Part 7

Hän ei nähnyt enää ylpeää vanhusta, joka oli näyttänyt niin voimakkaalta, että olisi voinut luulla hänen saavuttavan sibyllan iän. Faustina oli lyyhistynyt kokoon voimattoman vanhuuden murtamana, ja orja näki edessään kumaraisen eukon, jonka katse oli himmeä ja kädet vapisivat.

Sillä Faustina oli tosin kuullut, että keisari oli hirveästi muuttunut, mutta sittenkään hän ei hetkeäkään voinut olla ajattelematta häntä sellaisena voimakkaana ja väkevänä miehenä, jommoisena hän viimeksi oli nähnyt hänet. Hän oli myös kuullut jonkun sanovan, että tämä tauti vaikuttaisi hitaasti ja että kestäisi vuosikausia, ennen kuin ihminen kokonaan muuttuisi. Mutta tässä se oli edistynyt niin hirvittävän nopeasti, että keisari muutamassa kuukaudessa oli muuttunut tuntemattomaksi.

Faustina astui horjuen keisarin luo. Hän ei voinut puhua, vaan seisoi ääneti itkien hänen vieressään.

"Oletko tullut takaisin, Faustina?" sanoi keisari avaamatta silmiänsä. "Minä makasin kuvaillen mielessäni, että sinä seisoit tässä ja itkit minun tähteni. En uskalla katsoa sinuun, sillä pelkään, että se olisi vain harhanäky."

Silloin vanhus istahti hänen viereensä. Hän kohotti keisarin päätä ja laski sen polvelleen.

Mutta Tiberius makasi yhä katsomatta häneen. Suloinen rauhan tunne valtasi hänet ja hän vaipui heti rauhalliseen uneen.

V.

Muutamia viikkoja myöhemmin tuli eräs keisarin orjista vaeltaen yksinäiselle mökille Sabiinivuoristoon. Päivä oli kallistunut iltaan ja viinamäen työmies ja hänen vaimonsa seisoivat ovella katsellen, kuinka aurinko vajosi kaukaiseen länteen. Orja poikkesi tieltä ja astui heitä kohti tervehtien heitä. Sitten hän otti esille raskaan kukkaron, joka riippui hänen vyössänsä, ja laski sen miehen käteen.

"Tämän lähettää sinulle Faustina, vanha vaimo, jolle osoitit armeliaisuutta", sanoi orja. "Hän pyytää sinua näillä rahoilla ostamaan itsellesi oman viinamäen ja rakentamaan itsellesi asunnon, joka ei ole yhtä korkealla tuulen käsissä kuin kotkien pesät."

"Vanha Faustina elää siis vielä?" sanoi mies. "Me olemme etsineet häntä rotkoista ja soista. Kun hän ei palannut takaisin luoksemme, luulin hänen saaneen surmansa näillä kurjilla vuorilla."

"Etkö muista", puuttui vaimo puheeseen, "etten tahtonut uskoa hänen kuolleen? Enkö sanonut, että hän oli palannut takaisin keisarin luo?"

"Kyllä", myönsi mies, "niin sinä todellakin sanoit, ja minä olen iloinen, että olit oikeassa, ei vain sen vuoksi, että Faustina täten on tullut kyllin rikkaaksi voidakseen vapauttaa meidät köyhyydestämme, vaan myöskin keisari raukan tähden."

Orja tahtoi heti sanoa jäähyväiset ehtiäkseen asuttuihin seutuihin ennen yön pimenemistä, mutta sitä puolisot eivät sallineet. "Sinun pitää jäädä luoksemme aamuun saakka", sanoivat he. "Emme voi sallia sinun menevän ennen kuin kerrot, mitä kaikkea Faustinalle on tapahtunut. Miksi hän palasi takaisin keisarin luo? Millainen oli heidän tapaamisensa. Ovatko he taas onnelliset yhdessä?"

