Part 7

-- Voinhan koettaa. -- Tohtorinna kutsui Leenin sisään. -- Leeni, alotti hän suoraan asiansa, etkö haluaisi lähteä jälleen maalle, vaarisi luo, joka ehkä hyvinkin kaipaa sinua.

-- En!

-- Miksi et?

-- En, vastasi Leeni jälleen ja aikoi lähteä.

-- Odota!

Leeni jäi kynnykselle. Vallaton, musta hiuskiehkura oli valunut otsalle ja silmissä liikkui vaihtelevia ilmeitä. Kaupunkilaispuku sopi hänelle hyvin.

-- Eikö sinun ole yhtään ikävä vaariasi, kysyi tohtorinna.

-- On.

-- Miksi sitten et tahdo mennä hänen luokseen?

-- Näkihän tohtorinna jo minua tuodessaan, että minun oli ikävä vaaria, miks'ei tohtorinna silloin kehottanut minua jäämään. Sitäpaitsi onkin vaari nyt ruokolla, ei hänen luoksensa enää pääse.

-- Katso, jatkoi rouva, minä antaisin sinulle vähän rahaa -- -- -- ja voisithan palvella maalla -- -- --, näes, tämä suuri kaupunki ei oikein sovi nuorelle tytölle. Maalla on parempi.

-- Onhan täällä kaupungissa paljon nuoria tyttöjä, Leeni virkkoi, -- enkä minä pyydä tässä paikassa olla, kyllä minä aina palveluspaikkoja saan.

-- Älä ole vihanen, Leeni, pyysi tohtorinna, en minä sitä sillä sanonut, että sinun muuttaa pitäisi. -- --

Leeni ei jäänyt kuuntelemaan, mitä tohtorinnalla olisi ollut sanottavaa. Hän juoksi keittiöön ja alkoi itkeä. Iida, kyökkipiika lohdutti häntä.

-- Niinkuin ei Helsingissä paikkoja saisi parempiakin. Eihän sinun, Leeni, siltä tarvitse maalle mennä että tästä paikasta muutat. Mokomaakin kitupiikki herrasväkeä, eivät edes kertaakaan teaatteriin kustanna.

-- Oletko sinä ollut useinkin teaatterissa, kysyi Leeni, joka Helsingissä ollessaan ei vielä ollut käynyt missään huveissa.

-- Olen, uhosi kyökkipiika, minä olen satoja kertoja käynyt teaatterissa ja tansseissa. Jopa sinäkin kerran pääsisit teaatteriin, niin ihmettelisit itsesi pilalle. Siellä kun näkee edessään oikeita vuoria, metsiä ja järviä, maita ja taivaita ja kuulee ukkosen jyrisevän ja salamoivan. Hyvänen aika, miten se on mahtavaa ja suurenmoista. Siellä näkee tapauksia aivan luonnollisina. Miten rakkaudesta saadaan kärsiä ja kaikkea. -- --

-- Voi, jospa minäkin pääsisin, huokaili Leeni.

-- Miks'et pääse, jos vaan tästä paikasta pois lähdet.

Leeni teki kyökkipiian kanssa päätöksen. Samana iltana sanoivat he molemmat itsensä irti.

Tohtorinna ei tahtonut Leenille antaa päästökirjaa muuten, paitsi että Leeni lähtisi maalle.

-- Maalle minä en lähde, sanoi Leeni päättäväisesti. -- Sitä varten en sieltä ole tänne tullutkaan.

-- Mutta jos minä lähetän sinut maalle, uhkasi tohtori. -- Minulla on siihen oikeus, kun olen sinut tänne tuonutkin.

Leeni punastui.

-- Minä en ole mikään nyytti, jota niin vaan saa tuoda ja lähettää, hän sanoi ääni värähdellen. -- Kun minä olen köyhä, jonka työllänsä pitää itseään elättää, niin saan kai itse valita olinpaikakseni sen, missä helpoimmin voin ansaita.

-- Jää sitten meille, pyysi rouva, minun on vaikea laskea sinua muualle.

