Part 6

Vanhus hymyili hiukan, mutta tämä hymyily oli niin ohimenevä, ettei se kyennyt karkottamaan syvän surun ilmettä, joka kuvastui hänen kasvoillansa. "Koko nuoruuteni ajan olen asunut täällä vuoristossa", sanoi hän. "En ole vielä unohtanut, miten susi karkotetaan pesästänsä."

Ja hän näytti tosiaankin niin vahvalta ja voimakkaalta, ettei työmies epäillyt, että hänellä vanhuudestaan huolimatta vielä olisi kylliksi voimaa taistellakseen metsän petojen kanssa.

Mutta hän uudisti kutsunsa ja vanhus astui tupaan. Hän istahti köyhän väen aterialle ja otti empimättä siihen osaa, mutta vaikka hän näytti hyvin tyytyväisenä syövän maidossa liotettua karheaa leipää, niin sekä mies että vaimo ajattelivat: Mistähän tämä vanha vaeltaja tulee? Hän on varmaan useammin syönyt fasaaneja hopealautaselta kuin juonut vuohenmaitoa saviruukusta.

Välistä hän kohotti katseensa ruoasta ja katseli ympärillensä ikään kuin tunteakseen paikat mökissä. Halpa maja, sen autiot saviseinät ja maapermanto eivät varmaankaan olleet suuresti muuttuneet. Näyttipä hän vielä lisäksi isäntäväellensä seinällä olevia koirien ja hirvien kuvien jälkiä, joita hänen isänsä oli siihen piirustanut pienten lastensa iloksi. Ja korkealla hyllyllä hän luuli vielä näkevänsä sen saviastian sirpaleita, johon hänen oli ollut tapana kaataa maitoa.

Mutta mies ja vaimo ajattelivat itsekseen: Voihan olla, että hän on syntynyt tässä majassa, mutta onpa hänellä sittenkin ollut paljon muuta tointa elämässä kuin vain vuohien lypsämistä ja juuston ja voin valmistamista.

He huomasivat myöskin, että hän usein ajatuksissaan oli kaukana poissa ja että hän huokasi syvään ja huolestuneena joka kerta, kun hän heräsi mietteistään.

Vihdoin hän nousi pöydästä. Hän kiitti ystävällisesti vieraanvaraisuudesta, jota hän oli saanut nauttia, ja astui ovelle.

Mutta silloin hän tuntui viinamäen työmiehen mielestä niin surkuteltavan yksinäiseltä ja köyhältä, että tämä huudahti: "Jollen erehdy, ei sinun tarkoituksesi ollut näin pian lähteä tästä majasta kiivetessäsi yöllä tänne ylös. Jos todellakin olet niin köyhä miltä näytät, niin aikomuksesi lienee ollut jäädä tänne koko jäljellä olevaksi elinajaksesi. Mutta nyt sinä tahdot lähteä sen vuoksi, että minä ja vaimoni olemme ottaneet majan haltuumme."

Vanhus ei kieltänyt, että hän oli arvannut oikein. "Mutta tämä maja, joka niin monta vuotta on ollut autiona, on yhtä paljon sinun kuin minun", sanoi hän. "Minulla ei ole oikeutta karkottaa sinua täältä."

"Onhan se kuitenkin sinun vanhempiesi maja", sanoi viinamäen työmies, "ja sinulla on tietysti suurempi oikeus siihen kuin minulla. Me olemme sitä paitsi nuoria ja sinä olet vanha. Sen vuoksi sinä saat jäädä ja me lähdemme."

Kun vanhus kuuli nämä sanat, hän hämmästyi suuresti. Hän kääntyi takaisin kynnykseltä ja tuijotti mieheen ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt, mitä tämä tarkoitti.

Mutta nyt puuttui nuori vaimo keskusteluun.

