Part 12
Kun nämä joukot kohtasivat Ranieron, joka tuli takaperin ratsastaen, palava kynttilä kädessään, he huusivat: "Hullu, hullu!"
Enimmät olivat italialaisia ja Raniero kuuli, kuinka he huusivat hänen omalla äidinkielellänsä: pazzo, pazzo! joka merkitsee: hullu, hullu!
Raniero, joka koko päivän oli osannut hillitä niin hyvin itseänsä, kiivastui kauheasti näistä yhä uudistuvista huudoista. Äkkiä hän hyppäsi alas satulasta ja alkoi kurittaa kovilla nyrkeillänsä pilkkaajia. Kun väki huomasi, kuinka kovakourainen hän oli, he pakenivat kaikki, ja pian hän oli yksin tiellä.
Raniero tointui nyt jälleen. "He olivat tosiaankin oikeassa sanoessaan, että olin pazzo", tuumi hän etsien kynttiläänsä, sillä hän ei tiennyt minne hän sen oli laskenut. Vihdoin hän huomasi, että se oli vierinyt tieltä erääseen kuoppaan. Liekki oli sammunut, mutta hän näki tulen tuikkivan kuivassa heinämättäässä aivan lähellä ja hän ymmärsi, että onni oli ollut hänelle suotuisa, niin että liekki oli ehtinyt sytyttää heinän ennen sammumistansa.
"Tämäpä olisi voinut olla kehno loppu suurelle vaivannäölle", ajatteli hän sytyttäessään tulen ja nousi satulaan. Hän oli ihan nöyrtynyt. Hänestä ei näyttänyt luultavalta, että hänen matkansa onnistuisi.
Illan suussa Raniero tuli Ramleen ja ratsasti erääseen paikkaan, jossa karavaanit tavallisesti saivat yösijaa. Se oli suuri katettu piha. Ylt'ympärillä oli pieniä laipio-osastoja, jonne matkamiehet saivat asettaa hevosensa. Siellä ei ollut minkäänlaisia huoneita, vaan ihmiset saivat maata eläinten vieressä.
Väkeä oli siellä ahdinkoon asti, mutta isäntä hankki kuitenkin sijan Ranierolle ja hänen hevosellensa. Hän antoi myös apetta hevoselle ja ruokaa miehelle.
Kun Raniero huomasi, että häntä kohdeltiin näin hyvin, hän ajatteli: "Alanpa melkein luulla, että rosvot tekivät minulle palveluksen ryöstäessään varusteeni ja hevoseni. Varmaan pääsen helpommin taakkoineni kulkemaan halki maan, jos minua pidetään hourupäänä."
Kun Raniero oli taluttanut hevosen pilttuuseen, hän kävi istumaan olkikuvolle ja piteli kynttilää käsissänsä. Hän ei aikonut nukkua, vaan pysytellä valveilla koko yön.
Tuskin Raniero oli kuitenkaan istahtanut, kun hän jo nukahti. Hän oli hirveän väsynyt, hän ojensi nukkuessaan ruumiinsa suoraksi pitkin pituuttaan ja nukkui aina aamuun asti.
Kun hän heräsi, hän ei nähnyt liekkiä eikä kynttilääkään. Hän etsi kynttilää olkien joukosta, mutta ei löytänyt sitä mistään.
"Joku on ottanut sen minulta ja sammuttanut sen", sanoi hän. Ja hän koetti uskotella itselleen olevansa iloinen, kun kaikki oli lopussa, ettei hänen tarvinnut täyttää mahdotonta aiettansa.
Mutta samalla kun hän ajatteli näin, hän tunsi tyhjyyttä ja kaipausta. Hän ei koskaan mielestään hartaammin olisi halunnut onnistua jossakin yrityksessään.
Hän talutti ulos hevosensa, ruokkosi sitä ja asetti satulan paikoilleen.
