Part 8
Israelilainen nainenkin näytti murheelliselta ja hän sanoi hyvin vakavasti Faustinalle: "Valtiatar, älä viivyttele etsiessäsi sitä, jota haluat tavata. Minä pelkään, että jotakin pahaa on hänelle tapahtunut, koska hänen opetuslapsensa ovat suunniltaan eivätkä kärsi kuulla hänestä puhuttavan."
Faustina ja hänen seuralaisensa ratsastivat vihdoin porttiholvin kautta ahtaille, synkille kaduille, joilla vilisi ihmisiä. Tuntui melkein mahdottomalta päästä kulkemaan kaduilla. Ratsastajien oli pakko kerta toisensa jälkeen pysähdyttää hevosensa. Orjat ja sotamiehet koettivat turhaan raivata tietä. Ihmiset hyökkäsivät yhä eteenpäin taajana, hillitsemättömänä virtana.
"Totta tosiaan", sanoi vanha vaimo Sulpiciukselle, "Rooman kadut ovat hiljaisia yrttitarhoja näihin verrattuna."
Sulpicius huomasi pian, että heillä oli melkein voittamattomia vaikeuksia voitettavanaan.
"Näillä ääriään myöten täyttyneillä kaduilla on melkein helpompi kävellä kuin ratsastaa", sanoi hän. "Jollet ole liian väsynyt, neuvoisin sinua jalkaisin kulkemaan maaherranpalatsiin. Tosin se on varsin kaukana, mutta jos ratsastamme sinne, emme varmaan saavu perille ennen sydänyötä."
Faustina suostui heti ehdotukseen. Hän laskeutui alas hevosen selästä ja heitti sen orjan huostaan. Sitten roomalaiset alkoivat jalan vaeltaa kaupungin läpi.
Tämä onnistuikin paljoa paremmin. He tunkeutuivat varsin nopeasti kaupungin keskustaan ja Sulpicius osoitti juuri Faustinalle varsin leveätä katua, joka oli aivan heidän edessään.
"Katso Faustina", sanoi hän, "jos vain pääsemme tuolle kadulle, olemme pian perillä. Se johtaa suoraan majataloomme."
Mutta juuri kun he aikoivat kääntyä tälle kadulle, kohtasi heitä pahin este.
Sattuipa, että samassa hetkessä, kun Faustina tuli sille kadulle, joka ulottuu maaherranpalatsista Oikeudenportille ja Golgatalle, siinä kuljetettiin vankia ristiinnaulittavaksi.
Hänen edellänsä riensi joukko nuoria, hurjia ihmisiä, jotka tahtoivat katsella teloitusta. He kulkivat juosten kadulla, huitoivat innoissaan käsivarsiaan ja kiljuivat tolkuttomasti ilosta, sillä he toivoivat saavansa nähdä jotakin, jota heille ei joka päivä tarjottu.
Heidän jäljessään astui pitkäliepeiset puvut yllään joukko miehiä, jotka näyttivät olevan kaupungin ylhäisimpiä ja parhaimpia. Sitten tuli naisia, joista useat olivat kyynelsilmin. Joukko köyhiä ja raajarikkoja kulki mukana päästäen korviasärkeviä huutoja.
"Oi Jumala", huusivat he, "pelasta hänet! Lähetä enkelisi häntä pelastamaan! Lähetä auttaja hänen suureen tuskaansa!"
Vihdoin tuli muutamia sotamiehiä ratsain. He valvoivat, ettei kukaan kansasta hyökkäisi vangin luo ja yrittäisi häntä vapauttaa.
Heti heidän jäljessään astuivat teloittajat, jotka kuljettivat ristiinnaulittavaa miestä. He olivat asettaneet suuren, raskaan puuristin hänen olkapäälleen, mutta mies oli liian heikko tätä kuormaa kantamaan. Se painoi häntä siinä määrin, että hänen ruumiinsa taipui aivan maahan. Hän oli painanut päänsä niin alas, ettei kukaan voinut nähdä hänen kasvojaan.