"Jos minä saisin päättää", sanoi hän miehelle, "niin pyytäisin sinua kysymään tältä vanhalta vaimolta, eikö hän tahtoisi pitää meitä lapsinaan ja sallisi meidän jäädä hänen luokseen hoitamaan häntä. Mitä hyötyä hänellä olisi siitä, jos antaisimme hänelle tämän kurjan hökkelin ja sitten jättäisimme hänet? Hirveätähän hänen olisi asua täällä erämaassa yksinään. Ja millä hän eläisi? Sittenhän antaisimme hänen nääntyä nälkään."

Mutta vanhus astui miehen ja vaimon luo ja katseli heitä tarkasti. "Miksi te täten puhutte?" kysyi hän. "Miksi te osoitatte minulle armeliaisuutta? Tehän olette muukalaisia."

Silloin nuori vaimo vastasi hänelle: "Me olemme itse kerran saaneet kokea suurta armeliaisuutta."

II.

Siten vanha vaimo joutui asumaan viinamäen työmiehen majaan, ja hän kiintyi suuresti tähän nuoreen väkeen. Mutta siitä huolimatta hän ei koskaan sanonut heille, mistä hän oli tullut tai kuka hän oli, ja he ymmärsivät, ettei hän olisi ollut hyvillään, jos he olisivat kysyneet.

Mutta eräänä iltana työn loputtua, kun he istuivat kaikki kolme suurella laakealla paadella oven edustalla ja söivät illallistaan, näkivät he vanhan miehen astuvan polkua ylös.

Hän oli pitkä ja vahvarakenteinen mies, hartiakas kuin painiskelija. Hänen kasvoissaan oli synkkä ja juro ilme. Otsa kohosi kaarevana syvällä olevien silmien yläpuolella ja suun piirteet ilmaisivat katkeruutta ja halveksumista. Hän kulki suorana ja nopeasti.

Miehen vaatteet olivat yksinkertaiset ja viinamäen työmies ajatteli heti nähtyään hänet: Tuo on vanha sotilas, joku, joka on saanut eron palveluksestaan ja on nyt matkalla kotiseudulleen.

Kun vieras oli saapunut aterioitsijain kohdalle, hän pysähtyi ikään kuin epäröiden. Työmies, joka tiesi, että tie loppui kappaleen matkan päässä mökin yläpuolella, laski lusikkansa pöydälle ja huusi hänelle: "Oletko kulkenut harhaan, muukalainen, koska tulet tälle mökille? Ei kukaan vaivaudu tänne saakka, jollei hänellä ole asiaa jollekulle meistä, jotka täällä asumme."

Kun hän kysyi täten, vieras tuli lähemmäksi. "Niin, asianlaita on niinkuin sanot", sanoi hän. "Minä olen eksynyt tieltä enkä nyt tiedä minnepäin astua. Jos sallit minun hetken levätä täällä ja sitten sanot, mitä polkua minun tulee seurata tullakseni eräälle maakartanolle, olen sinulle kiitollinen."

Näin sanoen hän istahti kivelle mökin edustalle. Nuori nainen kysyi, eikö hän tahtonut ottaa osaa heidän ateriaansa, mutta mies kielsi hymyillen. Sen sijaan hän oli hyvin halukas keskustelemaan heidän kanssaan heidän syödessään. Hän kyseli nuorelta pariskunnalta heidän elämästään ja työstänsä, ja he vastasivat hänelle iloisesti ja peittelemättä.

Mutta äkkiä työmies kääntyi vieraan puoleen ja rupesi häneltä kyselemään: "Sinä näet, kuinka yksin ja erillään muista me elämme", sanoi hän. "Siitä on hyvinkin vuosi, kun viimeksi juttelin muiden kuin paimenten ja viinamäen työmiesten kanssa. Etkö sinä, joka varmaan tulet jostakin kenttäleiristä, voi kertoa meille jotakin Roomasta ja keisarista?"

Tuskin oli mies sen sanonut, ennen kuin nuori vaimo huomasi, että vanhus katsoi varoittavasti mieheen ja kädenliikkeellä ikään kuin tahtoi kehoittaa häntä ottamaan vaaria sanoistansa.

