Part 6
-- No niinhän minä teinkin. Minä sylkäsin ja sanoin: hävetkää toki silmänne leuhki, kun vanhaa naista pilkkaatte. Olettepa tekin koreita papin alkuja, vai mitä syötinkejä teistä tehdään! Viekää toki ihmisyytenne Oljosen sioille, kun se noin rumaa on ihmisten ilmoilla ja älkää minulle kelvottomuuttanne näytelkö, ei se minua ollenkaan ilahuta. Sanoin ja sylkäsin vielä kerran yhtä mokomaa. Voi sun vietävä, vai alkavat ne meitä opettaa! No jos kaikki herran alut ovat samallaisia, kuin ne itseään näyttelevät poikaset, niin eihän kunniallinen nainen saa mitään rauhaa. Parasta on, etteivät pistä nokkaansa minun mökkiini! Panisivat ennen minut opettamaan heidän lapsilleen, miten vanhoja ihmisiä kohdellaan, -- siinä!
-- Herrojen lapset ovat ristillisen kurin puutteessa, sen minäkin olen tullut huomaamaan, sanoi Jussin Anna.
-- Olkaa jo rällättämätä, että Suntion Liisa saa kertoa, miten ne siunatut herrat ovat päättäneet meitä opettaa, kielsi Sepän Iida.
-- Juu, jatkoi Liisa, ne aikovat tehdä köyhien lapsista hienoja, että ne lakitta päin osaisivat kumartaa herroille ja kaiketi he sitten opettavat teidät syömään hienoja ruokia.
-- Jaha, sohaistako, jossa on sotkettua lihaa, kananmunaa, vehnäkorppua ja maitoa yhdessä -- -- --. Eliinaa puistutti.
-- Entä hattu? Määrätäänköhän hattu, luuri ja silmälasit, tiedusteli totinen Sepän Iida.
-- Ja opetetaanko makaamaan puoleen päivään, kysyi Anna.
-- Hei, akat, innostui Hiskian Eliina, jahka minä olen oppinut hattua pitämään ja sianrasvassa keitettyä munaa syömään, niin minäpä en päivää sano muille, kuin itseni näköisille.
-- Koska he sitten alkavat, kysyi Anna.
-- Syksyllä, kuulema. Laittavat kai oikean koulun Oljoon ja rouva lähettää kaupungista opettajan.
-- Vai syksyllä. No ensi työkseen ne alkavat vilulla tappaa, niillä kun pitää aina olla ikkunat auki.
-- Kyllä sitä kylmässäkin elelee, lohdutti Hiskian Eliina. -- Sitten minäkin keitän kermaan mannaryynipuuroa ja panetan suolatonta voita puuron silmään. Kelpaa sitä Hiskiaksenkin ojaa kaivaa!
-- Ja minä keitän särkeni siirapissa, lisäsi Anna.
-- Hyi toki, sanoi Liisa. Minua ilettää teidän mässäämisenne. Mutta kyllä minustakin siltä tuntuu, että pysyköön jokainen omissa oloissaan. Kyllä minä luulen köyhän lapsen oloonsa kelpaavan.
-- Ja pitäkööt vain huolta siitä, että omat lapsensa oppivat ihmis-tapoja, vihotteli Eliina. Ja laittakoot ensi itse itselleen ilman piikaa ruoan, vaikka rahaa on, etteivät tiedä mihin panna. Puhukoot vasta sitten, miten köyhän voisi saada hengellänsä elämään, siinä!
-- Älä ole noin vihanen, Eliina, sanoi Suntion Liisa, minä tunnen herrasväet ja tiedän, että ne ovat hiukan lapsellisia. Ei ne tarkoita niin pahaa -- -- --
-- Minä pippuria niiden tarkotukselle, ärjäsi Eliina, mutta sen minä vaan sanon, että eivät minun poikani joka vastaantulijalle hävyttömyyksiä tee, vaikkei niistä syötinkejä tulekaan.
-- Akat, kahvi on jo valmista, ilmotti Sepän Iida.
