Part 11

Jacopo degli Uberti istui kangaspuittensa ääressä ja kaikki hänen sällinsä työskentelivät hänen ympärillään, kun hän näki Francescan tulevan. Hän sanoi, että nyt oli tapahtunut se, mitä hän kauan oli odottanut, ja lausui hänet tervetulleeksi. Hän antoi kaiken väen heti lopettaa työnsä ja käski heidän aseistautua ja sulkea talon.

Sitten Jacopo meni Ranieron luo. Hän kohtasi hänet työpajassa. "Tyttäreni on tänään tullut takaisin minun luokseni ja pyytänyt jälleen saada asua kattoni alla", sanoi hän vävylleen. "Ja nyt toivon, ettet sinä pakota häntä palaamaan takaisin, vaan muistat lupaustasi, jonka minulle annoit."

Raniero ei näyttänyt suhtautuvan tähän kovin vakavasti, vaan vastasi aivan levollisesti: "Vaikken olisi sinulle lupaustani antanutkaan, en sittenkään olisi vaatinut takaisin vaimoa, joka ei tahdo olla omani."

Hän tiesi kuinka syvästi Francesca rakasti häntä ja ajatteli itsekseen: Hän palaa takaisin ennen iltaa.

Mutta häntä ei näkynyt, ei samana eikä seuraavanakaan päivänä.

Kolmantena päivänä lähti Raniero ajamaan takaa paria rosvoa, jotka kauan olivat tuottaneet levottomuutta firenzeläisille kauppiaille. Hänen onnistui voittaa heidät ja tuoda heidät vangittuina Firenzeen.

Hän pysyi alallaan pari päivää, kunnes hän saattoi olla varma, että tämä urotyö oli tunnettu koko kaupungissa. Ei käynyt kuitenkaan niinkuin hän oli toivonut, että Francesca tämän johdosta olisi palannut takaisin.

Raniero olisi nyt mielellään pakottanut hänet lain ja oikeuden tietä takaisin, mutta hän ei arvellut voivansa sitä tehdä lupauksensa vuoksi. Hänestä tuntui kuitenkin mahdottomalta elää samassa kaupungissa kuin vaimo, joka oli hänet hylännyt, ja hän lähti pois Firenzestä.

Hän rupesi ensin palkkasoturiksi, ja pian hänestä tuli vapaajoukon päällikkö. Hän oli alituisesti sodassa ja palveli monta herraa.

Hän saavutti paljon kunniaa soturina, niinkuin hän aina oli ennustanutkin. Keisari löi hänet ritariksi ja häntä pidettiin suurmiehenä.

Ennen lähtöänsä Firenzestä hän oli luvannut pyhän madonnankuvan edessä tuomiokirkossa antavansa pyhälle neitsyelle kallisarvoisinta ja parasta, mitä hän joka taistelussa voittaisi. Tuon kuvan juurella oli alituisesti kallisarvoisia lahjoja, joita Raniero oli antanut.

Raniero tiesi siis, että kaikki hänen urotyönsä olivat tunnettuja hänen syntymäkaupungissaan. Hän ihmetteli suuresti, ettei Francesca degli Uberti tullut takaisin hänen luokseen, vaikka hän oli tietoinen kaikista hänen menestyksistään.

Tähän aikaan saarnattiin ristiretkeä, jonka oli määrä vapauttaa pyhä hauta, ja Raniero otti ristinmerkin ja läksi itäiselle maalle. Osaksi hän toivoi siellä voittavansa maat ja mannut vallitakseen, osaksi hän ajatteli, että hän nyt kykenisi suorittamaan niin loistavia urotöitä, että hänen vaimonsa jälleen rakastuisi häneen ja palaisi hänen luoksensa.

II.

Yöllä sen päivän jälkeen, jolloin Jerusalem oli valloitettu, vallitsi suuri riemu ristiretkeläisten leirissä kaupungin ulkopuolella. Melkein joka teltassa pidettiin juominkeja, ja melua ja ääntä kuului kauaksi ympäristöön.