-- En jää! Minä en tahdo olla kenenkään tiellä!

-- Mutta sinulla ei ole papinkirjaakaan täällä.

-- Tuskin sitä on sielläkään, sanoi Leeni, ei minua pappi ole ristinyt.

* * * * *

Paikanvälitystoimiston omistaja, vanha, lihava, juoponnäköinen rouva tarkasti Leenin kasvoja ja vartaloa enemmän, kuin todistusta, jonka tyttö hänelle antoi.

-- Mistä olette kotosin, hän kysyi karkealla ja pöhöllä äänellä, joka teki Leeniin ilkeän vaikutuksen.

-- Aartolahdelta, vastasi Leeni hiljaa. --

-- Puhukaa kovempaa, käski rouva. -- Minä en pidä kuiskuttelusta. Ihmisen pitää esiintyä reilusti ja ylpeästi, vaikka räsyt kintuissa roikkuisi. No, mistä olet kotosin? Minun tapani ei ole teititellä lapsia.

-- Aartolahdelta.

-- Hm! Missä se on?

Leeni ei osannut selittää. Hänellä ei ollut mitään käsitystä maantieteestä.

-- Onko se Suomessa, vai Indiassa? -- Rouva nauroi kurkun täydeltä omalle sukkeluudelleen.

Leeni ei vastannut mitään. Häntä hävetti seisoa keskellä lattiaa kädet suorina sivuilla ja häntä harmitti rouvan ivailu.

-- Sinä et taida tietää, jatkoi rouva, missä India on. Se on toisella puolen maapalloa, mutta samapa se, missä India on. Sinä haluat kai paikkaa, niinkö?

Rouva aikoi nousta ottamaan hyllyltä kirjaa, johon olisi merkinnyt Leenin nimen, mutta horjahti ja putosi jälleen istumaan. Hän oli juovuksissa. Toisen yrityksen jälkeen hän pääsi ylös, tyrkkäsi tuolin kolisten syrjään ja hoiperteli hyllyn luo, missä oli joukko likasia kirjoja ja papereita. Sieltä hän otti pitkänomaisen, kovin tahraantuneen kirjan, toi sen pöydälle, istua romahutti jälleen ja kohottaen rinnan kohdalta korsettiaan alkoi käännellä lehtiä.

-- Jaa, mikä sinun nimesi olikaan?

-- Leeni,

-- Sukunimi?

-- Aliinantytär.

-- Leeni Aliinantytär, se nyt ei ole oikein sopiva nimi, koeta keksiä itsellesi oikea sukunimi, se kuuluu asiaan. Minkälaista paikkaa haluat?

-- Samahan tuo on.

Rouva tarkasteli jälleen Leenin kasvoja ja vartaloa.

-- Sinä olet peräti soma tyttö! Etkö haluaisi hotelliin. Minä tunnen erään hotellin rouvan, joka tarvitsee piikaa, tiskerskaa juuri nyt. Hän on oikein kiltti rouva. Tahtoisitko sen paikan?

-- Samahan tuo on.

-- Jaha. Voit tulla huomenna samaan aikaan jälleen tänne. Ole hyvä, sisäänkirjoitus yksi markka!

Leeni laski ainoan viisimarkkasensa pöydälle ja odotti loppua takaisin.

-- Jaha, siis huomenna, toisti rouva huolimattomasti ja pisti rahan laatikkoon.

Leeni ei kehdannut pyytää neljää markkaa takaisin.

Kadulle päästyään häntä alkoi kaduttaa, ettei ollut pyytänyt rahaansa pois. Sitten kadutti, että oli mennyt koko paikkaan. Huomenna hän ei enää menisi. Leenin tuli haikea ikävä tohtorinnaa. Hän päätti huomenna mennä tohtorinnan luokse takasin ja pyrkiä jälleen hänen palvelukseensa.

Iida, tohtorin herrasväen entinen kyökkipiika oli toimittanut Leenin asumaan sisarensa luo, joka oli työmiehen vaimo. Asunnon emäntä tuli kovin iloiseksi, kun sai kuulla, miten Leenin oli onnistunut. Oli ilta ja mieskin oli kotona.