Mutta vieras vastasi varsin ystävällisesti: "Ymmärrän, että oletat minut sotilaaksi, etkä todellakaan ole väärässä, joskin jo aikoja sitten olen luopunut palveluksesta. Tiberiuksen hallitessa ei meillä sotamiehillä ole ollut paljon työtä. Ja kuitenkin hän muinoin oli suuri sotapäällikkö. Se oli hänen onnensa aikaa. Nyt hän ei tee enää muuta kuin pelkää salaliittoja. Roomassa kaikki ihmiset kertovat, että hän viime viikolla otatti kiinni ja mestautti senaattori Titiuksen aivan perusteettoman epäilyksen nojalla."

"Keisari parka, hän ei enää tiedä, mitä hän tekee", huudahti nuori vaimo. Hän pudisti päätänsä surkutellen ja ihmeissään.

"Sinä olet tosiaankin oikeassa", sanoi muukalainen ja hänen kasvonsa ilmaisivat syvää synkkyyttä. "Tiberius tietää kaikkien ihmisten vihaavan häntä, ja juuri se on tehdä hänet aivan hulluksi."

"Mitä sanot?" vastasi vaimo. "Miksi me häntä vihaisimme? Me surkuttelemme vain, ettei hän enää ole yhtä suuri keisari kuin hallituksensa alussa."

"Erehdyt", sanoi muukalainen. "Kaikki ihmiset halveksivat ja vihaavat Tiberiusta. Kuinka voisi toisin ollakaan laita? Hänhän on vain julma ja säälimätön tyranni. Ja Roomassa luullaan, että hän tästä lähtien tulee olemaan entistäänkin taipumattomampi."

"Onko sitten jotakin tapahtunut, joka tekisi hänet pahemmaksi pedoksi kuin hän ennestään on?" kysyi mies.

Hänen näin sanoessaan vaimo huomasi, että vanhus antoi hänelle uudelleen varoittavan merkin, mutta hän teki sen niin salavihkaa, ettei tämä sitä huomannut.

Vieras vastasi hänelle ystävällisesti, mutta eriskummallinen hymy levisi samalla hänen huulilleen.

"Olet ehkä kuullut kerrottavan, että Tiberiuksella tähän saakka on ollut ystävä, johon hän on voinut luottaa ja joka aina on sanonut hänelle totuuden. Kaikki muut, jotka elävät hänen hovissansa, ovat onnenonkijoita ja teeskentelijöitä, jotka ylistävät keisarin pahoja ja salakavalia tekoja yhtä paljon kuin hyviä ja kelvollisiakin. Mutta, kuten sanottu, yksi ainoa oli olemassa, joka ei koskaan pelännyt ilmaista hänelle, minkä arvoisia hänen tekonsa olivat. Tämä ihminen, joka oli rohkeampi kuin senaattorit ja sotaherrat, oli keisarin imettäjä, Faustina."

"Se on totta, olen kuullut hänestä puhuttavan", sanoi työmies. "Olen kuullut, että keisari aina on osoittanut hänelle suurta ystävyyttä."

"Niin, Tiberius ymmärsi antaa arvoa hänen rakkaudelleen ja uskollisuudelleen. Elän on kohdellut tätä köyhää talonpoikaisvaimoa, joka kerran tuli kurjasta mökistä Sabiinivuoristosta, kuin toista äitiänsä. Niin kauan kuin hän itse oleskeli Roomassa, antoi hän hänen asua samassa talossa Palatinuksella, jotta hän alituisesti olisi hänen läheisyydessään. Ei kellään Rooman ylhäisellä naisella ole ollut parempi kuin hänellä. Häntä kannettiin kantotuolissa kaduilla ja hänen pukunsa oli kuin keisarinnan. Kun keisari muutti Caprin saarelle, tuli hänen seurata keisaria sinne ja hän ostatti siellä Faustinalle huvilan täynnä orjia ja kalliita tavaroita."