Orja suostui heidän pyyntöihinsä. Hän seurasi heitä mökkiin ja illallispöydässä hän kertoi heille keisarin sairaudesta ja Faustinan palaamisesta.

Kun orja oli lopettanut kertomuksensa, hän näki sekä miehen että vaimon istuvan liikkumattomina, hämmästyksen vallassa. Heidän katseensa oli kiintynyt maahan ikään kuin salatakseen liikutusta, joka oli vallannut heidät.

Vihdoin kohotti mies katseensa ja sanoi vaimolleen: "Etkö luule, että tämä on Jumalan sallimus?"

"Luulen", sanoi vaimo, "varmaan Herra sen tähden lähetti meidät meren poikki tähän majaan. Varmaan se oli hänen tarkoituksensa, kun hän johdatti vanhan vaimon tänne meidän ovellemme."

Kun vaimo oli tämän sanonut, viinamäen työmies kääntyi jälleen orjan puoleen.

"Ystäväni", sanoi hän orjalle. "Vie Faustinalle viesti minulta! Sano hänelle sanasta sanaan näin! Täten tervehtii sinua ystäväsi, viinamäen työmies Sabiinivuorilta. Sinä olet nähnyt sen nuoren naisen, joka on minun vaimoni. Eikö sinun silmissäsi hänen kauneutensa ollut ihana ja hänen terveytensä kukoistava? Ja kuitenkin tämä nuori nainen on kerran sairastanut samaa tautia, joka Tiberiukseen nyt on tarttunut."

Orja teki hämmästyneen liikkeen, mutta viinamäen työmies jatkoi painokkaasti.

"Jollei Faustina tahdo uskoa sanojani, niin sano hänelle, että minä ja vaimoni olemme kotoisin Palestiinasta Aasiasta, maasta, jossa tämä tauti on tavallinen. Ja siellä laki vaatii, että spitaalitautiset on karkotettava pois kaupungeista ja kylistä ja heidän tulee asua autioilla seuduilla ja etsiä itselleen suojaa haudoissa ja kalliorotkoissa. Sano Faustinalle, että vaimoni on syntynyt sairaista vanhemmista kalliorotkossa! Ja niin kauan kuin hän oli lapsi, oli hän terve, mutta hänen kasvaessaan neitsyeksi tarttui tauti häneen."

Kun viinamäen työmies oli tämän sanonut, taivutti orja ystävällisesti päätään ja sanoi hänelle: "Kuinka luulet Faustinan uskovan sanojasi. Onhan hän nähnyt vaimosi terveenä ja kukoistavana? Ja hän tietää, ettei tätä tautia mikään voi parantaa."

Mutta mies vastasi: "Parasta olisi, jos hän uskoisi minua. Mutta en minä ole todistajiakaan vailla. Lähettäköön tiedustelijoita Galilean Nasaretiin. Siellä voi jokainen todistaa minun sanani!"

"Onko ehkä joku jumala ihmeen kautta parantanut vaimosi?" kysyi orja.

"On", vastasi työmies, "sinäpä sen sanoit. Eräänä päivänä levisi huhu sairaiden joukkoon, jotka oleskelivat erämaassa: 'Katso, suuri profeetta on ilmestynyt Nasaretin kaupunkiin Galileaan. Hänessä on Jumalan hengen voima ja hän voi parantaa teidän tautinne laskemalla vain kätensä teidän otsallenne'. Mutta sairaat, jotka elivät kurjuudessaan, eivät tahtoneet uskoa tätä huhua todeksi. 'Meitä ei voi kukaan parantaa', sanoivat he. 'Suurien profeettojen ajoilta asti ei kukaan ole voinut pelastaa ketään hänen onnettomuudestansa.'

