Part 5

-- Minä olen, alkoi muori itkien tunnustaa, vuosikausia sydämessäni surrut ja huolehtinut lehmiäni, jotka Erkki on lahdannut. Olen antanut vallan epäuskolle, että niillä jos onkin sielu, kun ne niin kummasti katsovat ennen kuolemaansa ja jäävät jälestäkin päin sydäntäni vaivaamaan.

-- Niin, vastasi pappi tarttuen sairaan käteen, eläimillä kyllä voi olla sielu, eikä teidän uskonne siinä kohden ehdottomasti väärä liene, mutta syntiä se ei ainakaan ole. Itse minä uskon, että niillä on sielu ja Jumalalle otollisena pidän, että niitä sielullisiksi olennollesi katsoo ja niitä sen mukaan kohtelee.

-- Ja sitten, jatkoi Leena, olen minä ollut onneton ja vaivattu sen Aliina-vainajan sielun takia. Se oli tuon pienen tytön äiti jonka pastori äsken tässä näki. Se oli sellainen huono ihminen, joka itsensä oli pilannut maailmalla. Sitten se tuli, tänä syksynä yksitoista vuotta sitten, tänne, synnytti tytön ja kuoli synnytystuskiin. En kysynyt mitään sen sieluntilasta, muuta vain touhusin. Nyt tuntoani polttaa, tahtoneeko Herra sen sielun minun kädestäni -- --. En uskonut sen niin pian kuolevan.

-- Sielut ovat Herran, sanoi pastori, eikä meidän. Hänen tahdostaan sielut syntyvät ja hänen tahtonsa ohjaa niiden kulkua. Me olemme ihmisiä, Herran käden tekoja, mitäpä hän meiltä toinen toistemme sieluja vaatisi. Ainoastaan sitä vaatii Herra, että alastoman ja puutteenalaisen huoneesemme otamme kysymättä, kuka hän on ja kunne kulkee. Eikö teillä muuta ole, joka tuntoanne vaivaa?

-- Ei ole muuta erinomaisempaa. Tunnustan itseni kaikkiin synteihin vikapääksi. Olen rikkonut Jumalan kymmenen käskyä ja tiedän ansaitsevani helvetin ja ijankaikkisen kadotuksen, ellei Jumala minua armosta auta.

Pappi alkoi lohduttaa. Hän puhui Jumalan anteeksiantavaisuudesta ja armosta heikkoja lapsiaan kohtaan ja miten taivaallinen isä on kaiken tietävä ja kaiken käsittävä. Jos Jumala tuomitseekin, ottaa hän kaiken lukuun, yksinpä senkin, mitä tuomittava itsekään ei ymmärtäisi lukuun ottaa. Jumalan rakkaus on ääretön. Ääretön on sellainen, jolla ei ole loppua. Rakkaudella ei ole mitään loppua. Siksipä ei meidän tarvitse pelätä astuessamme tuomarimme eteen, vaan iloisin mielin, täynnä luottamusta on meidän hänen luoksensa mentävä. Hän on helvetissäkin rakkaus. Jospa joka ihminen tietäisi, kun kadotuksen liekit leimuavat hänen ympärillään, että sekin on vain rakkauden puhdistavaa tulta -- --.

Muori ei tohtinut tältä papilta ottaa rippiä, sillä tämän puheessa oli jotakin, jota hän ei käsittänyt. Kyllähän se oli kaunista, mitä se puhui ja niin olisi hänkin suonut Jumalan olevan, mutta sepä ei mahtanutkaan olla niin, koska se oli lihalle mieleistä.

Hän tahtoi puhutella rovastia. Pastori oli tullut pappilan hevosella ja meni sillä myöskin. Rovastia varten lähti Erkki lainaamaan talosta hevosta ja rekeä.

Vihdoin saapui rovastikin.