Raniero di Ranieri istui myös juomassa muutamien taistelutoverien parissa ja hänen luonaan oli melkein tavallistakin hurjempaa. Palvelijat tuskin ehtivät pikareita täyttää, ennen kuin ne uudelleen olivat tyhjinä.

Mutta Ranierolla oli täysi syy viettää suurta juhlaa, sillä hän oli päivän kuluessa saavuttanut suurempaa kunniaa kuin koskaan ennen. Aamulla kaupunkiin rynnättäessä hän ensimmäisenä Gottfrid Bouillonin jälkeen nousi muurille, ja illalla oli hänelle uljuudestansa osoitettu kunniaa koko sotajoukon edessä.

Kun ryöstäminen ja murhaaminen oli loppunut ja ristiretkeläiset olivat katumuskaavuissaan ja sytyttämättömät vahakynttilät kädessä vaeltaneet pyhän haudan kirkkoon, oli Gottfrid näet ilmoittanut hänelle, että hän ensimmäisenä saisi sytyttää kynttilänsä niistä pyhistä liekeistä, jotka palavat Kristuksen haudalla. Ranieron mielestä Gottfrid täten tahtoi osoittaa, että hän piti Ranieroa uljaimpana koko sotajoukossa, ja hän iloitsi suuresti, että hänen urotöitänsä palkittiin tällä tavalla.

Yöllä, kun Raniero ja hänen vieraansa olivat parhaimmalla tuulellansa, tuli eräs narri ja pari pelimannia, jotka olivat kulkeneet ympäri leiriä ja huvittaneet väkeä konsteillaan, Ranieron telttaan, ja narri pyysi saada kertoa lystikkään seikkailun.

Raniero tiesi, että tuo narri oli kuuluisa sukkeluudestaan ja hän lupasi kuunnella hänen kertomustaan.

"Sattuivatpa kerran", sanoi narri, "Vapahtaja ja Pyhä Pietari istumaan kokonaisen päivän paratiisin linnan ylimmässä tornissa ja katselemaan alas maailmaan. Heillä oli ollut niin paljon katseltavaa, että heillä tuskin oli ollut aikaa vaihtaa sanaakaan. Vapahtaja oli pysytellyt hiljaa koko ajan, mutta Pyhä Pietari oli vuoroin lyönyt kätensä yhteen ilosta, vuoroin kääntänyt pois kasvonsa inhon vallassa. Vuoroin hän oli riemuinnut ja hymyillyt, vuoroin itkenyt ja valittanut. Vihdoin, kun päivä kallistui loppuaan kohti ja hämäryys laskeutui paratiisiin, kääntyi Vapahtaja Pyhän Pietarin puoleen ja sanoi, että nyt tämä varmaan oli iloinen ja tyytyväinen. 'Minkä vuoksi minä olisin tyytyväinen?' kysyi silloin Pyhä Pietari kiivaasti. -- 'Niin', sanoi Vapahtaja sävyisästi, 'luulin että olisit tyytyväinen sen johdosta, mitä tänään olet nähnyt'. Mutta Pyhä Pietari ei tahtonut leppyä. -- 'On kyllä totta', sanoi hän, 'että monta vuotta olen valittanut, kun Jerusalem on ollut uskottomien vallassa, mutta kaiken sen jälkeen, mitä tänään on tapahtunut, minusta yhtä hyvin kaikki olisi voinut jäädä ennalleen'."

Raniero ymmärsi nyt, että narri puhui siitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Sekä hän että muut ritarit rupesivat tarkkaavaisemmin kuuntelemaan.