Kun hän oli valmis, tuli karavaanimajan isäntä hänen luokseen palava kynttilä kädessään. Hän sanoi frankin kielellä: "Minun täytyi ottaa kynttiläsi eilen, kun nukahdit, mutta tässä saat sen jälleen."
Raniero ei ilmaissut tunteitaan, vaan sanoi aivan levollisesti: "Sinä teit hyvin sammuttaessasi sen."
"En minä sitä sammuttanut", sanoi mies. "Näin, että se paloi tullessasi tänne, ja minä luulin sinun pitävän tärkeänä, että se yhä edelleen palaisi. Jos katsot minkä verran se on lyhentynyt, niin huomaat, että se on palanut koko yön."
Ranieron kasvot loistivat ilosta. Hän kiitteli isäntää ja ratsasti edelleen mitä parhaimmalla mielellä.
IV.
Kun Raniero oli lähtenyt matkalle Jerusalemista, hän oli aikonut matkustaa meritse Joppesta Italiaan. Mutta hän muutti tämän päätöksensä sitten kun rosvot olivat ryöstäneet häneltä hänen rahansa, ja päätti kulkea maitse.
Se oli pitkä matka. Joppesta hän kulki pohjoiseen pitkin Syyrian rannikkoa. Sitten matka suuntautui länteen pitkin Vähän Aasian niemimaata. Sitten taas pohjoiseen aina Konstantinopoliin saakka. Ja sieltä hänellä oli vielä varsin pitkä matka Firenzeen asti.
Pitkin matkaa eli Raniero laupeuden lahjoilla. Enimmäkseen pyhiinvaeltajat, joita virtasi nyt suurin joukoin Jerusalemiin, antoivat hänelle osan omasta leivästänsä.
Vaikka Raniero melkein aina ratsasti yksin, eivät päivät sittenkään tuntuneet hänestä pitkiltä eikä yksitoikkoisilta. Hänen piti alituisesti vartioida kynttilänsä liekkiä, joka ei koskaan antanut hänelle hetkeksikään rauhaa. Tuulenpuuska, yksi ainoa sadepisarakin olisi voinut sen sammuttaa.
Ranieron ratsastaessa yksinäisillä teillä ja vain ajatellessa liekin vireillä pysymistä, juolahti hänen mieleensä, että hän kerran ennenkin oli nähnyt jotakin tämänkaltaista. Kerran ennen hän oli nähnyt ihmisen vartioivan jotakin, joka oli yhtä arkaa kuin kynttilän liekki.
Ensiksi se muistui niin epäselvänä hänen mieleensä, että hän epäili sitä vain uneksineensa.
Mutta yksin matkustellessaan hän kerran toisensa jälkeen tuli ajatelleeksi, että hän kerran ennenkin oli nähnyt jotakin samankaltaista.
"Tuntuu siltä, kuin en koko elämäni aikana olisi muusta kuullut puhuttavankaan", sanoi hän.
Muutamana iltana ratsasti Raniero erääseen kaupunkiin. Oli ilta, ja vaimot seisoivat talojen ovilla tähystelemässä miehiänsä. Raniero näki silloin erään, joka oli pitkä ja hoikka varreltansa ja jonka silmät olivat vakavat. Hän muistutti Francesca degli Ubertia.
Samassa selveni Ranierolle, mitä hän oli hautonut mielessänsä. Hän ajatteli, että Francescan mielestä varmaan hänen rakkautensa oli ollut kuin liekki, jota hän aina olisi tahtonut pitää vireillä ja jota hänen täytyi alituisesti pelätä Ranieron sammuttavan. Häntä ihmetytti tuo ajatus, mutta hän tuli yhä varmemmin vakuuttuneeksi siitä, että niin todellakin oli. Ensi kertaa hän alkoi nyt ymmärtää, miksi Francesca oli jättänyt hänet.
* * * * *
Ranieron matka venyi hyvin pitkäksi, eikä vähimmin sen vuoksi, ettei hän voinut matkustaa huonolla säällä. Hän istui silloin sisällä karavaanimajassa ja vartioi liekkiä. Ne olivat kovia päiviä.