Faustina seisoi pienen sivukadun suussa ja katseli kuolemaantuomitun raskasta vaellusta. Ihmeekseen hän näki, että tällä oli purppuravaippa hartioillaan ja orjantappurakruunu päässä.
"Ken on tuo mies?" kysyi hän.
Eräs vieressäseisoja vastasi hänelle: "Se on muuan, joka on pyrkinyt keisariksi."
"Hänen täytyy siis kuolla asian vuoksi, jota ei kannattaisi tavoitella", sanoi vanha nainen surullisesti.
Tuomittu horjui ristin painon alla. Hän astui yhä hitaammin eteenpäin. Teloittajat olivat sitoneet nuoran hänen vyötäisilleen ja alkoivat nyt vetää siitä kiirehtiäkseen häntä. Mutta kun he vetivät nuorasta, kaatui mies kumoon ja jäi maahan makaamaan ristin alle.
Syntyi kova hälinä. Roomalaisilla ratsumiehillä oli täysi työ pidättäessään kansaa loitommalla. He uhkasivat miekoillaan paria naista, jotka kiiruhtivat auttamaan kaatunutta. Teloittajat koettivat lyömällä ja työntämällä saada häntä nousemaan, mutta risti oli hänelle esteenä. Vihdoin tarttui pari heistä ristiin kohottaakseen sitä.
Silloin mies kohotti päänsä ja vanha Faustina saattoi nähdä hänen kasvonsa. Posket olivat naarmuissa ja hänen otsallaan, jota orjantappurakruunu oli haavoittanut, helmeili muutamia veripisaroita. Hiukset riippuivat sekavina suortuvina, hien ja veren tahmentamina. Hänen suunsa oli puristettu lujasti kiinni, mutta huulet värisivät, ikään kuin hän väkivoimalla olisi pidättänyt huutoa. Silmät tuijottivat kyyneltyneinä eteensä ja ne olivat melkein sammuneet tuskasta ja väsymyksestä.
Mutta tämän puolikuolleen ihmisen kasvojen takaa ilmestyi vanhukselle ikään kuin näyssä kauniit ja kalpeat kasvojenpiirteet, ihanat ja majesteetilliset silmät, lempeät juonteet huulien ympärillä, ja tuon vieraan miehen onnettomuus ja alennus herätti äkkiä hänen sääliänsä ja liikutustansa.
"Oi, mitä sinulle, ihmisparalle on tehty?" huudahti Faustina ja astui lähemmäksi häntä silmät täynnä kyyneliä. Hän unohti oman surunsa ja levottomuutensa tämän kiusatun ihmisen kärsimyksen vuoksi. Hänen sydämensä oli pakahtua säälistä. Hän tahtoi niinkuin toisetkin naiset kiiruhtaa hänen luokseen ja riistää hänet teloittajien käsistä.
Kaatunut näki, miten vanha nainen tuli hänen luokseen, ja hän ryömi lähemmäksi häntä. Hän ikään kuin odotti, että tämä olisi suojellut häntä kaikilta hänen ahdistajiltaan ja kiusaajiltaan. Hän syleili Faustinan polvia. Hän painautui häntä vasten kuin lapsi, joka pakenee äitinsä turviin.
Vanhus kumartui hänen ylitseen ja samalla kun hänen kyyneleensä valuivat, tunsi hän autuaallista iloa sen johdosta, että mies oli etsinyt turvaa hänen luotansa. Faustina kietoi toisen käsivartensa hänen kaulaansa ja aivan kuin äiti, joka ensi työkseen pyyhkii pois kyyneleet lapsen silmistä, hän painoi viileän, hienon, liinaisen hikiliinansa hänen kasvoillensa pyyhkiäkseen pois kyyneleet ja veripisarat.