"Kun Pyhä Pietari oli tämän sanonut", jatkoi narri vilkaisten pahanilkisesti ritareihin, "hän nojautui tornin harjan yli ja viittasi alas maahan. Hän osoitti Vapahtajalle erästä kaupunkia, joka sijaitsi suurella, yksinäisellä kalliolla keskellä vuorilaaksoa. 'Näetkö noita ruumiskasoja?' sanoi hän, 'ja näetkö hurmetta, joka lainehtii kaduilla, ja näetkö alastomia, kurjia vankeja, jotka vaikeroivat yökylmässä, ja näetkö kaikkia noita savuavia palosijoja?' -- Vapahtaja ei näyttänyt tahtovan vastata hänelle mitään, ja Pyhä Pietari jatkoi vaikeroimistaan. Hän sanoi tosin monta kertaa vihastuneensa tuohon kaupunkiin, mutta ei hän sille niin pahaa olisi suonut, kuin miltä siellä nyt näytti. Silloin vastasi Vapahtaja vihdoin koettaen väittää häntä vastaan. -- 'Ethän voine kieltää, että kristityt ritarit ovat mitä suurinta uhkarohkeutta osoittaen panneet henkensä alttiiksi', sanoi hän."

Ihastushuudot keskeyttivät nyt narrin, mutta hän jatkoi kiireesti kertomustaan.

"Ei, älkää häiritkö minua!" sanoi hän. "Nyt en muista mihin jäin. Niin, tosiaankin, minun piti juuri sanoa, että Pyhä Pietari pyyhkäisi pois pari kyyneltä, jotka tunkeutuivat hänen silmiinsä ja estivät häntä näkemästä. 'En olisi koskaan luullut heitä sellaisiksi pedoiksi', sanoi hän. 'Ovathan he murhanneet ja ryöstäneet koko päivän. En lainkaan käsitä, että viitsit antaa ristiinnaulita itsesi saadaksesi tuollaisia oppisi tunnustajia'."

Ritarit eivät panneet pilaa pahakseen. He rupesivat iloisesti nauraa hohottamaan. "Kuules, narri, onko Pyhä Pietari niin suuttunut meihin?" huusi yksi heistä.

"Ole hiljaa ja annapas kuulla, eikö Vapahtaja puolusta meitä!" sanoi toinen.

"Ei, Vapahtaja oli ensin ääneti", sanoi narri. "Hän tiesi varmaan ennestään, että kun Pyhä Pietari oli päässyt oikein vauhtiin, häntä ei maksanut vaivaa vastustaa. Tämä jatkoikin vain puhettaan ja selitti, ettei Vapahtajan tarvinnut sanoa hänelle, että ritarit lopulta muistivat, mihin kaupunkiin he olivat joutuneet, ja että he astuivat paljasjaloin ja katumuspuvussa kirkkoon. Eihän tuota hartautta ollut kestänyt niin kauan, että siitä olisi kannattanut puhua. Ja sitten hän vielä kerran kumartui tornin reunan yli ja osoitti Jerusalemia kohti. Hän viittasi kristittyjen leiriin kaupungin ulkopuolella. 'Näetkö kuinka ritarisi viettävät voittoansa?' kysyi hän. Ja Vapahtaja näki, että kaikkialla koko leirissä oli juominkeja. Ritarit ja sotamiehet istuivat katsellen syyrialaisia tanssijattaria. Täytetyt pikarit kiersivät pöytää, arpaa heiteltiin sotasaaliista ja --"

"Kuunneltiin narreja, jotka kertoivat huonoja satuja", pisti Raniero puheeseen. "Eikö sekin ollut suuri synti?"

Narri nauroi ja nyökkäsi päätään Ranierolle ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: Odotahan, niin maksan sen sinulle.

"Ei, älä keskeytä minua!" pyysi hän uudelleen, "narri parka unohtaa niin helposti, mitä hän aikoo sanoa. Niin, sitähän se oli, että Pyhä Pietari kysyi Vapahtajalta ankaralla äänellä, arveliko hän saaneensa kunniaa tuosta väestä. Siihen täytyi Vapahtajan tietenkin vastata, ettei hän mielestään sitä ollut saanut. 'He olivat rosvoja ja murhamiehiä ennen kotoalähtöänsä', sanoi Pyhä Pietari, 'ja murhaajia ja rosvoja he ovat yhä tänäkin päivänä. Tämän hankkeen olisit yhtä hyvin voinut jättää tekemättömäksi. Siitä ei mitään hyvää lähde.'"