Pyykkärit taukosivat työstään ja istuutuivat tulen ympärille.
Lahden toisella rannalla on koivumetsä. Sinne oli keskustelun aikana kerääntynyt herrasväkeä katselemaan kesäistä idylliä.
Järvi oli tyyni, hienoja, hopean kirkkaita karmeita vain kulki sen pinnalla. Vaimojen ääni kuului hyvin toiselle rannalle, mutta sanoja ei erottanut. Valkoset vaatteet, joita oli levitetty kuivamaan ruohikolle ja pensaiden oksille, kuvastuivat pitkinä juovina järven vihertävään kalvoon. Heinäsirkat surisivat ja perhoset tanssivat tuoksuvien kukkien ympärillä. Elämä oli niin ihanaa metsänpuoliselta, varjoiselta rannalta katsottuna. --
Vaimot alkoivat jälleen pestä ja puhella.
-- Kyllähän elää kelpaa, kun tuon enempää ei elämänsä eteen tarvitse tehdä, sanoi Sepän Iida nyökäyttäen herrasväkeen päin. Hänen äänensä oli katkera.
-- Ole vaiti, -- Suntion Liisa koetti olla sukkela, -- pianhan pääset samallaisille päiville, kun nyt vain kerkiävät opettaa sinut syömään herkkuja ja laiskottelemaan.
-- Taitaisi käydä Iidan, kuten entisen akan.
-- Kuinka sille sitten kävi.
Sepän Anna kertoi:
-- Oli kerran akka, joka sai periä suuren, suunnattoman määrän kultarahoja. Ensin hän ei tietänyt, mitä niillä olisi tehnyt, mutta silloin joku tuttava neuvoi hänen ostamaan oikein kauniin rakennuksen, jonka ainoana maana olisi vain puutarha. Mitä semmoinen rahakas ihminen sen enemmällä maalla olisi tehnytkään, kuin mitä kelliäkseen tarvitsi. Akka teki neuvon jälkeen ja osti kauniin rakennuksen. Mutta rakennuksella ei ollutkaan puutarhaa. Ei se mitään, ajatteli akka, pianhan minä tässä joutessani puutarhan laitan. Ja kun hän oli tottunut työ-ihminen, ei hänen tullut mieleensäkään toisilla sitä teettää. Päivät pitkät hän ahkerasti kuokki, istutti ja mullitti. Hän laittoi kauniita kukka-penkkejä, puita ja ruusupensaita. Hän oli niin onnellinen rikkauksistaan, että toivoi saavansa elää ijankaikkisesti. Vihdoin oli puutarha kunnossa ja akka rupesi nauttimaan laiskan päiviä. Hän rupesi kahvipannun ääressä istumaan puutarhan penkillä. Mutta miltä se ahkeralle maistui. Jo toisena päivänä hän suuttui ja väsyi kukkien katselemiseen.
-- Miten hänelle sitten kävi?
-- Se myi pois koko paikan ja osti toisen, jossa jälleen alkoi ahertaa. Se ei tuntenut onnea missään muussa, kuin työssä.
-- Eihän muuta onnea olekaan, myönsi Eliina, vaikka enhän muuta onnea ole koettanutkaan. Arvelen vain siitä, ettei mitään valmista ihmisen suuhun lennä, vaan kaikki on kovan vaivan takaa sinne raastettava. Jos Jumala olisi tietänyt ihmisen tulevan onnelliseksi ilman toimeentulonsa eteen ahertamatta, niin varmasti olisi hän sen onnelliseksi tehnyt.
-- Miksi ei Jumala luonutkin ihmiselle kaikkea valmiiksi. Se olisi käynyt samalla vaivalla, kun sille kerran kaikki on mahdollista, ajatteli Liisa.
-- Tai olisi jättänyt koko ihmisen tekemätä, se olisi ollut kaikkein parasta.
-- Älä sinä, Eliina, enää jatka ihmisten tekoa, pisti Liisa.
