Part 3

Portailla otti muori tyttöä kädestä kiini ja varotti olemaan hiljaa. Sitten hän aukasi oven ja Leena seisoi harmaassa, kolkossa huoneessa, jossa ei ollut muuta, kuin penkkejä. Muori lähti varpaillaan kulkemaan pitkin käytävää. Hänen kenkänsä narisivat niin, että kirkko kaikui. Leenan kengät kolisivat. Se oli jotakin! Tuntui hauskalta, kun suuri huone vastasi jokaiseen askeleeseen ja unehuttaen kaiken muun, tömähytteli Leena täysin voimin lattiaa uusilla kengillään. Muori ravisti häntä ja katsoi vihasesti silmiin. -- Jyrinä ehkä olikin sitä pahan ilman alkua! Leena käveli hiljaa. Kirkosta ei kuulunut muuta, kuin yskimistä ja hiljaista suhinaa.

He istuivat penkkiin keskelle? kirkkoa. Muori painoi päänsä ja kuiskasi Leenan tekemään samoin. Kumarassa ollessaan muori hiljaa kysyi:

-- Näitkö Jeesuksen kuvaa alttarilla?

-- En, vastasi Leena yhtä hiljaa. -- Missä se on?

Varovasti nosti muori päätään ja vilkasi ympärilleen. Leena luuli voivansa tehdä samoin, mutta muori esti sen:

-- Ei saa vilkua Herran temppelissä. Katso tuonne, siellä on Herramme Jeesus Kristus.

Nyt Leena huomasi alttaritaulun, mutta ei tiennyt, mitä olisi ajatellut moisesta Jeesuksesta. Laiha, ruma, pitkäjalkainen mies, jonka kaula oli likanen ja kädet harallaan. Ei sillä ollut edes vaatteita, raiti vain yli olan. Ehkä se ei tahtonut ottaa muita vaatteita taivaaseen, kuin tuon raidin, jonka voi viskasta alas taivaan luukusta. --

Silloin alkoi kuulua hiljaista, valittavaa säveltä.

Kirkko, jonka satumainen mahtavuus jo oli ollut kokonaan kadota Leenan mielikuvituksesta, sai takaisin entisen loistonsa. Seinät laajenivat, katto kävi korkeaksi, ilman täytti suloinen lämpö.

Urkujen sävel kasvoi, koveni ja täytti vihdoin koko huoneen. Ihmiset nousivat seisomaan ja alkoivat veisata. Leenan valtasi suuri, ennen tuntematon juhlatunne. Tuntui, kuin olisi rinnasta irtaantunut lintujen laulu ja kärpästen surina ja sijalle tullut yksi ainoa autuas sävel, joka uhkasi repiä, musertaa, mutta joka kuitenkin kokosi ja ehjensi. Hänen teki mielensä vaipua polvilleen, itkeä ja rukoilla. --

Jeesus oli sävelten kaikuessa muuttunut, puhdistunut. Sen kädet olivat ojennetut ihmisille, raiti hulmusi tuulessa. -- -- Alttari muuttui siniseksi Leenan silmissä, Jeesus liiteleväksi, kauniiksi. Se hymyili hänelle -- -- --

Soitto vaikeni. Samassa alkoi kuulua venyvä, tärisevä miehen ääni. Muori nykäsi Leenaa hihasta ja osotti sormellaan seinässä olevaa, pytyn muotoista hyllyä ja kuiskasi:

-- Katso tuolla on rovasti. Kuuntele tarkoin, mitä se sanoo.

Pytyssä seisoi roikkuvaposkinen, pulleasilmäinen mies. Venyvä ääni oli hänen. Sieltä tuli aivan samoja sanoja, kuin mitä muori ja vaari joka pyhä kotona lukivat. Pappi puhui kauan ja Leenaa alkoi nukuttaa. Koko saarnasta hän ei muuta saanut mieleensä, kuin muorin nipistelyt. -- --

Jumala- ja taivas-käsite sai Leenan ensimäisen kirkkomatkan jälkeen aivan toisen muodon. Korkea, lavea, huikaisevan kirkas taivas muuttui suureksi, saviseinäiseksi huoneeksi, jossa oli paljon kuluneita, maalaamattomia penkkejä. Jyrisevästä, kiukkuisesta ja ankarasta Jumalasta oli tullut vanha, lihava, pulleasilmäinen mies. Jumalansana oli tavallista nukuttavaa lukua.