Mutta samassa teloittajat olivat saaneet ristin pystyyn. He tulivat nyt raahaamaan pois vankia. Kärsimättöminä viivytyksestä he kuljettivat häntä nyt kiireesti eteenpäin. Kuolemaantuomittu vaikeroi ääneensä, kun hänet raastettiin pois siitä tyyssijasta, jonka hän oli löytänyt, mutta hän ei tehnyt vastarintaa.
Mutta Faustina tarttui häneen kiinni pidättääkseen häntä, ja kun hänen vanhat, heikot kätensä eivät mihinkään kyenneet, vaan hän näki häntä vietävän pois, tuntui hänestä ikään kuin joku olisi riistänyt häneltä hänen oman lapsensa ja hän huusi: "Ei, ei! Älkää viekö häntä pois! Hän ei saa kuolla! Hän ei saa kuolla!"
Hän tunsi mitä hirveintä surua ja suuttumusta, kun tuomittu vietiin pois. Hän tahtoi taistella teloittajien kanssa ja repiä hänet heidän käsistään.
Mutta ensi askeleella hän joutui pyörrytyksen ja voimattomuuden valtaan. Sulpicius kietoi nopeasti käsivartensa hänen ympärilleen estääkseen häntä kaatumasta.
Kadun varrella oli pieni pimeä kauppa ja sinne hän kantoi hänet. Siellä ei ollut tuolia eikä pöytää, mutta kaupanomistaja oli armelias mies. Hän toi esille vaipan ja valmisti vuoteen vanhukselle kivilattialle.
Faustina ei ollut tunnoton, mutta niin kova pyörrytys oli vallannut hänet, ettei hän voinut pysyä pystyssä, vaan hänen täytyi laskeutua maahan.
"Hän on kulkenut tänään pitkälti, ja melu ja ahdinko kaupungissa on rasittanut häntä liiaksi", sanoi Sulpicius kauppiaalle. "Hän on hyvin vanha, eikä kukaan ole niin voimakas, ettei vanhuus häntä voittaisi."
"Tämä on kova päivä sillekin, joka ei ole vanha", sanoi kauppias. "Ilma on miltei liian raskas hengitettäväksi. En ihmettelisi, jos saisimme kovan rajuilman."
Sulpicius kumartui vanhuksen ylle. Tämä oli vaipunut uneen ja hengitti tasaisesti ja säännöllisesti kaiken väsymyksen ja mielenliikutuksen jälkeen.
Sulpicius asettui kaupan ovelle katsellakseen kansanjoukkoa, kunnes Faustina heräisi.
VII.
Jerusalemin roomalaisella maaherralla oli nuori vaimo ja tämä oli nähnyt unta yöllä ennen Faustinan tuloa kaupunkiin. Hän oli seisovinaan talonsa katolla ja katselevinaan alas suurelle, kauniille pihalle, joka itämaiseen tapaan oli marmorilla kivetty ja jossa kasvoi jaloja kasveja.
Mutta pihalle olivat keräytyneet kaikki maailman sairaat ja sokeat ja raajarikot. Hän näki edessään ruttotautisia, joiden ruumiit olivat paiseista pöhöttyneet, spitaalitautisia, joiden kasvot olivat syöpyneet, rampoja, jotka eivät voineet liikkua, vaan makasivat avuttomina maassa, ja muita kurjia ihmisiä, joita kivut ja tuskat ahdistivat.
Ja he tunkeutuivat kaikki ovelle päästäkseen sisään ja muutamat etummaisista kolkuttivat lujasti palatsin ovea.
Vihdoin hän näki orjan avaavan oven ja tulevan kynnykselle, ja hän kuuli tämän kysyvän, mitä he halusivat.
Silloin he vastasivat hänelle: "Me etsimme suurta profeettaa, jonka Jumala on lähettänyt maailmaan. Missä hän on, kaikkien kärsimysten herra? Missä on hän, joka voi vapahtaa meidät kaikista tuskistamme?"
Silloin orja vastasi heille ylpeällä ja välinpitämättömällä äänellä, niinkuin palatsipalvelijain on tapana, kun he ajavat pois köyhiä muukalaisia.