Eräänä päivänä kulkiessaan Libanonin vuoren yli Raniero huomasi rajuilman olevan tulossa. Hän kulki silloin korkealla hirveitten rotkojen ja jyrkänteiden keskellä kaukana kaikista ihmisasunnoista. Vihdoin hän keksi kallionharjalla saraseenien pyhimyshaudan. Se oli pieni neliskulmainen ja holvikattoinen kivirakennus. Hän arveli parhaaksi paeta sinne.
Tuskin Raniero oli päässyt sisään, kun lumimyrsky nousi ja riehui kaksi kokonaista päivää. Samalla kertaa tuli niin hirmuinen pakkanen, että hän oli paleltua kuoliaaksi.
Raniero tiesi, että vuorella oli kylliksi oksia ja risuja, niin ettei hänen olisi ollut vaikea koota polttoaneita valkeaa varten. Mutta liekki, jota hän kuljetti, oli hänen mielestään siihen liian pyhä, eikä hän sillä tahtonut sytyttää muuta kuin kynttilöitä pyhän neitsyen alttarin edessä.
Rajuilma kiihtyi yhä, ja lopulta hän kuuli ukkosen äänen ja näki salaman liekehtivän.
Ja salama iski alas vuorelle aivan haudan läheisyyteen ja sytytti puun tuleen. Ja Raniero sai siten valkean sytytetyksi tarvitsematta lainata pyhää tulta.
* * * * *
Kun Raniero ratsasti aution seudun läpi Sisilian vuoristossa, loppuivat hänen kynttilänsä. Ne kynttiläkimput, jotka hän oli tuonut mukanaan Jerusalemista, olivat aikoja sitten käytetyt, mutta hän oli sittenkin tullut toimeen, sillä matkan varrella oli ollut kristillisiä seurakuntia, joilta hän oli kerjännyt uusia kynttilöitä.
Mutta nyt hänen varastonsa olivat loppuneet ja hän luuli matkansa tähän päättyvän.
Kun kynttilä oli palanut niin loppuun, että liekki poltti hänen sormiansa, hän hyppäsi hevosen selästä, keräsi oksia ja kuivaa ruohoa ja sytytti sen palamaan liekinlopulla. Mutta vuorella ei ollut paljon palavaa ja tuli tietenkin pian sammuisi.
Siinä istuessaan ja surressaan pyhän liekin sammumista Raniero kuuli laulua tien varrelta ja pyhiinvaeltajakulkue tuli saatossa polkua ylös, kantaen kynttilöitä käsissään. He olivat matkalla rotkolle, jossa eräs pyhä mies oli elänyt, ja Raniero seurasi heitä. Heidän joukossaan oli vanha vaimo, jonka oli vaikea astua, ja Raniero auttoi häntä ja vei hänet mukanaan vuorelle.
Kun tämä sitten kiitti häntä, pyysi Raniero hänen kynttiläänsä. Ja vaimo antoi sen hänelle ja useat muutkin antoivat hänelle kynttilänsä.
Hän sammutti kynttilät ja kiiruhti polkua alas ja sytytti yhden niistä sen tulen viimeisellä hehkulla, jonka hän oli saanut pyhästä liekistä.
* * * * *
Kerran keskipäivällä oli kovin kuuma, ja Raniero oli heittäytynyt nukkumaan pensaikkoon. Hän nukkui sikeästi ja kynttilä seisoi hänen vieressään parin kiven välissä. Mutta kun Raniero oli nukkunut hetken aikaa, alkoi sataa, ja sadetta kesti varsin kauan hänen heräämättään. Kun hän vihdoin hätkähti hereille, oli maa märkänä hänen ympärillään ja hän tuskin uskalsi vilkaista kynttilään pelosta, että se olisi sammunut.
