Part 10

He olivat kulkeneet hyvän matkaa liukkailla jäälohkareilla ja Pyhä Pietari ei ollut mielestään koskaan ollut lähempänä kuolemanvaltakuntaa, sillä kalmankylmä tuuli ja haudansynkkä sumu ympäröitsi heitä, ja sen mukaan kuin hän saattoi huomata, ei siellä ollut ainoatakaan elävää olentoa. Ja kuitenkin he olivat vain vuoren keskikohdalla.

Silloin hän oli pyytänyt Vapahtajaa kääntymään takaisin.

"Ei vielä", sanoi Vapahtaja, "sillä tahdon näyttää sinulle jotakin, joka antaa sinulle uutta rohkeutta kestämään kaikkia murheita."

Siksi he olivat vaeltaneet edelleen sumussa ja kylmyydessä, kunnes he vihdoin olivat saapuneet äärettömän korkean muurin luo, joka esti heitä pääsemästä edemmäksi.

"Tämä muuri ympäröi vuorta", sanoi Vapahtaja, "etkä sinä pääse sen yli mistään kohdasta. Ei kukaan ihminen saa myöskään nähdä, mitä sen sisäpuolella on, sillä tässä paratiisi alkaa ja täällä autuaat vainajat asuvat pitkin koko vuorenrinnettä."

Mutta Pyhä Pietari ei voinut salata epäilystänsä. "Tuolla sisällä ei ole pimeätä ja kylmää niinkuin täällä", sanoi Vapahtaja, "vaan siellä on viheriä kesä ja kirkas aurinkojen ja tähtien loisto."

Mutta Pyhä Pietari ei voinut uskoa häntä.

Silloin Vapahtaja otti pienen linnun, jonka hän äsken oli löytänyt jääkentältä, ja hän taivuttautui taaksepäin ja heitti sen muurin yli, niin että se putosi paratiisiin.

Ja heti Pyhä Pietari kuuli iloista ja riemullista viserrystä ja tunnettuaan sen punatulkun lauluksi hämmästyi suuresti.

Hän kääntyi Vapahtajan puoleen ja sanoi: "Menkäämme takaisin alas maailmaan kestämään kaikkea mitä kestettävä on, sillä nyt minä näen, että puhut totta ja että on olemassa paikka, missä elämä voittaa kuoleman."

Ja he olivat laskeutuneet alas vuorta ja aloittaneet vaelluksensa uudelleen.

Sen jälkeen ei Pyhä Pietari voinut ajatella muuta kuin tätä paratiisia monien vuosien, kuluessa, ja hän ikävöitsi vain tähän muurintakaiseen maahan. Ja nyt hän vihdoin oli siellä eikä hänen tarvinnut enää ikävöidä. Nyt hän saattoi koko päivän ammentaa iloa täysin käsin ehtymättömistä lähteistä.

Mutta Pyhä Pietari ei ollut oleskellut paratiisissa neljääkääntoista päivää, ennen kuin enkeli tuli Vapahtajan luo hänen istuessaan istuimellaan, kumarsi hänelle seitsemän kertaa ja sanoi, että suuri onnettomuus varmaan oli kohdannut Pyhää Pietaria. Hän ei tahtonut syödä eikä juoda ja hänen silmänsä punoittivat, ikään kuin hän ei olisi nukkunut moneen yöhön.

Kun Vapahtaja sen kuuli, hän nousi mennäkseen etsimään Pyhää Pietaria.

Hän löysi hänet kaukaa paratiisin laidasta. Pyhä Pietari makasi ikään kuin hän ei jaksaisi enää pysyä pystyssä, ja hän oli repinyt vaatteensa rikki ja siroittanut tuhkaa hiuksiinsa.

Kun Vapahtaja näki hänet niin murheellisena, hän istahti hänen viereensä maahan ja puhui hänelle aivan samalla tapaa kuin hän olisi tehnyt, jos he vielä olisivat vaeltaneet maailman surkeudessa.

"Mikä sinua niin surettaa, Pyhä Pietari"? sanoi Vapahtaja.