Ensimäkien kirkkomatka teki tuntuvan vaurion tytön kirkkaaseen ja ehjään haave- ja tunne-elämään. Porstuan ovi ja pihapihlaja eivät enään saaneet elämää ja kissastakin oli tullut tavallinen, naukuva eläin.

5.

Ei ollut Leena silloin enään aivan kokonaan mielikuvitusten vanki, kun hän kauniina heinäkuun päivänä ohjasi kulkunsa niin, että saapui ruunankummin mökille.

Mökki oli ison, tervaskantosen ahon laidassa, eikä sen ympärillä ollut mitään koristeita. Suuri humalisto seinällä ja ympyriäinen perunamaa olivat ainoat, jotka muistuttivat ihmisasuntoa.

Leena oli jo kokonaan unohtanut tarun, joka seurasi ruunankummia, mutta nyt, ollessaan aivan yksin oudolla, pahamaineisella paikalla se hirveänä todellisuutena tuli hänen mieleensä. Hän, pieni, kymmenvuotias tyttö seisoi turvatonna rappeutuneen hökkelin luona ja ainoastaan musta, jykevätekoinen ovi erotti häntä pahasta hengestä, jolla oli sarvet. -- -- --

Hän alkoi katsella ympärilleen, -- -- ei apua missään. Aho oli armottoman näköinen ja metsä odotti. -- -- --

Hiljaa hän aikoi hiipiä pois, mutta mökin jykevä ovi aukeni samassa ja pieni, ruskeasilmäinen eukko kysyi iloisesti, miksi ei pikku tyttö tullut sisälle.

Leena ihastui nähdessään täällä ihmisen ja sanoi pelkäävänsä ruunankummin pirua.

-- Ei se syö, sanoi nainen synkästi naurahtaen. -- Se on kytketty! Tule sisälle!

-- Entä ruunankummi, epäröi Leena.

-- Sekin on pihdissä, tule nyt!

Nainen vei Leenan pieneen kauniiseen tupaan, missä akkunalla kasvoi tulipunanen kukonharja ja palssami. Iso, keltanen kissa istui pankolla. Leenan nähtyään se hyökkäsi kiukaalle.

-- Se oli nyt se paholainen, nauroi eukko, ja minä olen ruunankummi.

-- Ettehän te ole, kuin oikea ihminen ja eihän tuo ollut, kuin keltanen kissa, ihmetteli Leena.

-- Niin onkin, mutta kenenkä tyttö sinä olet?

-- Minä olen Leenan ja Erkin tyttö ja äitini on kuollut.

-- Vai niin, vai sinä se olet. Äitisikin kävi usein täällä. Et ole ollenkaan äitisi näköinen. Se oli kaunis -- -- Vaan mitäpä siitä, kyllä kiusaus rumankin löytää.

Leena ei tiennyt, mitä sanoa ja vaiti-olokin tuntui pahalta. Olisi tahtonut sanoa jotakin, kun kerran oli kylään tullut. Asiata hapuroiden tuli hänen mieleensä jälleen paholainen, jonka piti asua täällä.

-- Muori sanoi, että täällä on piru, mutta vaari ei usko.

-- Miehet eivät juuri uskokaan akkain loruja, vastasi nainen ja muuttui jälleen synkäksi. -- Tulitko sinä näkemään ruunankummin pirua?

-- Tulin, vastasi Leena rehellisesti.

-- Se katosi, hyvä lapsi, sinun tänne tullessasi. Näes, sinulle oli sanottu, että täällä asuu pahahenki ja sinä uskoit sen, siksipä asuikin se täällä sinun kohdaltasi. Nyt, kun itse olet täällä, etkä ole mitään sellaista nähnyt, vieläkö uskot sitä?

-- En minä sitä ole oikein uskonutkaan, kun vaari -- -- --

-- Niin. Sinun muorillasi taasen on elävä pahahenki, tietämättömyyden synkeä saatana ja hän asettaa sen asumaan tänne, lähimmäisensä yksinäiseen majaan. Vaikka ei hän ole ainoa, joka niin uskoo. --

Puhe tuntui Leenasta oudolta. Se oli aivan toisenlaista, kuin muorin, vaarin ja niiden vierasten, joita joskus kävi Erkin mökillä ja vanhus itsekin oli toisenlainen, kuin muut eukot. Leenaa milt'ei kadutti, että oli puhunutkaan pirusta. Ja aivankuin valon säde kulki hänen päänsä lävitse ajatus, ettei Jumalaa, eikä pahoja henkiä ehkä olekaan. Vaari ei usko, ruunankummi ei usko, muori vain ja akat -- -- --

-- Onko Jumalaa ja -- ja -- pirua, hän epäröiden kysyi.