Hänen tuloansa varten oli Melanderin Heta haettu huonetta siistimään. Heta oli pessyt pöydät ja penkit, asettanut tuoreita hakoja uunin päälle ja oven eteen, pannut pöydälle valkean liinan ja liinalle postillan, virsikirjan ja uuden testamentin. Itse hän oli jäänyt odottamaan. Olihan nyt hyvä tilaisuus puhutella pappia.

-- Tuleekohan se, saapa nähdä tuleeko, oli sairas koko ajan hokenut.

-- Eihän nyt toki tulematta jää, kun kuoleva vaatii, oli Heta vastannut. -- Tietäähän pappi, sanaa tutkinut ihminen, mikä siitä seuraisi, jos laskee toisen sielun helvettiin, jos sen suinkin voi pelastaa -- -- --.

Kun rovasti tulee huoneeseen, niin istu sinä, lapsi, penkillä kädet ristissä tai ota katkismus.

Leena oli ottanut katkismuksen.

Rovasti oli pienenlainen mies, paljon lyhyempi Erkkiä, mutta mökissä hän näytti suurelta, täytti melkein koko huoneen. Heta, joka auttoi turkkia ja päällyskenkiä, kaulahuivia ja kintaita rovastilta, sai tuskin tilaa liikkua ja töyttäili auttaessaan sinne ja tänne. Kun rovasti oli päässyt päällimäisestä vaatekerrastaan, istahti hän penkille.

Heta kiidätti tuolia sänkyn viereen ja asetti tuolille tyynyn.

-- Tässä olisi rovastin tuoli, hän hätäisenä sanoi.

Rovasti istui tyynylle, tarttui sairasta käteen ja kysyi juhlallisella äänellä:

-- Miten ovat, vanha vainio, sinun sielusi asiat?

-- Huonosti, rakas rovasti, valitti vanha Leena, kovin huonosti.

-- Ho, hoo, ho, hoo, säesti Heta.

-- Kevennäpä sydäntäsi, vaimo-parka!

-- Olen syypää kaikkiin rikoksiin. Olen ansainnut kadotuksen.

-- No onko sinulla mitään erinomaista, joka tuntoasi vaivaisi?

Vanha Leena kertoi jälleen molemmat pääsyntinsä, surun teurastetuista lehmistä ja Aliina-vainajan sielusta.

-- Ihminen on suuri syntinen, alkoi rovasti, kun Leena oli tunnustanut. -- Ihminen on suuri syntinen. Helvetin on hän ansainnut. Jumala tekisi oikein, jos hän ikuisen kirouksen piinalla ihmistä rankaisisi. Ihminen on ansainnut Jumalan vihan ja kirouksen, sillä perkeleestä on se liha, jota hän päällään kantaa. Paratiisissa hän otti päällensä turmeluksen. Mutta nyt, rakas ristisisar, on tällä ankaralla Jumalalla poika, joka niin rakasti meitä kurjia, että hän jätti taivaan, ihanan taivaan, sanoi jäähyväiset enkeleille, taivaan riemulle, taivaan kullalle ja loistolle ja tuli tänne meidän kurjien luokse. Ja kuule nyt ja käsitä, sinä synneiltä rasitettu vaimo, tämän Jumalan ainokaisen pojan, Herramme Jeesuksen Kristuksen suurta ja ääretöntä uhrausta. Hän jätti taivaan, eikä siinä kaikki. Hän tuli ihmiseksi, otti orjan muodon päällensä ja oli täällä meidän keskellämme vihattuna, syljeskeltynä ja kuoli vihdoin hirmuisen ristinkuoleman. Ilman tätä Jeesuksen uhrausta ei yksikään liha tulisi autuaaksi, sillä Jumala kirosi ihmisen syntiinlankeemuksessa, mutta Jeesus otti itse päällensä isänsä vihan ihmisiin, kärsi sen rangaistuksen, jolla Jumala olisi meitä rangaissut. Nyt me olemme vapaat Jeesuksen veren ansion kautta tästä rangaistuksesta ja valmiit menemään taivaan riemuun, jos me vain uskomme ja uskossa omistamme olevamme syypäät tämän pyhän pojan kuolemaan ja piinaan. Tunnustatko olevasi syypää Jeesuksen kalliiseen kuolemaan ja piinaan?