-- Jaa, minäpä en olekaan yksin tekijänä -- -- --
-- Solkkaamata suutanne, siinä, vihastui Iida. Kyllähän leikkiä saa puhua, mutta pilkkaa ei, ei ainakaan sellaisista asioista.
* * * * *
Nuoren herrasväen huomio oli järven toisella rannalla kääntynyt taivaan hattarapilvistä, veden väreilystä ja lintujen näppärästä lennosta pesu-akkoihin.
-- Luonto on niin ihanaa, niin virkeää ja monipuolista, puheli silmät haikeina nuori neitonen. -- Se on kuin Jumalan runoteos, jota me pienet ihmislapset saamme tutkia ja josta saamme oppia rakastamaan elämän ja olemassaolon kaikkeutta. Jospa vain kaikki ihmiset tulisivat tuntemaan luonnon ihanuutta! Jospa runotar saisi sanallaan koskea kaikkia ahtaita rintoja! Nuo vaimot, jotka tuolla vaatteita pesevät, tuskin tietävät olevansa järven rannalla, johon ääretön taivas, vihreä metsä ja kyläkunta niittyineen kuvastuu. Tuskin kuulevat he veden loisketta, joka syntyy heidän sitä käytellessään! Minä tahtoisin niin halusta huutaa kaikille ihmisille, että maailma on ylen kaunis, niin verrattoman ihana!
-- Niin, te olette oikeassa, sanoi joku nuori herra, luonto on kaunis ja niin täydellinen, ettei ihmiskäsi kykene yhtä pientä kiveä siihen lisäämään.
-- Näettekö sitten noiden pesuvaimojen liikkeitä, miten sopusuhtaisia ja ympäristöönsä sopivia ne ovat, neitonen sanoi.
-- Luonto on täällä alkuperäistä, vastasi herra, samoin nuo vaimot. Niiden olemus on kokonaan luonnon mukaista. Ei siinä ole mitään tehtyä.
Yksi neitosista, joka talvisin kävi Ateneumissa piirustusoppia ja kutsutti itseään taiteilijaksi, oli alkanut piirustaa kuvaa pesurannasta. Kuva ei tahtonut olla oikein luonteva, eikä laisinkaan näköinen, mutta perspektiivin hän selitti olevan hyvän. Hän oli sen luonteinen, ettei hän koskaan onnistunut saamaan hyvää kuvaa itse paikalla. Hän vain valokuvasi taulun muistiinsa, josta se vasta kypsyttyään saattoi luontevana esiintyä.
Herrat kuuntelivat ihastuneina. He seurasivat silmillään neitosten siroja liikkeitä, etsivät kukkasia, pujottelivat niitä puseroiden poimuihin, heittivät jälleen pois ja repivät uusia.
Neitoset vuoroin suuttuivat, vuoroin leppyivät, hyppivät kiville ja mättäille ja säikähtelivät. Otaksuivat kuivia, maahan pudonneita oksia käärmeiksi ja menneen vuoden käpyjä sisiliskoiksi.
Kaikkien mielestä oli niin hauskaa. Elämä oli niin ihanaa vapaassa, virkeässä luonossa pitkän, rasittavan talven jälkeen.
9.
Oljossa asuva herrasväki oli kovin tyytymätön sisäpiikaansa, sillä se samoili mieluisammin metsiä tai lojui nurmikolla, kuin piti huoneita siivossa ja huolehti, että kaikki olisi ollut tarpeellisessa kunnossa. Emäntä oli jo monta kertaa ihmetellyt, miten tohtorinna suvaitsi sellaista palvelijaa ja hän kehotti tohtorinnaa ottamaan piian maalta, kaupunkilaisista kun ei ole mihinkään.
Rouva oli samaa mieltä ja antoi Suntion Liisan toimeksi hankkia sopivaa henkilöä.
Liisa kyseli kylältä. Paljohan niitä oli tulijoita, -- käsitteet suuresta maailmasta olivat viime vuosien aikana melkoisesti muuttuneet, -- mutta kaikki eivät niin vain kelvanneetkaan, sen tiesikin. Tohtorinna vaati sisäpiialtaan ei ainoastaan työtelijäisyyttä, vaan myöskin siroa ulkomuotoa.