Mutta Pyhä Pietari oli niin kokonaan surun vallassa, ettei hän voinut vastata mitään.

"Mikä sinua surettaa, Pyhä Pietari?" kysyi Vapahtaja uudestaan.

Kun Vapahtaja uudisti kysymyksensä, Pyhä Pietari otti kultakruunun päästään ja heitti sen Vapahtajan jalkoihin ikään kuin sanoakseen, ettei hän enää tahtonut olla osallisena hänen kunniastansa eikä ihanuudestansa.

Mutta Vapahtaja ymmärsi Pyhän Pietarin olevan niin epätoivoissaan, ettei hän tiennyt mitä hän teki, ja siksi hän ei vihastunut häneen.

"Sinä saat nyt vihdoinkin sanoa, mikä sinua vaivaa", sanoi hän yhtä sävyisästi kuin ennenkin ja ääni ilmaisi entistä suurempaa rakkautta.

Mutta nyt hypähti Pyhä Pietari pystyyn, ja Vapahtaja huomasi, ettei hän ollut yksin murheellinen, vaan myöskin suuttunut. Hän tuli Vapahtajan luo kädet nyrkissä ja silmät säkenöiden.

"Minä tahdon saada eron palveluksestasi", sanoi Pyhä Pietari. "En voi jäädä päivääkään kauemmaksi paratiisiin."

Ja Vapahtaja koetti rauhoittaa häntä, niinkuin hän monta kertaa ennenkin oli saanut tehdä, kun Pyhän Pietarin viha oli kuohahtanut.

"Kyllä sinä saat mennä", sanoi hän, "mutta ensin sinun pitää sanoa minulle, mikä sinua pahoittaa."

"Minä voin sanoa sinulle, että odotin parempaa palkkaa, kun me molemmat yhdessä kärsimme jos jonkinmoista kurjuutta maailmassa", sanoi Pyhä Pietari.

Vapahtaja näki, että Pyhän Pietarin sielu oli katkeroitunut, eikä hän vihastunut häneen.

"Minä lupaan, että voit vapaasti mennä minne vain haluat", sanoi hän, "kun vain sanot, mikä sinua pahoittaa."

Silloin Pyhä Pietari vihdoin sanoi, miksi hän oli onneton. "Minulla oli vanha äiti", sanoi hän, "ja hän kuoli pari päivää sitten."

"Nyt tiedän, mikä sinua vaivaa", sanoi Vapahtaja. "Sinä olet pahoillasi siitä, ettei äitisi ole tullut tänne paratiisiin."

"Niin juuri", sanoi Pyhä Pietari ja samassa sai suru hänessä sellaisen vallan, että hän alkoi nyyhkyttää ja valittaa.

"Minä olisin mielestäni ansainnut, että hän olisi päässyt tänne", sanoi hän.

Mutta kun Vapahtaja nyt sai tietää, mitä Pyhä Pietari suri, tuli hän vuorostaan haikealle mielelle. Sillä Pyhän Pietarin äiti ei ollut sellainen, että hän olisi voinut päästä taivaaseen. Hän ei ollut koskaan ajatellut muuta kuin rahojen keräämistä, ja köyhille, jotka olivat seisahtuneet hänen ovellensa, ei hän koskaan ollut antanut ropoakaan tai leivänpalasta. Ja nyt tuntui Vapahtajasta vaikealta sanoa Pyhälle Pietarille, että hänen äitinsä oli ollut niin saita, ettei hän voinut saada nauttia autuutta.

"Pyhä Pietari", sanoi hän, "kuinka voit niin varmasti tietää, että äitisi viihtyisi meidän parissamme?"

"Kas, noin sinä sanot vain sen vuoksi, ettei sinun tarvitsisi suostua minun pyyntööni", sanoi Pyhä Pietari. "Kuka ei viihtyisi paratiisissa?"

"Ken ei iloitse toisten ilosta, ei voi viihtyä siellä", sanoi Vapahtaja.