-- Tunnustan.

-- Ja että sinä olet ansainnut ijankaikkisen helvetin piinan?

-- Tunnustan.

-- Uskotkos, että tämä pyhä veri on kyllin voimakas pelastamaan sinut helvetin piinasta?

-- Uskon.

-- Otatkos vastaan Herran armon ja lähestyt häntä nöyränä, katuvaisena, armoa rukoillen.

-- Otan.

-- Sitten minä Herran Jeesuksen palvelijana uskon sinulle sinun syntisi anteeksi.

Rovasti antoi vanhalle Leenalle herranehtoolisen. Heta oli toimituksen ajan polvillaan, kissa nukkui, Erkki piti lakkia silmillään ja pikku-Leena tuijotti koko ajan rovastiin.

-- Tuntuuko nyt helpommalta?

-- Tuntuu, vastasi sairas.

-- Tohtisitko nyt mennä Jumalan, sen ijankaikkisen ja ankaran tuomarin eteen?

-- To-tohtisin, vastasi sairas hiukan epäröiden,

-- Ole Herran rauhassa, kaikki on sinulle anteeksi annetut.

Sen vakuutti rovasti hyvästellessään. Erkki kyyditsi hänet pois.

Heta moitti pikku-Leenaa siitä, että tämä koko ajan oli tähystellyt rovastia. Kädetkään eivät niin yhtä kertaa olleet ristissä. Heta oli ollut ihan kiukkuun kuolla sitä katsellessaan!

Päivästä päivään huononi vanha Leena. Vaari saattoi tuntikausia istuskella uunin pankolla ja imeä ikivanhaa piippuaan. Pikku-Leena viihtyi mieluisammin kiukaalla. Siellä ei ollut niin synkkää, harmaata, niin kuoleman näköistä, kuin alhaalla. Jos hän olisi osannut leikkiä nukkien kanssa, olisi aika ehkä kulunut hauskemmasti, nyt hän vain mietti. --

Eräänä yönä hän heräsi kovaan puheeseen. Muori puhui kovaa ja sekavasti. Vaari istui sängyn vieressä ja itki. Pikku-Leena näki ensi kerran miehen itkevän ja se kummastutti häntä.

-- Mitä vaari itkee, hän vuoteeltaan kysyi.

-- Muori taitaa nyt jättää meidät kahden maailmaan.

-- Lehmä ja pikku-Leenani, mikä ne perii, houraili sairas.

-- Kyllä Jumala pikku-Leenasta huolen pitää ja lehmän lupasin minä rovastille siitä edestä, että kävi täällä, sanoi vaari.

-- Jumalalle olkoon kiitos, sairas huokasi.

Hänen kurkkunsa alkoi korista ja hetkin kuluttua oli henki lähtenyt.

Kun Melanderin Heta aamulla tuli sairasta katsomaan, istui vaari yhä sängyn vieressä pitäen kuolleen kättä omassaan.

-- No, nythän jo pääsi vanha Leena, lohdutti Heta.

-- Niin pääsi ja kohta tästä minäkin --.

-- Ei ole vielä likellä Erkin lähtö, virkkoi Heta. -- Kuolleen silmät ovat ihan kiini. Jos se Erkkiä odottaisi, olisivat sen silmät raollaan.

8.

Seuraavina aikoina tapahtui Aartolahdella melkoisia muutoksia.

Suur'-Oljon poika, Oljon nykyinen isäntä, joka peri talon isänsä jälkeen, oli nähnyt paljon maailmaa ja oli sivistynyt. Hän oli seminaarin käynyt ja taisi vieraita kieliä, joita hän oli oppinut Tukholman matkallaan. Hänestä olisi tullut opettaja, mutta hän oli niin vapaamielinen ja laajanäköinen, että piti maanviljelystä hengen viljelyksen arvoisena.

