Part 4

Hänen lähdettyään heittäytyi vaari sänkyyn. Mielenliikutus, joka ilmestyessään sai tavallisesti kätkeytyä omaan olinpaikkaansa, oli hetkeksi särkenyt sulkunsa ja rajuna voimana purkautunut esille. Nyt se oli jo hillitty, mutta vaari tunsi ahdistusta rinnassaan ja hengitti kiivaasti. Olisikohan todellakin olemassa valtaa ja voimaa, joka uskaltaisi -- -- --!

Muori oli rauhaton. Hän pelkäsi kulku-ukon sittekin Pietariin tultuaan kantelevan keisarille ja niin ne murhaavat Erkin. Hänestä tuntui, kuin kuolema jo olisi lähellä, hän oli hiljanen ja juhlallinen.

Menneet ajatkin muistuivat mieleen, ajatuksiin johtuivat Erkin kanssa vietetyt vuodet. Elämänsä aamupäivinä hän oli Erkin tavannut ja liittynyt yhteen hänen kanssansa. Oli sitten ollut keskipäivän aika, täynnä aurinkoa, eloa ja onnea. Nyt oli ilta. Elämän aurinko oli laskussaan, pitkä yö oli edessä. Sen tuloa muori tosin ei pelännyt, -- mitkäpä pahat unet häntä olisivat häirinneet, -- mutta lapsi, hänen hoidossaan kasvanut lapsi, miten sen kävisi, jos sen holhoojat kuolisivat? Omantuntonsa mukaan hän oli kasvattanut lasta, oli tutkinut itseäänkin, ettei mikään heikon ihmissydämen rakkaus voisi hemmottelullaan syöstä lasta vanhurskaan tuomarin ikuisen tulen uhriksi. Miten nyt kävisi?

Vaan ehkäpä sama kaikkivaltias pitäisi huolta lapsistaan. Tällä kertaa muori ei jaksanut surra taivasta, enemmän kuin kadotustakaan. Hän tunsi suurta sanomatonta rakkautta. Paljon suloisia, lempeitä tunteita liikkui hänen mielessään Erkkiä kohtaan. Hän meni sängyn luo, nyhkäsi miestänsä kylkeen ja sanoi:

-- Mitä jos juotaisiin kahvia, Erkki?

Vaari tunsi sanojen takana piilevän hellyyden ja muoria silmiin katsoen vastasi:

-- Jospa tuota sitten kupin joisi.

Pikku-Leena iloitsi asian hyvästä käänteestä, mutta paljon hänellä oli miettimistä siitä, mitä oli kuullut. Hän päätti kuitenkin varoa, ettei asia pääsisi kovin mahdottomaksi hänen kuvitteluissaan ja aikoi seuraavana päivänä kysyä Anni-tädin ajatusta.

Kahvia juodessaan vaari puhui:

-- Onpa ihme, jos minut saataisiin syytteeseen totuuden sanomisesta.

Hänen oli nähtävästi sangen vaikea unohtaa kulku-ukon sanoja.

-- Mikä niiden herrojen tietää, mistä ne ihmisen syytteeseen saavat, sanoi muori. Niillähän on aivan eri käsitykset totuudesta ja oikeudesta.

-- Mutta tämä totuus, jonka minä sanoin, seisoo raamatussa ja siihen ei uskoisi pystyvän herran, enemmän kuin narrinkaan, kuuletko muuten, että se ukkorukka kovin pahastui kiivauttani!

Muori luuli vaarin pelkäävän.

-- Tuskin se enää Pietariin tultuaan muistaa koko asiaa, hän lohdutteli.

-- Muistakoon! Minäkö siitä välittäisin. Sinua minä muuten lohdutan sillä, etteivät kerjäläiset keisarin puheille pääse, eivätkä vähän suuremmatkaan herrat. Ainakin rovastin arvoinen pitää sen olla, jonka sen puheille passaa yrittää. Niin että älä sinä pelkää, muori!

6.

Varhain seuraavana aamuna Leena saapui Anni-tädin mökille. Vanhus otti hänet iloisena vastaan.

