Part 8

Tilapäisesti kulkee kävelijöiden joukossa joku työmies. Kalpeat kasvot ja hyvin muodostunut, ajatuksia kätkevä otsa tekee hänet kauniiksi, ylimyksestä erottaa häntä vain puku ja ulkonainen käytös. Elatuksen murhe pitää työmiestä laihana, taistelu tekee hänet viisaaksi ja tarkka katseiseksi. Hienoston jäsentä estää lihomasta ja rumentumasta aisti. Jyrkän vastakohdan kummallekin tekee lihava keskiluokan jäsen. Porvari näkee hyvää ruokaa, hän syö, ahmii, hänen vatsansa kasvaa, hän ilettää sekä työmiestä, että herraa. Ylimys ei tahdo mitään huomata, työmies nykäsee toveriaan ja nauraa. Isovatsainen ylpeilee häpeästään ja luulee työmiehen kadehtivan.

Arvokkaana ja vaatimattomana esiintyy ylimysnainen iltapäivä-kävelyllään, vain tottunut silmä hänet huomaa. Pikku-rouvat ylpeilevät siellä, missä hän ei tahdo mitään huomiota herättää. He kulkevat pää pystyssä, loistavissa, mauttomissa puvuissa ja näyttelevät kirkkaita alushameita ja pianon jalan mallisia sääriään. Joku laitakaupungin pimeä kaunotarkin uskaltaa joskus eksyä joukkoon. Hän herättää kiusallista huomiota, pysyisi poissa -- -- --! Tai tohtii joku nuori mies osajoukosta harhautua syrjäteiltä tänne. Nöyränä, pujahdellen hän pian kiirehtää pois, laidemmalle missä jälleen voi vapaasti hengittää. --

Tottumuksen voima on suuri. Vaikka jokainen tietää, että sulat, nahat ja karvat, joita pukuina käytetään, ovat elävistä olennoista nylettyä lainatavaraa, hävetään kuitenkin huonoa pukua. Nuori mies häpeää risojaan ja kadehtii komeata turkkia, enemmän ulkomuodon, kuin vilun tähden ja nuori nainen kadehtii linnun siipiä toisen naisen hatusta. --

Risaset vaatteet synnyttävät katkeruutta ja johtavat rikoksiin. Hienossa verhossa voidaan salata paljon virheitä. Esplanaadilla kävelevät talvipäivinä ne, joilla on kaikkein jaloimmat karvat, höyhenet, nahat ja sulat.

Ulkokuoresta ei kuitenkaan voi sisäistä onnea päättää. Mitä tuntenee rikas, jolta kulta alkaa luisua -- -- --? Mitä kaunotar, kun vanhuus uhkaa? Kauneutensa on hänellä ollut kaikki, miltä tuntunee silloin, kun peili, vanha, raaka todenpuhuja ei näytä muuta, kuin pelkkää rumuutta? Mitäpä siitä! Elämä on taistelua ja jalot sielut taistelevat hiljaisuudessa, Esplanaadilla on vain kauneutta ja hymyä.

Tulee ilta, Helsingin keskus on laajana, ilosena ihmismerenä. Pimeä tekee ihmiset tasa-arvoisiksi, siitä huolettomuus. Keinotekoinen valo ei voi poistaa pimeyden rakkaustyötä. Lyhdyn valossa näyttää jokainen puku jos ei juuri hyvältä, ainakin mukiin menevältä. Nuori tyttö kulkee ilosesti nauraen, vaikka kengän korko onkin väärässä ja vaikka varvas väkisenkin pakkaa ulos. Nuori mieskin tohtii likennellä. Ei näy enään välittävän siitä, että palttoon kaulus kiiltää ja liian suut heilimöivät. Pimeydelläkin on hyvät puolensa.

Iltasin Helsinki iloitsee. Kaikki, jotka vain pääsevät, ovat silloin liikkeellä. Nuori äiti kulettaa poikaansa leikkikauppoja katsomassa. Poikanen on ihastuksen vallassa.

-- Näetkö, äiti!

-- Näen, näen.