Vanhus tarttui molemmin käsin kiini Leenan poskiin, nosti pään ylös ja katsoi silmiin.

-- Joko sinua epäilyttää, lapsi? Älä huoli uskoa mitään, jota epäilet?

-- Mutta jos epäily on samaa, kuin epä-usko?

-- Samaa kai se lienee.

-- Muori sanoo siitä joutuvan kadotukseen.

-- Hän uskoo niin. Näes, mikä sinun nimesi olikaan?

-- Pikku-Leena.

-- Näes, pikku-Leena, on olemassa ihmisiä, jotka eivät lainkaan epäile, kun on kysymys helvetistä, perkeleestä ja piinasta. He uskovat mielellään pahaa ja heidän ajatuksensa rypee ilkeydessä. Lähimmäisistään uskovat he vain pahaa ja etsivät pahoja henkiä lähimmäistensä povesta, kuvittelevat paholaisen asuvan lähimmäisensä majassa ja -- niinkuin he uskovat, niin heille tapahtuu. Siitä, että sellaisia ihmisiä on niin paljon, johtuu, että maailmassa on niin paljon piruja ja näiden pirujen asunto on helvetti. Itseään varjelevat sellaiset ihmiset kirkossa käynnillä ja herranehtoollisella.

-- Minä olen, sanoi Leena, kerran käynyt kirkossa, mutta ei siellä ollut Jumalaa. Onkohan sitä ollenkaan?

-- Sinulla sitä ei vielä ole, kultaseni, koska kyselet sen olemassa oloa. Jos todellakin Jumalaa tarvitset, niin kyllä hän itsensä sinulle ilmottaa. Jos et tarvitse, on turhaa vaivaa tiedustella, onko häntä, vai ei. Ihmiset ovat yleensä varmoja, että Jumala on. He ovat asettaneet hänet tuonne ylös taivaaseen ja lähettävät rukouksen nimellä määritelmiä, miten Jumalan on meneteltävä heidän ja heidän lähimmäistensä kanssa. Ei, hyvä lapsi, ei Jumalaa kirkossa tavata, enempää kuin pahaa henkeäkään täällä. Raamattu sanoo, että Jumala on henki ja asuu kaikkialla ja häntä pitää hengessä lähestyä.

-- Oletteko te nähneet Jumalaa?

-- En. --

Vanhus vaipui mietteisiin. Ei, ei hän ollut nähnyt Jumalaa -- vai oliko kesä-illoin, kun aurinko oli mailleen mennyt, kun metsän asukkaat olivat käyneet levolle, kun kaikki oli tyyntä ja rauhaisaa, -- oliko hän silloin ehkä nähnytkin Jumalan? Tai kun syksyn raivoisat tuulet vonkuivat nurkissa ja hän oli yksin, niin yksin ja hyljättynä kohtalon kanssa, joka hänet oli tänne saattanut, -- joka oli antanut hänen juoda pettymysten ja katkeruuksien kalliin pohjia myöten ja sitten erottanut ihmisistä, -- oliko hän silloin nähnyt Jumalan? Ei! Ei ollut hän nähnyt muuta, kuin oman itsensä yksinäisenä, hyljättynä. Ja nyt hän kuitenkin oli neuvonut lapselle, miten Jumalaa lähestytään. Hän oli niinkuin muutkin, jotka tarkalleen tuntevat Jumalan ajatukset ja luonteen. Sellainen hän ei saisi olla.

-- Leena, en minä sentään tiedäkään, onko Jumala henki ja miten häntä lähestytään. Minusta tuntuu, kuin olisi koko elämä unta. Eilinen päivä on kadonnut ja jos jotakin erinomaista eilen tapahtui, niin se vain hämäränä varjona meitä seuraa, kaikki muu on kadonnut. Tämä päivä on huomenna, kuten eilinenkin oli tänään ja huomenna, -- onko sellaista olemassakaan? Nyt juuri, tällä hetkellä, ei rahtuakaan edellepäin! Seuraavaa silmänräpäystäkään ei ole olemassa. Kuka minä olen, minkälainen on muotoni, tai ääneni? Olenko hyvä vai paha? Sano minulle, lapsi, kuka minä olen?