"Ei teidän maksa vaivaa etsiä suurta profeettaa. Pilatus on tappanut hänet."
Silloin syttyi sairaiden parissa sellainen suru ja valitus ja hampaidenkiristys, ettei nuori vaimo jaksanut sitä kestää. Hänen sydämensä pakahtui säälistä ja kyyneleet vuotivat viljalti hänen silmistänsä. Mutta ruvetessaan itkemään hän oli herännyt.
Taaskin hän oli vaipunut uneen ja uudelleen hän uneksi seisovansa talonsa katolla ja katselevansa alas pihalle, joka oli suuri kuin tori.
Ja kas, piha oli täynnä mielisairaita ja houruja ja pahojen henkien riivaamia. Ja hän näki sellaisia, jotka olivat aivan alasti, ja sellaisia, jotka olivat hiuksiinsa verhoutuneet, ja sellaisia, jotka olivat palmikoineet itselleen kruunuja oljista ja vaippoja heinistä ja luulivat olevansa kuninkaita, ja sellaisia, jotka matelivat maassa luullen olevansa eläimiä, ja sellaisia, jotka alituisesti itkien valittivat suruaan, jota he eivät voineet nimeltä nimittää, ja sellaisia, jotka laahasivat perässään raskaita kiviä väittäen niitä kullaksi, ja sellaisia jotka luulivat pahojen henkien puhuvan heidän suunsa kautta.
Hän näki näiden kaikkien tunkeutuvan palatsin portille ja ne, jotka seisoivat etumaisina, kolkuttivat ja melusivat päästäkseen sisään.
Vihdoin ovi avautui ja orja astui kynnykselle kysyen heiltä: "Mitä te tahdotte?"
Silloin kaikki rupesivat huutamaan ja puhumaan. "Missä on suuri profeetta, jonka Jumala on lähettänyt ja joka antaa meille jälleen meidän sielumme ja ymmärryksemme?"
Hän kuuli orjan vastaavan heille välinpitämättömällä äänellä:
"Ei teidän maksa vaivaa etsiä suurta profeettaa. Pilatus on tappanut hänet."
Kun tämä oli sanottu, kaikki mielenvikaiset päästivät huudon, joka oli kuin villieläinten kiljuntaa, ja epätoivoissaan he alkoivat raadella itseänsä, niin että verta virtasi kiville. Ja kun hän, joka uneksi, näki heidän kurjuutensa, alkoi hän väännellä käsiään ja valittaa. Ja hänen oma tuskansa oli herättänyt hänet.
Mutta taaskin hän oli nukkunut ja taaskin hän unissaan oli talonsa katolla. Ja ylt'ympärillä istuivat hänen orjattarensa soittaen hänelle kymbaalia ja sitraa, ja mantelipuiden valkoiset kukkalehdet taipuivat hänen ylitseen ja köynnösruusut levittivät tuoksuaan.
Siinä istuessaan hän kuuli äänen sanovan hänelle: "Mene kattoa ympäröivän rinta-aidakkeen luo ja katso alas pihallesi."
Mutta hän oli kieltäytyvinään ja sanoi: "En tahdo nähdä enää useampia sellaisia, jotka tänä yönä tunkeutuvat pihalleni."
Samassa hän kuuli sieltä kahleiden kalinaa, raskaiden moukarien taontaa ja puun kolinaa puuta vasten. Hänen orjattarensa lakkasivat laulamasta ja soittamasta ja riensivät katon kaidepuun luo katselemaan pihalle. Eikä hän itsekään voinut jäädä hiljaa istumaan, vaan hänkin meni katsomaan alas pihalle.