-- Tiedänhän minä yhden, sanoi Liisa, yhden, joka on sekä ahkera, että kaunis, mutta se on vielä kovin lapsekas ja tuskin sen vaari sitä päästääkään, vaikka saanhan minä koettaa.
Ja Suntion Liisa meni Erkin mökille.
Lapsuus oli pikku- Leenalta kadonnut, kuin unelma. Muorin kuoleman jälkeen oli hänen hartioilleen tulleet kaikki ne huolet ja työt, joista vainaja häntä oli säästänyt. Kovaa oli todellisuus. Ei siinä ollut sijaa ihmettelylle ja ruunankummikin tuntui muinaiselta, menneeltä haaveilulta. Kauan oli Leenan jo tehnyt mieli pois suureen maailmaan, sinne, johon eivät kuulu yksinäiset, huokailevat tuulet. Kun Liisa puhui asiansa, joka yhdellä kertaa uhkasi aukaista satumaisen suurmaailman portit, ihastui Leena.
-- Mene vaan, sanoi vaari ottaen uunilta piippunsa ja alkaen sitä äänekkäästi imeä. -- Mene vaan, Leena, mitäpä sinä tässä olostasikaan paranet. Minäkin kuolen pian ja sinä jäät kuitenkin yksin.
-- Mutta te jäisitte niin yksin ja turvattomaksi, sanoi Leena jotakin sanoakseen. Sitten hänen tuli todenteolla ikävä vaaria. Se jäisi niin yksin ja turvattomaksi. Ehkä sairastuisi ja kuolisi jonakin pimeänä talviyönä. Ei, hän ei voinut jättää vaaria. Hän on tässä niin kauan, kuin se elää ja sitten vasta. -- -- Mutta entä jos vaari elääkin kauan.
-- Mene sinä vaan, mentävähän sinun on kuitenkin. Mikäpä minun on tässä yksin ollessani. Pääsethän ihmisiin, eikä tarvitse joutua hunningolle.
-- Mutta jos vaarin mieli on paha.
-- Mitäpä minä siitä pahottelemaan. Enhän kuitenkaan saa sinua ikääsi pitää, joka kohta kuolen. Vaari ei sanonut Leenalle, ettei hän enään kyennyt pitämään mökkiään, kun vanhat varat olivat loppuneet ja Oljon isäntä oli vuodesta vuoteen lisännyt päivätöitä. Tuskin omia töitään enään vaari jaksoi ja ensi talveksi oli hänen mentävä ruotiin. -- Mene sinä vaan, Leena, kun pääset, parempia ihmisiä palvelemaan!
-- En minä sentään taida -- -- --
-- Sinun pitää mennä, minä tahdon, sanoi vaari kovettuneena.
Leenan mieli oli hyvä, että vaari hänet pakotti menemään.
Suntion Liisan kanssa hän lähti näyttämään itseään tohtorinnalle. Matkalla neuvoi Liisa, miten piti esiintyä. Hänen piti niiata syvään herrasväelle ja katsoa silmiin puhuteltaessa, -- se näyttäisi rehelliseltä. Sitten, jos tohtorinna hänet ottaa, niin hänen pitäisi niiaten sanoa: onko tohtorinna hyvä ja opettaa minua, kun minä olen niin osaamaton ja tökerö, kyllä minä koetan sitten nöyryydelläni palkita tohtorinnan vaivat.
Sykkivin sydämin ja oudoin mielin kulki Leena Liisan rinnalla Oljoon näyttämään itseään. Liisa jatkoi neuvojaan:
-- Ole nöyrä ja tottelevainen herrasväellesi, äläkä koskaan puhu vastaan, äläkä vastusta, vaikka vääryyttäkin kärsisit ja vaikka kuinka tietäisit olevasi oikeassa. Ei köyhän auta oikeuttansa katsoa, kärsien se paraiten eteenpäin pääsee. Ja vielä toinen asia, Leena, vaikka oletkin vielä lapsi, niin sanon pahan omantuntoni takia. Sinä olet suurisilmäinen ja sysi-musta ja olisit hyvin säilynyt täällä maalla, jossa sinua pidetään rumana, mutta herroilla on toinen maku. Ne, näes, luulevat mustaa kauniiksi. Älä siis usko herrasmiesten koreita puheita ja naimatarjouksia, eivät ne koskaan piika-ihmistä nai.