-- Joko sinä jälleen tulit tätiä tervehtimään. Tietääkö muorisi, että sinä olet täällä?

-- Ei se tiedä. Se luullee minun kurkistavan akkunasta -- --

-- Ja näkevän piruja?

-- Niin.

-- Voi, voi, no, mitäpä siitä. Kerrohan minulle kylän kuulumisia!

-- Tietääkö täti, mikä keisari on? Saakohan se tappaa meidän vaarin, jos se tahtoo?

-- Kyllä se saa. Se on maailman suurin herra ja saa tehdä, mitä ikinä haluttaa. Se asuu suuressa linnassa ja monet tuhannet ihmiset palvelevat sitä yötä ja päivää. Kaikkia sen käskyjä totellaan. Miten sinä sitä kyselet?

-- Kun eräs ukko kertoi. -- Entä jos se onkin Jumala, se keisari?

-- Ei se sentään Jumala ole, vaikka kyllä sillä suurempi valta ihmisiin on, kuin Jumalalla. Näes, Leena, siellä maailmalla, vähän matkan päässä tästä kylästä, on ihmisiä, jotka ovat kokonaan toisenlaisia kuin me. Niillä on kauniit vaatteet ja ne osaavat puhua kauniisti. Minä olen ollut heidän parissaan monta, monta vuotta -- -- --

Vanhus oli hyvin miettiväisen näköinen. Kotvan kuluttua hän jatkoi:

-- Ne tietävät paljon ihmeellisiä asioita ja ovat hyvin viisaita. Siellä on paljon korkeita herroja ja korkein niistä on keisari.

-- Ovatko ne ihmiset hyviä, kysyi Leena.

-- En tiedä.

-- Miksi lähditte pois niiden joukosta?

Anni-tädin mielessä paloi jotakin ja kysymystä kuulematta hän jälleen alkoi puhua:

-- Ne osaavat paljon ihmeellisiä asioita. Ne osaavat luoda kivestä ihmisen ja voivat mitata matkaa taivaaseen asti. Ne tuntevat syvyyden ja korkeuden ja osaavat matkia kärsimyksiä niin todellisesti, ettei kukaan voi sitä todellisuudesta erottaa. Eivät edes he itsekään. Kivestä tehty ihmisen kuva on siellä arvokkaampi, kuin lämmin, sykkivä sydän ja kärsimysten näyttelijä suurempi, kuin se, joka kärsii.

-- Hyi! Ilkeitähän ne ovat!

-- Eivät ne ole ilkeitä, se on vain niiden tapa. Näes, lapsi, pienuudesta saakka ne opetetaan ihailemaan enemmän kuvia ja kuvien tekijöitä kun itse asioita, joita on kuvattu. Eivät ne ole pahoja, mutta ne eivät ymmärrä toisin. Niinpä on heidän joukossaan se, jolla on paljon tavaraa, parempi, kuin se, jolla ei mitään ole.

-- Mitä ne sellaiset tekevät ja mitä keisari tekee?

-- Mikä mitäkin. Yksi veistelee kivistä kuvia, toinen maalailee kuvia, kolmas mittaa matkaa taivaaseen. Keisari alustalaisineen valvoo sotia.

-- Sotiako?

-- Niin, joissa tapetaan paljon ihmisiä. Keisarit lähettävät ihmisiä vastatusten ja käskevät niiden tappaa toisiaan.

-- Miksi?

-- Sanokoon se, joka tietää. Tokko nuo syitä kysynevätkään -- -- --.

-- Täti!

-- No?

-- Pääsevätköhän ne ihmiset hyvinkin helposti taivaaseen, jotka sinne tietä mittaavat!

-- Se on aivan eri asia, lapseni. Minä en usko.

-- Miksei?

-- Ne mittaavat matkaa järjellään ja järjen mitta taivaaseen on niin tuhottoman pitkä, etteivät ne milloinkaan voi sitä loppuun taivaltaa.

-- Onko sinne niin pitkä matka?