"Mutta yksi heidän joukossaan uskoi, ja se oli nuori neitsyt. Hän lähti toisten luota etsiäkseen tietä Nasaretin kaupunkiin, jossa profeetta asui. Ja eräänä päivänä, kun hän kulki avaralla lakeudella, kohtasi hän kookasvartaloisen, kalpeakasvoisen miehen, jonka hiukset valuivat mustina kiharoina hänen olkapäillensä. Hänen tummat silmänsä loistivat kuin tähdet ja vetivät tyttöä puoleensa. Mutta ennen kuin he tulivat toistensa kohdalle, huusi tyttö hänelle: 'Älä tule minua lähelle, sillä minä olen saastainen, mutta sano minulle, mistä voisin löytää Nasaretin profeetan!' Mutta mies lähestyi häntä ja kun hän seisoi aivan hänen edessään, sanoi hän: -- 'Miksi sinä etsit Nasaretin profeettaa?' -- 'Etsin häntä, että hän laskisi kätensä minun otsalleni ja parantaisi minut taudistani.' Silloin mies astui hänen luokseen ja laski kätensä hänen otsalleen. Mutta tyttö sanoi hänelle: -- 'Mitä se minua hyödyttää, jos sinä lasket kätesi minun otsalleni? Ethän sinä ole mikään profeetta?' Silloin mies hymyili hänelle ja sanoi: 'Mene nyt kaupunkiin, joka on tuolla vuoren rinteellä, ja näytä' itsesi papeille'.

"Sairas ajatteli itsekseen: hän tekee pilkkaa minusta siksi, että uskon tulevani parannetuksi. Häneltä en saa tietää mitä tahdon. Ja hän astui eteenpäin. Heti sen jälkeen hän näki miehen, joka aikoi lähteä metsästämään, ratsastavan suuren lakeuden poikki. Kun hän tuli niin lähelle, että hän saattoi kuulla tytön äänen, huusi tyttö hänelle: 'Älä tule minun lähelleni, sillä minä olen saastainen, mutta sano minulle mistä löydän Nasaretin profeetan?' 'Mitä sinä haluat profeetalta?' kysyi mies ja ratsasti vitkalleen häntä kohti. -- 'Minä haluan vain, että hän laskisi kätensä minun otsalleni ja parantaisi minut taudistani.' Mutta mies ratsasti vieläkin lähemmäksi. -- 'Mistä taudista sinä tahdot parantua?' kysyi hän. 'Et sinä lääkäriä tarvitse.' -- 'Etkö näe, että minä olen saastainen?' sanoi hän. 'Minä olen syntynyt sairaista vanhemmista kalliorotkossa.' Mutta mies ratsasti yhä lähemmäksi, sillä tyttö oli kaunis ja hienohipiäinen kuin vasta puhjennut kukka. -- 'Sinä olet Juudan maan kaunein impi', huudahti mies. -- 'Älä sinäkin pilkkaa minua', sanoi tyttö. 'Minä tiedän, että kasvoni ovat syöpyneet ja että ääneni on kuin villieläimen karjunta.' Mutta mies katsoi syvälle hänen silmiinsä ja sanoi hänelle: -- 'Sinun äänesi soi kuin kevätpuro, kun se virtaa kuutiokivien yli, ja sinun kasvosi ovat pehmoiset kuin hieno silkkiliina.'

"Samassa mies ratsasti niin lähelle tyttöä, että tämä saattoi nähdä kasvonsa kuvastuvan kiiltävistä heloista, jotka koristivat miehen satulaa. 'Katso tähän', sanoi mies. Tyttö totteli ja näki pehmeät ja vienot kasvot, aivan kuin vasta kehittyneen perhossiiven. -- 'Mitä minä näen?' sanoi hän. 'Nämä eivät ole minun kasvoni.' -- 'Kyllä, ne ovat sinun', sanoi ratsastaja. -- 'Mutta eikö minun ääneni ole karhea?' -- 'Ei, se sointuu kuin sitransoittajan vienoimmat laulut', sanoi ratsastaja.