-- Ai jee! Ai jee, kuinka virma se on! Sillä on oikea jouhinen häntäkin. Hum! Soo, putte, soo, -- hei, hevonen!

Poika riskaa uljasta puuhevosta, joka on kaupan akkunan sisäpuolella.

-- Tule nyt! Mennään jo kotiin, isän luo.

-- Äiti, mitähän tuo maksaa? Osta se minulle!

-- Se on kallis, ei meillä ole varaa!

-- Maksaakohan se kymmentä penniä?

-- Se maksaa monta markkaa.

Poika pistää sormensa suuhun, katse käy miettiväksi.

-- Äiti, hän itkunvoittoisella äänellä sanoo, eihän se voikaan juosta. Sehän on puusta.

-- Ei.

-- Se hevonen, jonka isä laittoi, on paljoa virmempi, onhan?

-- On, on. Tule!

Taakseen katsomatta seuraa pieni miehen alku.

Hattukaupan akkunassa seisoo nuori tyttö. Mielikuvituksissaan valitsee hän itselleen kauneinta. Tyttö parka! Hänellä ei näytä olevan samaa lujuutta, kuin poikasella oli. Hänen silmänsä säteilevät mieliteosta. Voineeko hän sanoa: minun ikivanha, äitivainajani ostama liina on paljoa kauniimpi, kuin tuo hattu.

Pienet katupojat ja tytöt ovat painaneet nenänsä litteiksi leipurin ikkunaan.

-- Jos minulla olisi rahaa, sanoo muuan, niin minä söisin kaikki nuo vehnäset.

-- Minä söisin kaikki Helsingin vehnäset, etkä sinä saisi mitään, uhkaa toinen. -- Mitä siitä sanoisit?

-- Mutta minäpä söisin kaikki rusinat, veskunat, omenat ja -- --

-- Sinä et jaksaisi -- --

-- Ojaa! -- Poikanen pullistaa hoikkaa vatsaansa.

Siinä viettävät herkutellen iltaansa pienet kadun kasvatit. Millaiset lienevätkin yö ja päivä, illalla on hauskaa.

Vähitellen kuivuu ihmisvirta. Valot sammuvat akkunoista. Suuret, harmaat talot jäävät jälleen yksin. Levollinen ja rauhaisa on kaupunki. Vain yksi ja toinen vaaniva olento liikkuu siellä ja täällä. --

Mutta se vain näyttää rauhalliselta. Monen harmaan seinän sisäpuolella elämä on vasta parhaimmillaan. Pääkaupunki, viisauden ja kauneuden koti, osaa sirosti salata rumuutensa. Aamulla se näyttelee, miten hyvää huolta se pitää kasvattiensa ruumiinravinnosta, päivällä se näyttelee pukujaan, illalla iloansa ja yöhön se jättää rumuuden, -- kapakka-elämän mustimmat varjot.

Keskellä kaupunkia ovat loistavat ensiluokan kapakat. Taide on tehnyt parhaansa niitä koristaessaan ja soiton sävelet kaikuvat pitkin iltaa. Suloiset tanssijattaret lisäävät nautintoa pyörähdyksillään.

Laidemmalla ovat toisen luokan kapakat. Ne eivät ole yhtä loistavia, mutta sitä enemmän käytetyltä. Pikkuvirkamiehet, konttoristit ja ylioppilaat ovat niiden tavallisimmat vieraat.

Tällaiseen toisen luokan kapakkaan oli Leeni joutunut.

3.

-- Hej, fröken! Missä neiti on? Neiti!

Täyden, valoisan tarjoiluhuoneen eri tahoilta kuului huutoa ja soittokellojen kilinää. Leeni oli hetkeksi poistunut.

-- Fröken tulee heti.

Sussu, vanha tarjoilijatar, kapakkarouvan alituinen seuralainen, kiidätti konjakkia.

-- Hiton irvihammas, ärähti hänelle muuan ovensuussa istuva herra:

-- Suokaa anteeksi, Sussu hymyillen vastasi. Suokaa anteeksi, neidillä ei nyt ollut aikaa.