-- Ei! Valistuneella hengellä ei ole aikaa, eikä paikkaa.

Sitä Leena ei ymmärtänyt ja vanhus jatkoi:

-- Ne viisaat siellä suuressa maailmassa tutkivat kärpäsen jalkaa kymmenen vuotta, tai tuhlaavat ikäkausia keksiäkseen ainetta, jolla ihmisiä murhataan. He ovat tutkineet tuhansia vuosia, mutta nälkä ja kurjuus on heidän ympärillään.

-- Mikseivät ne tutki, miten nälkäiset saisi ruokaa?

-- Jaa, sanopa se.

-- Täti, mikseivät?

-- Sitä ei uskalla juuri kukaan. Moni kyllä on alkanut, mutta niiden on täytynyt lakata ja joka ei hyvällä ole lakannut, sen on täytynyt kuolla.

-- Mitähän varten?

-- He eivät ymmärrä. He ovat opetetut, kasvatetut ja kasvaneet siihen elämään, joka heillä on, eivätkä ymmärrä muuta. He luulevat sitä oikeaksi. Jokainen, näes, pitää sitä oikeana niihin on tottunut. Kristitty surkuttelee pakanaa, joka palvelee näkyväistä Jumalaa ja pakana kristittyä, kun se palvelee näkymätöntä. Kumpikin heistä on minun mielestäni yhtä surkuteltavia.

-- Mutta eiväthän kristityt sentään ole pakanoita. Muori lukee lähetyslehdestä, että pakanat ovat aivan mustia ja kulkevat alasti ja uhraavat lapsia epäjumalilleen. Ja muori itkee niin kovasti, kun se lukee, miten ne pakana-raukat ovat tietämättömiä Jumalasta ja Jeesuksesta, ja ettei niitä kasteta ja etteivät käy rip-pi-pi.

Leenan mieleen tuli ettei ruunankummikaan ollut käynyt ripillä. -- --

-- Pakanat ovat mustia, sanoi vanhus, samoin kuin me olemme valkoisia ja käyvät alasti, kun ei siellä tarvitse vaatteita. Eivätkä ne kaikkia lapsiaankaan uhraa, koska kerran pakanoita maailmassa niin paljo on. Jos Jumalan mielestä musta-värinen ihminen olisi ruma, ei hän sellaista olisi luonutkaan.

-- Mutta onhan pahahenkikin musta.

-- Pahahenki on aina kaunis; muista se! Jos paha tulisi ihmisen luokse riettaassa muodossa ja rumana, ei kukaan hänestä huolisi. Ei! Hän tulee ihanana, kauniina valenimin ja valenaamoin. Ei pahalla enemmän kuin hyvälläkään ole mitään näkyväistä muotoa. Ne ovat näkymättömiä henkiä ja kulkevat ajatuksina ja tekoina ihmisten keskuudessa.

Niin jatkoi vanhus puhettaan ja aika kului nopeasti. Hän tunsi tyydytystä saadessaan sanoa ajatuksensa ja mietteensä, joita hän oli yksin monina pitkinä vuosina mielessään muodostellut. Hän kertoi lapselle olemassa-olon pyhyydestä ja mitenkä juuri olemassa-olo on Jumalan kunnioitusta. Hän selitti, miten yksinkertaista ijankaikkinen rakkaus-oppi on: Älä tapa, älä sano väärää todistusta. Vielä hän kuvaili Leenalle, miten maailma Jumalaa palvelee.

-- He ovat tehneet kuvan, hän sanoi, kultaisen vasikan, jolla he kuvittelevat olevan tiedon, taidon, jopa ijankaikkisen elämän avaimet. Tätä kultaista vasikkaa he jumalanansa palvelevat.

-- Ovatko he itse tehneet sen vasikan, kysyi lapsi ihmetellen. -- Se oli kuin satua.

-- Ovat.

-- Eivätkö he sitten tiedä, ettei se ole elävä, kun se on vain kultaa?