"Sitten on monta muutakin paitsi äitiäni, jotka eivät tänne sovi", sanoi Pyhä Pietari ja Vapahtaja huomasi Pietarin tarkoittavan häntä.

Ja hän oli kovin murheissaan siitä, että Pyhää Pietaria oli kohdannut niin syvä suru, ettei tämä enää tiennyt mitä sanoi. Hän seisoi hetkisen odottaen, että Pyhä Pietari katuisi ja ymmärtäisi, ettei hänen äitinsä soveltunut paratiisiin, mutta tämä ei tahtonut lainkaan antaa myöten.

Silloin Vapahtaja kutsui luokseen enkelin ja käski hänen mennä helvettiin hakemaan Pyhän Pietarin äitiä paratiisiin.

"Anna minun myös nähdä, miten hän tuo hänet", sanoi Pyhä Pietari.

Vapahtaja tarttui Pyhää Pietaria kädestä kiinni ja talutti hänet kalliolle, jonka toinen kylki laskeutui aivan äkkijyrkkänä syvyyteen. Ja hän osoitti hänelle, ettei hänen tarvinnut muuta kuin hiukan kumartua laidan yli nähdäkseen suoraan helvettiin.

Katsellessaan alas ei Pyhä Pietari aluksi erottanut sen enempää kuin jos hän olisi katsonut alas kaivoon. Tuntui siltä kuin pohjaton nielu olisi auennut hänen eteensä.

Ensiksi hän havaitsi enkelin, joka jo oli matkalla syvyyteen. Pyhä Pietari näki, miten enkeli kiiruhti pelottomasti alas loppumattomaan pimeyteen ja levitti vain hiukan siipiänsä, jottei liian äkillisesti putoaisi alas.

Mutta kun Pyhän Pietarin silmät olivat hiukan tottuneet pimeyteen, hän näki yhä enemmän. Hän näki ensiksikin, että paratiisi sijaitsi ympyrävuorella, joka kiersi laajaa rotkoa, ja että tämän rotkon pohjalla oli tuomittujen olinpaikka. Hän näki enkelin hyvän aikaa laskeutuvan yhä alemmaksi pääsemättä alas asti. Häntä kauhistutti, kun matka sinne alas oli niin hirveän pitkä.

"Jospa hän vain pääsisi ylös äidin kanssa", sanoi hän.

Vapahtaja katseli vain Pyhää Pietaria suurin, surullisin silmin. "Ei sitä painoa ole olemassa, jota minun enkelini ei jaksaisi nostaa", sanoi hän.

Matka alas syvyyteen oli niin pitkä, ettei ainoakaan auringonsäde päässyt sinne tunkeutumaan, vaan siellä oli täysi pimeys. Mutta tuntui siltä kuin enkeli lentäessään olisi kuljettanut mukanaan hiukan kirkkautta ja valoa, niin että Pyhän Pietarin oli mahdollista nähdä millaista siellä alhaalla oli.

Siellä oli ääretön, musta kalliokorpi, terävät, huippupäiset vuoret peittivät koko pohjan ja niiden välissä kiilsi musta vesi lätäköissä. Siellä ei ollut ainoatakaan vihreää kortta, ei puuta, ei elon merkkiäkään.

Mutta kaikkialle näille autioille kallioille olivat kadotukseen joutuneet vainajat kiivenneet. He retkottivat kallioiden huipuilla, jonne he olivat kiivenneet toivoen pääsevänsä pois rotkosta, ja kun he olivat huomanneet, etteivät he voineetkaan päästä minnekään, he olivat jääneet paikoilleen epätoivosta kivettyneinä.

Pyhä Pietari näki muutamien istuvan tai makaavan kädet ojossa, alituisen kaipauksen vallassa ja silmät kiintyneinä ylöspäin. Toiset olivat peittäneet kasvonsa käsillään, ikään kuin karkottaakseen luotaan heitä ympäröivän toivottoman kauhun. He olivat kaikki liikkumattomina, ei kukaan heistä viitsinyt liikuttaa sormeaankaan. Toiset makasivat aivan hiljaa vesilätäköissä koettamattakaan päästä ylös.