-- Katsohan, mikä onni tuota tyttöä potkii, puheli vaimo miehelleen, -- kun pääsee hotelliin palvelemaan. Jos sellaisissa paikoissa pääsee rouvansa suosioon, niin voipa vielä kohota puhvettineidiksikin. Voi se niinkin veikeästi käydä!

-- Kyllähän siihen virkaan nätillä naamalla päästään, myönsi mies. -- Annathan minullekin sitten ryypyn, jos satun pennitönnä olemaan?

-- En minä taida sentään mennäkään koko paikkaan, kaihtoi Leeni, minusta tuntuu niin vastenmieliseltä. Se rouvakin oli juovuksissa.

-- Herran takia, siunasi vaimo säikähtäen, vai et menisi, vaikka hotelliin pääsisit. Mitä sinuun kuuluu paikanvälitysrouvan juoppous. Kiitä onneasi, kun niin hyvän paikan saat! Et taitaisi nielaista, vaikka valmiiksi paistettuna saalis suuhusi lentäisi?

-- Mutta kun se tuntuu niin vastenmieliseltä, esteli Leeni. -- Ja eiköhän Helsingistä muita paikkoja saane?

-- Vastenmieliseltä, toisti vaimo. -- Luuletko sinä olevasi niin arvokas henkilö, että oikein mielen ja omantunnon mukaan voisit elämäsi asettaa? Piika, kuin piika! Sen vaan sanon, että katua saat, jos et nyt onnen koukkuun tartu!

-- Anna tytön itsensä tehdä, niinkuin parhaaksi näkee, sanoi mies. -- Älä mene houkuttelemaan. Jos vielä turmioon joutuu, niin sinua syyttää!

-- Syyttäköön, jos niin kelvoton on! Ja mikäpä ihmistä turmioon vie, muu, kuin oma itse? Turhaa luuloa, että hotellissa muka pahuus naiseen paremmin tarttuu, kuin muualla. Olen kuullut, että nunnaluostareihinkin on paha päässyt, vaikka siellä aina Jumalaa rukoillaan. Tapetuita lasten luita on löydetty permantojen alta. Muuten minä tunnen monta naista, jotka ovat hotelleissa palvelleet ja mikä niitä vaivaa? Henrikssonska esimerkiksi.

-- Tunnen minäkin monta kapakkanaista, nauroi mies. -- Samaa hameväkeä ne on ne, kuin muutkin. Minä viisi välitän teidän puuhistanne. Tuo sinä, minun hilssuni, puuroa ja silakkaa pöytään, pöyhi sänky pehmoseksi, että pääsen nukkumaan ja kessahda itse viereeni, niin elämä on kuin silkkiä!

-- -- -- Myöhään iltaa valvoivat vaimo ja Leeni. Vaimo kertoi, miten viehättävää hotellissa olo on ja miten paljon siellä voi ansaita. Leenikin innostui. Toisaalta kuvaili vaimo, kuinka kurjaa köyhän, naidun naisen elämä oli, miten vailla kaikkea, mikä elämän tekee hyväksi ja miellyttäväksi. Kymmenen vuotta hän oli ollut naimisissa, mutta koko sillä ajalla hän ei ollut saanut muuta, kuin kaksi pumpulista hametta. Vanhoilla, tyttönä ansaituilla vaatteilla oli täytynyt tulla toimeen. Nekin alkoivat hajota ja uusia ei ollut tiedossa.

Leeniä kauhistutti sellainen kohtalo.