-- Sillä pitää olla aikaa, murahti päihtynyt. Luuletko sinä, että minä täällä sitävarten istun, että --

Sussu oli jo poistunut. Hän oli jo kauan sitten tottunut moisiin kohteliaisuuksiin.

Kapakoissakin ovat omat siveyskäsitteensä ja omat, vanhat tädit, jotka suojelevat vasta-alkavia tarjoilijattaria joutumasta hunningolle. Nämä tädit ovat useimmiten hyvin viisaita ja paljon kokeneita, vaikka viisaus tavallisesti peittyy pöhöttyneeseen, väkijuomien löysentämään naamaan. Sussu oli Leenin suojelijatar. Heillä oli yhteinen huone, jossa nukkuivat.

Liike rouva R:n syrjäisessä ravintolassa oli viimeaikoina suunnattomasti vilkastunut. Rouva R. tiesi syyn ja hän varjeli Leeniä, kuin silmäteräänsä. Pahinkin päihtynyt tyyntyi tytön katseesta, väkivaltainen ulosheitto kuului jo harvinaisuuksiin. Kapakka oli vilkastumisestaan huolimatta saanut puhtaamman leiman.

Leeni itse oli uudessa paikassaan hyvin alkanut viihtyä. Hän tiesi olevansa ihailtu ja tunsi sen vallan, mikä hänellä oli miehiin. Kapakan seinien sisällä ei kukaan vastustanut häntä. Toisin oli muualla. Kadulla olivat tuttavat herrat ylpeitä ja tuntuivat kaihtavan häntä. Ihmiset olivat juhlallisia ja häjyjä. Täällä olivat kaikki nöyriä ja kohteliaita.

-- Fröken! Sht! Neiti!

Leenin astuessa tarjoiluhuoneeseen tähystivät kaikkien katseet häntä. Ympäristöönsä verraten oli nuori, viaton tyttö loistava.

Hän alkoi täytellä lasia, mutta ovensuussa istuva, päihtynyt herra sieppasi hänet syliinsä.

Syntyi elämää.

Leeni riuhtasihe irti, löi, kynsi ja repi. Sellaista ei kukaan ennen ollut hänelle tehnyt, hän oli raivostunut.

Herra alkoi huutaa.

-- Minua on lyöty! Jumalauta, mitä tämä on? Mikä paikka tämä on? Kapakkatyttö tulee silmille!

Rouva saapui. Hän koetti rauhoittaa.

-- Tyttö on siisti, ei kukaan ole tohtinut, suokaa hänelle anteeksi.

Se ei auttanut. Melu vain kasvoi. Toisetkin vieraat yhtyivät asiaan.

-- Tyttö teki oikein, puolusti muuan nuori herra, mitäpä tarvitsee mennä lääppimään.

-- Sitä vartenhan ne ovatkin, että niitä lääpitään.

Lyöty oli raivoissaan ja räyhäsi ja vaati Leeniä pyytämään anteeksi.

Mutta Leeni oli hämmästyneenä poistunut.

-- Ei se nyt enään tänne tule. -- Kapakkarouvan ääni oli ankara ja hän löi nyrkkiä pöytään kunnes hiljaisuus syntyi. -- Jos tyttö on aiheettomasti teitä lyönyt, kyllä minä vastaan! Ja samalla pyydän sanoa, hyvät vieraat, että Leeni-neiti ei ole täällä tuollaista varten. Minä olen ottanut hänet tarjoilijaksi ja sillä hyvä. Että se nyt tiedetään. Hän on puhdas tyttö ja hänellä näkyy olevan taipumusta pysyä sellaisena. Ne, jotka kosketella tahtovat, menkööt muualle. Täällä ei ole tarjolla muuta kuin ruokaa ja juomia!

Rouvan puhe teki tarkotetun vaikutuksen. Mielet tyyntyivät.

-- Mutta minua on lyöty, intti päihtynyt. Minua on lyöty kapakassa, sen ovat kaikki nähneet ja minä en salli kapakkanaisen itseäni solvata.

-- Jos olisitte antaneet kapakkanaisen olla rauhassa, niin varmasti olisitte tekin saaneet olla ilman korvapuustia, minä vannon sen, rouva sanoi.