Kadotettujen joukko oli hirvittävän suuri. Rotkon pohja näytti olevan yhtenä ainoana ruumis- ja pääläjänä.

Ja Pyhä Pietari joutui jälleen levottomuuden valtaan. "Saat nähdä, ettei enkeli löydä häntä", sanoi hän Vapahtajalle.

Vapahtaja katsoi häneen yhtä murheellisesti kuin äskenkin. Hän tiesi kyllä, ettei Pyhän Pietarin tarvinnut olla huolissaan enkelin vuoksi.

Mutta Pyhästä Pietarista tuntui yhä, ettei enkeli voinut löytää hänen äitiään tuosta suuresta kadotettujen joukosta. Tämä levitti siipensä ja liiteli edestakaisin syvyyden yli etsiessään häntä.

Äkkiä eräs kadotetuista huomasi enkelin. Ja tämä hypähti pystyyn ojentaen kätensä ja huudahti: "Ota minut mukanasi, ota minut mukaan!"

Silloin elostui äkkiä koko joukko. Kaikki miljoonan miljoonat, jotka kituivat alhaalla helvetissä, hyökkäsivät pystyyn samassa silmänräpäyksessä, ojensivat käsivarsiaan ja huusivat enkelille, että hän veisi heidät mukanaan autuaitten luo paratiisiin.

Heidän huutonsa kuului aina Vapahtajan ja Pyhän Pietarin luo ja näiden sydämet vapisivat surusta, kun he sen kuulivat.

Enkeli leijaili korkealla kadotettujen yläpuolella, mutta joka kerta kun hän liikkui edestakaisin löytääkseen etsittävänsä, hyökkäsivät kaikki hänen jäljessään, aivan kuin tuulenpyörre olisi lakaissut heitä.

Vihdoin enkeli keksi haettavansa. Hän painoi siipensä kokoon ja hyökkäsi alas kuin salama. Ja Pyhä Pietari huudahti ilosta, kun hän näki enkelin kiertävän käsivartensa hänen äitinsä ympärille ja nostavan hänet ylös.

"Autuas sinä, joka tuot äitini minun luokseni!" sanoi hän.

Vapahtaja laski hiljaa kätensä Pyhän Pietarin olkapäälle, ikään kuin hän olisi tahtonut varoittaa häntä liian varhain iloitsemasta.

Mutta Pyhä Pietari oli vähällä itkeä ilosta, kun hänen äitinsä oli pelastettu, eikä hän voinut ymmärtää, miksi hän ei heitä enää voinut nähdä. Ja hänen ilonsa kiihtyi, kun hän näki, että vaikka enkeli nostaessaan äitiä olikin ollut hyvin nopea, oli muutamien kadotettujen sittenkin onnistunut tarttua kiinni pelastettavaan, jotta hekin yhdessä hänen kanssaan pääsisivät paratiisiin.

Lähes kaksitoistakymmentä oli takertunut kiinni vanhaan vaimoon ja Pyhä Pietari ajatteli, että oli suureksi kunniaksi hänen äidilleen, kun hän sai auttaa niin monta onnetonta kadotuksesta.

Ei enkelikään millään tavalla estänyt heitä. Hän ei näyttänyt lainkaan vaivautuvan taakastaan, vaan kohosi kohoamistaan liikutellen siipiään yhtä helposti kuin olisi kantanut kuollutta linnunpoikaa taivaaseen.

Mutta silloinpa Pyhä Pietari huomasi, että hänen äitinsä yritti vapautua niistä kadotetuista, jotka riippuivat kiinni hänessä. Hän tarttui heidän käsiinsä ja irroitti heidän sormensa, niin että toinen toisensa jälkeen kellahti alas helvettiin.

Pyhä Pietari saattoi kuulla, miten he pyysivät ja rukoilivat häntä, mutta vanha vaimo ei näyttänyt sallivan, että kukaan muu paitsi hän itse tulisi autuaaksi. Hän irtaantui yhä useammista ja antoi heidän syöksyä alas kurjuuteen. Ja kun he putosivat, koko avaruus kajahteli valitushuudoista ja kirouksista.