"No, no, narri!" sanoi Raniero varoittavalla äänellä.

Mutta narri näytti pitävän kunnianasianansa koettaa, miten pitkälle hän voisi mennä, ennen kuin joku hyökkäisi hänen kimppuunsa ja heittäisi hänet ulos, ja hän jatkoi pelottomasti:

"Vapahtaja taivutti vain päätänsä ikään kuin hän olisi tunnustanut saaneensa oikeudenmukaisen rangaistuksen. Mutta melkein samassa hetkessä hän kumartui innokkaasti eteenpäin ja katsoi alas entistä tarkkaavaisemmin. Pyhä Pietari katsoi myös silloin alas. 'Mitä sinä katsot?' hän ihmetteli."

Narri esitti tämän erittäin vilkkailla kasvojen eleillä. Kaikki ritarit näkivät edessään sekä Vapahtajan että Pyhän Pietarin ja he ihmettelivät, mitähän Vapahtaja oli keksinyt.

"Vapahtaja vastasi, ettei se ollut juuri mitään", sanoi narri, "mutta joka tapauksessa hän yhä katseli alas. Pyhä Pietari seurasi Vapahtajan katseen suuntaa, eikä hän voinut huomata muuta, kuin että Vapahtaja katsoi alas suureen telttaan, jonka ulkopuolelle oli pystytetty keihäiden päihin parin saraseenin päät ja johon oli kerätty koko kasa pyhästä kaupungista ryöstettyjä muhkeita mattoja, kultaisia pöytäastioita ja kallisarvoisia aseita. Tuossa teltassa oli ilo samanlaista kuin muuallakin leirissä. Siellä istui joukko ritareita tyhjentämässä pikareitansa. Ainoa erotus saattoi olla se, että siellä meluttiin ja juotiin enemmän kuin missään muualla. Pyhä Pietari ei voinut käsittää, miksi Vapahtaja oli niin mielissään katsellessaan sinne alas, että ilo aivan tuikki hänen silmistänsä. Niin useita ankaria ja kauhistuttavia kasvoja kuin siellä hän tuskin koskaan ennen oli nähnyt keräytyneenä juomapöydän ympärille. Ja kestien isäntä, joka istui ylinnä pöydässä, oli hirvittävin kaikista. Hän oli viidenneljättä vuotias mies, hirveän iso ja karkeatekoinen, kasvot punakat, täynnä arpia ja naarmuja, kourat kovat ja ääni voimakas ja meluava."

Narri pysähtyi nyt hetkeksi, ikään kuin hän olisi pelännyt jatkaa, mutta sekä Raniero että muut kuuntelivat mielellään tätä kertomusta heistä itsestänsä ja nauroivat vain hänen tungettelevaisuudelleen. "Sinä olet rohkea mies", sanoi Raniero, "annahan kuulla, mihin sinä pyrit!"

"Vihdoin Vapahtaja virkkoi pari sanaa", jatkoi narri, "ja Pyhä Pietari ymmärsi nyt, mikä häntä ilahdutti. Hän kysyi Pyhältä Pietarilta näkikö hän väärin, vai oliko todellakin yhdellä ritarilla palava kynttilä vieressään."

Raniero säpsähti kuultuaan nämä sanat. Nyt vasta hän suuttui narriin ja ojensi kätensä tarttuakseen raskaaseen haarikkaan, jonka hän aikoi heittää hänelle vasten kasvoja, mutta hän hillitsi itseään saadakseen kuulla, aikoiko mies puhua hänen kunniakseen vai häpeäkseen.

"Pyhä Pietari huomasi", kertoi narri, "että vaikka telttaa muuten valaisivatkin vain tulisoihdut, yhdellä ritarilla oli tosiaankin palava vahakynttilä vieressänsä. Se oli suuri, paksu kynttilä, sellainen, joka voi palaa kokonaisen vuorokauden. Ritari, jolla ei ollut kynttiläjalkaa sitä varten, oli kerännyt koko joukon kiviä ja asettanut ne sen ympärille, jotta kynttilä pysyisi pystyssä."