-- Eivät he tiedä, lapsi, sillä heiltä puuttuu sinun terve järkesi ja turmeltumaton luontosi. He näkevät elämää siinä, missä ei sitä ole, mutta eivät näe elämää siinä, missä se kuohuten kuohuu. Pyssymies ampuu huvikseen linnun lennosta, mutta koskaan hän ei särkisi taiteilijan tekemää linnun kuvaa.

-- Mutta se vasikka, täti. Kertokaa vielä kultaisesta vasikasta.

-- Niin, ihmisten päämäärä on saavuttaa kultaisen vasikan suosio. Sille uhraa neitonen lempensä, onnensa, puhtautensa, kaikkensa. Sille koristaa hän itsensä, sille hän tekee uskollisuuden lupauksen. Lämpöisen sydämensä hän polkee rikki, ettei se saisi kaivata -- -- --. Huimaavaa kuoleman polskaa tanssii elävästä Jumalasta tietämätön maailma kultaisen kummituksensa ympärillä. Heikommat jäävät tanssissa jalkoihin, mutta jääkööt, onhan hiukan väljempää piirissä.

-- Äiti-vainaja ehti pois niiden jaloista tänne muorin luo, huomautti Leena.

-- Niin se ehti, ehti se!

-- Minä en koskaan menisi sinne, en!

-- Etkö haluaisi nähdä kaupunkia, joka on valoisampi, kuin kirkko joulu-aamuna?

-- Onko kirkko joulu-aamuna valoisa?

-- Sinä siis et ole nähnyt kirkkoa joulu-aamuna, naurahti vanhus. -- Kaupunki on niin valoisa, että kuu himmee ja ettei tähtiä näy. Siellä ei koskaan ole lumikinoksia, eikä siellä koskaan tarvitse rännässä kahlata. Soittoa ja laulua on lakkaamatta. Ei siellä juuri surut paina.

-- Entä millä kohtaa se kultainen vasikka on?

-- Kyllä sekin siellä on, sinä sen kerran vielä näet, jos sinne joudut.

* * * * *

Suur'maailma kaupunkeineen, keisareilleen täytti pian ne aukot Leenan mielikuvituksista, joista kirkot, Jumalat, rovastit ja paholaiset alkoivat lähteä.

Kerran hän koetti hyvin välinpitämättömästi kysyä vaarilta, millainen kaupunki oikeastaan on. Hän tiesi ettei muori pitäisi siitä, että hän kovin innokkaasti sellaisia tiedustelisi.

-- Kaunishan se on kaupunki, vastasi vaari. Siellä voi olla kahdeksankin taloa päällätysten.

Sitä ei Leena uskonut, sillä olihan aivan mahdoton rakentaa kuperan katon päälle toista rakennusta. Täytyisi asettaa suuria hirsiä pystyyn katon kullekin kulmalle ja niiden varaan vasta toisen talon permanto ja seinät ja jos sitä tehden kahdeksan taloa asetettaisiin päällätysten, ei se pysyisi pystyssä. Ja jos se vielä pystyssä pysyisi, niin missä olisivat alempien rakennusten savupiiput ja miten sinne ylempiin voi päästä kulkemaan. Ihminen sinne kyllä itse voi henkensä uhalla nousta, mutta entä saavit, ämpärit, rukit ja muut tavarat? Ja kuka sieltä tohtii yöllä tulla ulos, varsinkin talvella? Muorikaan ei sitä uskonut. Sanoi vain vaarin löpisevän ja kielsi muuten ajattelemasta kaupunkia, sillä se oli synnin ja kaikkien paheiden pesä, vaikka siellä olikin pappia, niin että kuhisi.

-- Ja eikö siellä ole kultainen vasikkakin, jonka ympärillä ne tanssaavat, huomautti Leena.