Mies nukkui sängyssä ja kuorsasi pitkään ja raskaasti. Sen nenä tuhisi ja alahuuli oli vetelästi lerpallaan. Likaset, paikatut verhot peittivät akkunoita ja mustaksi maalatun, kuluneen piirongin päällä oli harmaalta heijasteleva peili. Suuri, värjätty ruohovihko oli kummallakin puolen peiliä. Toinen vihoista oli hopean värisessä lasivaasissa, mutta toisella oli astiana nokaton teekannu. Seinässä oli vinollaan iso, käsin maalattu taulu esittäen rusakanmyrkky-viherijäistä kenttää, jonka keskellä uljas valkonen linna kohoutui. Kentällä, linnan pihassa oli plonningin sininen lammikko ja siinä uiskenteli perätysten kahdeksan lumivalkoista joutsenta. Lammikon vieressä oli punakantinen kaivo ja kaivon kannella katoliikin papin pukuun puettu mies kädet leveellään. Oikean käden peukalosta roikkui suunnattoman suuri vesitiinu. Taideteosta ympäröi kulunut, paikottain lohkeillut, kullattu kipsiraami. Huone tuntui kostealta ja kylmältä.

Vaimo riisui yltään vaatteet, kävi maata miehensä viereen ja nukkui heti.

Leeni valvoi, uni pysyi kaukana. Tulivat mieleen mummu ja vaari. Siellä niiden luona oli ollut niin lämpöistä ja kaunista. Aurinko oli aina paistanut sisään pienestä akkunasta ja kello oli tikuttanut rauhaa. Vaari ja muori olivat nukkuneet pehmeästi ja tyyneesti.

Nyt oli hän yksin, turvatonna ja huominen päivä kuvastui kauhistuttavana mieleen. Hän olisi halunnut pois, jonnekin kauas. Vihdoin hän nukkui ja näki unta vaarin ja muorin mökistä. -- -- --

Kun Leeni aamulla raotti silmiään, näki hän vaimon kyykkysillään uunin ääressä tihrailevan ja äkäilevän kahvipannun kanssa. Mies kääri likasia räsyjä jalkainsa ympäri ja kiroili, kun ne eivät tahtoneet mennä saappaisiin. Huoneeseen tuli haikua ja outoa, tuoretta lämpösen tihkua. Leeni painoi silmänsä jälleen kiini ja oli nukkuvinaan.

-- Nouse ylös, Leeni, sanoi vaimo pitäen höyryävää kahvikuppia Leenin nenän alla. -- Nouse ylös, tänään sinä olet viimeistä päivää meillä.

-- Eihän se ole sanottu, vastasi Leeni, tokko se huoliikaan minusta.

-- Hui, hai, mitä sinä puhut! Kyllä se sinut huolii! Sinä, joka olet noin kaunis ja mukava! Ja sanopa minun sanoneeni, että vielä sinulle onnen päivä koittaa! Sinä voit vielä päästä herralle vaimoksi! Hotelleista usein naidaan nättejä tyttöjä!

-- Älkää nyt -- --!

-- Ole sinä vaan! Kyllä minä tiedän! Ja jos vaikka vain näön vuoksi pysyttelet puhtaana, niin sitä parempi.

-- Olkaa nyt siinä, -- -- -- kukapa minusta, köyhästä tytöstä!

-- Herratko olisivat mielestäsi niin kollomaisia, että rikkautta naisivat! Oo nej!

Leenistä tuntui vaimon puhe hyvältä. Se rohkasi häntä ja erinomasella huolella hän pukeutui lähtiessään paikanvälitystoimistoon.

Hotellin rouva oli jo odottamassa, kun Leeni tuli sisälle toimistoon. Hän oli pitkä, paksu, rintava ja hyvin ylpeän näköinen. Hän katseli tarkoin Leeniä ja puhui toimiston rouvan kanssa ruotsia. Leeniin hän teki kunnioitettavan, hiukan pelottavan vaikutuksen.

-- Osaatko sinä ollenkaan serveerata, kysyi hän Leeniltä murteellisella suomenkielellä.

-- En, vastasi Leeni syvään niiaten. --

Rouvaa näytti miellyttävän tytön niiailu, sillä ystävällisemmällä äänellä hän kysyi:

-- Voisitkohan sinä oppia serveeraamaan?

Leenin mieleen tuli Suntion Liisan neuvo.