-- Te olette ruunankummi, vastasi Leena pelokkaana.

Vanhus säpsähti. Hän oli kertonut lapselle salaisimpia ajatuksiaan ja lapsi oli hänelle vastannut, niinkuin ihmiset vastaavat.

-- Ihmiset kutsuvat minua ruunankummiksi siitä syystä, etten ole käynyt herranehtoollisella. Pastori sen nimen minulle antoi. Muuten on nimeni Anni. Näes, ruunankummi on haukkumanimi. Kutsu minua Anni-tädiksi.

-- Anni-täti, toisti Leena.

-- Ja nyt on parasta, että pikku-Leena lähtee kotiinsa, minä tulen sinua vähäksi matkaa saattamaan ja noukin avuksesi marjoja. Tuokkosesi on vielä vajaa. Tulethan pian jälleen käymään? Tuletko?

-- Tulen. Minä tulen pian.

-- Älä tule niin pian, että muorisi alkaa aavistaa sinun täällä kulkevan. Älä puhu mitään täällä käynnistäsi, äläkä ole tuntevinasi minua, jos jossakin satut tapaamaan. Tämä on valetta ja teeskentelyä, mutta ilman valetta ja teeskentelyä ei kukaan ihminen voi petoksen ja viekkauden maailmassa toimeen tulla.

-- Muori on sanonut, että vale on suuri synti.

-- Onko muorisi myöskin selittänyt, mitä vale on?

-- Ei.

-- Hän ei, näes, sitä itsekään tiedä. Enkä minäkään tiedä, mikä on totta ja mikä valetta. Mutta jos sinä nyt sanoisit muorillesi käyneesi täällä ja vakuuttaisit, ettei täällä ole mitään näkyväistä pahaa henkeä, niin ei muorisi uskoisi ja kuitenkin puhuisit totta. Jos taasen sanot että kurkistit akkunasta ja näit suuren sarvipään istuvan pankolla, niin hän ei lainkaan epäilisi sinua. Nyt ei sinun ole hyvä tehdä kumpastakaan. Teeskentele vain tuntemattomuutta, jos on tarvis, muuten älä puhu mitään.

Ahon laidasta Anni-täti erosi ja Leenan valtasi katkera yksinäisyyden ja ikävän tunne. Paljon hän ei ollut käsittänyt Anni-tädin puheesta, mutta se oli niin viihdyttävää ja hän olisi kuunnellut sitä aina. Paljon hän ei käsittänyt koko maailmastakaan, kaikki oli muuttunut niin sekavaksi. Viime kesänä hän vielä uskoi, että Jumala asuu taivaassa ja ajaa ukkosella, niin että ukkosen kaviot tulta iskevät. Nyt sanoo Anni-täti, ettei Jumalaa olekaan. Mutta kuka sitten taivaassa ajaa? Ja kuka sytyttää taivaan kynttilät talvella ja kuka siellä kynttilöitä tarvitsee, jos ei Jumala.

Leena katsoi taivaalle. Siellä leijaili suuria, valkosia pilviä. Ja taivas oli tällä kohdalla korkein! Kirkollakin se oli ollut korkein, mitähän se merkitsee? Hän alkoi hyppiä kiveltä kivelle, aurinko paistoi kuumasti ja hyttyset tunkeilivat imemään raitista verta.

Metsä pieneni viidakoksi ja sen reunasta näkyi jo vaarin ja muorin mökki. Pihlaja pihalla oli näivettyneen näköinen ja ruoho auringon polttamaa. Anni-tädin mökin luona oli paljon villiä kukkia, joihin ei edes sormellakaan saanut koskea! Vaarin mökki oli ruma ja eloton. Vaari itse lojui pihalla. Hän oli tullut niittämästä ja nukkui ruokatuntia. Leena vei marjansa hiljaa vaarin nenän alle.

-- Kah tyttöä, kuinka suloisesti se osaa herättää, sanoi vaari. Hän kaatoi marjat tuokkosesta kouraansa ja hotkasi ne kahdella otteella.

-- Vaari, metsässä on niin paljon kauniita kellokukkia ja vuohensilmiä. Siellä on niin paljon kauniita kukkia, siellä -- siellä -- --

-- Missä?

-- Siellä metsässä.

-- Kyllähän metsässä kukkia on.

-- Vaari!

-- No?