"Tyttö kääntyi ja viittasi tielle. 'Tiedätkö kuka tuo mies on, joka juuri katoaa kahden tammen peittoon?' kysyi hän ratsastajalta. -- 'Se on hän, jota juuri tiedustelit, Nasaretin profeetta', sanoi mies. Silloin tyttö löi ihmeissään kätensä yhteen ja hänen silmänsä kyyneltyivät. 'Oi, sinua pyhää! Oi sinua Jumalan voiman kantajaa!' huudahti hän. 'Sinä olet parantanut minut!'

"Mutta ratsastaja nosti hänet satulaan ja vei hänet kaupunkiin vuoren rinteelle ja meni hänen kanssaan kansan vanhimpien ja pappien luo kertoen heille, miten hän oli löytänyt hänet. He tiedustelivat kaikkea tarkasti, mutta kun he saivat kuulla, että neitsyt oli syntynyt korvessa sairaista vanhemmista, he eivät tahtoneet uskoa, että hän oli parantunut. 'Mene takaisin sinne mistä olet tullut', sanoivat he. 'Jos olet ollut sairas, olet edelleenkin sairas koko elämäsi ajan. Et saa tulla tänne kaupunkiin tartuttamaan meihin muihin tautiasi!'

"Tyttö sanoi heille: 'Minä tiedän, että olen terve, sillä Nasaretin profeetta on laskenut kätensä otsalleni.'

"Kun he sen kuulivat, huudahtivat he: 'Ken on hän, että hän tekisi saastaiset terveiksi? Tämä on vain pahojen henkien silmänlumetta. Mene takaisin omaistesi luo, jotta et saattaisi meitä kadotukseen!'

"He eivät tahtoneet tunnustaa häntä terveeksi ja he kielsivät häntä oleskelemasta kaupungissa. He määräsivät, että jokainen, joka antoi hänelle suojaa, myös itse julistettaisiin saastaiseksi.

"Kun papit olivat langettaneet tämän tuomion, nuori neitsyt sanoi miehelle, joka oli löytänyt hänet ulkoa lakeudelta: 'Minne minä nyt lähden? Täytyykö minun palata sairaiden luo korpeen?'

"Mutta mies nosti hänet jälleen hevosensa selkään ja sanoi hänelle: 'Ei, ei sinun pidä mitenkään palata sairaitten luo heidän vuorenrotkoihinsa, vaan me kaksi lähdemme meren poikki toiseen maahan, jossa ei ole eri lakeja puhtaille ja saastaisille. Ja he -- --'"

Mutta kun viinamäen työmies oli ehtinyt näin pitkälle kertomuksessaan, nousi orja ylös ja keskeytti hänet. "Sinun ei tarvitse kertoa pitemmälti", sanoi hän. "Nouse mieluummin ja seuraa minua jonkin matkaa, sinä kun paremmin tunnet vuoret, jotta voin vielä tänä yönä lähteä kotiin päin tarvitsematta odottaa aamun koittoa. Keisari ja Faustina eivät voi hetkeäkään liian varhain saada tietoa sinun uutisistasi."

Kun viinamäen työmies oli saattanut orjaa ja palasi jälleen kotiin mökillensä, oli hänen vaimonsa vielä hereillä.

"Minä en voi nukkua", sanoi vaimo. "Ajattelen sitä hetkeä, jolloin nämä molemmat kohtaavat toisensa. Toinen, joka rakastaa kaikkia ihmisiä, toinen, joka vihaa heitä. Minusta tuntuu ikään kuin tämä kohtaus voisi saattaa maailman radaltansa."

VI.

Vanha Faustina oli kaukaisessa Palestiinassa, matkalla Jerusalemiin. Hän ei tahtonut, että kukaan muu kuin hän saisi ottaa selkoa profeetasta ja tuoda hänet keisarin luo. Varmaan hän oli ajatellut mielessään: Sitä, mitä me pyydämme tältä mieheltä, emme voi viekoitella häneltä väkivallalla eikä lahjoilla. Mutta ehkä hän sen antaa, jos joku lankeaa hänen jalkojensa juureen ja sanoo hänelle, millaisessa hädässä keisari on. Mutta ken muu voi oikealla tavalla rukoilla Tiberiuksen puolesta kuin se, joka kärsii hänen onnettomuudestaan yhtä paljon kuin hän itsekin.