"Hänen on tosiaankin ollut hyvä olla", sanoi mies.

Hän se nyt yksin ylläpiti keskustelua vieraan kanssa. Vaimo istui ääneti ja seurasi ihmeissään sitä muutosta, mikä vanhassa vaimossa oli tapahtunut. Vieraan tulosta saakka hän ei ollut sanonut sanaakaan. Hänen lempeä ja ystävällinen kasvonilmeensä oli kadonnut. Hän oli työntänyt ruoan luotaan ja istui jäykkänä ja suorana, painautuneena ovenpieltä vasten, ja tuijotti suoraan eteensä kasvot ankarina ja kivettyneinä.

"Keisarin tarkoitus oli, että hän saisi viettää onnellista elämää", sanoi vieras. "Mutta kaikesta hänen hyvyydestään huolimatta on Faustinakin pettänyt hänet."

Vanhus hätkähti näitä sanoja, mutta nuori vaimo laski kätensä rauhoittavasti hänen käsivarrellensa. Sitten hän alkoi puhua lämpimällä, lempeällä äänellään: "Minä en kuitenkaan voi uskoa, että vanha Faustina on ollut niin onnellinen hovissa kuin sinä sanot", sanoi hän kääntyen vieraan puoleen. "Olen varma siitä, että hän on rakastanut Tiberiusta aivan kuin omaa poikaansa. Voin käsittää, kuinka hän ylpeili hänen jalosta nuoruudestaan, ja voin myös ymmärtää, mitä surua hän on tuntenut, kun tämä vanhuutensa päivinä on antautunut epäilysten ja julmuuden valtaan. Hän on varmaan joka päivä neuvonut ja varoittanut häntä. Hirveätä on hänen ollut aina turhaan pyytää. Lopulta hän ei ole sietänyt nähdä hänen vajoavan yhä syvemmälle ja syvemmälle."

Vieras kumartui ihmeissään hiukan eteenpäin kuullessaan nämä sanat. Mutta nuori vaimo ei katsonut häneen. Hänen silmänsä olivat kääntyneet maahan ja hän puhui hyvin hiljaa ja nöyrästi.

"Sinä olet ehkä oikeassa arvostellessasi tuota vanhaa naista", vastasi hän. "Faustina ei todellakaan ole ollut onnellinen hovissa. Mutta tuntuu sittenkin oudolta, että hän jätti keisarin tämän tultua vanhaksi, kun hän kesti hänen luonaan kokonaisen elämän ajan."

"Mitä sanot?" sanoi mies. "Onko vanha Faustina jättänyt keisarin?"

"Hän lähti salaa Caprin saarelta, kenenkään tietämättä", sanoi vieras. "Hän meni yhtä köyhänä kuin hän tulikin. Hän ei vienyt mukanaan mitään aarteistansa."

"Eikö keisari todellakaan tiedä minne hän on mennyt?" kysyi nuori vaimo lempeällä äänellään.

"Ei, kukaan ei varmaan tiedä, minne hän on lähtenyt. Mutta otaksutaan, että hän on hakenut turvaa synnyinseutunsa vuorilta."

"Eikö keisari tiedä myöskään, miksi hän lähti pois?" kysyi nuori vaimo.

"Ei, keisari ei tiedä mitään. Hän ei kuitenkaan voi olettaa, että Faustina olisi jättänyt hänet sen vuoksi, että keisari kerran oli sanonut hänen palvelevan vain palkan ja lahjojen vuoksi, hänen niinkuin kaikkien muidenkin. Tietäähän Faustina, ettei hän koskaan ole epäillyt hänen epäitsekkäisyyttään. Keisari on aina toivonut, että hän vapaaehtoisesti palaisi takaisin, sillä ei kukaan tiedä paremmin kuin hän, ettei keisarilla enää ole ainoatakaan ystävää."