-- Mikä vasikka niillä siellä on, sanoi muori, eivät he toki ihan pakanoita ole. Sinä ajat takaa sitä kultaista vasikkaa, jonka ympärillä Israelin kansa korvessa tanssi. Ne olivat niin lapsekkaita, ne israelilaiset, että teettivät kultaisista korvarenkaistaan itselleen Jumalan, kun Mooses ei niin pian palannut vuorelta. Ohhoo sentään sitä intoa, joka valitulla kansalla oli Jumalan perään, kun eivät edes kahta kuukautta ehtineet odottaa. Nykyajan ihmiset eivät kaipaa Jumalaa ennenkuin kuolinhetkellään, hyvä jos silloin. --

-- Synnin laakso on tämä maailma, jatkoi hän jälleen, kun ei vaari eikä pikku-Leena mitään virkanneet. -- Synnin ja kuoleman alho sielunsilmille, vaikkakin se luonnolliselle silmälle niin ihanalta heijastaa. Riettaan riemua ovat tämän maailman laulut ja soitot ja sielun korva kauhistuu niitä kuullessaan. Sieluparka itkee ruumiin pahojen töiden tähden. Ja se kaupunki, se vasta on Jumalan hengen tappolahti. Siellä se äitisikin turmeltui. Sekin aina tutierasi kaupungista. -- Tuo kirottu ruunankummi se sen semmoseen vimmaan sai. Kyllä Jumala omansa löytää, vaikka rikkaläjästä, niin se oli äidillesi sanonut ja siitä tuli tytölle sellainen menon into ettei mikään voinut sitä pelastaa. Kun ihminen, niinkuin tuo samainen ruunankummi, on itse oikein synnin ja riettaan vallassa, on sellaisen suurin nautinto saada viattomia, puhtaita sieluja paholaiselle. Älä sinä vain vahingossakaan joudu sen pauloihin ja parasta olisi ettet enää sivukaan kulje. Se on sellainen ihminen, että se kääntää pimeyden päiväksi ja karvaan makeaksi. Se oli kehunut äiti-vainajallesi, että kokemuksien kautta ihminen saavuttaa täydellisyyden. En oikein käsitä, mitä täydellisyyttä hän tarkoitti, mutta riettaiden kokemuksien kautta en luule Jumalan valtakuntaa saavutettavan. Tarvitseeko ihmisen hypätä kiehuvaan imeläpataan tullakseen tietämään, miltä kuuma tuntuu. Syntiä on meissä, Jumala paratkoon, yllin kyllin jokaisessa ja pahuuden kanssa saamme jokapäivä taistella niin että ihan siihen paikkaan. Ei sitä tarvitse kiusauksen kokemuksia vallan etäältä etsiä. Vältä sinä, lapseni, ruunankummia, ettet vain joutuisi sen pauloihin. Jos sinä joudut maailman laahattavaksi, niin surulla menen minä hautaani. Tahtoisin niin mielelläni tavata sinut taivaassa, olisi kauheaa, jos et sinä sinne tulisi. Vaikka onhan Jumalan armo ääretön.

-- Eikö Jumala voisi ottaa An--, ruunankummiakin taivaaseen, kysyi pikku-Leena.

-- Ei. Jos sellaiset pääsisivät taivaaseen, muuttuisi taivas helvetiksi. Ruunankummi on ylönkatsonut armon välikappaleet ja hylännyt armon ja armon hylkääminen on pilkka pyhäähenkeä vastaan, jota ei anneta anteeksi tässä, eikä tulevassa elämässä. Kaikki muut synnit antaa Jumala anteeksi, mutta pilkkaa pyhää henkeä vastaan ei anneta anteeksi, sillä se on anteeksiantamaton synti. Senpätähden viettääkin ruunankummi elämäänsä yhdessä pahanhengen kanssa herjaten hirmuisesti Jumalaa. Hän tietää varmasti olevansa kadotettu ja siksi hän ei koetakaan päästä Jumalan luokse.

Pikku-Leena katsoi maailmaa omien mielikuvitustensa lävitse. Kokemuksesta hän ei sitä tuntenut. Se taasen, mitä hän kuuli, liittyi vain lisäykseksi hänen omiin kuvitelmiinsa. Ja niin muodostui sen selvän näköpiirin taakse, jonka hän silmillään erotti, jotakin kummallista, synkkää ja salaperäistä.