Hän oli Aartolahden ensimäinen valistuksen mies. Heti talon saatuaan, hän alkoi puuhata ajanmukaisia parannuksia viljelyksen ja rakennuksen aloilla. Niitto- ja leikkuukoneet ilmestyivät vainiolle ja uusi isäntäväen rakennus ilmestyi vanhan viereen. Ennen olivat isäntä ja palvelusväki asuneet samassa rakennuksessa.

Oljon talo sijaitsee sangen ihanalla paikalla. Se on rakennettu korkean vuoren reunaan ja uuden rakennuksen pääportailta näkyy koko kyläkunta. Se on aivan kuin saarnastuoli kirkossa. Isäntä ihmetteleekin usein sitä aistia, joka esi-isillä oli talonpaikkaa valitessa.

Taloutta hoitaa vanha-emäntä, isännän äiti, sillä nuorikko on sivistynyt kaupunkilaisnainen, joka ei ole perehtynyt maatalouteen. Muuten on nuori emäntä kunnon ihminen, rakastaa maalaiselämää, tutkii ja keräilee kukkasia. Hän on koko pitäjän valistusseurojen sielu ja innokkain toimintahenkilö. Hän tuntee itsensä onnelliseksi, että on joutunut niin karuun paikkaan, kuin Aartolahti on, sillä hän rakastaa laajaa toimintaa.

Nuori pariskunta uneksii Aartolahden ihanteellisesta valistuskaudesta. --

Heidän toimestaan on kylään saatu kansakoulu.

Koulun vihkiäisiin oli kutsuttu kaikki Aartolahden mökkiläiset, mäkitupalaiset ja köyhät. Oljon emäntä piti heille erityisen puheen valistuksen tarpeellisuudesta, tarkotuksesta ja olemuksesta. Uusi opettajatar lausui runoja ja Oljon isäntä puhui Suomen kansan jaloista esi-isistä, suurista kärsimyksistä ja taisteluista. Lakit päässä ja suut auki kuuntelivat miehet puhetta, ymmärtämättä, mikä oikeastaan oli tarkotus.

-- Mitähän se noin öhkää ja ääntään vetää, tiedustelivat naiset.

-- Se kuuluu loruun, selitti Melanderin Heta.

Nuo valistumattomat ihmiset pitivät koko touhua vain herrain pelinä, joka heistä tuntui suolattomalta maitovelliltä.

Mutta Oljoset ja opettajatar, -- pitkä, laiha, punatukkainen ja suurijalkainen, 24-vuotias nainen, olivat päättäneet valistukselle voittaa Aartolahden. He olivat päättäneet taistella. --

Ensin perustettiin ompeluseura, sitten laulu-, soitto- ja puhujaseurat.

Huomattiin seuroista olevankin hyötyä. Nuorukaiset ja neitoset, jotka ennen olivat juosseet nurkkatansseissa, alkoivat pitää niitä häpeällisinä. Varsinkin talollisten nuorukaiset ja neitoset. Näin syntyi tuossa kunnon kylässä sääty-ero, joka ei erottanut rikasta köyhästä, mutta sivistyneen sivistymättömästä. Sivistyneitä olivat siis sellaiset, jotka kuuluivat ompelu-, laulu- ja puhujaseuroihin, sivistymättömiä taasen ne, jotka kulkivat nurkkatansseissa ja niissä kulkivat rengit, piiat ja mökkiläisten lapset.