"En tunne häntä", sanoi nuori vaimo, "mutta luulen kuitenkin voivani sanoa sinulle, miksi hän on jättänyt keisarin. Tuo vaimo on kasvatettu yksinkertaisuudessa ja hurskaissa oloissa näiden vuorien keskuudessa ja hän on aina kaivannut tänne takaisin. Hän ei varmaan kuitenkaan koskaan olisi jättänyt keisaria, jollei tämä olisi tullut siksi, mikä hän on. Mutta minä ymmärrän, että nyt, kun hänen elonsa päivät ovat loppumaisillaan, hän arveli olevansa oikeutettu ajattelemaan itseänsäkin. Jos minä olisin köyhä vaimo ja kotoisin näiltä vuorilta, niin totta tosiaan olisin tehnyt aivan samoin. Minä olisin ajatellut, että olin tehnyt kylliksi palvellessani herraani koko elämäni. Minä olisin lopulta luopunut ylellisyydestä ja keisarin suosiosta, jotta sieluni olisi saanut nauttia kunniaa ja oikeutta, ennen kuin se jättäisi minut pitkää matkaansa varten."

Muukalainen katsoi pitkään ja synkkänä nuoreen naiseen. "Sinä et ajattele, että keisarin elämä muuttuu nyt kahta kauheammaksi. Ei ole enää ketään, joka voisi häntä rauhoittaa, kun hän joutuu epäilyksen valtaan ja halveksii ihmisiä. Ajattelepas", jatkoi hän ja tuijotti synkin katsein suoraan nuoren vaimon silmiin, "koko maailmassa ei ole enää ketään, jota hän ei vihaisi, ei ketään, jota hän ei halveksisi, ei ketään."

Kun hän lausui nämä katkerat ja epätoivoiset sanat, vanhus liikahti äkkiä kääntyen hänen puoleensa, mutta nuori vaimo katsoi vierasta vakavasti silmiin ja vastasi: "Tiberius tietää, että Faustina palaa takaisin hänen luokseen, milloin hyvänsä keisari vain haluaa. Mutta ensin hänen täytyy tietää, ettei hänen vanhojen silmiensä tarvitse enää olla keisarin hovissa paheen ja riettauden todistajina."

He olivat kaikki nyt nousseet seisomaan, mutta viinamäen työmies ja hänen vaimonsa asettuivat vanhuksen eteen ikään kuin suojellakseen häntä.

Muukalainen ei hiiskunut enää sanaakaan, mutta hän katseli vanhusta kysyvästi. Onko tämä myös sinun viimeinen sanasi, näytti hän aikovan sanoa. Vanhuksen huulet vapisivat ja sanat eivät tahtoneet puhjeta esille.

"Jos keisari on rakastanut vanhaa palvelijaansa, niin suokoon hänelle myös rauhaa hänen vanhoilla päivillänsä", sanoi nuori vaimo.

Muukalainen epäröi vielä, mutta äkkiä hänen synkät kasvonsa kirkastuivat. "Ystäväni", sanoi hän, "sanottakoon Tiberiuksesta mitä hyvänsä, mutta jotakin hän on oppinut paremmin kuin kukaan muu, nimittäin kieltäytymisen taidon. Minulla ei ole teille enää muuta sanottavana. Jos se vanha vaimo, josta olette puhuneet, tulisi tähän mökkiin, niin ottakaa hänet hyvin vastaan! Keisarin suosion saavuttaa jokainen, joka häntä auttaa."

Hän kietoi ympärilleen vaippansa ja poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.

III.

Tämän jälkeen eivät viinamäen työmies ja hänen vaimonsa enää koskaan puhuneet vanhalle vaimolle keisarista. Keskenään he ihmettelivät, että hänellä näin vanhana oli ollut voimaa erota kaikesta siitä rikkaudesta ja vallasta, johon hän oli tottunut. Eiköhän hän pian palanne takaisin Tiberiuksen luo? arvelivat he keskenään. Hän rakastaa keisaria varmaan yhä edelleen. Siinä toivossa, että keisari heräisi tajuamaan vikansa ja luopuisi huonoista elämäntavoistaan, on hän hänet jättänyt.