Mutta kynttilä paloi rauhallisesti ja turvallisesti sateesta huolimatta ja Raniero näki, että syynä siihen oli kaksi pientä lintua, jotka lentää lekuttelivat hiukan liekin yläpuolella. Ne hyväilivät nokillaan toisiaan ja pitelivät siipiään levällään, ja siten ne olivat suojelleet liekkiä sateelta.
Raniero otti heti hatun päästään ja ripusti sen liekin yläpuolelle. Sitten hän ojensi kätensä pieniä lintuja kohti, sillä hänen teki mielensä hyväillä niitä. Eikä kumpikaan paennut häntä, vaan hän saattoi ottaa ne kiinni.
Raniero ihmetteli suuresti, etteivät linnut pelänneet häntä. Mutta hän ajatteli: Ne eivät pelkää minua siksi, että ne tietävät minun vain ajattelevan, miten voisin suojella sitä, mikä on kaikkein arinta maailmassa.
* * * * *
Raniero ratsasti Nikean lähitienoilla. Hän kohtasi silloin länsimaiden herroja, jotka johtivat apujoukkoa pyhään maahan. Tässä joukossa oli myös Robert Taillefer, kuljeskeleva ritari ja trubaduuri.
Raniero ratsasti kuluneessa kaavussaan, kynttilä kädessä, ja sotilaat alkoivat tavallisuuden mukaan huutaa: "Hullu, hullu!" Mutta Robert käski heitä vaikenemaan ja puhutteli ratsumiestä:
"Oletko ratsastanut kauan tällä tavalla?" kysyi hän häneltä.
"Olen ratsastanut tällä tavalla Jerusalemista asti", vastasi Raniero.
"Onko kynttiläsi sammunut monta kertaa matkan varrella?"
"Kynttilässäni palaa vielä sama liekki kuin Jerusalemista lähtiessäni", sanoi Raniero.
Silloin sanoi Robert Taillefer hänelle: "Minäkin olen yksi niitä, jotka kantavat liekkiä mukanansa, ja minä tahtoisin, että se palaisi ikuisesti. Mutta ehkäpä sinä, joka olet tuonut kynttiläsi Jerusalemista saakka, voisit sanoa minulle, mitä minun tulisi tehdä, jotta se ei sammuisi."
Silloin Raniero vastasi: "Herra, se on raskasta työtä, vaikka se näyttää vähäiseltä. Minä en suinkaan tahtoisi kehoittaa teitä samanlaiseen yritykseen. Sillä tämä pieni liekki vaatii, ettette ajattele enää mitään muuta. Se ei salli teidän armastella, jos teillä olisi siihen halua, ettekä myöskään liekin vuoksi uskalla istahtaa juomaseuraan. Te ette saa ajatella mitään muuta kuin juuri tuota liekkiä, eikä teillä saa olla mitään muuta iloa. Mutta kaikkein eniten varoittaisin teitä lähtemästä tälle samalle matkalle, jota minä nyt olen koettanut, erittäinkin sen vuoksi, ettette hetkeksikään voi tuntea olevanne turvassa. Vaikka olisitte kuinka monesta vaarasta pelastanut liekin, ette sittenkään hetkeäkään voi olla varma, vaan teidän täytyy olla valmistunut siihen, että jo seuraavassa silmänräpäyksessä voitte sen kadottaa."
Mutta Robert Taillefer kohotti kopeasti päätään ja virkkoi: "Mitä sinä liekillesi olet tehnyt, sen minäkin voinen tehdä omalleni."
* * * * *
Raniero oli tullut Italiaan. Hän ratsasti eräänä päivänä yksinäisillä teillä korkealla vuoristossa. Silloin tuli eräs vaimo juosten hänen jäljessään ja pyysi saada tulta hänen kynttilästään. "Tuli on sammunut kotonani", sanoi hän, "ja lapseni ovat nälissään. Lainaa minulle tulta, niin että voisin lämmittää uunia ja leipoa heille leipää!"