Pöytäseura ratkesi kovaääniseen nauruun näiden sanojen johdosta. Kaikki osoittivat kynttilää, joka seisoi pöydällä Ranieron vieressä ja joka oli aivan sellainen, joksi narri sen oli kuvannut. Mutta veri nousi Ranieron päähän, sillä tämän saman kynttilän hän pari tuntia sitten oli saanut sytyttää pyhällä haudalla. Hän ei ollut hennonut sitä sammuttaa.

"Kun Pyhä Pietari näki tuon kynttilän", sanoi narri, "niin hänelle selvisi, minkä vuoksi Vapahtaja oli tullut iloiseksi, mutta samalla kertaa hän ei voinut olla hiukan surkuttelematta häntä. 'Vai niin', hän sanoi, 'tuo sama ritari tänä aamuna ensimmäisenä herra Bouillonin jälkeen hyppäsi muurille ja sai illalla sytyttää kynttilänsä ennen ketään muuta pyhällä haudalla.' -- 'Aivan niin', sanoi Vapahtaja, 'ja kuten näet, hänen kynttilänsä palaa vielä.'"

Narri puhui nyt hyvin nopeasti, vilkaisten vähän väliä salavihkaa Ranieroon: "Pyhä Pietari ei sittenkään voinut olla hiukan surkuttelematta Vapahtajaa. 'Etkö ymmärrä, miksi hänen kynttilänsä vielä palaa?' sanoi hän. 'Sinä luulet varmaan, että hän ajattelee sinun kärsimyksiäsi ja kuolemaasi katsellessaan sitä. Mutta hän ei ajattele muuta kuin sitä kunniaa, joka tuli hänen osakseen, kun hänet tunnustettiin uljaimmaksi mieheksi Gottfridin jälkeen koko sotajoukossa'."

Nyt Ranieron kaikki vieraat purskahtivat nauruun. Raniero oli kovin suuttunut, mutta hän pakottautui nauramaan, hänkin. Hän tiesi että kaikkien mielestä olisi ollut naurettavaa, jollei hän olisi sietänyt hiukan pilaa.

"Mutta Vapahtaja vastusti Pyhää Pietaria", sanoi narri. "'Etkö näe, miten hän varoo kynttilää?' kysyi hän. 'Hän varjelee kädellään liekkiä heti kun joku nostaa teltan aukkoa, peläten, että veto sammuttaisi sen. Ja alituisesti hän karkottaa pois yöperhoset, jotka liitelevät sen ympärillä ja uhkaavat sammuttaa sen'."

Nauru yhä yltyi, sillä kaikki, mitä narri sanoi, oli aivan totta. Mutta Ranieron oli yhä vaikeampi hillitä itseänsä. Hän ei mielestään voinut sietää, että joku teki pilkkaa pyhästä liekistä.

"Pyhä Pietari epäili sittenkin", jatkoi narri. "Hän kysyi tunsiko Vapahtaja tuota ritaria. 'Eipä hän juuri ole niitä, jotka usein käyvät messussa tai kuluttavat rukousjakkaraa', sanoi hän. Mutta Vapahtajan mielipide ei järkkynyt. 'Pyhä Pietari, Pyhä Pietari!' sanoi hän juhlallisesti. 'Pidä mielessäsi, että tämän jälkeen tuo ritari muuttuu hurskaammaksi Gottfridiakin! Mistä muualta lähtisi lempeyttä ja hurskautta, jollei minun haudaltani! Saat nähdä, että hän hoitaa sairaita ja murheellisia yhtä hellästi kuin nyt tuota pyhää liekkiä.'"