Sivistyneet opettelivat kaupunkilaistapoja, olivathan ne välttämättömiä seura-elämässä. Piti osata esitellä itsensä, ennenkuin sai tervehtiä, -- sivistymättömät tervehtivät kaikkia, -- piti osata sanoa: hauska tehdä tuttavuutta! Piti osata ihailla luontoa ja ymmärtää kukkaiskieltä. Asioista tuli puhua hienostellen ja tuli olla mieli vapaa, rinta raitis. Taikojen ja muiden ylenluonnollisten tapausten uskomista pidettiin suurimman tietämättömyyden merkkinä. Niinpä muuan eukko, joka sanoi näkevänsä aaveita ja tietävänsä tulevia asioita joutui perin huonoon huutoon sivistyneiden taholta. Hän oli saanut maineensa siitä, että oli kerran ennustanut suuren onnettomuuden uhkaavan muuatta taloa. Talo olikin palanut ja sen mukana talon pienin lapsi. Mikään noita hän siltä ei sanonut olevansa, näkijä vain, eikä kukaan ollut ennen valistuksen tuloa häntä noitana pitänytkään. Nyt hän tuon tuostakin sai kuulla olevansa pimeyden lapsi, jonka valistus oli tuominnut kuolemaan. Opettajatar selitti koululapsille, miten kauan velhot ja noidat ovat pitäneet kansaa pimeydessä. Hän istutti lapsiin sitä tuntoa, että koulujen avulla sorretaan velhojen valta ja että Suomeen, tähän Kalevan kauniiseen kansaan istutetaan uusi henki, valon ja tiedon henki. Eikä opettajatar paljon huolinut siitä, että pojan-veitikat kiusasivat ja pilkkasivat vanhaa näkijä-eukkoa. Tosin ei opettajatar pitänyt siitä että lapset olivat raakoja, mutta niin paljon hän ei asiaa paheksunutkaan, että siitä olisi loppu tullut. Vanhus, joka ennen oli ollut avulias ja hiljanen, muuttui pian katkeraksi suupaltiksi. Kun sitten koululla jälleen vietettiin iltamaa nurkkatanssien poistamiseksi, saapui hänkin sinne ja alkoi ääneensä sadatella Oljosen isäntää.

-- Kyllä minä sinut tunnen, hän sanoi, tunsinpa vielä isäsikin, joka nälkävuosina rikastui. Nälkään kuoli silloin ihmisiä, kuin torakoita ja Oljon tallin takana tavattiin kerran neljä henkeä kuolleina, mies, vaimo ja kaksi lasta. Nuorimmalla oli tukko kuivia heiniä suussa. Äiti kai ne oli siihen pistänyt nälän lievittämiseksi. Tunsin minä senkin, joka isältäsi Jeesuksen nimeen kahta suolaraetta rukoili ja kuoli teidän pihaanne. Te rikastuitte juuri niinä kauhun vuosina. Niiltä ajoin on syntyisin se perintö, jolla sinä, hyvä mies, hyviä tapoja ihmisiin istutat. Palani taitoin minä nälkäisten kanssa ja taitoni ja tietoni oli silloin siunattu, kun nälkäkuolema raivosi. Nyt sinä, isäsi perillinen, kasvatat vihaa minua vastaan ja katkeroitat vanhan elämäni. Luulet valistuksinesi voivasi kuolettaa luonnon salaiset voimat. Et, veikkonen! Jumalalla on ääretön tietojen aarre-aitta, -- hän niitä jakelee pienille, suurilta ne ovat salatut. -- --

Sen sanottuaan eukko jatkoi matkaansa.

Kylälle levisi pian huhu, mitä hän oli sanonut Oljon isännälle ja kaikki vanhat ihmiset myönsivät hänen puhuneen oikein. Köyhäin keskuudessa alkoi jälleen elää sama kauhun ja halveksumisen tunne Oljoa kohtaan, kuin silloin, kun noidan puhumat tapaukset vielä olivat olleet tuoreita. Kyllähän nyt kelpaa kopeilla, niin suristiin, kun silloin nälkävuosina köyhien jauhoja suurista summista möivät. Ihme vaan että sellainen rikkaus niinkin kauan on kestänyt. Mutta kyllä se kerran loppuukin, jos oikeuden Jumala elää. --

Vaan mitäpä siitä, mitä pienet puhuivat tai ajattelivat. Suurten korville se ei ulettunut. Ja jos ulettuikin, eivät he olleet niin pikkumaisia, että olisivat viitsineet noin vanhoja asioita pöyhiä. Oljon isällisen huolen alla alkoivat kansakoulu ja seurat menestyä, valistus versoa ja tehdä hedelmiä.