-- En minä ollut Anni-tädin mökillä.

-- Kenen?

-- Anni-tädin, joka asuu siellä metsän reunassa.

-- Vai niin. No missä sinä olit?

-- Siellä vain metsässä. Miksi ei meidän pihassa kasva sellaisia suuria sinikelloja, kuin siellä?

-- Ei ne viihdy, kukat, ihmisasunnon luona enempää, kuin ruoho metsäsian pesän lähellä. Heti, kun ihminen muuttaa vaikka kuinkakin kukkaiselle paikalle, häviävät kukat heti. Niitä täytyisi erityisesti kasvattaa. Näkyvät ne tuolla kirkolla sellaistakin joutessaan tekevän.

-- Mutta Anni-tädin mökillä kasvoi suuria -- -- --

-- Herra Jeesus! -- Muori oli pihan poikki kulkiessaan kuullut Leenan viimeiset sanat. -- Jumala varjelkoon, onko tuo lapsi käynyt sen pahuuksen mökillä! Oletko sinä käynyt siellä, häh?

-- En.

-- Oletpahan! Se riivattu käskee viattomien lapsien kutsua itseään Anni-tädiksi. Äitisikin se sai sellaiseen vimmaan, ettei se lopulta uskonut Jumalaa, eikä pirua! Niin, siihenkin ihmiseen se konin kummi istutti kadotuksen siemenen, joka iti, teki hedelmän ja vei sen hukkaan ijankaikkisesti. Voi, voi, -- muori purskahti itkuun, -- kun pitikin minun osakseni tällainen sattua! Olisin niin mielelläni tahtonut sinun nimesi elämän kirjaan. Nyt voi vanhurskas Jumala vaatia sinun sielusi minun kämmenestäni ja se on ruunankummin syy. Nyt annan minä sinulle, tyttö, niin selkään, että ikäsi sen muistat!

Muori oli juuri lähdössä vitsaa taittamaan, kun vaari Leenalta kysyi:

-- Näitkö sinä siellä pirua?

-- Näin, vastasi Leena ajattelematta, mitä sanoi.

Muori kutistui kokoon.

-- Näitkö --

-- Näin, toisti Leena hiukan rohkeammasti.

-- Ihanko totta, kysyi vaari jälleen. -- Vaarin suupielessä oli jotakin, joka muulloin olisi naurattanut pikku-Leenaa.

-- Ihan totta!

-- Jumalan kiitos, huudahti muori, pikku-Leenan sielu ei vielä ole saanut vammaa, koska sanoo nähneensä. Äiti-vainajasi intti kiven kovaan, ettei siellä mitään sellaista ollut ja kehui ruunankummia kiltiksi ihmiseksi. Onko se kiltti?

-- Ei, vastasi Leena katsoen muoria silmiin, ei se ole kiltti, se on hirveän paha ja minä näin siellä kaksi pirua.

-- Kuuletko, Erkki, se näki siellä kaksi -- -- --!

-- Tyttö löpisee, sanoi Erkki välinpitämättömästi ja heittäytyi jälleen maata nurmelle.

-- Herra varjele tuota, kun ei usko, hätäili muori. Annapa olla, Leena, minä haen sinulle suuren rieskavoileivän, että kerrot, mitä sinä olet nähnyt.

Muori lähti hakemaan voileipää ja lapsi nautti täysin sydämin valeensa hedelmiä.

-- No, kerropas nyt, muori palattuaan pyysi ja tarjosi voileipiä.

Leena kertoi:

-- Minä kurkistin sisään akkunasta ja näin pankolla hirveän suuren, keltaisen pahan hengen, joka oli suurempi, kuin kirkko. Se loikkasi ylös kiukaalle kun minä kolkutin ruutuun.

-- Hyvä isä, miten sinä uskalsit?

-- En minä pelännyt yhtään.

-- Siunasitko itsesi ensin?

-- Siunasin.

-- Se oli oikein! Pahalla ei ole mitään valtaa siunatun ihmisen yli. Entä se toinen?

-- Se istui pöydällä ja sekin oli kauhean iso.

-- Miten semmoiset otukset kummin mökkiin mahtuvat, mörähti vaari, oletko löpisemättä siinä!

-- Etteikö pahalla hengellä kaikki olisi mahdollista, puolusti muori. -- Voi hyvänen aika sentään, miten kauhea se nainen on. Älä, lapsi kulta, enään toiste mene sinne.