Silloin huusi Pyhä Pietari äidilleen ja pyysi häntä olemaan armelias, mutta tämä ei tahtonut kuulla häntä, vaan jatkoi entiseen tapaansa.

Ja Pyhä Pietari näki enkelin lentävän yhä hitaammin, mitä keveämmäksi hänen kuormansa muuttui. Pyhä Pietari joutui sellaisen kauhun valtaan, että hänen jalkansa horjuivat ja hänen täytyi polvistua maahan.

Vihdoin yksi ainoa kadotettu piteli enää kiinni Pyhän Pietarin äidistä. Nuori vaimo riippui hänen kaulassaan ja huusi ja rukoili aivan hänen korvansa juuressa, että hän sallisi hänen seurata mukana siunattuun paratiisiin.

Silloin enkeli oli kantamuksineen tullut niin lähelle, että Pyhä Pietari jo ojensi kätensä vastaanottaakseen äitiänsä. Hänen mielestään ei enkelin tarvinnut kuin pari kertaa räpäyttää siipiään ollakseen ylhäällä vuorella.

Mutta silloin enkeli äkkiä lakkasi liikuttamasta siipiään ja hänen kasvonsa muuttuivat synkäksi kuin yö.

Sillä nyt oli vanha vaimo ojentanut kätensä taaksepäin ja tarttunut nuoren naisen käsivarsiin, jotka olivat tarrautuneet hänen kaulaansa, ja vanha vaimo repi ja raastoi, kunnes hänen vihdoin onnistui irroittaa yhteenpuristetut kädet, niin että hän vapautui tästä viimeisestäkin.

Kun kadotettu putosi, vaipui enkeli usean sylen verran alemmaksi ja näytti siltä, kuin hän ei enää olisi jaksanut nostaa siipiään.

Hän katsoi vanhaan naiseen haikean surullisin silmin, hänen kätensä irtautuivat tämän vyötäisiltä ja hän antoi vaimon pudota, ikään kuin tämä jäätyänsä yksin olisi ollut hänelle liian raskas taakka.

Sitten enkeli kohosi yhdellä ainoalla siipienräpäytyksellä ylös paratiisiin.

Mutta Pyhä Pietari makasi pitkän aikaa liikkumattomana nyyhkyttäen maassa ja Vapahtaja seisoi hiljaa hänen rinnallansa.

"Pyhä Pietari", sanoi Vapahtaja vihdoin, "en koskaan luullut sinun enää itkevän tultuasi paratiisiin."

Silloin Jumalan vanha palvelija kohotti päänsä ja sanoi:

"Mikä paratiisi tämä on, kun kuulen tänne rakkaitteni valitushuudot ja näen täältä lähimmäisteni kärsimykset!"

Mutta Vapahtajan kasvoja synkisti mitä syvin suru. "Mikäpä olisi minulle mieluisampaa kuin valmistaa teille kaikille valoisa ja onnellinen paratiisi?" sanoi hän. "Etkö ymmärrä, että sen vuoksi läksin alas ihmisten pariin ja opetin heitä rakastamaan lähimmäisiään niinkuin itseänsä? Sillä niin kauan kuin he eivät sitä tee, ei ole sitä turvapaikkaa taivaassa eikä maassa, missä ei tuska ja murhe heitä saavuttaisi."

LIEKKI

I.

Monta monituista vuotta sitten, kun Firenzen kaupunki aivan vast'ikään oli muodostunut tasavallaksi, eli siellä mies nimeltä Raniero di Ranieri. Hän oli asesepän poika ja oli oppinut isänsä ammatin, vaikkei hän sitä mielellään harjoittanut.