Hän kävi ajattelijain koulua. Hänelle vastailtiin paljon, kyseltiin vähän ja opettajien voima oli siinä, etteivät juuri tienneetkään opettavansa.

Vaari oli nuoruutensa päivinä nähnyt jonkun verran maailmaa. Hänellä oli ollut oma hevonen ja hän oli kulettanut rahtikuormia. Miehekkäänä miehenä hän oli astellut maailman läpi. Ei mikään uskonto ollut voinut sokaista häntä, eikä mikään vääryys ollut sattunut hänen tielleen, jonka edestä hänen olisi ollut pakko väistyä. Alituinen taistelu taasen, köyhyys ja yksinäisyys olivat hänestä hioneet taipuisan, joustavan luonteen, joka säilyy nuorena ja virkeänä haudan partaalle saakka. Hän piti paljon Aliina-vainajan tytöstä ja häneltä Leena sai kuulla sitä käytännöllistä, jokapäiväistä, hiukan pilkallista, mutta aina hauskaa elämän viisautta, joka niin hyvin sopi yhteen päiväpaisteisen mökin kanssa ja joka oli mieleisenä vastapainona muorin yhä synkistyvämmälle kadotuksen pelolle.

Muorin jokapäiväisenä huolenpidon esineenä oli Leenan sielu. Jos ei lapsella olisi ollut sielua, olisi vanhus häntä kohtaan ollut yhtä rakas ja hellä, kuin lehmälleenkin, vieläpä paljoa enemmän. Sielunasiat hän kyllä olisi kyennyt, kätkemään omaan poveensa, itsekseen hän vain olisi Jumalan puoleen huokaillut. Nyt täytyi puhua, täytyi puhua enemmän, kuin voimat myöten antoivat, ettei lapsen sielu vain olisi sen kaikista kamalimman vaaran uhriksi joutunut.

Ruunankummikin oli hyvin Leenaan mieltynyt ja iloitsi joka kerta, kun tyttönen saapui hänen luoksensa metsään. Kun vanha puu kuivaa tuntuu siitä suloiselta, että nuori taimi sen juurelta kohoaa.

Anni-täti parka. Monipuolinen ja kirjava oli hänen elämänsä ollut. Hän oli syntynyt samassa kylässä, jossa nyt vietti vanhuutensa päiviä. Nuorena, miltei lapsena oli hän lähtenyt maailmalle, vanhana sieltä palannut.

Nuori, viidentoista vuotias tyttö antoi lempensä kauniille, monilla tiedoilla varustetulle, rikkaalle, 30-vuotiselle miehelle ja oli 10-vuotta hänen hellänä ja uskollisena jalkavaimonaan. Syy ei ollut tytön, että hän noiden kymmenen vuoden kuluttua lakkasi olemasta onnellinen ja uskollinen, vaan miehen, joka jälleen oli löytänyt viidentoista vuotiaan, ymmärtämättömän ja puhtaan.

Uskollinen, lempeä, ilonen ja viehättävä rakastajatar. Häntä ei suojele lain mahtava käsi, ei sääli armahtava, laupias maailma, eikä unhota anteeksi antava, heikkouksia käsittävä sisar. Hänen maineensa on mädännyt, hänen ihmisyytensä mennyt. Jokainen potkii ja jokaisen tulee potkia häntä.

Anni oli antautunut rakastajalleen, niinkuin hän olisi tehnyt omalle miehelleenkin. Hän rakasti, siinä kaikki. Hän rakasti, niinkuin luonto keväisin auringon paistetta. Ja että rikasta, lämmintä kesää seuraa myrskyinen syksy, siitä ei keväällä ole aavistustakaan. Se lempii ja uneksii painavista tähkäpäistä ja lempensä hedelmistä.