"Niin vanha mies kuin keisari ei voi koskaan aloittaa uutta elämää", sanoi työmies. "Kuinka karkotat hänestä sen suuren halveksumisen, jota hän tuntee kaikkia ihmisiä kohtaan? Kuka voisi astua hänen eteensä ja opettaa häntä rakastamaan heitä? Ennen sitä hän ei voi parantua epäilyksestään ja julmuudestaan."

"Tiedäthän, että on yksi, joka todellakin voisi sen tehdä", sanoi vaimo. "Minä ajattelen usein, mitenkähän kävisi, jos he molemmat kohtaisivat toisensa. Mutta Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme." --

Vanha nainen ei näyttänyt lainkaan kaipaavan entistä elämäänsä. Jonkin ajan kuluttua synnytti nuori vaimo lapsen, ja kun vanhus sai sen nyt hoitaaksensa, tuntui hän niin tyytyväiseltä, että olisi voinut luulla hänen unohtaneen kaikki surunsa.

Kerran puolen vuoden kuluessa oli hänen tapana kääriytyä pitkään harmaaseen vaippaansa ja vaeltaa alas Roomaan. Mutta siellä hän ei mennyt kenenkään ihmisen luo, vaan astui suoraa tietä Forumille. Täällä hän pysähtyi pienen temppelin eteen, joka kohosi komeasti koristetun torin laidassa.

Tämä temppeli oli oikeastaan vain yksi ainoa suunnattoman suuri alttari, joka seisoi taivasalla marmoripihalla. Alttarin päällä rehenteli Fortuna, onnen jumalatar, ja sen jalustan juuressa oli Tiberiuksen kuvapatsas. Pihaa ympäröivät pappien rakennukset, polttopuiden säilytysvajat ja uhrieläinten tallit.

Vanhan Faustinan vaellus ei ulottunut koskaan edemmäksi tätä temppeliä, jonne saapuivat ne, jotka tahtoivat rukoilla onnea Tiberiukselle. Kun hän oli silmäillyt sisään ja nähnyt, että sekä jumalatar että keisarinkuva olivat kukilla seppelöidyt, että uhrituli leimusi ja joukko kunnianarvoisia rukoilijoita oli kokoontunut alttarin eteen ja että pappien hiljaiset kiitoslaulut kajahtelivat ylt'ympärillä, hän palasi takaisin ja lähti jälleen vuorillensa.

Täten hän sai tietää keneltäkään kysymättä, että Tiberius vielä oli elävien joukossa ja että hänen kävi hyvin.

Kun hän kolmannen kerran vaelsi alas, kohtasi häntä yllätys. Kun hän saapui pienen temppelin kohdalle, hän näki, että se oli tyhjä ja hylätty. Tuli ei loimunnut kuvan edessä eikä siellä ollut ainoatakaan rukoilijaa. Pari kuihtunutta kiehkuraa riippui vielä alttarin toisella puolella, mutta siinä olikin kaikki, mikä todisti sen entistä ihanuutta. Papit olivat poissa ja keisarin kuva, jota ei kukaan vartioinut, oli vioittunut ja tahrainen.

Vanha vaimo kääntyi ensimmäisen ohikulkijan puoleen. "Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän. "Onko Tiberius kuollut? Onko meillä toinen keisari?"

"Ei", vastasi roomalainen, "Tiberius on vielä keisarina, mutta me emme rukoile häntä enää. Meidän rukouksemme eivät enää auta häntä."

"Ystäväni", sanoi vanhus, "minä asun kaukana vuoristossa, jossa ei saa tietää mitään maailman tapahtumista. Etkö tahtoisi sanoa minulle, mikä onnettomuus on kohdannut keisaria?"