Silloin hän näki, että hänen talonsa pihalle olivat keräytyneet koko maailman vangit. Hän näki ne, jotka tavallisesti makasivat pimeissä vankikopeissaan kahlehdittuina raskailla rautarenkailla. Hän näki pimeitten kaivosten työntekijät, jotka tulivat raahaten perässään moukareitansa, ja sota-alusten soutajat raskaine raudoitettuine airoineen. Ja ne, jotka olivat tuomitut ristiinnaulittaviksi, kantoivat ristejänsä ja teloitettavat mestauspiilujansa. Hän näki ihmisiä, jotka olivat vietyinä orjuuteen vieraihin maihin ja joiden silmissä paloi kodin kaipuu. Hän näki kaikki kurjat orjat, joiden oli pakko tehdä työtä kuin juhtien ja joiden selät olivat ruoskanlyönneistä verissä.
Kaikki nämä onnettomat ihmiset huusivat yhteen ääneen: "Avaa, avaa!"
Silloin orja, joka vartioi ovea, astui ulos ja kysyi heiltä: "Mitä te haluatte?"
Ja nämä vastasivat samoin kuin toisetkin: "Me etsimme suurta profeettaa, joka on tullut maailmaan vapauttamaan vankeja ja palauttamaan orjille heidän entisen onnensa."
Orja vastasi heille väsyneellä ja välinpitämättömällä äänellä: "Te ette löydä häntä täältä. Pilatus on tappanut hänet."
Kun tämä oli sanottu, oli näiden onnettomien keskuudessa puhkeavinaan sellainen pilkka ja iva, että hän tunsi maan ja taivaan vapisevan. Hän itse oli jähmettynyt pelosta ja koko hänen ruumiinsa vapisi, niin että hän heräsi.
Kun hän oli herännyt, hän nousi istumaan vuoteessansa ja ajatteli: En tahdo enää uneksia. Koetan pysyä valveilla koko yön, niin ettei minun enää tarvitse nähdä tätä kauheutta.
Mutta melkein samassa kun hän oli näin ajatellut, oli uni jälleen vienyt hänestä voiton ja hän oli laskenut päänsä tyynylle ja nukahtanut.
Taaskin hän oli uneksinut, että hän istui talonsa katolla ja hänen pieni poikansa juoksi siellä edestakaisin heitellen palloaan.
Silloin hän kuuli äänen, joka sanoi hänelle: "Astu kattoa ympäröivän rinta-aidakkeen luo ja katso, ketkä odottavat pihallasi."
Mutta uneksija ajatteli itsekseen: Olen nähnyt kylliksi kurjuutta tänä yönä. En kestä enempää. Istun täällä missä olen.
Samassa hänen poikansa heitti pallonsa rinta-aidakkeen ulkopuolelle ja riensi kiipeämään käsikaiteelle. Silloin hän pelästyi, juoksi paikalle ja tarttui poikaan kiinni.
Mutta täten hän tuli silmäilleeksi alas, ja vielä kerran hän näki pihan täynnä ihmisiä.
Mutta pihalle olivat keräytyneet kaikki sodassa haavoittuneet koko maailmasta. Heidän ruumiinsa olivat ruhjotut, jäsenet poikkihakatut ja ammottavista haavoista vuoti verta, niin että koko piha lainehti.
Ja heidän keskellään olivat kaikki ne maailman ihmiset, jotka olivat kadottaneet rakkaitansa taistelutantereella. Isättömät surivat siellä turvaajiansa, nuoret naiset itkivät armaitansa ja vanhat kaipasivat poikiansa.
Etumaiset tunkeutuivat ovelle ja ovenvartija tuli jälleen avaamaan.
Hän kysyi kaikilta näiltä, jotka olivat haavoittuneet tappeluissa ja sodissa: "Mitä te etsitte tästä talosta?"
Ja he vastasivat: "Me etsimme suurta profeettaa, joka on kieltävä sodan ja vainon ja saattava rauhan maahan. Me etsimme häntä, jonka pitää miekat vantaiksi tekemän ja keihäät viikatteiksi."
Silloin orja vastasi hiukan kärsimättömästi: "Älkää nyt enää yhä useammat tulko minua kiusaamaan! Olen jo sanonut sen kylliksi monta kertaa. Suuri profeetta ei ole täällä. Pilatus on tappanut hänet."