Kun Anni 25-vuotiaana, kesken lempeä ja onnea, yht'äkkiä havaitsi olevansa yksin, hyljätty, petetty, alkoi hän, kuin hukkuva, hapuroida ympärilleen, tarttuakseen kiini läheisempään oljenkorteen. Ilman rakkautta oli elämä pimeää, synkkää ja tyhjää. Uskollisuutta lupasi ensimäinen, lupasi toinen, kukaan sitä ei antanut ja kun hän vihdoin heräsi epätoivoisesta lemmenhoureestaan hän olikin jo vanha. Hän oli ollut yhteiskunnan hylkiö, siveiden ihmisten punastus ja häpeä tietämättä syytä siihen.

Unennäöltä tuntui hänen elämänsä silloin. Hän ponnisti muistiaan saadakseen selville yksityiskohtia elämänsä yöllisestä unesta. Hän muisti miehen, jota hän oli rakastanut, sen jälkeen kulki ohitse vain varjoja, varjoja, mustia ja vaaleampia. -- -- --

Kotikylän metsissä hänelle vasta täysin selvisi oman elämänsä kulku. Todellisuutta se oli ollut, sitä todellisuutta, mitä elämä yleensä voi olla. Se ei ollut hukkaan elettyä. Hän rauhottui. Hän oli kulkenut myrskyt ja tyynet, aavikot ja erämaat. Hän oli sukeltanut syvyydet, nyt tiesi hän uivansa pinnalla, kulkenut valeen kuilut, nyt oli totuuden tie hänen eteensä auennut. Keskipäivän aurinko oli paahtanut häneen, nyt nautti hän illan suomaa viileyttä.

Pikku Leenalle hän neuvoi: mene ja katso! Älä usko mitään, sillä kaikki, mitä ihmissilmä näkee on valetta, kaikki, mitä ihmiskorva kuulee on valetta, ja kaikki, mitä kieli puhuu, on valetta, mutta valeen takana on totuus. Älä usko mitään harrasta, mitään juhlallista, mitään pyhää; äläkä luota hyveisiin, sillä niitä ei ole! Pahuutta ja pilkkaa on paljon, mutta niiden yli kulkee tie hyvään ja pyhään. Jos joku itkee toisen surkeutta, tekee hän sen oman sydämensä, eikä toisen surkeuden vuoksi ja jos joku rukoilee Jumalaa, tekee hän sen saadakseen jotakin. Koettele siis kaikkea, kulje suoraan, mene sinne, mihin kohtalosi vie, äläkä nureksi, joskaan se ei sinua veisi viljapeltojen, vaan kuivien hietikoiden poikki. Niiden ihmisten sydänten ympärille, jotka hedelmällisiä seutuja kulkevat, kasvaa rasva, niin vahva, ettei sydämen sykintä sen takaa kuulu.

Pikku-Leena kuunteli mielellään vanhuksen puheita. Salaa muorilta hän kaiken kesää kulki Anni-tädin mökillä. Hänestä oli muorin suureksi iloksi tullut ylen ahkera marja-mies, joka kesällä kuletti mustikat, mansikat ja syksyn hiljalleen saapuessa puolukoita saavin täyteen.

7.

Marjat olivat noukitut kankailta, lehmät eivät enään käyneet laitumilla. Kesä oli loppunut.

Minkään tekosyyn nojalla ei Leena enää saanut lähteä metsään. Muori oli varmaankin saanut vihiä hänen matkoistaan ja seurasi tarkalla silmällä kaikkia hänen tekojansa.

Syksy oli katkaissut Anni-tädin ja Leenan yhdessäolon molempien suureksi suruksi. Leena tunsi ja tiesi olleensa Anni-tädin ainoa ystävä, ainoa, jolle vanhus voi asioita puhua. Kenelle olisikaan ruunankummi saanut puhua. Olivathan ihmiset niin viisaita, eikä heille mikään asia ollut ihmeellistä. Itsekseen oli Leena jo monta kertaa ylpeillyt tuttavuudestaan. Kun toiset ihmiset uskoivat pahaa ruunankummista ja karttoivat häntä, sai hän olla sen tuttava ja oli saanut häneltä kuulla paljon ihmeellisiä asioita. Nyt loppuisi kaikki ja edessä oli pitkä talvi.