Tämä Raniero oli kaikkein vahvimpia miehiä. Sanottiin hänen kantavan raskasta rautavarustusta yhtä helposti kuin joku muu silkkipaitaa. Hän oli vielä nuori mies, mutta hän oli jo monella tavalla osoittanut väkevyyttänsä. Kerran hän oli ollut talossa, jossa viljaa kannettiin ylisille, ja Ranieron siellä ollessa murtui yksi parvihirsistä ja koko katto oli syöksyä alas. Kaikki muut paitsi Raniero olivat kiiruhtaneet pois. Hän oli kohottanut kätensä ylös ja tukenut kattoa, kunnes väki ehti tuoda hirsiä ja seipäitä paikalle sen pönkitsemistä varten.

Sanottiin myöskin, että Raniero oli urhoollisin mies, mitä Firenzessä koskaan oli ollut, ja ettei hän koskaan voinut saada kyllikseen taisteluista. Niin pian kuin hän kuuli melua kadulta, hän hyökkäsi ulos työpajasta siinä toivossa, että jokin tappelu, johon hän saattoi ottaa osaa, oli syttynyt. Kun hän vain sai paljastaa miekkansa, hän yhtä mielellään tappeli yksinkertaisen maakansan kuin rautapukuisten ritarien kanssa. Hän taisteli kuin mieletön pitämättä lukua vastustajistaan.

Firenze ei ollut erittäin mahtava hänen aikanansa. Sen asukkaat olivat enimmäkseen villankehrääjiä ja verkakankureita, ja nämä eivät halunneet muuta kuin saada rauhassa harjoittaa työtänsä. Siellä oli paljon kelpo miehiä, mutta he eivät olleet taistelunhaluisia, vaan pitivät kunnianaan, että heidän kaupungissaan vallitsisi parempi järjestys kuin muualla. Raniero pahoitteli usein, ettei hän ollut syntynyt maassa, jossa olisi ollut kuningas, joka olisi kerännyt ympärilleen kaikki urhoolliset miehet, ja sanoi, että hän niin ollen olisi päässyt suureen kunniaan ja arvoon.

Raniero oli suulas ja kovaääninen, julma eläimille ja kova vaimolleen, eikä kenenkään ollut hyvä hänen kanssansa elellä. Hän olisi ollut kaunis mies, jollei hänellä olisi ollut kasvoissaan useita syviä arpia, jotka rumensivat häntä. Hän oli nopea tekemään päätöksiä ja hänen menettelytapansa oli usein suurenmoinen, joskin väkivaltainen.

Raniero oli nainut Francescan, joka oli Jacopo degli Ubertin, viisaan ja mahtavan miehen tytär. Jacopo ei ollut mielellään antanut tytärtänsä tuollaiselle tappelijalle kuin Ranierolle, vaan oli viimeiseen asti vastustanut naimakauppaa. Francesca oli pakottanut hänet myöntymään sanomalla hänelle, ettei hän koskaan menisi naimisiin kenenkään toisen kanssa. Kun Jacopo vihdoin antoi suostumuksensa, hän oli sanonut Ranierolle: "Luulenpa nähneeni, että sinun kaltaistesi miesten on helpompi voittaa naisen rakkaus kuin säilyttää se, ja sen vuoksi tahdon ottaa sinulta sen lupauksen, että jos tyttäreni on vaikea olla sinun luonasi ja hän tahtoisi palata minun luokseni, et estä häntä siitä." Francesca sanoi, että oli turhaa antaa sellaista lupausta, sillä Raniero oli hänelle niin rakas, ettei mikään saisi häntä tästä luopumaan. Mutta Raniero antoi heti tämän lupauksen. "Voit luottaa siihen, Jacopo", sanoi hän, "etten yritä pidättää naista, joka tahtoo paeta luotani".

Francesca muutti nyt Ranieron luo, ja kaikki oli hyvin. Kun he olivat olleet naimisissa muutamia viikkoja, pisti Ranieron päähän ruveta harjoittelemaan pilkkaanampumista. Hän ampui pari päivää pilkkaan erääseen tauluun, joka riippui seinällä. Hän saavutti pian taitavuutta ja osui oikeaan joka kerta. Lopulta hän halusi ampua johonkin vaikeampaankin maaliin. Hän etsi jotakin sopivaa kohdetta, mutta ei keksinyt muuta kuin viiriäisen, joka istui häkissään talon portin yläpuolella. Lintu oli Francescan ja hän piti siitä hyvin paljon, mutta siitä huolimatta Raniero lähetti pojan avaamaan häkkiä ja ampui viiriäisen, kun se lehahti lentämään.