Nauru kävi nyt yhä hillittömämmäksi. Kaikki, jotka tunsivat Ranieron luonteenlaadun ja elämäntavan, pitivät tätä kertomusta kovin naurettavana. Mutta hänen omasta mielestään sekä pila että nauru oli sietämätöntä. Hän hyökkäsi pystyyn ja aikoi nuhdella narria. Hän työnsi samassa niin kiivaasti pöytää, joka ei ollut muuta kuin irtonaisille jaloille asetettu ovi, että se heilahti ja kynttilä kaatui. Nytpä näkyi, kuinka innokkaasti Raniero tahtoi pitää sitä palamassa. Hän hillitsi vihansa, niin että hän malttoi nostaa sen ylös ja kohentaa liekkiä, ennen kuin hän hyökkäsi narrin kimppuun. Mutta kun hän oli saanut kynttilän kuntoon, oli narri jo kiiruhtanut pois teltasta ja Raniero ymmärsi, ettei maksaisi vaivaa seurata häntä yöpimeään. Tapaan hänet kai toisen kerran, ajatteli hän ja istahti paikoilleen.

Pöytävieraat olivat sillä välin nauraneet kyllikseen ja eräs heistä kääntyi Ranieron puoleen aikoen jatkaa pilantekoa. "Se ainakin on varmaa, Raniero, ettet tällä kertaa voi lähettää Firenzen neitsyelle kalleinta sotasaalistasi", sanoi hän.

Raniero kysyi, minkä vuoksi hän luuli, ettei hän tällä kertaa voisi seurata vanhaa tapaansa.

"Ei mistään muusta syystä", sanoi ritari, "kuin siitä, että voittamasi kallein aarre on tuo liekki, jonka koko sotajoukon nähden sait sytyttää pyhän haudan kirkossa. Ja sitäpä sinä tuskin kykenet lähettämään Firenzeen."

Taaskin muut ritarit nauroivat, mutta Raniero oli nyt sellaisella tuulella, että hän olisi voinut ryhtyä kaikkein huimapäisimpäänkin tekoon saadakseen heidän naurunsa vaikenemaan. Hän teki pikaisen päätöksen, kutsui luokseen vanhan aseenkantajansa ja sanoi hänelle: "Valmistaudu matkaan, Giovanni! Huomenna saat lähteä viemään Firenzeen tätä pyhää liekkiä!"

Mutta aseenkantaja kieltäytyi jyrkästi. "Tätä minä en ota tehdäkseni", sanoi hän. "Mitenkä voisin ratsain kuljettaa liekkiä Firenzeen? Se sammuisi, ennen kuin pääsisin leiristä ulos."

Raniero tiedusteli miehiään, toista toisensa jälkeen. Hän sai saman vastauksen kaikilta. He eivät käsittäneet hänen käskyänsä edes vakavaksi.

Tietysti muut ritarit, jotka olivat hänen vierainansa, nauroivat yhä kovemmin ja iloisemmin sitä mukaa kuin ilmeni, ettei kukaan Ranieron miehistä tahtonut täyttää hänen käskyänsä.

Raniero kiihtyi yhä enemmän. Lopulta hänen kärsivällisyytensä loppui ja hän huudahti: "Tämä liekki on sittenkin vietävä Firenzeen, ja koska ei kukaan muu tahdo ratsastaa sinne, minä lähden itse".

"Ajattelehan toki, ennen kuin sellaista lupaat!" sanoi eräs ritari. "Sinä kadotat siten kokonaisen ruhtinaskunnan."

"Minä vannon teille, että vien tuon liekin Firenzeen!" huudahti Raniero. "Minä teen sen, mitä kukaan muu ei ole tahtonut tehdä."

Vanha aseenkantaja puolustautui: "Herra, sinun laitasi on kerrassaan toinen. Voit ottaa mukaasi kokonaisen saattojoukon, mutta minut sinä tahdoit lähettää yksin."

Mutta Raniero oli suunniltaan eikä punninnut sanojansa. "Minä lähden myös yksin", sanoi hän.

Mutta täten oli Raniero saavuttanut tarkoituksensa. Kaikki teltassa lakkasivat nauramasta. He istuivat pelon vallassa ja tuijottivat häneen.

"Miksi ette enää naura?" kysyi Raniero. "Tämä yritys ei voine olla muuta kuin lapsenleikkiä uljaalle miehelle."

III.