Keväällä perustettiin Oljoon meijeri. Isäntä oli jo edeltäkäsin pitänyt luennoita, miten Suomi maitotuotannon avulla on rikastuva ja kohoutuva suurmaiden tasalle varallisuudessa. Hän oli selittänyt, miten helppoa heinäin viljelys on esim. rukiin alaan. On pantava pellot kasvamaan heinää, on ruokittava lehmiä ja vietävä maito meijeriin. Siitä saadaan puhdasta rahaa, jolla vapaasti saa ostaa, mitä haluaa. Näin vapautuu kansamme karun turpeen orjuudesta ja kylmän sään vallanalaisuudesta, jossa se ennen on huokaillut.

Vanhat talolliset eivät oikein ottaneet uskoakseen tuota ehdotusta, mutta useammat nuoret siihen ilomielin yhtyivät.

Köyhillä oli oma ajatuksensa meijerin perustamisesta. He uskoivat Jumalan koston nyt tulevan Oljoselle ja hänen vaipuvan niin alas, että kuningas Nebukadnetsarin lailla ruohoa söisi. Meijeri taasen olisi se kultainen kuva, jota hän vaati kansan kumartamaan.

Mutta kun meijeri valmistui, eivät sen kiivaimmat vihamiehetkään voineet vastustaa sitä rahantulvaa joka siitä lähti. Alkoipa jo mökkiläinenkin viedä ainoan lehmänsä maidon meijeriin saadakseen rahaa. Omaatuntoa, joka tuppasi soimaamaan lohduteltiin sillä, että eihän maito jäänyt sinne, kulki vain kerran siilien läpi ja niin saivat lapset siltä sen syödäkseen tarvitsematta jäädä pelkälle happamalle leivälle. Tosin eivät pienokaiset ensin tahtoneet tottua uusmuotisen maidon ytelään makuun, mutta nälkä ei kauankaan makua kaivannut. Vihdoin jäivät vain piiat ja rengit, -- ne eivät milloinkaan tottuneet meijerimaitoon.

Rahaa alkoi ilmestyä jokaiseen taloon ja torppaan, sellaisiinkin, joissa ennen ei vuosikausiin oltu sitä nähty. Mutta varallisuuden leimaa raha ei lyönyt. Nuorten kukoistavat posket vain kalpenivat, muuttuivat sinteiksi, kuten meijerimaito ja uusia punaposkia ei lapsistakaan jaksanut nousta. Puvut muuttuivat vähitellen oman pellavan kudonnaisesta puotihetaleisen koreiksi. Talontyttärille ilmestyi päivänvarjoja ja hansikkaita, pitsejä ja kureliivejä. Eivät he uskoneet vanhojen varotusta, etteivät moiset hetaleet korista leveäselkäistä, suurikouraista, pellavapäistä maalaiskaunotarta. Edistys kulki nopein askelin, ei se vanhoista välittänyt. Kun raha ei riittänyt, alettiin myydä metsiä. Tiheät, ikivanhat metsät, joissa haltijoiden oltiin luultu piileilevän myytiin rahan edestä ulkomaille. Tilalle jäi alastomia ahoja. Kehuttiin puuttomien metsien paremmin kasvavan heinää, kuin tiheiden, joihin aurinko tuskin oli päässyt paistamaan.

Näin paljastuu vuosi vuodelta alaa valistukselle. Alastomilta ahoilta alkaa kaikua kaupungissa sepitettyjä lauluja entisten, kansan lasten sydämissä syntyneiden sävelten sijaan. Sivistyneiden sävelet olivat hienoja, vienoja ja sopusointuisia. Ne veivät kuulijan pois todellisuuden yhä yltyvästä rumuudesta, mutta eivät antaneet voimaa todellisuutta varten. Sivistyksen sopusointuinen sävel nosti innon, voiman, uljuuden ja rakkauden huippuihin asti, mutta ei jaksanutkaan kantaa alas, vaan -- pudotti, laimeutui ja laimensi. -- Yksitoikkoinen nuotti, joka ennen, syvien metsien aikoina oli kaikunut näillä mailla, ei se ollut jaksanut henkeä pilviin, näkymättömiin viedä. Se oli vienyt vain sinne, mihin kunkin omintakeinen tunne jaksoi kutakin kohottaa. -- -- --