Tiberiuksen mahdollisen pelastamisen toivo oli nuorentanut vanhan naisen. Vaikeudetta hän oli kestänyt pitkän merimatkan Joppeen ja matkalla Jerusalemiin hän ei käyttänyt hyväkseen kantotuolia, vaan matkusti ratsain. Hän näytti kestävän vaivalloisen matkan yhtä helposti kuin ne jalot roomalaiset, sotamiehet ja orjat, jotka kuuluivat hänen seurueeseensa.

Tämä matka Joppesta Jerusalemiin täytti vanhan naisen sydämen ilolla ja valoisalla toivolla. Oli keväinen aika ja Saaronin lakeus, jonka poikki he ensi matkapäivänänsä olivat kulkeneet, oli ollut yhtenä ainoana loistavana kukkavaippana. Toisenakin päivänä, jolloin he saapuivat Juudan vuoristoseutuun, oli kukkia kaikkialla. Monenmuotoisille kukkuloille, joiden lomitse tie kiemurteli, oli istutettu hedelmäpuita, jotka olivat nyt runsaimmassa kukoistuksessaan. Ja kun matkamiehet väsyivät ihailemaan aprikoosien ja persikoitten valkeanpunertavia kukkia, he saattoivat lepuuttaa silmiään katselemalla hentoja viiniköynnösten lehtiä, jotka puhkesivat esiin mustanruskeista juurakoista ja jotka kasvoivat niin rehevästi, että luuli voivansa silmillään seurata niiden kasvua.

Mutta eivät yksin kukat ja keväinen vihreys kaunistaneet heidän matkaansa. Suurimman mielihyvän tuottivat vanhukselle kaikki ne ihmisjoukot, jotka sinä aamuna olivat matkalla Jerusalemiin. Kaikilta syrjäteiltä ja poluilta, yksinäisiltä kummuilta ja lakeuden kaukaisimmista sopukoista tuli matkamiehiä. Kun he olivat ehtineet Jerusalemiin vievälle tielle, yhtyivät yksityiset matkustajat suuriksi joukoiksi ja kulkivat iloisesti riemuiten eteenpäin. Vanhan miehen ympärillä, joka ratsasti keinuvan kameelinsa selässä, kulkivat hänen poikansa ja tyttärensä, hänen vävynsä ja miniänsä, ja kaikki hänen lastensa lapset. Siinä oli niin suuri suku, että se yksinään muodosti kokonaisen pienen sotajoukon. Vanhan äidin, joka oli liian heikko astuakseen jalan, olivat pojat nostaneet käsivarsilleen, ja ylpeänä hän antoi kantaa itseään kunnioittavasti väistyvien joukkojen keskitse.

Totta tosiaan, tämä aamu tuotti iloa murheellisimmallekin. Taivas tosin ei ollut kirkas, mutta ei kenenkään matkamiehen mieleen juolahtanut valittaa, että auringon paahtava loisto oli vaimentunut. Tämän huntuun kääriytyneen taivaan alla eivät kukkivien puiden ja vastapuhjenneiden lehtien tuoksut haihtuneet niin nopeasti avaruuteen, vaan viipyivät teillä ja kentillä. Ja tämä kaunis päivä, joka heikolla valollaan ja tuntumattomilla tuulillaan muistutti yön lepoa ja rauhaa, näytti valavan jotakin omasta olennostaan näihin eteenpäin rientäviin ihmisjoukkoihin, niin että he astuivat iloisina, joskin samalla juhlallisina, laulaen hillityllä äänellä ikivanhoja ylistyslauluja tai soittaen eriskummallisia, vanhanaikaisia soittokoneita, joiden sävelet muistuttivat hyttysten surinaa tai heinäsirkkojen sirinää.