Sitten hän sulki portin. Mutta hän, joka uneksi, ajatteli kaikkea sitä tuskaa, joka nyt seuraisi. "Minä en tahdo sitä kuulla", sanoi hän ja hyökkäsi pois rinta-aidakkeen luota. Samassa hän oli herännyt. Ja silloin hän oli huomannut hypänneensä pelon valtaamana ylös vuoteesta kylmälle kivilattialle.
Taaskin hän oli ajatellut, ettei hän enää tänä yönä nukkuisi, ja taaskin oli uni hänet voittanut, niin että hän oli sulkenut silmänsä ja nähnyt unta.
Hän istui vieläkin kerran talonsa katolla ja hänen rinnallaan seisoi hänen miehensä. Ja hän kertoi hänelle uniansa ja mies pilkkasi häntä.
Silloin hän kuuli jälleen äänen sanovan hänelle: "Mene katsomaan niitä ihmisiä, jotka odottavat pihallasi."
Mutta hän ajatteli: En tahdo nähdä heitä. Olen tänä yönä nähnyt kylliksi onnettomia.
Samassa hän kuuli kolme kovaa iskua portilta ja hänen miehensä meni rinta-aidakkeen ääreen nähdäkseen, kuka pyrki sisälle hänen taloonsa.
Mutta tuskin hän oli kumartunut kaiteen yli, kun hän viittasi vaimoaan luokseen.
"Etkö tunne tuota miestä?" sanoi hän osoittaen alas. Kun vaimo katsoi pihalle, hän näki, että se oli täynnä ratsumiehiä ja hevosia. Orjat parastaikaa irroittivat kuormia aasien ja kameelien selästä. Ylhäinen matkamies näytti saapuneen.
Ovella seisoi matkamies. Hän oli kookas ja hartiakas vanha mies, ja hänen kasvojensa ilme oli raskas ja synkkä.
Unennäkijä tunsi heti muukalaisen ja hän kuiskasi miehellensä: "Caesar Tiberius on tullut Jerusalemiin. Kukaan muu se ei voi olla."
"Minäkin olen tuntevinani hänet", sanoi hänen miehensä ja nosti samassa sormensa huulilleen merkiksi, että he olisivat ääneti ja kuuntelisivat mitä pihalla sanottiin.
He näkivät, että portinvahti tuli ulos ja kysyi vieraalta: "Ketä sinä etsit?"
Ja matkamies vastasi: "Minä etsin Nasaretin suurta profeettaa, jolle on annettu Jumalan ihmeitätekevä voima. Keisari Tiberius kutsuu häntä, jotta hän vapahtaisi hänet hirveästä taudista, jota ei kukaan muu lääkäri voi parantaa."
Kun hän oli puhunut, kumarsi orja hyvin nöyrästi ja sanoi: "Herra, älä vihastu, mutta sinun pyyntöäsi ei voida täyttää."
Silloin keisari kääntyi orjiensa puoleen, jotka odottivat alhaalla pihalla, ja antoi heille käskyn.
Ja orjat kiiruhtivat esille, toisilla oli kädet täynnä koristeita, toiset pitelivät maljoja, jotka olivat kukkurallaan helmiä, toiset taas raahasivat säkkejä, jotka olivat täynnä kultarahoja.
Keisari kääntyi orjan puoleen, joka vartioi ovea, ja sanoi: "Kaiken tämän hän saa, jos hän auttaa Tiberiusta. Näillä hän voi antaa rikkauksia kaikille maailman köyhille."
Mutta ovenvartija kumartui vieläkin syvempään ja sanoi: "Herra, älä vihastu palvelijaasi, mutta sinun pyyntöäsi ei voida täyttää."
Silloin keisari viittasi uudelleen orjillensa, ja pari heistä kiiruhti tuomaan runsaasti kirjailtua pukua, jossa kimalteli jalokivistä tehty rintalevy.