Aamun sarastaessa seuraavana päivänä nousi Raniero hevosen selkään. Hän oli täysissä varusteissa, mutta rautapukunsa päälle hän oli heittänyt karhean pyhiinvaeltajankaavun, jotta se ei kovin kuumenisi auringonpaahteessa. Hänellä oli miekka ja sotanuija ja hän ratsasti hyvällä hevosella. Kädessään hän piteli palavaa kynttilää ja satulaan hän oli ripustanut pari suurta kynttiläkimppua, jotta liekin ei tarvitsisi virikkeen puutteessa sammua.

Raniero ratsasti hitaasti pitkää, tavaroita täyteen ahdettua telttakatua pitkin ja niin kauan kävi kaikki hyvin. Oli vielä niin varhaista, että sumu, joka oli kohonnut Jerusalemia ympäröivistä syvistä laaksoista, ei ollut hälvennyt, ja Raniero ratsasti aivan kuin keskellä valkoista yötä. Koko leiri nukkui ja Raniero pääsi helposti vahtien ohi. Ei kukaan häntä puhutellut, sillä paksu sumu esti heitä näkemästä häntä ja tiellä oli jalan korkeudelta tomuntapaista ainetta, joka teki hevosen askeleet kuulumattomiksi.

Raniero pääsi pian leirin ulkopuolelle ja poikkesi Joppeen vievälle tielle. Tie oli nyt parempi, mutta yhä edelleen hänen täytyi ratsastaa hitaasti liekin vuoksi. Se paloi heikosti punaisena, värähtelevänä valona paksussa sumussa. Alituisesti suuret hyönteiset hyökkäsivät siipiään läimäyttäen suoraan liekkiin. Ranierolla oli täysi työ varjellessaan sitä, mutta hän oli mitä parhaalla tuulella ja arveli yhä edelleen, että se toimi, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, oli niin helppo, että lapsenkin olisi pitänyt voida sitä hoitaa.

Hevonen väsyi kuitenkin hitaaseen kulkuun ja alkoi juosta ravia. Silloin liekki rupesi lepattelemaan tuulessa. Ei ollut apua, vaikka Raniero koetti varjella sitä kädellään tai kaavullaan. Hän näki, että se oli ihan sammumaisillaan.

Mutta häntä ei haluttanut niin pian luopua yrityksestänsä. Hän pysäytti hevosensa ja istui hetken aikaa hiljaa miettien. Hän hyppäsi lopulta alas satulasta ja koetti käydä istumaan takaperin, niin että hän ruumiillaan suojeli liekkiä tuulelta ja vedolta. Täten hänen onnistui säilyttää se palavana, mutta hän huomasi nyt, että matka tulisi vaivalloisemmaksi kuin hän alussa oli luullut.

Kun hän oli päässyt Jerusalemia ympäröivien vuorten poikki, sumu hajosi. Hän ratsasti nyt aivan autiossa seudussa. Ei ollut ihmisiä eikä asuntoja, ei vihertävää puuta eikä kasvia, ainoastaan paljaita kukkuloita.

Täällä rosvot hyökkäsivät Ranieron kimppuun. He olivat irtolaisia, jotka seurasivat luvatta sotajoukkoa ja elivät ryöstöllä ja rosvoamisella. He olivat piilleet vuorenkukkulan takana ja Raniero, joka ratsasti takaperin, ei huomannut heitä, ennen kuin he olivat saartaneet hänet ja lähestyivät miekkojansa heiluttaen.

Heitä oli noin kaksitoista miestä, he näyttivät kurjilta ja ratsastivat huonoilla hevosilla. Raniero näki heti, ettei hänen olisi ollut vaikea murtautua tuon joukon läpi ja ratsastaa heitä pakoon. Mutta hän ymmärsi, ettei hän voinut sitä tehdä muuta kuin heittämällä kynttilän pois. Ja hän arveli kuitenkin, ettei hän, puhuttuaan niin kopeasti edellisenä yönä, näin helposti luopuisi yrityksestänsä.