Kun vanha Faustina ratsasti kaikkien näiden ihmisten keskellä, tarttui häneenkin heidän intonsa ja ilonsa. Hän kiiruhti hevostaan sanoen nuorelle roomalaiselle, joka ratsasti hänen vieressänsä: "Minä näin yöllä unissani Tiberiuksen ja hän pyysi, etten viivyttäisi matkaamme, vaan juuri tänään matkustaisin Jerusalemiin. Minusta tuntuu ikään kuin jumalat olisivat lähettäneet minulle kehoituksen, että tänä ihanana aamuna lähtisin sinne."

Näin sanoessaan hän oli noussut pitkän vuoriharjanteen huipulle ja siinä hän vaistomaisesti seisahtui. Hänen eteensä avautui suuri, syvä umpilaakso, jota kauniit kukkulat ympäröivät, ja tämän syvän, varjoisan laakson pohjukasta kohosi se valtava kallio, joka kantoi päälaellaan Jerusalemia.

Mutta ahdas vuoristokaupunki, joka muureineen ja torneineen oli kuin kruunukoriste kallion laakealla kukkulalla, oli tänään tuhatkertaiseksi laajentunut. Kaikki laaksoa ympäröivät kummut olivat täynnä kirjavia telttoja ja ihmisvilinää.

Faustina ymmärsi, että koko maan väestö oli aikeissa kokoontua Jerusalemiin viettämään jotakin suurta juhlaa. Pitkämatkaisemmat olivat jo saapuneet paikalle ja ehtineet asettaa telttansa järjestykseen. Ne sitä vastoin, jotka asuivat kaupungin lähitienoilla, olivat vasta tulossa. Valoisien vuorenkukkuloitten rinteitä heitä tulvaili alas, ikään kuin lakkaamaton virta valkoisia pukuja, lauluja ja juhlailoa.

Vanha nainen katseli hyvän aikaa tätä tulvailevaa ihmisjoukkoa ja näitä pitkiä telttarivejä. Sitten hän sanoi nuorelle roomalaiselle, joka ratsasti hänen rinnallansa:

"Totta tosiaan, Sulpicius, koko kansa näyttää keräytyneen Jerusalemiin."

"Niin onkin", vastasi roomalainen, jonka Tiberius oli määrännyt Faustinan seuralaiseksi sen vuoksi, että hän useita vuosia oli oleskellut Juudeassa. "He viettävät nyt suurta kevätjuhlaansa ja silloin kaikki ihmiset, sekä vanhat että nuoret rientävät Jerusalemiin."

Faustina mietti kotvan aikaa. "Olen iloinen, että tulimme tähän kaupunkiin samana päivänä, jolloin kansa viettää juhlaansa", sanoi hän. "Se ei voi merkitä muuta, kuin että jumalat suojelevat matkaamme. Etkö luule, että se, jota me etsimme, Nasaretin profeetta, on myöskin tullut Jerusalemiin ollakseen mukana juhlassa?"

"Sinä olet tosiaankin oikeassa, Faustina", sanoi roomalainen. "Hän on luultavasti täällä Jerusalemissa. Se on todellakin jumalien sallimus. Niin vahva ja voimakas kuin oletkin, voit kuitenkin kiittää onneasi, jollei sinun tarvitse lähteä pitkälle ja vaivalloiselle matkalle Galileaan."

Roomalainen ratsasti heti parin vaeltajan luo, jotka juuri kulkivat heidän ohitseen, ja kysyi heiltä, luulivatko he Nasaretin profeetan olevan Jerusalemissa.

"Me olemme nähneet hänet siellä joka vuosi tähän aikaan", vastasi eräs matkamiehistä. "Varmaan hän on tänäkin vuonna tullut sinne, sillä hän on hurskas mies."

Eräs nainen viittasi kädellään kumpua kohti, joka oli kaupungin itäosassa. "Näetkö tuota vuorenrinnettä, jossa kasvaa öljypuita?" sanoi hän. "Sinne galilealaisilla on tapana pystyttää telttansa, ja sieltä saat varmimmat tiedot siitä, jota etsit."