-- Pidä hyvänäsi, räätäli, nätin tytön tillikka, huusi joku.

-- Räätäli -- --! Kuka tohtii minua titul -- --

Hän ei ehtinyt jatkaa. Sussu oli vanhan kapakkanaisen kätevyydellä tarttunut hänen kaulukseensa ja vienyt hänet ulos.

-- Tuolla Fors'illa on aina ilkeys mielessä, Sussu mutisi potkastessaan räyhääjän kadulle.

-- Polis, polis, kuului kadulta kovin päihtyneen Fors'in huutoa.

Leeni ei enää sinä iltana tullut tarjoilemaan.

Yöllä, kun kapakan ovet jo olivat kiini, kun valot olivat sammutetut tarjoiluhuoneesta ja hälinä tauonnut, tapasi Sussu Leenin katkerasti itkemässä.

-- Älä itke, lohdutteli vanha tarjoilijatar häntä. -- Rouva antoi sille lurjukselle niin että -- -- ja minä laahasin sen niskasta pihalle. Ja kyllä sitä, Leeni hyvä, itkeä saisi, jos kaikesta loukkaantuu tai sävähtyy. Minä en suuttuisi, vaikka sellainen herrasmies silmilleni sylkisi. Anna sinäkin asioiden tulla ja mennä, ei ne itkusta parane!

-- Se oli minusta niin hirveän ilkeää, nyyhkytti Leeni.

-- Sinä et ole vielä tottunut. Minä olenkin jo ison aikaa ihmetellyt, mikseivät ne jo ennen ole tungeskelleet, vaikka sinä olet noin sievä tyttö.

-- En minä aijo sellaiseen tottuakaan, hyi!

-- Hyvä on, jos elämäsi ijän jaksat pysyä noin, mutta minä epäilen.

-- Miks'en pysyisi, kysyi Leeni.

-- Korkeammaltakin ovat pudonneet, kuin luudan päältä lattialle. Muuten, sanon sen vieläkin, on turha ruveta tappelemaan, jos joku leikillään koskettaa. Kyllä sitä sitten saat tapella!

-- Minä en ikinä aijo kenenkään antaa itseäni syliinsä ottaa! En!

-- Hei, aijotko jäädä vanhaksi piiaksi?

-- Muiden, kuin oman mieheni, jos minulla joskus semmonen on, jatkoi Leeni.

Sussu vilkusi Leenin hentoon vartaloon ja mustiin silmiin.

-- On joskus ja useinkin tapahtunut sellainen ihme, että buffettinainen on naitu. Muuten, olisi minullekin kerran se onni tapahtunut, -- jos olisin tahtonut.

-- Oi, kertokaa! Kuka se oli ja milloin?

-- Siitä on jo kauan. Olin silloin nuori ja nätti!

-- Kuka hän oli?

-- Herra.

-- Oikea herrako?

-- Aivan oikea, kiireestä kantapäähän asti.

-- Kosiko hän teitä?

-- Kosi.

-- Miten se kävi?

-- Hän polvistui eteeni ja kysyi imelällä äänellä, tahdoinko hänet omakseni, hah, hah, haa! Ei vainkaan. Romaaneissa niin luetaan. Tämä kosi minua oikein.

-- Miks'ette ottanut häntä? Ettekö rakastanut häntä?

-- En. Olin silloin niin tyhmä, kuin nuori tyttö saattaa olla. Pidin itsestäni mahdottomia luuloja. Luulin itseäni muun muassa hyvin kauniiksi ja voittamattoman suloiseksi. Hän, joka minua niin rakasti, että olisi minusta tehnyt vaimon itselleen, oli vanhanpuoleinen ja muka ruma. Jätin hänet erään nuoren musikantin tähden, joka minulle ei antanut sen enempää arvoa, kuin mädänneelle omenalle. Nyt olen usein katunut sitäkin tyhmyyttäni. Kokenut kaiken tietää, vaikka vaivainen kaiken kokee, sanoo sananlasku.

Leenille muistui mieleen Anni-täti ja hän virkkoi:

-- Kokemuksien kautta kulkee tie totuuteen, sanoi minulle muuan vanha vaimo maalla. Häntä sanottiin ruunankummiksi, kun hän ei ollut käynyt ripillä.