Hän ei tiennyt muuta keinoa kuin tehdä sopimuksen rosvojen kanssa. Hän sanoi heille, että koska hänellä oli hyvät varusteet yllään ja hän ratsasti hyvällä hevosella, heidän luultavasti olisi varsin vaikea voittaa häntä, jos hän puolustautuisi. Mutta koska hän oli riippuvainen eräästä lupauksesta, hän ei tahtonut tehdä vastarintaa, vaan salli tappelutta heidän ottaa mitä he tahtoivat, kun he vain lupasivat olla sammuttamatta hänen kynttiläänsä.

Rosvot olivat valmistautuneet kovaan otteluun. He ihastuivat Ranieron ehdotukseen ja alkoivat heti ryöstää häntä. He ottivat hänen varustuksensa sekä hevosensa, aseensa ja rahansa. He antoivat hänen pitää vain karhean kaapunsa ja molemmat kynttiläkimppunsa. He pitivät myös rehellisesti lupauksensa eivätkä sammuttaneet liekkiä.

Yksi heistä oli hypännyt Ranieron hevosen selkään. Kun hän huomasi, miten hyvä se oli, hän näytti tuntevan hiukan sääliä ritaria kohtaan. Hän huusi hänelle: "Kas tuossa, me emme tahdo olla liian kovia kristitylle. Saat vanhan hevoseni ratsastaaksesi."

Se oli kurja koni. Se liikkui jäykästi ja kankeasti kuin puuhevonen.

Kun rosvot vihdoin olivat kadonneet ja Raniero yritti nousta kurjan hevosen selkään, hän sanoi itseksensä: "Tuo liekki on varmaan noitunut minut. Sen vuoksi saan nyt ratsastaa eteenpäin kuin hullu kerjäläinen."

Hän käsitti, että hänen olisi ollut viisainta kääntyä takaisin, sillä yritys oli todellakin mahdoton. Mutta hänet valtasi niin suuri into toteuttaa tuo halunsa, ettei hän voinut olla jatkamatta matkaansa.

Hän kulki siis eteenpäin. Hän näki ympärillään samat paljaat, vaaleankellertävät kukkulat.

Hetken kuluttua hän ratsasti nuoren paimenen ohi, joka paimensi neljää vuohta. Kun Raniero näki elukoiden käyvän laitumella tällä paljaalla maalla, hän ihmetteli, söivätkö ne multaa.

Tuolla paimenella oli varmaan ollut suurempikin lauma, jonka ristiretkeläiset olivat varastaneet. Kun hän näki nyt yksinäisen kristityn tulevan ratsain, hän koetti tehdä hänelle kaikkea mahdollista pahaa. Hän hyökkäsi häntä kohti ja koetti kepillään osua hänen kynttiläänsä. Kynttilä kahlehti niin kokonaan Ranieron kädet, ettei hän voinut puolustautua edes paimeneltakaan. Hän painoi kynttilän puoleensa suojellakseen sitä. Paimen yritti lyödä sitä vielä pari kertaa, mutta sitten hän jäi ihmeissään seisomaan ja lakkasi huiskimasta. Hän näki, että Ranieron kaapu oli syttynyt tuleen, mutta Raniero ei tehnyt mitään tukahduttaakseen tulta niin kauan kuin liekki oli vaarassa. Paimen näytti häpeävän. Hän seurasi kauan Ranieron jäljessä ja eräässä paikassa, missä kapean tien kummallakin puolella avautui pohjaton kuilu, hän talutti hänen hevostansa.

Raniero nauroi ja ajatteli, että paimen varmaan piti häntä pyhänä miehenä, joka oli katumusmatkallansa.

Illan suussa alkoi Raniero kohdata ihmisiä. Huhu Jerusalemin kukistumisesta oli näet levinnyt yön kuluessa rannikkoseudulle ja suuri joukko ihmisiä oli heti laittautunut matkaan. Siinä oli pyhiinvaeltajia, jotka vuosikausia olivat odottaneet tilaisuutta päästäkseen Jerusalemiin, siinä oli vastasaapuneita sotajoukkoja ja ennen kaikkea siinä oli kauppiaita, jotka kiiruhtivat sinne ruokatavarakuormineen.