-- Voisiko rouva opettaa minut mielensä mukaiseksi, hän niiaten sanoi. -- Kyllähän siitä on rouvalle liika paljon vaivaa ehkä, mutta kyllä minä koettaisin nöyryydellä ja kuulijaisuudella palkita rouvan vaivat!

Leeni oli voittanut.

-- Minä opetan tytöstä puhvettineidin, sanoi hotellin rouva ihastuneena. -- Hän on kaunis tyttö ja hänellä on taipumusta hienouteen -- -- --.

Ihastuneena asioiden sujuvasta käynnistä päätti Leeni mennä entiseen palveluspaikkaansa uhmailemaan -- -- --

Hän oli tohtorinnalle luvanut käydä silloin tällöin itseänsä näyttämässä. Mitähän tohtorinna nyt sanonee -- -- --!

Mutta tohtorinna näyttikin aivan kuin pelkäävän häntä, kun hän oli kaiken kertonut. Ja tohtori itsekin tuli keittiöön, mutta ei ollut ollenkaan ystävällinen, kuten ennen. Katsoi vaan tuikeasti silmiin ja sanoi: vai niin pitkälle sinä jo olet joutunut! Kapakkaan siis! Sitten poistuivat he molemmat.

Kyökissä oli Iidan sijalla, joka aina oli ollut hyvä hänelle, vanhanpuoleinen häjy ja ruma ihminen. Se alkoi kaiken lisäksi torua:

-- Kehtaatkin vielä tulla herrasväelle itseäsi näyttelemään, tuollainen! Hyi, häpeä silmäsi puhki! Lapsikin olet vielä ja jo tuollaiseksi heittäydyt!

Keittiön ovelle ilmestyi pari hyvin nuorta neitiä ja joku nuori herra. Leeni oli näkevinään heidän kasvoillaan pilkallisen ilmeen. Hän olisi lähtenyt pois, mutta ei kehdannut. Hän tunsi häpeävänsä ja tahtoi jollakin lailla korjata mahdollisesti tehtyä häpeän työtä.

-- Itsehän tohtorinna minua käski täällä käymään, hän sanoi palvelijalle, enhän minä muuten olisi tullutkaan.

-- Mistä tohtorinna tiesi, että sinä tuollaiseksi votakaksi itsesi heität, sanoi palvelija raa'asti.

-- Olenko minä votakka, häh!

Leena kiljahti ja ylös kimmahtaen astui hän palvelijaa kohden.

-- Herra Jeesus, kirkasi palvelija. -- Älä tule lyömään!

Tohtori ja tohtorinna ilmestyivät ovelle ja utelijoita kasvoja näkyi heidän takanaan. Mitä, mitä, mistä on kysymys?

Leeni oli hämmästyneenä vetäytynyt oven suuhun.

-- Kun tuo tyttö aikoo tulla päälle ihan, selitti palvelija.

-- Minkä tähden, kysyi tohtorinna.

-- Kun minä neuvoin sitä ihmisiksi elämään, enhän sitä pahalla tehnyt.

-- Vaikka haukuitte minua votakaksi, puolusteli Leeni. -- Mitä minä olen teille tehnyt, että -- -- --

-- Tämä ei ole mikään kapakka, keskeytti tohtori ja aukaisi keittiön oven.

Leeni pujahti siitä ulos -- -- --

* * * * *

Illalla maata mennessään alkoi tohtorinna puhua miehelleen päivällisestä tapauksesta.

-- Minusta tuntuu, sanoi hän, kuin olisin syypää tuon tyttöparan kohtaloon. Miksi pitikin minun tuoda hänet Helsinkiin.

-- Ellet sinä olisi tuonut häntä, olisi hän tullut yksin, sanoi tohtori. -- Hän on yksi niitä, jotka ovat ikäänkuin määrätyt kulkemaan paheiden häpeällistä rataa.

-- Mutta jos hänelläkin olisi ollut hyvä kasvatus, niin ehkäpä olisi hänkin nyt hyveiden rataa kulkemassa, tai jos ei juuri sitäkään, olisi hän ehkä säilynyt julkisilta paheilta.