Ja keisari sanoi orjalle: "Kas tässä, täten minä tarjoan hänelle vallan Juudan maassa. Hän saa hallita kansaansa ylimpänä tuomarina. Seuratkoon vain ensin minua ja parantakoon Tiberiuksen!"
Mutta orja kumarsi yhä syvempään ja sanoi: "Herra, minun vallassani ei ole auttaa sinua."
Silloin keisari viittasi vielä kerran ja hänen orjansa kiiruhtivat tuomaan kultaista otsakoristetta ja purppuravaippaa.
"Katso", sanoi hän, "tämä on keisarin tahto: Hän lupaa nimittää hänet vallanperijäkseen ja antaa hänelle vallan yli koko maailman. Hän saa hallita koko maailmaa Jumalan tahdon mukaan. Ojentakoon sitä ennen vain kätensä ja parantakoon Tiberiuksen!"
Silloin orja polvistui maahan keisarin jalkoihin ja sanoi valittavalla äänellä: "Herra, minun vallassani ei ole totella sinua. Se, jota etsit, ei ole enää täällä. Pilatus on tappanut hänet."
VIII.
Kun nuori nainen heräsi, oli jo kirkas päivä, ja hänen orjattarensa odottivat saadakseen auttaa häntä pukeutumaan.
Hän oli hyvin ääneti pukeutuessaan, mutta vihdoin hän kysyi orjattarelta, joka järjesti hänen hiuksiaan, oliko hänen miehensä noussut. Hän sai silloin tietää, että tämä oli kutsuttu tuomitsemaan pahantekijää.
"Olisin mielelläni puhutellut häntä", sanoi nuori nainen.
"Valtiatar", sanoi orjatar, "se ei käyne laatuun tutkinnon aikana. Me ilmoitamme sinulle heti, kun se on loppunut."
Hän istui ääneti, kunnes hän oli valmiiksi pukeutunut. Silloin hän kysyi: "Onko kukaan teistä kuullut puhuttavan Nasaretin profeetasta?"
"Nasaretin profeetta on juutalainen ihmeittentekijä", vastasi heti eräs orjattarista.
"Sepä ihmeellistä, valtiatar, että tänään kyselet häntä", sanoi toinen orjatar. "Hänet juuri juutalaiset ovat tuoneet tänne palatsiin maaherran kuulusteltavaksi."
Hän pyysi heti, että he menisivät tiedustelemaan, mistä häntä syytettiin, ja eräs orjattarista poistui. Palatessaan takaisin hän sanoi: "He syyttävät häntä siitä, että hän on tahtonut ruveta tämän maan kuninkaaksi, ja he pyytävät, että maaherra antaisi ristiinnaulita hänet."
Mutta kun maaherran vaimo kuuli tämän, hän kauhistui ja sanoi: "Minun täytyy puhua mieheni kanssa, muuten täällä tänä päivänä tapahtuu kauhea onnettomuus."
Kun orjattaret uudestaan sanoivat hänelle, että se oli mahdotonta, hän rupesi vapisemaan ja itkemään. Eräs heistä heltyi ja sanoi: "Jos tahdot lähettää kirjeellisen sanan maaherralle, niin minä koetan saattaa sen hänelle."
Hän otti silloin heti piirtimen ja kirjoitti muutamia sanoja vahataululle, ja se annettiin Pilatukselle.
Mutta miestään hän ei tavannut kahden kesken koko päivänä, sillä kun Pilatus oli lähettänyt pois juutalaiset ja tuomittu oli viety teloituspaikalle, oli aterianaika käsissä ja hän oli kutsunut luokseen aterioimaan muutamia roomalaisia, jotka tähän aikaan oleskelivat Jerusalemissa, sotajoukkojen päällikön ja nuoren kaunopuheisuuden opettajan sekä muutamia muita.
Tämä ateria ei ollut erittäin iloinen, sillä maaherran vaimo oli kaiken aikaa ääneti ja apealla mielellä ottamatta osaa keskusteluun.