Pikku-Leena tunsi jo olevansa mestari.

-- Kyllä minä vielä menen sinne, mutta ensin minä siunaan oikein kovasti.

-- Minä en viitsi kuunnella teidän juttujanne, sanoi vaari ja lähti niittämään.

Leenan ja Erkin pieni heinämaa oli lähellä kotia. Kuukausi sitten oli niitty ollut täynnä kukkeutta, tuoksua ja kauneutta, nyt se vain odotti, että siemen rauhassa saisi tuleentua ja että se itse, kantaja, pääsisi lepoon. Se oli heinien ja kukkien tarkotus. Eivätkä ne tiedä, että kuolema lähestyy viikate olalla ja kesken katkaisee elämän. -- Miljoonia kaatui. Kuolema levitti sieramensa ja nautti heinien ja kukkien tuoksua. Kaadetun heinän haju on ihanaa, hän sanoi. Hän ei tiedä, sitä kuoleman hajuksi, sillä hän itse on kuolema, joka rakastaa kuolemaa ja jonka elämä riippuu kuolemasta. -- Siinä lepää rinnatusten ruumiita ja viikatemies kääntelee niitä, etteivät maatuisi. Ja ruumiit kuivuvat. Pieni lemmenkukka käpristyy kokoon ja kuivuu tuntemattomaksi, sinikello kalpeni ja kutistui, niitty käy suureksi, autioksi ja tyhjäksi. Mutta niittäjä riemuitsee. Hänellä on siinä paljon muonaa.

Erkki teki heinää iltaan asti. Mökin pihamaalle jäivät muori, seitsemänkymmeninen ja pikku-Leena, joka vielä ei ole yhtätoista täyttänyt. Tyttönen tekee ensi askeliaan elämän kierolla tiellä, vanhus katselee ja ohjaa.

-- Siunaa vainkin itsesi ja älä mene sen huoneeseen, neuvoi muori. -- Kerro sitten minulle, mitä näet. Ja jos satut joskus näkemään siellä jonkun suuren herran tai ihanan ryökynän, niin älä rupee niiden kanssa mihinkään pakeisiin. Se on näes paha henki, joka kykenee muuttamaan muotoaan millaiseksi milloinkin haluaa.

-- Muori, kysyi lapsi, minkähän tähden paha henki asuu Anni-tä-tä-, ruunankummin mökissä?

-- Kun se ihminen ei usko Jumalaan, eikä nauti herranehtoollista.

-- Eikö se usko Jumalaan?

-- Ei.

-- Miks'ei?

-- Paha henki on sen houkutellut.

-- Uskooko se sitten pahaan henkeen?

-- Uskoo.

Aurinko painui länttä kohden. Viilenevä ilta toi niityiltä tuoksua. Vanhus ja lapsi erkanivat toisistaan saadakseen kumpikin rauhassa miettiä asiaansa.

-- Minä laittelen lehmälle juomaa, laita sinä, lapseni, illaksi vaarille ruoka pöytään.

Muorin sydän oli täynnä pelkoa ja riemunsekaista hartautta siitä, mitä lapsi oli nähnyt. Lapsi taasen tunsi vain suurta kummastelua. Pikku-Leena oli nähnyt elämää neljältä taholta. Omansa oli niistä ollut kaunein, mutta sen oli hän kadottanut, se hukkui hänen ensimäisellä kirkkomatkallaan, toiset olivat muorin, vaarin ja Anni-tädin.

* * * * *

Lehmä oli saanut iltasensa ja makasi märehtien karjapihassa. Muori laitteli kylpyä, vaari ja pikku-Leena istuivat pirtissä.

Tietä pitkin kirkonkylältä käsin oli mökkiin tullut vanha kulku-ukko, joka sanoi olevansa kaukaa kotoisin ja kertoi paljon suuren maailman ihmeistä. Leena kuunteli yhtenä ainoana korvana. Aartolahdella lapset harvoin pääsivät vertaistensa joukkoon kylille, sillä kylänkulkijaa pidettiin huonona ihmisen alkuna. Siksipä ne mielellään tottuivat olemaan vanhusten joukossa ja harvinainen hetki oli, kun vieras sattui, jota ei pelätä tarvinnut.