Talvi on lapselle samaa, kuin kuolema vanhalle. Se oli samaa kuin astuminen valosta pimeyteen. Pimeyden takana sanotaan olevan toisen elämän, lämpimän ja valoisan, mutta kuka sen tietää? Se on niin kovin kaukana. Kylmää vain, ei lämpöä muualla, kuin omassa sydämessä. Ehkä tuiskuttaa talvi umpeen Anni-tädin mökin, kun se saa olla niin yksin ja avuttomana.

Eräänä yönä Leena näki unen. Anni-täti oli olevinaan marjassa ja sen tuokkonen oli täynnä niin ihmeen suuria mansikoita, ettei Leena milloinkaan ollut sellaisia nähnyt. Hän kysyi, mistä täti ne oli saanut. Taivaasta, vastasi Anni-täti ja katosi. Herättyään kertoi Leena unensa ja muori selitti sen merkitsevän, että ruunankummi oli kuollut.

-- Ja päässyt taivaaseen. -- Leena purskahti itkuun.

-- Älä itke, lapseni, lohdutti muori, ei se ole päässyt taivaaseen. Unet tietävät aina päinvastoin.

-- Jos unet tietäisivät päinvastoin, huomautti siihen vaari nauraen, eläisi Anni, mutta olisi kadotuksessa.

Muori kävi kalpeaksi. Olihan se mahdollista, mitä vaari sanoi, vieläpä luonnollistakin, että ruunankummi oli joutunut elävältä kadotukseen. -- --

Jonkun päivän perästä tuli tieto, että Anni oli löydetty kuolleena metsäpolulta. Liistereellä vietiin hänen ruumiinsa kirkolle ja haudattiin siunauksetta kirkkomaan syrjäisempään sopukkaan.

Pikku-Leena oli menehtyä ikävään. Ei mitään elämisen toivoa ollut enää, hän ei enään mitään odottanut elämältä, ei kevättä, ei kesää.

Silloin muistui hänen mieleensä Anni-tädin keltainen kissa, joka oli yksin jäänyt metsille. Hän pyrki noutamaan sitä, mutta muori ei päästänyt. --

* * * * *

Muori oli kaiken syksyä omituisen synkkämielinen ja valitti alituiseen päänkivistystä ja luiden kolotusta.

-- Vanhuus alkaa jo muoria vaivata, sanoi vaari.

-- Kuolema se alkaa minuakin kutsua, huokasi muori.

Pyhäinmiesten päivän aikaan hän heittäytyi vuoteelle ja käski noutamaan pappia.

Erkki lähti.

Rovasti itse ei voinut tulla pitkää ja vaivalloista matkaa, mutta lähetti Erkin mukana apulaisensa, nuoren, kalpean sielunpaimenen.

Se saapui. Istuutui vanhan Leenan sängyn viereen ja alkoi kuunnella, mitä vanhuksella oli huolena.

Ei ollut Leenalla muuta, joka tuntoa niin olisi vaivannut, kuin epä-usko ja sanan laimin lyöminen.

-- Ettekö te sitten ole uskoneet Jumalaan ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen. Oletteko epäilleet veren autuaaksitekevää voimaa, kysyi nuori pappi.

-- Jumala minua varjelkoon, huudahti sairas kauhistuen, enhän toki sitä ole epäillyt. Muuten vain on epä-usko ja maailman synti --. Olen vikapää kaikkeen, Jumala minua auttakoon.

-- Tunnetteko jotakin erityistä syntiä, joka mieltänne vaivaisi? Haluatteko puhua kanssani kahden?

Huoneessa olivat vain Erkki ja pikku-Leena.

-- Erkki kyllä saa kuulla kaiken, mutta sinä, Leenaseni, mene sinä ulos.

Pikku-Leena olisi halusta tahtonut kuulla, minkälaisia aika-ihmisten synnit olivat ja miten niitä anteeksi annetaan ja siksi hän muiden huomaamata vetäytyi muurin loukkaaseen ja sieltä kiukaalle.

-- No, vaimo, keventäkääpä nyt sydäntänne ja minä Herran palvelijana tahdon kuulla.