He saapuivat perille, Liisa vei Leenan kyökkiin. Siellä oli kaksi palvelijaa. Toinen sekotti munaa ja korppua hakattuun, veriseen lihaan ja toinen kuori perunoita tehden hirveän paksuja kuoria.
-- Ohhoo, onpa siinä korea tyttö, kenen se on, kysyi toinen palvelijoista.
-- Siitä tulee tähän herrasväkeen piika, jos huolitaan, vastasi Liisa.
-- Lapsihan tuo vielä on, ei se jaksa tässä olla.
-- Kovaa on talonpojankin työ!
-- Mitähän Emma-ryökinä tuosta tytöstä tykkää, nauroi toinen piika, se kun ei luule muita kauniita löytyvänkään maailmasta, kuin hän.
Tohtorinna tuli kyökkiin, Leena ja Liisa nousivat seisomaan.
-- Tässä minä nyt tuon tohtorinnalle tämän tytön. Se on turvaton tyttö-riepu ja olisi siunattu asia, jos herrasväki tahtoisi ottaa sen ja opettaa siitä kunnon piian.
Leena oli hämmästynyt tohtorinnan tulosta ja vetäytynyt Liisan selän taakse. Liisa veti hänet esiin.
-- Tervehdi tohtorinnaa, Leena!
Leena rohkasi luontonsa, astui uljaasti rouvan luokse, ojensi kätensä ja silmiin katsoen sanoi: päivää!
-- Voi, voi, hätäili Liisa, kuinka sinä olet köppänä sentään. Älä nyt toki kättele! Muistatko, miten minä sinua neuvoin?
Leena punastui korvia myöten ja koetti puhua tökertää: kyllä minä sitten nöyryydellä palkitsen, kun minä olen näin osaamaton.
-- Höhlä, ärjäsi Liisa, oletko siinä! Tuskin tohtorinna ottaakaan sinua.
-- No, no, nauroi tohtorinna, tyttöä on opetettu liikaa. En luule, että hän on niinkään höhlä, kun hän vaan saa olla ja puhua, miten itse haluaa.
Nyt uskalsi Leena jo hengittää ja katsoa asiaa luonnollisemmalta kannalta. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että herrasnainen saattoi noin hyvin käsittää. Miten voisikaan tehdä aivan niin, kuin toinen käskee.
-- Tahtoisitko tulla meille palvelukseen, kysyi tohtorinna.
-- Tahtoisin.
Samassa tuli mieleen vaari ja vaarin mökki. Itku oli vähällä tulla. Hänestä tuntui, ettei hän enään koskaan saisi nähdä vaaria, ei avata porstuan ovea, eikä teljetä sitä kepillä. Keittiössä oli outo ruoan ja veden haju, kaikki oli niin puhdasta ja kirkasta, häntä tukehdutti, mieli teki pois.
-- Minä luulen, että hän on kiltti tyttö, sanoi tohtorinna Liisalle. -- Minä otan hänet mielelläni, mutta en voi ottaa ennen kuin sitten kun lähdemme Helsinkiin.
Helsinkiin! Leena ihastui. Hän pääsisi vielä vähäksi aikaa vaarin luo ja sitten Helsinkiin!
Kun hän jälleen saapui vaarin mökille, huomasi hän jälleen paljon, mitä ei ennen ollut huomannut. Mökin seinä oli kallellaan, aivan kaatumaisillaan ja porstuan katto oli rikki. Suuri, lahonut laudanpätkä oli valunut alas ja jäänyt seinää vasten roikkumaan. Navetta oli tyhjä ja ikävän näköinen ja kotipihlaja oli alkanut sammaltua.