Hän ojensi kätensä kynttilää kohti, mutta Raniero piteli sitä syrjässä, sillä hän ei tahtonut, että liekillä sytytettäisiin mitään muuta kuin pyhän neitsyen kuvan edessä olevat kynttilät.
Silloin sanoi vaimo hänelle: "Anna minulle tulta, pyhiinvaeltaja, sillä lasteni elämä on se liekki, jota minun tulee pitää vireillä!" Ja näiden sanojen johdosta antoi Raniero hänen sytyttää lamppunsa sydämen omalla liekillänsä.
Muutamia tunteja myöhemmin ratsasti Raniero erääseen kylään. Se sijaitsi korkealla vuorella, niin että siellä vallitsi kova kylmyys. Nuori talonpoika seisoi tien varrella ja näki mies paran, joka tuli ratsain, kulunut kaapu yllään. Hän riisui reippaasti päältään lyhyen vaippansa ja heitti sen ratsastajalle. Mutta vaippa osui suoraan kynttilään ja sammutti sen.
Raniero muisti silloin vaimon, joka oli saanut häneltä tulta. Hän kääntyi takaisin hänen luoksensa ja sai kynttilänsä uudestaan sytytetyksi pyhällä tulella.
Kun hänen piti jatkaa matkaansa, hän sanoi vaimolle: "Sinä sanot, että se liekki, jota sinun tulee hoitaa, on sinun lastesi elämä. Voitko sanoa minulle, mikä se liekki on nimeltänsä, jota minä olen kuljettanut niin pitkiä matkoja?"
"Missä sinun liekkisi sytytettiin?" kysyi vaimo.
"Se sytytettiin Kristuksen haudalla", sanoi Raniero.
"Sitten sitä ei voi nimittää muuksi kuin lempeydeksi ja ihmisrakkaudeksi", sanoi hän.
Raniero nauroi tälle vastaukselle. Hän oli mielestään kummallinen apostoli senkaltaisia hyveitä edustamaan.
* * * * *
Raniero ratsasti kaunismuotoisten, sinertävien kukkuloiden keskellä. Hän huomasi lähestyvänsä Firenzeä.
Hän ajatteli, että hän nyt pian pääsisi vapaaksi liekistänsä. Hän muisti telttaansa Jerusalemissa, jonka hän oli jättänyt täynnä sotasaalista, ja urhoollisia sotilaitansa, jotka olivat jääneet Palestiinaan ja jotka tulisivat iloitsemaan, kun hän uudelleen ryhtyisi sotatoimeensa ja johdattaisi heitä voittoihin ja valloituksiin.
Silloin Raniero huomasi, ettei hän tuntenut iloa ajatellessaan kaikkea tätä, vaan että hänen ajatuksensa suuntautuivat mieluummin muualle.
Raniero huomasi silloin ensi kertaa, ettei hän enää ollut sama mies, joka oli lähtenyt Jerusalemista matkalle. Kuljettaessaan liekkiä hänen oli täytynyt iloita kaikista, jotka olivat olleet rauhallisia ja viisaita ja laupiaita.
Hän tuli iloiseksi joka kerta ajatellessaan niitä ihmisiä, jotka työskentelivät rauhallisesti kodeissaan, ja hänen mieleensä juolahti, että hän mielellään taas asettuisi vanhaan työpajaansa Firenzessä ja valmistaisi kauniita ja taidokkaita töitä.
"Tosiaankin tämä liekki on muuttanut minut kokonaan", ajatteli hän. "Luulenpa, että se on tehnyt minusta uuden ihmisen."
V.
Oli pääsiäisjuhla Ranieron ratsastaessa Firenzeen.
Tuskin hän oli päässyt kaupunginportista sisään, ratsastaen takaperin, hattu syvällä silmillä ja palava kynttilä kädessä, kun eräs kerjäläinen nousi pystyyn ja huusi: "Pazzo, pazzo!"