-- Niin, se olisi ehkä niin, mutta mitä me voimme sille, että elämä nyt kerta kaikkiaan on sellaista, kuin se on. Minä muistan tapauksen nuoruuteni ajoilta. Kun ensi vuottani lueskelin yliopistossa, asuin Merikadun varrella ja akkunastani oli laaja näkö-ala merelle. Lukujeni lomassa en muuta tehnyt, kuin katselin ulos etäisyyteen. Talviöinä oli tähtitaivas masentavan suuri ja aamuin, kun aurinko nousi, kimalteli jää. Siellä syntyi herkkään ja suruista vapaaseen mieleeni unelmia. Olisin tahtonut, että koko maailma olisi tullut tuntemaan sen majesteetin, joka kaiken on luonut. Ja kun kaupungilla katselin sotilasparaadia ja kuulin kunnialaukauksia tykeillä ammuttavan, niin ihmettelin, miten ihmiset saattoivat noin tökeröllä tavalla kunnioittaa suuruuksiansa! Minusta tuntui, kuin olisin vain minä yksin käsittänyt ihmisten turhamaisuuden. Niihin aikoihin nauroin sille, että edistys ja tietokin ja valistus suljetaan kaavoihin ja muotoihin ja että kaiken sivistyksen alla ja takana oli vain halpoja epäjumalia. Tietojen mahdollisuus tuntui niin äärettömän suurelta -- -- -- No niin! Akkunani alla oli kallio ja siinä työn puutetta kärsivät miehet tekivät hätä-aputöitä, hakkasivat sepelikiviä. Niitä oli paljon kaiken talvea, mutta huomiotani vetivät erityisesti puoleensa pari vanhaa ukkoa, näöltään noin seitsemänkymmenistä. Eräänä pyrypäivänä, kun tuuli kiidätti lumipilviä pitkin meren jäätä ja taivaan rannalla näkyi jäätä murtavien laineiden kuohuja, istuin jälleen ja ihailin. Silloin näin, miten toinen vanhuksista pisti sanomalehteä niskaansa estääkseen pyryn tunkeutumasta takin alle -- -- --. Tuli mieleeni, että jos nyt avaruuksien ja luonnonvoimien Herra vaatisi tilille minut, hänen suuruutensa tuntijan ja käsittäjän, niin mitä sanoisin? Jos hän kysyisi: missä on veljesi, niin kehtaisinkohan vastata: se hakkaa sepelikiviä akkunani alla. -- -- Niin, vaimoni! Mitä me voimme tehdä? Emme mitään!

-- Mutta ajattele, jos todellakin niin olisi, että Herra joskus ilmottaisi meille, että veljemme veren ääni huutaa hänen luoksensa!

-- Siihen, hyvä ystävä, ei ole muuta vastausta, kuin olenko minä veljeni vartija.

-- Mutta jos me olemme syypäät Leenin turmioon?

-- Tjaa! Kukapa sitä tässä maailmassa tietää? Helsinki on täynnä kevytmielisiä ihmisiä, missähän syy sitten lieneekin. Sanotaan syyn olevan yhteiskunnallisissa oloissa. Kai se niin lienee, mutta on siinä ihmisen eläimellisyydelläkin osansa. Koira ei kärsi vertaistaan, mutta uhrautuu kyllä ihmisen hyväksi. Ihminenkin mieluisammin hellii koiraa, kuin toista ihmistä. Jos meren ranta olisi yhtä täynnä kodittomia koiria, itkisi moni helläsydäminen nainen itsensä kuoliaaksi ja koko kaupunki olisi touhussa asian auttamiseksi.

-- Voi, voi. Älä puhukaan enää, se on kauheaa!

-- On, on! Minä olen väsynyt kaikkeen armeliaisuuteen. Tahtoisin mieluisammin potkasta, kuin auttaa. Mikä auttaja minä olen? Auttakoot itse itseään.

* * * * *

Kun Leeni oli pujahtanut ulos tohtorin avaamasta ovesta, meni hän asuntoonsa ja tehden itsensä kipeäksi pani maata ja oli nukkuvinaan. Siinä hän sitten mietti.