Vaarin luona tuvassa istui Melanderin Heta, sama, joka häntä oli ollut kastamassa. Heta oli kylältä saanut kuulla, että Leenasta tulee herrojen piika ja sitä varten hän oli tullut Erkin puheille.
-- Sen minä vaan sanon, puhui Heta, että ei se onnekseen kaupunkiin lähde. Tiedän minä toki sen verran, vaikk'en paljoakaan tiedä. Eläsipä nyt Leena-vainaja, niin eipä laskisikaan se lasta suden suuhun. Hoo, hoo. En tiennyt silloin, kun ma kasteessa vein Herran eteen tuon lapsen, että siitä piti maailman luuta tulla, siitäkin.
-- Eikö Jumala mielestäsi kaupungissa olekaan sama, kuin täällä, kysyi Erkki. -- Ja minä olen kuullut Helsingissä olevan satoja pappia ja kymmeniä kirkkoja, niin ettei sielläkään pakanana elää tarvitse.
-- Pappiako Erkki pitää pirun vörmyntärinä? En minä sinuna, Leena, kaupunkiin lähtisi, kun täälläkin elää voi. Älä lähde, Leena!
-- Suntion Liisa on jo toimittanut, vastasi Leena, en kai minä enään voi purkaa.
-- Suntion Liisa, muka paras, se herrojen heiska, mikä lieneekin muualta tullut. Älä huoli lähteä! Minä olen sinut pyhästi kastanut samana yönä, kun äitivainajasi ruumiin pesin. Äitisi tuli sieltä hylättynä ja häväistynä sinua tänne synnyttämään, -- nyt syksyllä tulee siitä neljätoista vuotta, ja samoin käy sinullekin, sano minun sanoneeni.
-- Ole hörisemättä, ärjäsi Erkki, kun tuolla lailla orpoa evästelet. Mikä sinä olet ihmisen elämänkulun ennustajaksi?
-- Sen, mitä sanoin, sen sanon vieläkin, toisti Heta totisena. -- En minä Leenalle mitään pahaa toivo, sen tietää Jumalakin. Mutta minkä minä sille voin, että sydämeni on haljeta, kun ajattelen, miten kova tämä maailma on. Eikä Erkin tarvitse sitä pahastua, että minä Leenaa estin. En sitä kateudesta tehnyt.
-- Kai minä sen tiedän, myönsi vaari, mutta mihinkäpä se lapsi-rukka joutuu täälläkään, kun minä kuolen? Eikä käy päinsä parempia ihmisiä pilkata. Kun se rouva kerran on luvannut ottaa, niin mikä on mennessä? Ihmisiinhän se joutuu, eikä hukkaan.
-- Koska kerran vaarisikin niin tahtoo, puhui Heta Leenalle, että sinunkin pitää lähteä ulos avaraan maailmaan, niin mene, kai se on niin sallittu. Mutta älä ylenkatso minun sanoja, kun sanon, että maailman polku on pitkä ja pimeä. Se on kuin aava meri, jonka viitat tuuli on vienyt. Lintunen tietää ilman suunnat ja koko maailma on sen turvapaikka, mutta niin ei ole laita ihmislapsen. Mutta muista, että Jumala asuu taivaassa ja on jo ennen meidän syntymistämme määrännyt meille elämän onnen tai onnettomuuden.
Vaari huokasi. Suuret kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
Leenaan eivät Hetan neuvot mitään vaikuttaneet. Hän ajatteli kaupunkia ja kaikkea sitä uutta ja outoa, joka hänellä oli oleva edessään.