Tämän huudon johdosta hyökkäsi katupoika porttikäytävästä ja tyhjäntoimittaja, jolla ei ollut pitkään aikaan ollut muuta tehtävää kuin maata ja tähystellä taivasta, hyppäsi pystyyn. Ja molemmat alkoivat samassa huutaa: "Pazzo, pazzo!"
Kun huutajia nyt oli kolme, he pitivät aika melua herättääkseen kaikki katupojat. Nämä hyökkäsivät esiin kaikista nurkista ja koloista, ja heti kun he huomasivat Ranieron kuluneessa kaavussaan kurjan hevosen selässä, hekin huusivat: "Pazzo, pazzo!"
Mutta tähän Raniero oli ennestään tottunut. Hän ratsasti hiljalleen katua myöten välittämättä huutajista.
He eivät tyytyneet vain huutamiseen, vaan yksi hypähti korkealle ja koetti puhaltaa liekin sammuksiin.
Raniero nosti kynttilän korkeammalle. Samassa hän koetti kiiruhtaa hevosta päästäkseen poikia pakoon.
Mutta he pysyivät hänen rinnallaan ja tekivät mitä ikinä vain voivat sammuttaakseen tulta.
Mitä enemmän Raniero koetti varoa liekkiä, sitä innokkaammiksi he tulivat. He hyppäsivät toistensa selkään, pullistivat poskiansa ja puhalsivat. He heittivät hatuillaan liekkiä. Mutta he eivät saaneet sitä sammumaan siksi, että heitä oli niin monta ja että he tungeksivat toistensa tiellä.
Kadulla vallitsi kauhea melu. Ikkunoissa ihmiset nauroivat. Ei kukaan säälinyt hullua, joka tahtoi varjella liekkiänsä. Oli kirkkoaika ja monta kirkkomiestä oli matkalla messuun. He pysähtyivät myöskin ja nauroivat leikkiä.
Mutta nyt Raniero nousi satulassa pystyyn voidakseen pelastaa kynttilänsä. Hän näytti hurjalta. Hattu oli vaipunut alas otsalle ja hänen kasvonsa olivat surkastuneet ja kalpeat kuin marttyyrin. Kynttilää hän piti koholla, niin korkealla kuin mahdollista.
Koko katu oli yhtenä ainoana hälinänä. Vanhemmatkin ihmiset alkoivat ottaa osaa leikkiin. Naiset huiskuttivat päähuivejansa ja miehet heiluttivat barettejaan. Kaikki yrittivät sammuttaa tulta.
Raniero ratsasti erään talon alitse, jossa oli parveke. Siinä seisoi nainen. Hän nojautui kaiteen yli, tempasi kynttilän käteensä ja vei sen sisään.
Koko kansa ratkesi kajahtavaan nauruun ja riemuun, mutta Raniero horjahti satulassaan ja syöksyi alas kadulle.
Mutta kun hän makasi siinä tunnottomana, hävisi väki heti kadulta.
Ei kukaan tahtonut ottaa hoitoonsa kaatunutta. Hevonen yksin jäi seisomaan hänen viereensä.
Heti kun väkijoukko oli hajonnut kadulta, tuli Francesca degli Uberti ulos talostansa palava kynttilä kädessään. Hän oli vielä kaunis, hänen piirteensä olivat hempeät ja hänen silmänsä vakavat ja syvät.
Hän astui Ranieron luo ja kumartui hänen yllensä. Raniero makasi tunnottomana, mutta samassa kun kynttilän valo osui hänen kasvoihinsa, hän liikahti ja hypähti ylös. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut kokonaan liekin vallassa. Kun Francesca näki hänen heräävän tuntoihinsa, hän sanoi: "Tässä on kynttiläsi. Minä riistin sen sinulta nähdessäni, kuinka hartaasti koetit estää sitä sammumasta. En tiennyt muuta keinoa, miten sinua olisin auttanut."