"Kauhistuttavin kaikista onnettomuuksista", sanoi mies. "Häntä hivuttaa tauti, jota ei ennen ole tunnettu Italiassa, mutta joka kuuluu itämailla olevan tavallinenkin. Sen jälkeen kuin tämä paha kohtasi keisaria, ovat hänen kasvonsa muuttuneet, hänen äänensä on kuin kiljuvan eläimen ja hänen varpaansa ja sormensa syöpyvät pois. Ja tälle taudille ei kuulu olevan mitään parannusta. Luullaan hänen kuolevan muutamien viikkojen kuluessa, mutta jollei hän kuole, on hänet pantava pois hallituksesta, sillä niin sairas ja kurja mies ei kykene kauemmin edustamaan hallitusta. Ymmärrät siis, että hänen kohtalonsa on määrätty. Mitäpä hyötyä siitä olisi, jos rukoilisi jumalilta hänelle onnea. Eikä se kannatakaan", sanoi hän hiukan hymyillen. "Ei kellään ole enää hänen puoleltansa mitään pelättävää eikä toivottavaa. Miksi siis vaivautuisimme hänen tähtensä?"

Hän tervehti ja meni, mutta vanhus seisoi vallan typertyneenä.

Ensi kertaa eläissään hän lyyhistyi kokoon ja näytti siltä, kuin vanhuus olisi lannistanut hänet. Hän seisoi kyyryselkäisenä, pää vapisi ja kädet hapuilivat voimattomina ilmassa.

Hän halusi pois täältä, mutta hän liikutteli hitaasti jalkojaan ja astui horjuen eteenpäin. Hän katsoi ympärilleen löytääkseen sauvan tuekseen.

Hetken kuluttua hän sai kuitenkin hirveällä tahdonponnistuksella voimattomuutensa voitetuksi. Hän ojentautui jälleen suoraksi ja pakottautui horjumatta kulkemaan väkirikkaitten katujen läpi.

IV.

Viikkoa myöhemmin vaelsi vanha Faustina ylös Caprin saaren jyrkkiä rinteitä. Päivä oli helteinen ja hänet valtasi jälleen hirveä vanhuuden ja voimattomuuden tunne, kun hän astui työläästi ylös kiemurtelevia polkuja ja kallioon hakattuja portaita, jotka johtivat Tiberiuksen huvilaan.

Tämä tunne lisääntyi yhä, kun hän alkoi huomata, miten kaikki oli muuttunut hänen poissa ollessansa. Tosiaankin, suuret ihmisjoukot olivat aina kiivenneet ja laskeutuneet näitä portaita. Täällä oli vilissyt senaattoreja, jotka antoivat jättiläissuuruisten libyalaisten kantaa itseänsä, eri maakuntien lähettiläitä, jotka olivat tulleet suurten orjajoukkojen seuraamina, paikanhakijoita, ylhäisiä miehiä, joita oli kutsuttu keisarin juhliin.

Tänä päivänä nämä portaat ja käytävät olivat aivan tyhjät. Harmaanviheriät sisiliskot olivat ainoat elävät olennot, joita vanha nainen näki matkallansa.

Hän hämmästyi huomatessaan, että kaikki alkoi täällä jo rappeutua. Keisarin sairautta oli voinut kestää enintään muutamia kuukausia, ja kuitenkin oli ruoho jo ehtinyt juurtua marmoriliuskojen rakoihin. Jalot kasvit, joita oli istutettu kauniisiin maljoihin, olivat ehtineet jo kuihtua ja ilkivaltaiset pahantekijät, joita ei kukaan ollut viitsinyt hillitä, olivat paikoittain murtaneet rikki rinta-aidakkeet.

Mutta enimmin häntä kuitenkin ihmetytti, ettei ihmisiä näkynyt missään. Jos muukalaisilta olikin pääsy saarelle kielletty, niin olisihan siellä ainakin pitänyt olla lukemattomia joukkoja sotamiehiä ja orjia, tanssijattaria ja soittajia, kokkeja ja pöydänkattajia, palatsinvartijoita ja puutarhatyöntekijöitä, jotka kuuluivat keisarin talouteen.