Mutta kun se aika läheni, jolloin Leenan piti matkustaa Helsinkiin, tuli hänen jälleen kova ikävä vaaria. Tuli muori-vainajakin mieleen. Tuossa oli vielä muorin lypsinkiulu, tuossa rukki, tuossa kuontalohara ja sukkula. Kaivolla oli sama ämpäri, jolla muori oli vettä nostanut, sama polku vei kaivolle, kuin silloinkin. Missähän muori oli? Kohta kuolee vaarikin. Mökki jää tyhjäksi, tai tulee joku toinen siinä asumaan. Se asuu jälleen kauan ja sekin kuolee. On ollut aika, jolloin ei muoriakaan vielä ollut ja nyt häntä jälleen ei ole. Vaikka maailma seisoisi monta sataa tuhatta vuotta, niin ei muoria enää koskaan olisi maan päällä. Kaikki ihmiset kuolevat, mutta maailma ei koskaan ole tyhjä ja kaikki ihmiset ovat tuttuja keskenään, vaikka aina uusia syntyy. Anni-tätikin oli ollut ja ollut niin hyvä -- -- --.
* * * * *
Tuli syksy. Aartolahti jäi omien kyläläistensä haltuun. Kesävieraat olivat lähteneet pois. Niiden mukana Leenakin.
Erkin mökissä asuvat uudet ihmiset, vastanainut pari, entinen piika ja renki. Vaarilta olivat he ostaneet mökin ja talous-kalut. Paljoa ei ne maksaneet, mutta paljon arvoisetkaan eivät ne olleet. Lahoja olivat niin mökki, kuin kalutkin, niinkuin niiden entinen käyttäjäkin, mutta parempiin ei nuoren parin varat riittäneet. Voimaa toki oli ja intoa. Hätävaraksi vain vanhaa ostettiin, kunnes uusia, mallikkaita ja kestäviä ennätettäisiin hankkia ja uusi, ihan uusi ja mukava mökki rakennettaisiin.
Turhaa on nuorten tulokkaiden unelma. Uutta ennättivät he vain hankkia sangon, kiulun, taikinapytyn ja kehdon, kun heille syntyi pieni poika, joka sitoi äidin pois ansiotyöstä. Seuraava vuosi toi toisen ja kolmas kolmannen, alinomaa siunasi Herra nuorta paria uudella tulokkaalla. Toiveet uuden mökin saamisesta raukesivat pian. Nuori, puutteiden kuihduttama mies paikkailee joka syksy mökin kattoa ja nurkkia, että pienokaiset siellä sisällä säilyisivät yli kylmän talven. --
Vaari on joutunut ruotiin.
Odottamaton se tapaus ei Erkille ollut, kauan hän sen oli tiennyt, vaikkei hän sitä ennen ollut ajatellut sen enempää. Olihan aivan luonnollista, että kun omat voimat loppuivat, täytyi turvautua toisten armoon, sillä kukapa pienessä mökissä suuren suuria säästöjäkään teki. Nälkää Erkin ei ollut koskaan tarvinnut kärsiä mökissään, lapseton kun oli. Ja vaikka puolet ajasta olikin mennyt maanvuokran maksuun, oli hän ollut rikaskin toisiin mökkiläisiin verraten. Uutta oli hänellä aikoinaan ollut kaikki, niin vaatteet, kuin talouskalutkin. Hyvä oli ollut elää, mutta kun rikkaus oli ollut tavarassa, oli se kadonnut aikojen kuluessa.
Oudolta sentään tuntui olo vieraan nurkassa ja tielläkin tuppasi olemaan. Ilkeältä tuntui, kun sanottiin, että kuolemaankin jo joutaisi -- --. Eipä siksi että hän kuolemaa olisi pelännyt, ei ollenkaan. Mielikin paloi jo tuonelaan, Leenan luokse, vanhan elämänkumppanin, mutta muuten vain sydäntä jääti, kun sellaista toivomusta kuuli lähimmäisten, omien pitäjäläistensä suusta. Vaikka niin hän itsekin ennen oli sanonut, kun vaivaisen näki, että kuolemaankin jo joutaisi -- -- --.
Uljas oli sen talon isäntä kirkonkylässä, johon Erkki ensinnä joutui, uljas nyky-ajan mies. Emäntä ei ollut ylpeä, vaan pieni ja hiljainen, vaalea. Antoi joskus pienokaisensakin vaarin syliin ja se oli hauskaa. Silloin tuli Erkin mieleen aina pikku-Leena -- -- --.