-- Totta se on sanonut, myönsi Sussu. -- Paljon puhutaan itsensä voittamisesta, puhutaan ja neuvotaan. Mutta minä luulen, että vain koeteltu synti jää toiste tekemättä, niinkuin hiottua puukkoa ei tarvitse terottaa. Kai lienee hauskaa maata ruusuilla ja hengittää niiden tuoksua, mutta toista on maailmantuntijan elämä. Jos joskus vielä elämäni alusta alkaisin, niin kyllä tietäisin, miten ensi askeleeni ottaisin. Ei ole sitä viettelystä, joka minut saisi pauloihinsa, ei sitä lystiä, joka minua viehättäisi. Minä olen saanut kaikesta tarpeeni, minun lihani on niin kulunut, ettei sitä mikään ilahuta. Se toivoo vain lepoa, lepoa, lepoa. Jos viimeisellä tuomiolla herään, niin tiedän olevani puhdas siitä, jota nyt vihaan.

-- Kuulkaa, Sussu, uskotteko te Jumalaan?

-- Uskon.

-- Minä en oikein usko, selitti Leeni, enkä oikein tiedä uskoisinko vai en. Kuulkaa, -- minä en ole vielä käynyt rippikoulussakaan.

-- Etkö?

-- En. Minä olen niin kovin epäilevällä kannalla, minä en usko, enkä epäile. En oikein tiedä, mitä tekisin.

-- Herran takia, nauroi Sussu, eihän sinun tarvitse sillä Jumalaan uskoa, että rippikouluun menet. Täytyyhän olla rippikoulun käynyt, jos vaikka naimisiin --

-- Minähän vielä ehdin, olenhan vielä nuorikin.

-- Kaikin mokomin täytyy sinun mennä ripille, sillä muuten se on niin ilkeää.

-- Sanokaapa, Sussu, uskotteko te Jumalaan?

-- Johan minä sanoin, että uskon.

-- Mistä te tiedätte, että Jumala on?

-- Kuka olisi kaiken luonut?

-- Onko se sanottu, että kaiken luoja on Jumala.

-- Niin, ehk'ei se ole hänen nimensä. Mutta minä olen kuullut häntä sillä nimellä kutsuttavan.

-- Uskotteko te Jeesukseen?

-- Mitä sinä hassuja kyselet? Jos olisin joku toinen, enkä vanha kapakka-nainen, vastaisin siihenkin kysymykseen suoraan ja selvästi, mutta nyt minä vain sanon, että hän on taivaassa ja minä maan päällä, hän on luonut minut, enkä minä häntä, siinä kaikki. Nuku nyt!

Sanansa päälle Sussu alkoi kuorsata.

Leeniä ei nukuttanut. Häntä vaivasi illallinen tapaus kapakassa. Kentiesi rouva on vihoissaan ja toruu aamulla. Ehkä täytyy muuttaa pois tästä paikasta ja -- mihin?

Maailma tuntui niin suurelta ja avaralta, mutta hänelle ei siinä olisi tilaa.

4.

Rouva ei ollut vihanen, pikemmin vain ilonen siitä mitä Leeni oli tehnyt. -- Kylläpä käskisi, hän sanoi antaa joka luikeron tulla näppimään. Sivahuta vain korvalle jokaista, joka vähänkin koskettaa. Siitä hyvästä, että nämät herrat juovat pullon, pari olutta, tai yhden tuutingin, pitäisi heillä vielä olla nätti tyttö nypittävänä! -- Jokaiselle kapakassa-kävijällekin rouva uhosi, miten tyttö oli itseään puolustanut. Hän luuli siitä sekä kapakan, että tytön maineen hyvinkin kohoavan. Siinä hän kuitenkin erehtyi. Olihan Leeni vain tehnyt, kuten buffettinainen konsanaan. Niidenhän tapa on olla kovakouraisia.

Mutta Leeniin teki tapaus herättävän vaikutuksen.