Hän mietti kostoa tohtorille, tohtorinnalle ja ennen kaikkea piialle, johon hän tiesi parhaiten pääsevänsä käsiksi. Hurjia, mielettömiä oli koston suunnitelmat, mutta ne lauhduttivat vihaa, joka poltti hänen sydäntään. Kun hän vihdoin todenteolla nukkui, oli uni jo tyyntä ja rauhallista. --

Aamulla oli hänen mielensä sairas. Hän tunsi väsymystä elämään, kaikkeen.

Hänen oli kalvava ikävä Aartolahdelle. Hän ikävöi paikkoja ja paikkakuntalaisia, enemmän kuin vaaria. Vaaria oli Leeni ikävöinyt hiljaa päivästä päivään, mutta nyt oli kaipaus rajua, rintaa repivää -- --. Pajulampi, pieni, vihertävä metsäjärvi välkkyi puiden välistä. Se näkyi navetan katolle ja pihapihlajan oksalle. Niityn vieritse, läpi viidakon, poikki metsien ja marja-ahojen kulki polku Anni-tädin mökille. -- Anni-tätiä Leeni ei yhtään ikävöinyt. -- Niskalan riihen takana oli suuri kivi, jossa joskus toisten lasten kanssa oli oltu talosilla ja riihen nurkkaa pitkin oli helppo päästä katolle, jossa leikittiin taivasta, -- riihen sisällä oli kadotus. Kerran oli muuan tyttö pudonnut ja taittanut jalkansa ja sen jälkeen olivat aikuiset kieltäneet taivaisilla olon ja olipa Niskalan isäntä uhannut panna katolle julmat ketunraudat. --

Aartolahdella olivat kaikki ihmiset hyviä ja hyvää tarkoittaen ne toruivatkin, jos toruivat. Eivät tuntuneet lyönnitkään pahoilta.

Täällä ihmiset hymyten toruivat. Eivät lyöneet, eivätkä hosuneet, mutta olivat siltä niin julmia. --

Niin kulkivat Leenin mietteet hänen viimeisenä vapaa-aamunaan. Hän ei olisi hennonut nousta, hän olisi tahtonut yhä vain miettiä. Siinä oli uutuuden viehätystä. Ensi kerran hän sängyssä maaten ajatteli. Sänkynä oli sohvan kansi, peittona likanen miehen takki, huone oli kylmä ja haiseva, mutta sanomattoman hyvältä tuntui siltä loikominen yläällä oloon verraten. Jos hän olisi rikas, pitäisi hän itsellään pienen, hyvin lämpösen kamarin ja siellä hän aina, aina vain lojuisi. Vaarin hän ottaisi luoksensa ja teettäisi vaarille uudet vaatteet.

-- Etkö aijokaan nousta koko päivänä, vai miten, kysyi vaimo.

Leeni säpsähti. Mustana aukeni maailma hänen eteensä. Häntä värisytti, kun hän pukeutui.

-- Ethän minua unohda, puhui vaimo jälleen, kun Leeni jo valmistui lähtemään. -- Sinusta tulee pian hieno neiti ja minä olen tällainen akka vain. Tottahan joskus muistat viinipullolla. -- Vaimon oli tapana salaa mieheltään ryypiskellä.

Leeniä hävetti luvata viinipullolla muistaa.

-- Saapa nähdä, jatkoi vaimo, tokko tulet enään tervehtimäänkään.

-- Tulen varmasti!

Leeni alkoi koota tavaroitaan viedäkseen ne uuteen paikkaansa, mutta vaimo katsoi ne niin turhiksi, ettei niitä kannattaisi hotelliin viedä ja pyysi ne itselleen. Leeni ei kehdannut kieltää. Tavaroiden joukossa meni muori-vainajan oma kutoma, kaunis ryijykin. Leeniä tuppasi itkettämään. Peitteessä oli vielä vaarin mökin haju ja se oli hänen ainoa muistonsa lapsuuden kodista.