He vaelsivat eteenpäin, laskeutuivat kiertelevää tietä alas aina laakson syvyyteen asti ja alkoivat sitten nousta Siionin vuorta ylös päästäkseen sen harjalla sijaitsevaan kaupunkiin.

Jyrkästi kohoavaa tietä reunusti täällä matala muuri ja sillä istui ja loikoili lukematon joukko kerjäläisiä ja raajarikkoisia, jotka pyysivät matkamiehiltä apua.

Hitaasti eteenpäin kuljettaessa tuli eräs juutalaisnaisista Faustinan luo. "Kas tuossa", sanoi hän osoittaen erästä kerjäläistä muurilla, "on galilealainen mies. Muistuu mieleeni, että olen nähnyt hänet profeetan opetuslasten parissa. Hän voi sinulle sanoa, mistä löydät sen, jota etsit."

Faustina ratsasti Sulpiciuksen kanssa miehen luo, jota hänelle oli neuvottu. Tämä oli köyhä, vanha mies ja hänellä oli tuuhea harmahtava parta. Hänen kasvonsa olivat helteen ja auringonpaahteen ruskettamat ja hänen kätensä olivat työstä känsäiset. Hän ei pyytänyt almuja, päinvastoin hän näytti niin murheellisiin ajatuksiinsa vaipuneelta, ettei hän edes katsonut ohikulkeviin.

Hän ei kuullut myöskään, että Sulpicius puhutteli häntä, vaan tämän täytyi pari kertaa uudistaa kysymyksensä.

"Ystäväni, minulle on kerrottu, että olet galilealainen. Pyydän sinua sen vuoksi sanomaan minulle, mistä voisin löytää Nasaretin profeetan?"

Galilealainen hätkähti ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Mutta kun hän vihdoin ymmärsi mitä hänestä tahdottiin, hän joutui kauhunsekaisen vimman valtaan. "Mitä sinä sanot?" huusi hän. "Miksi sinä minulta tiedustelet sitä miestä? Minä en tiedä hänestä mitään. Minä en ole galilealainen."

Juutalainen nainen sekaantui nyt puheeseen. "Olenhan minä kuitenkin nähnyt sinut hänen seurassansa", sanoi hän. "Älä pelkää, vaan sano tälle ylhäiselle roomalaisnaiselle, joka on keisarin ystävä, mistä hän helpoimmin hänet löytää."

Mutta pelästynyt opetuslapsi vimmastui yhä enemmän. "Ovatko kaikki ihmiset tulleet tänään hulluiksi?" sanoi hän. "Onko paha henki riivannut heitä, koska he yhä uudestaan tulevat minulta kysymään sitä miestä? Miksei kukaan voi uskoa minua, kun sanon etten tunne profeettaa? En ole tullut hänen maastansa. En ole koskaan häntä nähnyt."

Hänen kiivautensa veti ihmisten huomion puoleensa ja pari kerjäläistä, jotka istuivat hänen rinnallaan muurilla, alkoivat myös väittää häntä vastaan.

"Tietysti sinä olet ollut hänen opetuslapsensa", sanoivat he. "Me tiedämme kaikki, että tulit hänen kanssansa Galileasta."

Mutta mies kohotti molemmat kätensä taivasta kohti ja huusi: "En ole tänään voinut olla Jerusalemissa sen miehen tähden, ja nyt en saa olla rauhassa edes täällä kerjäläisten parissa. Miksi ette tahdo uskoa minua, kun sanon, etten koskaan ole nähnyt häntä?"

Faustina kääntyi pois kohauttaen olkapäitään. "Jatkakaamme matkaa", sanoi hän. "Tuo mieshän on mieletön. Häneltä emme saa mitään tietoja."