Lapsuutensa hän oli elänyt mielikuvitusten vallassa. Hän oli kuullut paljon asioita, mutta kokemusten puutteessa oli kaikki jäänyt hämäräksi. Hän oli vain ihaillut kertojain puhetaitoa.

Tähän asti hän oli ollut ihailtu ja kunnioitettu henkilö kapakassa. Muuan kaunis herra oli kiittänyt hänen liikkeitään pehmeiksi ja siroiksi. Leeni oli opetellut kävelemään hiljaa, hiukan varpaillaan, ruumistaan nykähytellen, -- se oli hänen mielestään niin somaa ja vapaata. Hän oli luullut, että kaikki pitivät hänestä ja hän oli usein iloinnut, että oli löytänyt näin hyvän turvapaikan maailmassa, jota muori niin kovin oli pelännyt. Täältä käsin Leeni oli katsonut muuta maailmaa kolkoksi, raa'aksi ja kylmäksi.

Nyt hän oli saanut kuulla, tai pikemmin tuntea, että kaikki paheksivat sitä, mitä hän päihtyneelle herralle oli tehnyt.

Kapakkanainen, hyvä alku -- --

Sellaiset sanat tuntuivat niin pahoilta ja näyttivät elämän aivan uudessa valossa. -- Eivätkö ravintolavieraat pitäneetkään hänestä? Miksi ne sitten olivat näyttäneet, aivan kuin olisivat pitäneet? Vaarilta, muorilta ja Anni-tädiltä oli Leeni lapsena saanut vastauksen moneen pulmalliseen kysymykseen. Nyt kääntyi hän Sussun puoleen.

-- Minä en käsitä, miksi kaikki herrat ovat minulle niin kohteliaita, hän kierrellen kysyi.

-- Kun sinä olet nuori ja kaunis, vastasi Sussu. Niin ne olivat minullekin ennen.

-- Milloin ne lakkasivat olemasta teille kohteliaita?

-- Enhän sitä aivan tarkalleen tunnin määrää muista, milloin se tapahtui, mutta tuossa kuuden aikaan iltapäivällä se lienee ollut, nauroi Sussu.

-- Oi, puhukaa oikein!

-- Se tapahtui hiljaa ja huomaamatta. Itsekin havaitsin sen vasta sitten, kun peili ei enää näyttänyt yhtään sileää paikkaa naamastani. Ja niin sinullekin tapahtuu. Ja niin tapahtuu kaikille.

-- Herrasväellekin?

-- Sitä en luule.

-- Miksi sitten meille?

-- Siksi, että olemme kapakkanaisia.

-- Eikö kapakkanainen sitten olekaan ihminen, kysyi Leeni silmät vettyen.

-- Miks'ei, vastasi Sussu. -- Mutta ihmisiä on, Jumala paratkoon monta lajia ja kapakka-ihmiset eivät ole sitä parasta lajia. Niin sanovat ne, jotka asian tuntevat.

-- Miksi he sitten tulevat kapakkaan, huonojen ihmisten joukkoon?

-- Ne tulevat juomaan.

-- Minä olen niin onneton, niin onneton, valitti Leeni itkien.

-- Voi lapsi parka, kysyi Sussu, kukapa tässä maailmassa onnellinen mahtanee olla?

-- Sellaiset, joita pidetään kunniassa.

-- Älä luule. Minua tosin ei kukaan koskaan ole kunniassa pitänyt, enkä siis tunne, mitä kunnioitetun elämä on, mutta jos kaikkien niiden herrain vaimot, joita minä eläissäni olen tullut tuntemaan, ovat onnellisia, niin pitäkööt onnensa, en minä sitä kadehti. Elä itke, Leeni, eläkä ole noin hienotunteinen, se on niin tyhmää ja naurettavaa! Ota elämä, niinkuin se tulee, ole iloinen niin kauan, kuin voit ja sure sitten, kun et enää iloita osaa! Vaikka tuskin sinä osannetkaan iloita, sinä, joka paremmin sopisit maalaismuijaksi, kuin nuoreksi kaupunkilaistytöksi.