Kolme talvea olivat kansakoulu ja sivistysseurat toimineet, kun keväällä saapui kylään suuri, korkeasti oppinut herra kesävieraaksi. Hän oli rouvansa kautta Oljon emännän tuttava ja mukanansa hänellä oli paljon opettelevaista nuortakansaa, joka kesäisen luonnonihailun ohella tahtoi opetella talvenkin varalle. Kaikki asettuivat he asumaan Suur'-Oljoon. Aartolahdella, kun ei oltu totuttu herroihin, heitä ensin ujosteltiin, mutta kun ne eivät näyttäneet sen pahemmilta, kuin muutkaan ihmiset, alkoivat vaimot pyhäsittäin käydä oikein läheltä katsomassa, miten ne sellaiset elivät. Ja tapahtui, että kun herrasväet aterioitsivat ulkona, seisoi väliin suuri joukko naisia ja lapsia heidän pöytänsä ympärillä tarkoin silmillään seuraten jokaista pöydässä istujan liikettä. Kesävieraat eivät siitä pitäneet ja kun jälleen pyhä-aamuna akat tulivat, lähetti suuren herran rouva piikansa sanomaan, että herrasväki ei tykkää siitä, että siellä asiatta juostaan. Ylpeitä näkyivät olevan ja niiden piiatkin olivat niin koppavia, että akkoja ihan nauratti. Ruotsia puhuivat muka ja suomeakin vain puolin sanoin. Mikä kuitenkin eniten ihmetytti sydänmaalaisia, oli herrasväen ääretön unenpaljous. Kauniina kesä-aamuina ennätti aurinko jo kuivata kimaltelevat kastehelmet ja muuttaa ruohikon väsyneeksi, kun herrasväet vasta nousivat ja piika heille sänkyihin kahvit vei. Illan virkkuja ne kyllä näkyivät olevan. Myöhään yöhön kuului järviltä laulua ja herrasneitien kirkumista.

Tämän oppineen herran rouva innostui Oljon emännästä tekemään hänkin jotakin kansan hyväksi.

Paljon olikin vielä tehtävää, sen huomasi hän heti, vaimot puhuivat raa'asti, eivätkä osanneet kasvattaa lapsiaan, kun itsekin olivat kaiken neuvon ja ohjauksen puutteessa. Heitä oli opetettava, heille oli puhuttava, heitä oli jalostutettava. Oli vaivalla niillä tahansa kaivettava esiin ihmisyys siitä synkästä verhosta, johon tietämättömyys sen kätki. Meihin sivistyneihin, ajatteli oppineen herran rouva, katsoo tuo pimeä, kurja, avuton kansa: auttakaa meitä, se huutaa käsiään ojennellen. Ja meidän velvollisuutemme on auttaa sitä, kohottaa sitä henkisemmälle kannalle. Kun itse on saanut niin paljon, paljon, eihän silloin saa olla itsekäs, eikä välinpitämätön kova-osaisia kohtaan. Vaimoille oli opetettava lasten kasvatusta, heitä oli neuvottava laittamaan lapsilleen helposti sulavaa ja miehilleen voimakasta ja ravitsevaa ruokaa. Heille oli opetettava puhtauden ensi sääntöjä ja raittiin ilman terveydenhoidollista merkitystä.