He kulkivat edelleen rinnettä ylös. Faustina oli vain kahden askeleen päässä kaupunginportilta, kun israelilainen vaimo, joka oli tahtonut auttaa häntä löytämään profeettaa, käski häntä olemaan varuillansa. Faustina pingoitti ohjaksia ja näki, että eräs mies makasi tiellä aivan hevosen jaloissa. Hän makasi pitkänään tomussa, pahimmassa tungoksessa, niin että täytyi ihmetellä, etteivät eläimet ja ihmiset jo olleet tallanneet häntä mäsäksi.

Mies makasi selällään ja tuijotti himmein, loistottomin silmin korkeuteen. Hän ei liikahtanut, vaikka kameelit tallasivat raskailla jaloillaan aivan hänen vieressään. Hän oli köyhästi puettu ja sitä paitsi vielä tomuinen ja likainen. Itse asiassa hän oli kasannut päälleen paljon soraa, ikään kuin hän olisi tahtonut piiloutua, jotta hänen ylitseen helpommin olisi ratsastettu tai astuttu.

"Mitä tämä merkitsee? Miksi tuo mies makaa tässä keskellä tietä?" kysyi Faustina.

Samassa maassa makaava alkoi huutaa ohikulkeville: "Armeliaisuutenne nimessä, veljet ja sisaret, antakaa hevostenne ja kuormaeläintenne astua ylitseni. Älkää väistykö minua! Tallatkaa minut tomuksi! Minä olen pettänyt viatonta verta. Tallatkaa minut tomuksi!"

Sulpicius tarttui Faustinan hevosen suitsiin ja ohjasi sen syrjään. "Se on syntinen, joka tahtoo tehdä katumusta", sanoi hän. "Älä anna tämän viivyttää matkaasi. Tämä kansa on omituinen ja sen täytyy antaa kulkea omia teitänsä."?

Mies tiellä huusi yhä edelleen: "Iskekää kantapäänne minun sydämeeni! Antakaa kameelienne tallata rintani rikki ja aasin astua kavioillaan silmilleni!"

Mutta Faustina ei mielestään voinut ratsastaa tämän onnettoman ohi koettamatta saada häntä pystyyn. Hän pysytteli yhä hänen vieressään.

Israelilainen vaimo, joka jo kerran ennenkin oli tahtonut olla hänelle avuksi, tunkeutui jälleen hänen luokseen. "Tämäkin mies oli profeetan opetuslapsi", sanoi hän. "Tahdotko, että tiedustelen häneltä hänen mestariansa?"

Faustina nyökkäsi myöntävästi, ja vaimo kumartui makaavan puoleen.

"Mitä te galilealaiset olette tänään tehneet mestarillenne?" kysyi hän. "Minä näen teidät hajallaan teitten ja polkujen varsilla, mutta häntä en näe missään."

Mutta kun hän kysyi täten, kohosi mies, joka makasi tomussa tiellä, polvilleen. "Mikä paha henki on neuvonut sinua kysymään häntä minulta", sanoi hän epätoivoa ilmaisevalla äänellä. "Näethän että olen heittäytynyt tomuun poljettavaksi. Eikö se sinulle riitä? Pitääkö sinun vielä tulla kysymään minulta, minne olen hänet heittänyt?"

"En ymmärrä, mistä minua syytät", sanoi vaimo. "Minähän tahdon vain tietää, missä sinun mestarisi on."

Kun hän uudisti kysymyksensä, hyökkäsi mies ylös ja piteli molemmin käsin korviansa.

"Voi sinua, ettet anna minun kuolla rauhassa", huusi hän. Hän raivasi itselleen tien kansanjoukon läpi, joka tungeskeli portilla, ja hyökkäsi pois kauhusta kiljuen, ja hänen repaleiset vaatteensa liehuivat hänen ympärillään aivan kuin mustat siivet.

"Minusta tuntuu ikään kuin olisimme joutuneet hullujen joukkoon", sanoi Faustina nähdessään miehen pakenevan. Hänen mielensä oli masentunut hänen nähtyään nämä profeetan opetuslapset. Voisiko mies, jonka seuralaisten joukossa oli tällaisia houkkioita, kyetä tekemään jotakin keisarille?