Leeni kalpasi kunnioitusta. Hän oli luullut sitä itsellään olevan, mutta huomasi erehtyneensä. Piiatkin, jotka kutsuivat häntä ryökinäksi, häpesivät tulla hänen kanssansa kadulle. --

Ei hän osannut ajatella, että tarjoilijan toimi oli häpeällistä, hän piti itseään huonona. Hän oli syntynyt synkkänä yönä vaarin kiukaalle, häntä ei oltu ristitty, koskaan hän ei ollut rukoillut Jumalaa, eikä hän oikein tiennytkään, mikä Jumala oli. Leeni tunsi olevansa musta ihminen, jolla oli musta sielu.

Yksinäisyyden tunne alkoi painostaa häntä, mielikuvitukset alkoivat jälleen luoda uutta elämää, jolla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Synkkiä ja painostavia, onnettomuutta uhkaavia ajatuksia risteili mielessä. Iltasin hän itki luuloteltua surkeuttaan, kunnes nukkui. Sydäntä ahdistava suru tuli hänelle niin välttämättömäksi, että hän vain odotti yötä ja itkua.

Surumielinen haaveilu teki Leenin silmät kauniiksi ja hänen olentoonsa tuli jotakin omituisen arkaa. Vieraat alkoivat kohdella häntä hienommin, jopa joskus sivukaduilla, tervehtiäkin hattua nostaen. Se ei Leeniin vaikuttanut. Hän ei edes vastannut tervehdyksiin. Hänestä tuntui, kuin olisivat ne tahtoneet lahjoittaa hänellekin hiukkasen ihmisarvoa ollakseen sen jälkeen ilosia hyvästä teostaan. Jota enemmän hän tunsi katkeruutta, sitä paremmalta tuntui sydämeen. --

Joitakuita aikoja edellisen tapauksen jälkeen, eräänä aamu-päivänä, tuli kapakkaan muuan nuori herra. Se kysyi syytä, miksi Leeni-neiti ei koskaan vastannut hänen tervehdykseensä.

-- Minä en tahdo, vastasi Leeni, että paremmat ihmiset saattavat itsensä häpeään minun tähteni.

-- Kuinka niin, kysyi herra.

-- Te olette herrasmies ja minä olen vain kurja kapakan palvelija.

-- Luuleeko neiti, etten minä ymmärtäisi antaa teidän täisellenne ihmiselle arvoa, oli hän missä asemassa tahansa.

Nuoren miehen ääni oli vilpitön ja silmissä oli jotakin kyyneleen tapaista.

Leeni katsoi ihmetellen häneen. Tytön ruskealle poskelle nousi puna.

-- Kukapa kapakka-naiselle mitään arvoa antaisi, hän sanoi ja ikäänkuin itseään puolustaen hän lisäsi: En tiennyt tähän tullessani, että se olisi häpeällistä. Jos vain saisin muuta sopivaa työtä, vaihtaisin heti.

Siinä Leeni valehteli. Hän ei voinut ajatellakaan mitään sopivampaa tointa itselleen.

-- Ettekö tienneet kapakka-elämää pahaksi?

-- En. Olen kotosin sydän-maalta.

Heidän tuttavuutensa jatkui. Se oli Leenin ensi rakkaus.

Kaarlo Ylistö, -- niin oli nuoren miehen nimi, oli nuori ylioppilas, ensi vuottaan Helsingissä. Hän oli rikkaan tukki-asioitsijan poika. Hänen isänsä oli nuorena viettänyt hurjaa elämää, mutta oli sitten rikastunut ja vakaantunut. Äiti taasen oli uskonnollinen, pehmeäluontoinen ja kaunis nainen. Poika tuli äitiinsä ja oli tovereistaan huolimatta säilyttänyt hienon, aristelevan luonteensa. Siitä syystä toverit kutsuivatkin häntä vieno-pojaksi.