Tämä oli hänen mielestään hyvä laukaus ja hän kehui sitä kaikille, jotka vain tahtoivat häntä kuunnella.

Kun Francesca sai tietää, että Raniero oli ampunut hänen lintunsa, hän kalpeni ja katsoi häneen ihmeissänsä. Hän ihmetteli, miksi Raniero oli tahtonut tehdä jotakin, jonka täytyi tuottaa hänelle surua. Mutta hän antoi sen hänelle heti anteeksi ja rakasti häntä aivan kuin ennenkin. Kaikki kävi taas hyvin jonkin aikaa. Ranieron appi, Jacopo, oli pellavakankuri. Hänellä oli suuri työpaja, jossa tehtiin paljon työtä. Raniero oli ollut huomaavinaan, että Jacopon työpajassa sekoitettiin hamppua pellavaan, eikä hän pitänyt sitä salassa, vaan puhui siitä pitkin kaupunkia. Vihdoin tuli Jacoponkin korviin tämä juorupuhe ja hän koetti heti saada sen vaimennetuksi. Hän antoi useiden muiden pellavakankurien tutkia hänen lankojaan ja kudoksiaan ja nämä huomasivat, että kaikki oli mitä hienointa pellavaa. Ainoastaan yhdessä pakassa, jota oli määrä myydä Firenzen ulkopuolella, oli hiukan sekoitusta. Jacopo sanoi silloin, että joku hänen sälleistänsä oli tehnyt petoksen hänen tietämättään ja tahtomattaan. Hän käsitti kuitenkin heti, että hänen olisi vaikea saada ihmisiä sitä uskomaan. Hän oli aina ollut rehellisen maineessa ja hänestä tuntui raskaalta, kun hänen kunniansa oli tahraantunut.

Raniero sitä vastoin ylvästeli sillä, että hänen oli onnistunut paljastaa petos, ja hän kerskaili siitä Francescankin kuullen.

Francescaa suretti suuresti ja ihmetytti samalla kertaa, aivan kuin Ranieron ampuessa hänen lintunsakin. Tätä ajatellessaan hän oli äkkiä näkevinään rakkautensa edessään, ja se oli kuin suuri kimalteleva kultakudoksinen verho. Hän saattoi nähdä, kuinka suuri se oli ja kuinka se kimalteli. Mutta yhdestä kulmasta oli palanen leikattu pois, niin ettei se enää ollut yhtä suuri ja ihana kuin alun perin.

Kuitenkin se oli niin vähän vahingoittunut, että hän ajatteli: Kyllä sitä riittää niin kauan kuin minä elän. Se oli niin suuri, ettei se koskaan voi loppua.

Jonkin aikaa hän ja Raniero olivat taas yhtä onnelliset kuin ensi alussakin.

Francescalla oli veli, jonka nimi oli Taddeo. Tämä oli käynyt Venetsiassa kauppamatkalla ja siellä hän oli ostanut itselleen silkkisiä ja samettisia vaatteita. Kun hän tuli kotiin, hän komeili niissä, mutta Firenzessä ei ollut tapana käydä niin kallisarvoisissa puvuissa, joten moni teki hänestä pilkkaa.

Eräänä yönä olivat Taddeo ja Raniero ulkona viinikrouvissa. Taddeo oli pukeutuneena vihreään, sopulin nahkalla sisustettuun vaippaan ja sinipunertavaan takkiin. Raniero viekoitteli nyt hänet juomaan niin paljon viiniä, että hän nukahti, jolloin Raniero otti häneltä hänen vaippansa ja ripusti sen linnunpelättimeen, joka oli pystytetty kaalimaalle.