Vasta saapuessaan ylimmälle penkereelle Faustina näki pari vanhaa orjaa, jotka istuivat portailla huvilan edustalla. Kun hän lähestyi heitä, he nousivat ja kumarsivat hänelle.

"Terve Faustina", sanoi toinen. "Jumala lähettää sinut lieventämään meidän onnettomuuksiamme."

"Mitä tämä merkitsee, Milo?" kysyi Faustina. "Miksi täällä on näin autiota? Onhan minulle kuitenkin kerrottu, että Tiberius vielä asuu Caprissa."

"Keisari on karkottanut orjat sen vuoksi, että hän epäilee jonkun meistä juottaneen hänelle myrkytettyä viiniä ja että tauti on siitä muka syntynyt. Hän olisi ajanut pois minutkin ja Titon, jollemme olisi kieltäytyneet häntä tottelemasta. Ja sinähän tiedät, että olemme palvelleet keisaria ja hänen äitiään koko elämämme ajan."

"En kysele yksin orjia", sanoi Faustina. "Missä ovat senaattorit ja sotaherrat? Missä ovat keisarin uskotut ja kaikki liehakoivat onnenonkijat?"

"Tiberius ei tahdo enää näyttäytyä vieraille", sanoi orja. "Senaattori Lucius ja Macro, henkivartioston päällikkö, tulevat tänne joka päivä kuulemaan hänen käskyjänsä. Muuten ei kukaan saa häntä lähestyä."

Faustina oli noussut portaita astuakseen sisään huvilaan. Orja kulki hänen edellään ja mennessään kysyi Faustina häneltä:

"Mitä lääkärit sanovat Tiberiuksen taudista?"

"Ei kukaan heistä osaa hoitaa tätä tautia. He eivät edes tiedä tappaako se hitaasti vai nopeasti. Mutta sen voin sanoa sinulle, Faustina, että Tiberiuksen on pakko kuolla, jos hän yhä edelleen kieltäytyy nauttimasta ravintoa pelosta, että se olisi myrkytettyä. Ja minä tiedän, että sairas mies ei jaksa valvoa yötä päivää, niinkuin keisari tekee peläten, että hänet murhattaisiin hänen nukkuessaan. Jos hän luottaa sinuun niinkuin ennen vanhaan, niin ehkäpä sinun onnistuu saada hänet syömään ja nukkumaan. Siten voit pidentää hänen elämäänsä monella päivällä."

Orja kuljetti Faustinaa monien käytävien ja pihojen kautta sille penkereelle, jossa Tiberiuksella oli tapana oleskella ja ihailla näköalaa, joka ulottui yli kauniiden merenlahtien ja ylpeän Vesuviuksen.

Kun Faustina astui penkereelle, hän näki siellä kauhistuttavan olennon, jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja piirteet muuttuneet eläimellisiksi. Hänen kätensä ja jalkansa olivat käärityt valkoisiin siteisiin, mutta kääreiden alta pilkisti esiin syöpyneitä sormia ja varpaita. Ja tämän ihmisen vaatteet olivat tomuiset ja likaiset. Saattoi huomata, ettei hän kyennyt käymään pystyssä, vaan ryömi pitkin penkerettä. Hän makasi silmät ummessa rinta-aidakkeen laidassa eikä liikahtanut, kun orja ja Faustina saapuivat paikalle.

Mutta Faustina kuiskasi orjalle, joka kulki hänen edellänsä: "Mitenkä, Milo, tuollainen ihminen saa olla täällä itse keisarin penkereellä? Kiiruhda karkottamaan hänet pois!"

Mutta tuskin hän oli tämän sanonut, kun hän näki orjan kumartuvan maassa makaavan, kurjan ihmisen eteen.

"Caesar Tiberius", sanoi orja, "vihdoinkin tuon sinulle iloisen uutisen."

Samassa orja kääntyi Faustinaan, mutta peräytyi hämmästyneenä saamatta enää sanaakaan suustansa.