Kun pöytävieraat kysyivät, oliko hän sairas tai murheellinen, kertoi maaherra nauraen siitä sanomasta, jonka hänen vaimonsa oli lähettänyt hänelle. Ja hän teki pilkkaa vaimostaan siksi, että tämä oli luullut roomalaisen maaherran antavan naisen unien johtaa tuomioitansa.
Vaimo vastasi hiljaa ja surullisena: "Totta tosiaan, tämä ei ollut uni, vaan varoitus, jonka jumalat olivat lähettäneet. Sinun olisi pitänyt antaa miehen elää ainakin tämä päivä."
He näkivät, että hänen surunsa oli vakava. Hän ei tahtonut lohduttautua, vaikka pöytävieraat yrittivätkin hauskalla keskustelulla saada hänet unohtamaan turhat mielikuvitelmansa.
Mutta hetken kuluttua nosti yksi vieraista päänsä ja sanoi: "Mitä tämä merkitsee? Olemmeko istuneet niin kauan pöydässä, että päivä jo pimenee?"
Kaikki katsoivat nyt ylös ja huomasivat, että luonto kietoutui hämärään. Etenkin oli omituista nähdä, miten monenlaiset vaihtelevat värit, jotka peittivät kaikkia esineitä ja olentoja, vähitellen sammuivat yhdeksi ainoaksi harmaudeksi.
Samoin kuin kaikkialla muuallakin katosi puna heidän kasvoistansakin. "Me näytämme aivan kalman koskettamilta", sanoi nuori kaunopuhuja väristen. "Meidän poskemmehan ovat harmaat ja huulemme mustuneet."
Pimeyden yhä lisääntyessä kasvoi nuoren naisenkin kauhistus. "Oi, ystäväni", huudahti hän lopulta, "etkö nytkään huomaa, että kuolemattomat tahtovat varoittaa sinua? He ovat vihoissaan, kun olet tuominnut kuolemaan pyhän ja viattoman miehen. Vaikka hän riippuneekin jo ristillä, luulen varmaan, ettei hän vielä ole kuollut. Otata hänet alas ristiltä! Minä hoidan omin käsin hänen haavojansa. Salli vain hänen palata takaisin elämään."
Mutta Pilatus vastasi nauraen: "Olet varmaan aivan oikeassa otaksuessasi tätä jumalien antamaksi merkiksi. Mutta eivät he anna auringon pimentyä sen vuoksi, että juutalainen harhaopin saarnaaja on tuomittu ristiinnaulittavaksi. Sen sijaan voimme odottaa, että koko valtakuntaa koskevia tärkeitä asioita on tapahtuva. Ken tietää kuinka kauan vanha Tiberius..."
Hän ei lopettanut lausettansa, sillä ilma oli pimentynyt siihen määrin, ettei hän voinut nähdä viinipikaria edessänsä. Hän keskeytti siis puheensa käskeäkseen orjia kiireesti tuomaan sisään muutamia lamppuja.
Kun huone oli saatu siksi valoisaksi, että hän saattoi nähdä vieraittensa kasvot, hän ei voinut olla huomaamatta heidän alakuloisuuttaan.
"Näetkö nyt", sanoi hän suutuksissaan vaimolleen. "Näyttääpä siltä, että sinun on onnistunut unillasi karkottaa ilomme. Mutta jollet tänään voi olla ajattelematta muuta, niin anna meidän mieluummin kuulla, mitä olet uneksinut. Kerro unesi meille, niin koetamme sitä selittää!"
Siihen nuori vaimo oli heti valmis. Ja hänen kertoessaan näkyä näyn jälkeen muuttuivat vieraat yhä vakavammiksi. He eivät tyhjentäneet enää pikareitansa ja heidän otsansa vetäytyivät ryppyyn. Ainoa, joka yhä nauroi ja sanoi kaikkea mielettömyydeksi, oli maaherra itse.