Raniero oli pudonnut pahasti ja loukkaantunut. Mutta ei mikään voinut pidättää häntä. Hän kohosi hitaasti seisomaan. Hän tahtoi astua, mutta horjahti ja oli kaatua. Silloin hän koetti nousta hevosen selkään. Francesca auttoi häntä. "Minne sinä pyrit?" kysyi hän, kun Raniero taas istui satulassa. "Tuomiokirkkoon", sanoi hän. "Sitten minä seuraan sinua", sanoi Francesca, "sillä minä olen matkalla messuun." Ja hän talutti hänen hevostaan.
Francesca oli heti tuntenut Ranieron. Mutta Raniero ei nähnyt, kuka hän oli, sillä hän ei malttanut katsella häntä. Hän seurasi vain silmillään liekkiä.
He olivat aivan ääneti matkalla. Raniero ajatteli vain liekkiä ja miten hän sitä varjelisi näinä viimeisinä hetkinä. Francesca ei voinut puhua siksi, ettei hän tahtonut saada täyttä varmuutta siitä, mitä hän pelkäsi. Hän ei voinut uskoa muuta, kuin että Raniero oli tullut kotiin mielenvikaisena. Vaikka hän olikin siitä aivan varma, hän ei kuitenkaan tahtonut puhutella Ranieroa, jotta hän ei tulisi aivan varmaksi asiasta.
Hetken kuluttua kuuli Raniero jonkun itkevän vieressään. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi, että nainen, joka kulki hänen vieressään, oli Francesca degli Uberti, ja tämä itki kulkiessaan. Mutta Raniero näki hänet vain hetken aikaa eikä sanonut mitään. Hän tahtoi vain ajatella liekkiänsä.
Raniero antoi kuljettaa itsensä sakariston eteen. Siinä hän nousi hevosen selästä. Hän kiitti Francescaa avusta, mutta ei vieläkään katsonut häneen, vaan ainoastaan kynttilään. Hän astui yksin sakaristoon pappien luo.
Francesca meni kirkkoon. Oli pääsiäisiltä ja kaikki kynttilät kirkon alttareilla olivat sytyttämättä surun merkiksi. Francesca arveli, että jokainen toivon liekki hänen sydämessäänkin oli nyt sammunut.
Kirkossa vallitsi suuri juhlallisuus. Monta pappia oli alttarilla. Tuomioherrat istuivat kuorissa ja piispa ylinnä muita.
Hetken kuluttua Francesca huomasi liikettä pappien parissa. Melkein kaikki, joiden ei ollut pakko olla läsnä messussa, nousivat ja menivät sakaristoon. Vihdoin meni piispakin sinne.
Kun messu oli lopussa, tuli pappi kuoriin ja alkoi puhua kansalle. Hän kertoi, että Raniero di Ranieri oli tullut Firenzeen tuoden mukanaan pyhää tulta Jerusalemista. Hän kertoi, mitä ritari matkalla oli kestänyt ja kärsinyt. Ja hän ylisti häntä kovin.
Ihmiset kuuntelivat ihmeissään tätä. Francesca ei ollut koskaan kokenut niin ihanaa hetkeä. "Oi Jumalani", huokasi hän, "tämä on suurempi onni kuin jaksan kantaa". Kyynelet valuivat hänen silmistään hänen kuunnellessansa.
Pappi puhui kauan ja hyvin. Lopuksi hän sanoi voimakkaalla äänellä: "Meidän mielestämme voi liekin kuljettaminen tänne Firenzeen tuntua nyt hyvin vähäpätöiseltä asialta. Mutta minä sanon teille: Rukoilkaa Jumalaa, että hän antaisi Firenzelle monta ikuisen tulen kantajaa, niin Firenzestä koituisi suuri valta ja se tulisi ylistetyksi kaikkien kaupunkien joukossa!"
Kun pappi oli lopettanut puheensa, avattiin tuomiokirkon pääovet ja juhlakulkue, sellainen kuin kiireessä oli voitu saada kokoon, vaelsi sisään. Siinä oli tuomioherroja ja munkkeja ja pappeja ja he kulkivat keskikäytävää pitkin alttaria kohti. Viimeisenä astui piispa ja hänen rinnallansa Raniero samassa kaavussa, jota hän oli käyttänyt matkallaan.