Muistaneekohan hän enään ukkoa? Missähän lienee pikku-Leena -- -- --.
Rengit ja piiat olivat ilkeitä ja nauroivat Erkin omituiselle huulien liikunnalle, joka tuli siitä, ettei hänellä ollut hampaita. Sanoivat vaarin käyvän jälleen lapseksi, joka rinnan asemasta huuliansa imee. Isäntä torui renkejä ja piikoja ja sanoi saman kohtalon heitäkin uhkaavan, jahka yhtä vanhoiksi pääsevät. Sitä eivät rengit, eivätkä piiat usko. Heidän suonissaan virtaa uhkuva elämän voima ja he luulevat kykenevänsä valmiista, hedelmällisestä maailmasta murtamaan itselleen onnea ja runsasta ravintoa vanhankin päivän varalle. Mutta isäntä on sivistynyt mies ja hän hymyilee moiselle uhmailulle.
Muuten käy isännän sääliksi köyhän kansan kova kohtalo, ruodille joutuminen, jossa vanha aina joutuu nuorten pilkaksi ja saa kärsiä nälkääkin monin paikoin. Hän oli ensimäinen, joka kuntakokouksessa ehdotti epäkohdan korjaamiseksi vaivaistaloa. --
Sellaista Erkkikin toivoi. Siellähän olisi toisiakin hänen laistaan, jotka ikäänkuin niitetyt ja auringon paisteessa kuivatut heinät olisivat haravoituina yhteen ja samaan paikkaan.
II.
1.
Leeni, joksi Leenaa kaupungissa oli alettu kutsua, ei kauan palvellut sitä herrasväkeä, jonka kanssa hän Aartolahdelta oli lähtenyt.
Tohtorinna tosin piti paljon Leenistä, -- häntä miellytti tytön hiljainen, mietiskelevä, hiukan tottelematon luonne ja siro, omintakeinen käytös, mutta samalla oli tohtorinna tullut huomaamaan, että tytöstä uhkasi koitua kaunotar ja se huolestutti häntä. Nuoret miehet katsoivat ihastunein silmin tyttöä, eikä rouva uskaltanut ottaa edesvastuulleen sitä vaaraa, mikä nuorella, kauniilla palvelijattarella oli perheessä, jossa asui ja kävi paljon nuoria miehiä.
Hän puhui asiasta miehelleenkin, tohtorille. Leeni oli silloin ollut heillä puoli vuotta.
-- Tuskin siinä mitään pelättävää on, lohdutti tohtori hetkisen mietittyään. -- Tyttö tuntuu minusta järkevältä naisen alulta ja jos hän on kaunis, niin hyvähän se on, hän voi saada itselleen kelpo miehen.
-- Voi, Wilhelm, älä puhu noin kevytmielisesti. Tietysti tyttö on hyvä, eikä hän omasta tahdostaan koskaan lankeisi, mutta miehet ovat niin ajattelemattomia -- --.
-- Selitäpä minulle, Elli, sanoi tohtori, mikä siihen oikeastaan on syynä, että äidit niin ajattelemattomia miehiä kasvattavat? Sinä olet valmis ajamaan turvattoman tytön pois luotasi varjellaksesi häntä onnettomuudesta ja kuitenkin käy meillä paljon miehiä ja nuorukaisia, joita täydellä syyllä voisit pitää nuorten tyttöjen viet -- -- --
-- Sitäpä varten juuri tahtoisinkin lähettää Leenin takaisin maalle, pois täältä suuresta kaupungista. Enkä minä ketään erityisesti voi epäillä, enhän minä tahdo tuomita -- --
-- Minusta, jatkoi tohtori, olisi parasta, että pitäisit hänet täällä. Missä luulet hänen olevan sen paremmassa turvassa?
-- Kotonaan, maalla.
-- Aijotko todellakin lähettää hänet maalle?
-- Sitä olen hiukan ajatellut.
-- Mutta entä jos tyttö ei tahdokaan mennä maalle?