla Jumalaa, että hän auttaa sinua antamaan minulle anteeksi?

Se vaikutti vihdoinkin, tuo viimeinen rukous, intohimoinen nöyryydessään, se sattui häneen ja liikutti häntä. Hänen käteensä, joka oli ollut velttona Gunnelin molempien käsien välissä, tuli eloa ja se vapautui Gunnelin hermostuneesta otteesta, mutta vain ottaakseen heti hänen toisen kätensä ja puristaakseen sitä.

Gunnel uskalsi katsoa häneen ja kohtasi arasti hänen tyynen, vakavan katseensa.

-- _Tahdon_ antaa sinulle anteeksi, Gunnel, sanoi hän.

Hänen anteeksiannossaan oli enemmän tahtoa kuin tunnetta, sen Gunnel huomasi salaisella tuskalla, mutta hän sanoi itselleen, ettei hän voi pyytää enemmän nyt, siinähän oli kylliksi jo, että Garth ainakin tahtoi.

2.

Garthin tahto antaa anteeksi Gunnelille oli vilpitön, mutta se ei käynyt kuitenkaan helpoksi hänelle. Ei kaikilla ystävillä ja tuttavilla ollut Hilma Grotin hienotunteisuutta. Kun he tulivat vieraisille, oli heidän ensimmäinen kysymyksensä, miten tapaturma oli tapahtunut. He odottivat saavansa kuulla seikkaperäisen kuvauksen. Koska Garth ei tahtonut totta puhumalla paljastaa Gunnelia ja koska hän ei tahtonut myöskään valehdella eikä hänellä ollut mitään harjaantumista kierrellä, kävi hänen asemansa vaikeaksi. Hän vastasi ratkaisevasti, että hän mieluimmin olisi puhumatta tapaturmasta. Ja siihen täytyi tyytyä.

Kun Gunnelilta kysyttiin, vastasi hän osaksi totuudenmukaisesti.

-- Minä olin kömpelö, ja onnettomuus tapahtui minun tähteni. Siitä puhuminen kiusaa minua, niin että antakaa minun olla puhumatta.

Tietysti ei kukaan enää tahtonut kysyä sellaisten vastausten jälkeen, mutta uteliaisuus oli vain yltynyt. Ihmeteltiin ja pohdittiin ja arvailtiin, vaikka ei sanottu mitään enää Garthille tai Gunnelille suoraan.

He tunsivat kuitenkin, mitä oli ilmassa, ja Garthia se kiusasi kaikkein enin sen vuoksi, että se uudelleen herätti hänen mielipahansa Gunnelia kohtaan, joka oli aiheuttanut heille tämän pulmallisen aseman.

Hän teki kuitenkin kaikki mitä voi, salatakseen näitä suuttumuksen leimahduksia ja voittaakseen ne.

Hän pakotti itseään, ettei vaipuisi takaisin äänettömyyteensä Gunnelia kohtaan, hän puhui hänen kanssaan ja onnistuipa toisinaan puhumaan ystävällisestikin. Hänen tahtonsa anteeksiantamiseen oli rehellinen, mutta tunnettaan hänen oli vaikea saada mukaan.

Gunnel tunsi tämän ja kärsi sanomattomasti, vaikka hän puolestaan teki kaikki salatakseen kärsimyksensä, niinkuin Garth teki kaikki salatakseen mielipahansa. Gunnel ymmärsi tekevänsä helpommaksi Garthille anteeksiantamisen, jos hän voisi näyttää uskovansa hänen anteeksiantoonsa.

Sellainen oli heidän suhteensa kun Gunnelin vaikea hetki tuli. Se tuli aikaisemmin kuin hän oli odottanut, mutta hän oli kuitenkin tehnyt valmistelujansa. Miehensä tietämättä hän oli tilannut itselleen huoneen eräästä yksityisestä sairaalasta. Kun hän nyt odottamatta tunsi tulevansa sairaaksi, telefonoi hän ensin sinne ja sai vastauksen, että hän saisi tulla heti. Sitten hän soitti Hilma Grotille ja pyysi, että tämä tulisi saattamaan häntä sairaalaan, minkä tämä lupasikin.

Kun Gunnel tämän jälkeen oli pannut kuulotorven paikoilleen, seisoi hän epätietoisena. Oliko hänellä voimaa mennä sisään sanomaan hyvästiä miehelleen? Saattoiko hän tehdä sen hänen miehensä epäilemättä mitään? Sillä hän oli päättänyt, ettei hän, jos mahdollista, saisi tietää mitään ennenkuin kaikki oli ohi.

Hän meni epäröiden miehensä huoneeseen ja seisoi muutaman minuutin oven ulkopuolella kahdenvaiheilla.

Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, ettei hänellä ollut kuin noin neljännestunti ennenkuin Hilma saapuisi autolla. Kukapa tietäisi, milloin hän saisi ja saisiko hän koskaan tilaisuutta enää nähdä miestään? Hänenhän saattaisi käydä pahasti ja silloin hän ei koskaan enää saisi nähdä häntä, ei ikinä, sillä eihän hän saisi tulla siihen taivaaseen, joka oli valmistettu Garthille.

Hänen silmänsä punertuivat siitä ajatuksesta, mutta hän voitti itsensä heti. Tyyneyttä, tyyneyttä!

Hän avasi oven ja meni hiljaa huoneeseen, niin hiljaa, että se herätti Garthin huomiota. Garth katsoi kysyvästi häneen.

Gunnel järjesti hänen peittonsa ja lakanansa, jotka olivat liukuneet syrjään. Garth katsoi yhä häneen, hän näytti erilaiselta.

-- Onko jotain tapahtunut! kysyi hän.

-- Ei. Ei meidän maailmassamme ainakaan. Muuallahan tapahtuu kauhean paljon joka hetki. Onko jotain, jota voin tehdä hyväksesi?

Hänessä oli jotain niin pehmeää ja hiljaista, hänen äänensä kuului ikäänkuin hyväilyltä, ja hän katsoi Garthiin erikoisella tavalla.

Hänessä oli ollut, hänen ollessaan Garthia vastaan tekemänsä synnin painon alla, jotain masentuneen nöyrää, nyt häneen oli tullut yht'äkkiä jotain uutta arvokkaisuutta, joka miellytti Garthia.

Gunnel taputti keveästi hänen kättään, joka oli peitolla. Jos hän jonkun kerran viimeksi kuluneina päivinä oli uskaltanut hyväillä häntä, oli hän tehnyt sen niin arasti kuin olisi kerjännyt saada tehdä sitä. Nyt hän teki sen ikäänkuin tahtoen antaa jotain. Ja siitä Garth piti.