Mutta kun Raniero oli astunut kirkon kynnyksen yli, nousi vanha mies ja astui häntä kohti. Se oli Oddo, sen sällin isä, joka oli ollut Ranieron työpajassa ja joka hänen tähtensä oli hirttäytynyt.
Kun tämä mies oli tullut piispan ja Ranieron kohdalle, hän kumarsi heille. Sitten hän sanoi niin kovalla äänellä, että kaikki kirkossa-olijat sen kuulivat: "Firenzelle on suureksi kunniaksi, että Raniero on tuonut pyhää tulta Jerusalemista. Sellaista ei koskaan ennen ole kerrottu ei kuultu. Ehkäpä moni sen vuoksi voisi väittää sitä mahdottomaksi. Sen tähden pyytäisin, että kansan annettaisiin tietää, millä Raniero on todistanut, että tämä tuli todellakin on Jerusalemissa sytytetty."
Kun Raniero kuuli nämä sanat, hän sanoi: "Jumala auttakoon nyt minua! Kuinka minulla voisi olla todisteita? Olen vaeltanut aivan yksin. Erämaat ja korvet voivat tulla todistamaan puolestani."
"Raniero on rehellinen ritari", sanoi piispa, "ja me uskomme hänen sanaansa."
"Raniero saattoi itse arvata, että epäilyksiä voisi syntyä", sanoi Oddo. "Ei suinkaan hän ole ratsastanut yksin. Hänen paashinsa voinevat todistaa hänen puolestansa."
Silloin Francesca degli Uberti kiiruhti kansanjoukosta esille ja astui Ranieron luo. "Mitä todisteita me tarvitsemme?" hän sanoi. "Kaikki Firenzen naiset tahtovat vannoa Ranieron puhuvan totta."
Silloin Raniero hymyili ja hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi. Mutta sitten hän käänsi taas silmänsä ja ajatuksensa liekkiin.
Kirkossa syntyi kova melske. Toiset sanoivat, ettei Raniero saanut sytyttää kynttilöitä alttarilla, ennen kuin hänen asiansa oli todistettu. Näihin yhtyivät monet hänen vanhoista vihollisistansa.
Silloin Jacopo degli Uberti nousi ja puhui Ranieron puolesta. "Luullakseni kaikki täällä tietävät, ettei minun ja vävyni välillä ole vallinnut kovin suurta ystävyyttä", sanoi hän, "mutta nyt sekä minä että minun poikani takaamme hänen puolestansa. Me uskomme, että hän on suorittanut tämän urotyön, ja me tiedämme, että se, jolle sellainen yritys on onnistunut, on viisas ja varovainen ja jalomielinen mies, jonka me ilomielin tahdomme ottaa seuraamme."
Mutta Oddo ja monet muut eivät tahtoneet antaa Ranieron nauttia sitä onnea, jota hän tavoitteli. He keräytyivät suureen joukkoon ja helposti saattoi huomata, etteivät he aikoneet luopua vaatimuksestansa.
Raniero ymmärsi, että jos nyt syntyisi taistelu, he koettaisivat päästä liekkiin käsiksi. Kiinnittäessään lujasti katseensa vastustajiinsa hän nosti kynttilän niin korkealle kuin mahdollista.
Hän näytti aivan menehtyvän väsymyksestä ja epätoivosta. Hänestä saattoi huomata, että vaikka hän tahtoi puolustautua aivan viimeiseen asti, hän sittenkin odotti vain tappiota. Mitäpä siitä, vaikka hän olisi saanut sytyttääkin kynttilät! Oddon sanat olivat olleet hänelle kuolinisku. Kun epäilys kerran oli herätetty, se leviäisi ja lisääntyisi. Hänen mielestään Oddo jo oli sammuttanut liekin ikuisiksi ajoiksi.