Oljon emäntä oli aivan samaa mieltä,

-- Ette voi aavistaa, rouva tohtorinna, hän sanoi, mikä työ minulla on ollut saada kansasta edes hiukankin pois noituuden ja taika-uskon henkeä. Puhettakaan ei tähän asti ole ollut muista edistyspuuhista. Olenkin suunnannut työni enemmän lapsiin ja nuorisoon kuin aikuisiin, hapsethan ovat tulevaisuuden kansa ja niistä riippuu, minkälainen huomispäivä on oleva, valistustyö ei tee yhteen ihmispolveen näkyväistä hedelmää, se ei ole työtä tälle päivälle, vaan tulevaisuudelle. --

Aartolahden akat saivat kuulla asiasta. Suntion Liisa siitä ensin oli saanut vihiä ja hän sen kertoi toisille. Liisa ei ollut paikkakunnan ihmisiä, vaan kotoisin muualta, sillä paljon vieraita ihmisiä oli viime aikoina osunut kylään. Sitäpaitsi hän oli hiukan herraskaisellekin vivahtava, ei kuitenkaan niin paljon, ettei hyvin olisi toisten kanssa toimeen tullut, sen verran vain, että parahiksi kelpasi herroille pyykkäriksi ja huoneiden siivoojaksi. Oli, näet, suntion tytär ja oli ollut kaupungissa huusana. Pyykkirannassa, kun paljon vaimoja oli koolla, hän asiansa kertoi. Livepata kiehua porisi hiljasella tulella, järvellä loiskivat pienet laineet ja kesäinen taivas kaareili heidän yllään.

-- Nythän ne herrasväet rupeavat mökkiläisten akoille opettamaan lastenkasvatusta ja ruoan laittoa, hän alotti.

Syntyi hiljaisuus, ei muuta kuulunut, kuin veden solinaa pesupunkista. Liisa odotteli sanojensa vaikutusta.

-- Höpsis! Kymmenen tenavata olen tehnyt, eikä siihen ole herrojen apua tarvittu, sanoi vihdoin Hiskian Eliina, suuri, kesakkanaamainen, äkäsen luontonen vaimo.

-- Joka vuosi minäkin terveen lapsen olen potkaissut, vaikken olekaan herrojen kouluuttama, rehenteli ahdasrintainen ja yskivä Jussin Anna. -- Ja kyllä minä suolavesikupin ja leipäkannikan porstuan hyllyltä osaan pöydälle viedä ilman herrojen apua.

-- Oletteko hulluja, hah, hah, haa, nauroi Liisa. Luuletteko herrojen teille lapsenteko-taitoa opettavan. Nähkääs, asia on tällainen. Antakaa, kun minä oikein juurtajaksaen sen teille selitän, mutta keitä sinä, Sepän-Iida kahvia, niin minä sill'aikaa juttelen.

Sepän-Iida, pitkä, laiha, suurihampainen ja totinen ihminen alkoi keittää.

-- Juu, nähkääs, puhui Liisa, juu, asia on niin, että herrasväki on tullut huomaamaan, että köyhien lapset ovat huonosti kasvatettuja ja että köyhät miehet ovat huonosti ruokittuja. Ja sitävarten -- -- --

-- No, jo minut riivattu vei, keskeytti Hiskian-Eliina puheen ja raiskasi märällä lakanalla kehlon laitaa. -- Vai ovat meidän lapsemme huonosti kasvatettuja. Voi sen tuhat tulimmaista, miten minua sapettaa. Vai eivät ne ole hyvin kasvatettuja. Mitenkähän heidän omien kakarainsa laita on, saiskohan sitä kysyä. Hyi, vieläkin kiukuttaa, miten ne toisella viikolla minua kohtaan käyttäytyivät. -- -- --

-- No, mitä silloin tapahtuikaan, utelivat toiset.

-- Mitäkö tapahtui? Kun minä menin Oljoon villankehruuta hakemaan, niin on niitä herrain puolikasvuisia kesäsyöttiläitä juuri uimaan menossa. Niiden piti jo hypätä veteen, mutta minut nähtyään asettuivatkin tiepuoleen rivissä seisomaan. Siinä ne nyöpelit seisoivat ihkasen alastomina minuun päin, eivätkä vähänkään hävenneet.

Olisit sylkäissyt vasten naamaa, sanoi Suntion Liisa.