Tohtorin luota ulos potkittuna, asunnossaan puhtaaksi ryöstettynä, köyhänä ja katkerana jätti Leeni hyvämaineisen maailman ja meni hotelliin palvelemaan. Hän ei ollut silloin vielä viittätoista täyttänyt.

2.

Eri vuorokauden aikoina näyttelee Helsinki eri puolia elämästään.

Varhaisena talvi-aamuna on kaupunki hiljanen, raukea ja puhdas. Kivimuurit seisovat suorina riveinä kahden puolen katuja kilpaillen komeudesta. Yksi pääsee yhtä kerrosta korkeammalle, kuin toinen, mutta toinen työntää ylös torneja ja huippuja. --

Sitä myöten, kuin aurinko ylenee, vilkastuu liike. Se alkaa yksinäisistä, totisen näkösistä miehistä, jotka lakasevat lunta katukäytävistä ja jatkuu senjälkeen maalaiskuormiin ja lihaviin tori-eukkoihin.

Kaupunki saa eloa. Yhä loistavammaksi, raittiimmaksi ja terveemmäksi se muuttuu. Nuoria, punaposkisia palvelustyttöjä ja vakavia rouvia ja emäntiä kiiruhtaa torille, missä kaikensäätyiset, -ikäiset ja näköiset ihmiset keskenään asioitaan toimittelevat. Siellä kinastelee hieno rouva viidestä pennistä luutamummon kanssa, siellä pitkä pojanluikero kauppaa komealle, lihavalle herralle ehtakultaisia kellonperiä seitsemälläkymmenellä pennillä ja ontuva italialainen maalaistytöille paperiruusuja.

-- Tietääkö rouva, sanoo luutamummo puolustaen tavaransa korkeata hintaa, että ennenkuin tällaisen luudan saa valmiiksi, niin jo siinä pitää toinenkin hyppy hypätä. Varpuja ei saa ottaa, kuin penikulmien takaa ja sittenkin sydän kurkussa, että milloin sattuu toisen maalla olemaan.

-- Onko sulia sitten omaakin maata, kysyy toinen mummo ivallisena.

-- Ei niin, myöntää edellinen.

-- Kymmenen penniä saatte, ei enempää, tinkii rouva.

-- Olkoon menneeksi. --

Rouva etsii luutien joukosta paraan ja poistuu. Eukot mutisevat.

Liha- ja voikuormien ääressä on tungosta. Pyylevä, punakka rouva kääntelee ja haistelee vasikan päätä, moittii laihaksi ja ostaa viereiseltä myyjältä sian sorkat. Toinen ostaja, laiha, silmälasinen, töyhtöniekka nainen maiskuttelee suutaan mehevien voikimppujen ääressä. Tuon tuostakin hän pistää mustan sormikkaan rikkiöimestä esille likasen, luisevan sormen, ottaa kynnellään rippusen voita kuormasta, maistaa, nyrpistää nenäänsä ja jatkaa tutkimustaan eteenpäin pitkin riviä. Nuori, kirkassilmä neitonen kulkee huoletonna yli torin. Hän ei osta mitään. Hän tuskin tietää, että tori on täynnä elukoiden päitä ja sisuksia. Ruoan hän saa valmiina pöytään, eikä hän kysy, mistä mamma sen on laittanut, kunhan se vain on maukasta. Odota, neitonen! Sinulla on edessäsi pitkä elämä. On edessäsi lempi ja oma koti. Pian sinäkin saat haistella vasikanpäitä ja käristää sian maksoja. -- --

Satumaisen nopeasti tyhjenee tori kahdentoista jälkeen. Kojut katoavat, kuormat lähtevät koteihinsa. Joukko miehiä ja naisia lakasee pois ruoan jätteet. Joku yksinäinen, risanen ukko keräilee likasia, verisiä luita pussiinsa. --

Elämä on siirtynyt esplanaadille, kaupungin sydämeen. Kahdentoista jälkeen on siellä hyvä tilaisuus tutustua helsinkiläis-ihmisten muotoihin.