Ylistö alkoi vähitellen seurustella ulkonakin Leenin kanssa. Hän tunsi sanomatonta onnen ja ylevyyden tunnetta saadessaan olla nuoren, viattoman tytön suojelijana. Tuttavien ivalliset ja tarkoittavat silmäniskut hän kesti lujasti. Hän oli näkevinään köyhän naisen surkean elämäntaistelu, oli lukenut "Ylösnousemuksen" ja tunsi, miten hyvin se sopi hänen omaan elämäänsä. Hänkin olisi ollut valmis vaikka mihin konnantyöhön, mutta nyt, nyt oli -- herännyt -- -- --

Leeni oli onnellinen. Hän oli niin onnellinen ja rakastunut, kuin viidentoista vuotias tyttö saattaa olla. Hän ei osannut salata tunteitaan, vaan ilmaisi ne huonetoverilleen Sussulle. Mutta Sussupa ei ollenkaan ihastunut.

-- No, jopa otti, hän vain alkoi harmitella, kun rakastuukin nuoreen, sievään herrasmieheen! Vai se nyt se oli sinunkin lorusi loppu!

-- Ei, se on vasta alku, nauroi Leeni. -- Ja nyt minä menen rippikouluunkin.

-- Ohoo, vai jo tuli Jumalakin mieleen! No niin, eihän ilman sitä pääse vihillekään, joka vihille pääsee.

-- Ettekö luule minun pääsevän, kysyi Leeni.

-- Miks'ei, mutta et tämän herran kanssa. Se pettää sinut, kuin harakan.

-- Se on vale! Kuinka te uskallatte tuolla lailla solvata? Hän on niin hyvä ja hieno ja on sanonut kunnioittavansa minua. Ja sitten -- -- --

-- No?

-- Hän ei ole vielä edes suudellutkaan minua ja tuskin hän sitä koskaan tekeekään.

-- Ei taida edes hääpusua antaa! Onpa se hienotunteinen miehiään, mistähän se on kotoisin?

Leeniä harmitti Sussun ivailu ja hän muuttui pisteliääksi.

-- Kuinka te, vanha ihminen, viitsitte olla noin kade? Olisiko se nyt niin ihme, jos minä saisin miehen, vaikka te olettekin jäänyt ilman?

-- Suurempiakin ihmeitä on tapahtunut, nauroi Sussu hyväntahtoisesti. -- Maailmassa on naitu miljoonia naisia, vaikka minä olenkin jäänyt ilman. Älä ajattele, hyvä lapsi, että minä sinun onneasi kadehdin. Toivoisin, että saisit pitää sen niin ehjänä, kuin suinkin. Mutta minä olen vanha ja kokenut ja minullakin oli kerran nuoren, turmeltumattoman ehjä rakkaus. Se meni sirpaleiksi ja haudattiin lokaan.

-- Mutta se, jota te rakastitte, ei ollutkaan kunnon mies, väitti Leeni.

-- Kuinka sinä luulet, että minä muuten olisin häneen luottanut, ellei hän olisi ollut kunnon mies? Ei, hän oli paras, kaunein, urhoollisin ja jaloin mies maailmassa, eikä hänessä ollut yhtään vilppiä.

-- Miten sitten lempenne on lokaan haudattu?

-- Näes, neuvoi Sussu, vasta sitten, kun hän oli minut pettänyt ja hyljännyt, huomasin, ettei hän ollutkaan maailman kunniallisin mies.

-- Mutta Ylistö ei olekaan mikään petturi -- -- --, ja minä en anna pettää itseäni.

Sussu hymähti. Hän ei enään koskaan väittänyt vastaan, kun Leeni kehui rakastettuaan tai puhui rakkaudestaan. Hän kuunteli vain kärsivällisesti nuoren tytön lapsekasta rakkauden lavertelua. Miksipä riistäisi hän sitä lyhyttä onnen aikaa, jota seuraa pitkä, pitkä, iloton elämä, ajatteli Sussu.

Mutta eräänä yönä, kun Leeni palasi teaatterista, -- hän oli siellä ollut Ylistön kanssa, hän tarttui Sussua kaulasta ja itki. Sussu ei kysynyt syytä, silitteli vain Leenin sysimustia hiuksia.

-- Minä olen niin onneton, niin onneton, etten tahdo, enkä jaksa elää, alkoi Leeni vihdoin itkun seasta sanoa. -- Sussu, minä tahdon kuolla!

-- Niin, niin, lapseni, parasta taitaisi olla, että kuolisit. Elämä on niin kolkkoa.