Kun Francesca kuuli tämän, hän taaskin suuttui Ranieroon. Ja samassa hän näki edessään suuren kultakuteisen kankaan, joka kuvasi hänen rakkauttaan, ja hän oli näkevinään miten se hupeni Ranieron leikatessa siitä kappaleen toisensa perästä.

Tämän jälkeen vallitsi taaskin sopu jonkin aikaa heidän välillänsä, mutta Francesca ei ollut enää yhtä onnellinen kuin ennen, sillä hän pelkäsi alituisesti Ranieron tekevän jotakin, joka vahingoittaisi hänen rakkauttansa.

Ei sitä tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä Raniero ei voinut koskaan pysyä alallaan. Hän halusi, että ihmiset aina puhuisivat hänestä ja kehuisivat hänen uljuuttansa ja uhkarohkeuttansa.

Firenzen silloisessa tuomiokirkossa, joka oli paljoa pienempi nykyistä, riippui ylhäällä, toisen päädyn päällä suuri, raskas kilpi, ja sen oli eräs Francescan esi-isistä asettanut sinne. Se lienee ollut raskain kilpi, mitä kukaan Firenzessä oli jaksanut käsitellä, ja kaikki Ubertin suvun jäsenet ylpeilivät siitä, että joku heistä oli kyennyt kiipeämään torniin ja ripustamaan sen sinne.

Mutta nytpä Raniero eräänä päivänä kiipesi sinne ylös, asetti kilven selkäänsä ja toi sen mukanaan alas.

Kun Francesca sai tästä kuulla, hän ensi kertaa sanoi Ranierolle, että tällainen häntä kiusasi, ja pyysi, ettei hän tällä tapaa koettaisi nöyryyttää sitä sukua, johon Francesca kuului. Raniero, joka oli odottanut Francescan kehuvan hänen urotyötään, suuttui kovasti. Hän vastasi jo pitemmän aikaa huomanneensa, ettei Francesca iloinnut hänen menestyksestään, vaan ajatteli ainoastaan omaa sukuansa. -- "Jotakin muuta minä ajattelen", sanoi Francesca, "nimittäin rakkauttani. En tiedä miten sen käy, jos jatkat tällä tavalla."

Tämän jälkeen he usein puhuttelivat ynseästi toisiansa, sillä Raniero ryhtyi melkein aina johonkin sellaiseen, jota Francesca kaikkein vähimmin saattoi sietää.

Ranieron työpajassa oli sälli, joka oli pienikasvuinen ja ontuva. Tämä mies oli rakastanut Francescaa, ennen kuin tämä joutui naimisiin, ja rakasti häntä yhä edelleenkin. Raniero, joka tiesi tämän, teki pilkkaa hänestä, varsinkin kun he istuivat pöydässä. Sattuipa lopulta, että mies, joka ei tahtonut joutua pilkan kohteeksi varsinkaan Francescan kuullen, hyökkäsi kerran Ranieron kimppuun ja tahtoi tapella hänen kanssaan. Mutta Raniero hymyili hänelle vain pilkallisesti ja potkaisi hänet syrjään. Silloin mies raukka ei mielestään voinut enää elää, vaan lähti pois ja hirtti itsensä.

Kun tämä tapahtui, olivat Raniero ja Francesca olleet naimisissa noin vuoden ajan. Francesca näki mielestään rakkautensa yhä edessään kimaltelevana kangaspalasena, mutta sen joka laidalta oli leikelty suuria kappaleita pois, niin että sen alkuperäisestä suuruudesta oli tuskin puoltakaan jäljellä.

Hän kauhistui huomatessaan tämän ja hän ajatteli: Jos jään Ranieron luo vielä vuodeksi, hän hävittää koko rakkauteni. Tulen yhtä köyhäksi kuin tähän asti olen ollut rikas.

Silloin hän päätti lähteä Ranieron talosta ja elää isänsä luona, jotta se päivä ei koittaisi, jolloin hän vihaisi Ranieroa yhtä paljon kuin hän nyt rakasti häntä.