-- Se on komea kaupunki se Pietari, kertoi ukko -- Se loistaa kullalle, niin että silmiä huikasee ja keisarin ajaessa sihisevät välkkyvät miekat. Kahdeksankertaisia taloja on tuhansittain ja sotaväkeä kuhisee ihan. Siellä on asukkaita yhtäpaljon kuin koko Suomen valtakunnassa ja kirkkojakin on siellä sadottain ja jumalanpalvelusta ne pitävät jokaisessa kadunkulmassa.

Muori oli kiirehtinyt saunan laittoa päästäkseen hänkin kuuntelemaan ja osui parahiksi sisään kuullakseen ukon viimeiset sanat.

-- Vai on ne niin Jumalaa rakastavia ihmisiä, ne ryssät, hän ihmetteli.

-- Hartaitahan ryssät ovat, todisti vaarikin. Kerran markkinoilla näin minä niitä lauman koolla. Vähän väliä ne heittivät itsensä kontusilleen maahan ja kun minä kysyin yhdeltä mieheltä, että mitä ne sillä tarkottavat, sain kuulla, että ne rukoilevat. Vaikka kyllä ne siltä pettää osaavat. Minuakin ne samat ryssät petkuttivat ihan jumalattomasti.

-- Oikeinko ne rukoilevat tätä oikeata Jumalaa, kysyi muori.

-- Ihan tätä samaa.

-- Entä uskovatkohan ne Jeesusta?

-- Sitähän ne vasta uskovatkin, vakuutti ukko. Nehän joka kerta, kun Jeesuksen nimi mainitaan, heittävät itsensä mahalleen maahan. Ja niin sanovat itse keisarinkin tekevän.

-- Ohhoh sentään, huokasi muori vedet silmissä ja haikeana, vai on meidän rakas ruhtinaammekin niin nöyrähenkinen.

-- Nöyrä se on, puhui ukko innostuneena. Vaikka se onkin niin suuri herra, kumartelee se Jumalan edessä, niinkuin muutkin ihmiset. Toista se on, kuin meillä. Täällä ei kunnon renkikään kehtaa Jumalaa palvella.

-- Mitä vielä, säesti muori, korttia pelaavat ja juovat, siihen ne kyllä ovet mestareita, mutta käskisipä lukemaan. Vai on se keisari niin jumalinen.

-- On se.

-- Minä olen kuullut, huomautti vaari väliin, että sen on hiukan kuin pakko olla jumalinen. Ne, näes, kuulema palvelevat kuvia.

-- Mistä sinä sen tiedät, kysyi muori.

-- Ennen nuorempana, kun kyyditsin muuatta Venäjän herraa, hän kertoi minulle, että keisarin ja keisarinnan pitää olla jumalisia ja että ryssät kantavat Jumalaa kultanauhassa povellaan.

-- Se on valehdellut, se herra, selitti vieras varmana. Tuskin se on ryssiä nähnytkään, kun sellaista puhui. Kuka voi keisarille pakkoa panna joka on kaiken yli. Siitäkin jo pitäisi nähdä, että se on valehdellut. Tai ehkä se on ollut niitä hirveitä ihmisiä, jotka keisarin henkeä väijyvät.

-- Onko niitä sellaisiakin, kysyi muori kauhistuen.

-- Niitähän nyt vasta onkin. Keisariparka tuskin tohtii nukkua. Sen sängyn ääressä täytyy aina jonkun valvoa ja pitää vahtia paljastettu miekka kädessä. Ei sitä keisarillakaan niin hyvät päivät ole, kuin luulisi.

-- Mitähän se pelkää, ihmetteli vaari. Jos minulla on hyvä omatunto, en, totta vieköön, pelkää vihamiehiäni. Ja siksi toiseksi, ei puhtaalla tunnolla vihamiehiä olekaan. Jos ei Herra kaupunkia varjele, turhaan ne työtä tekevät, jotka sitä vartioitsevat.

-- Jos minä tahtoisin olla paha, niin tiedättekö, mitä noista sanoista saisitte, kysyi ukko.

-- Mitähän minä niistä olisin ansainnut?

-- Te menettäisitte henkenne.

-- Sepä on vale. Kuka minulta hengen ottaisi?

-- Keisari.

-- Oho, siihenpä sillä ei ole oikeutta.

-- Keisari on oikeuden pää.

-- Minä annan palttua sellaiselle oikeudelle, jonka päänä on ihminen, josta ei saisi totuutta sanoa.

Vaari oli kiivastunut.

-- Herra Jumala, Erkki, alkoi muori hätäillä, ole nyt jo puhumatta. Voi, hyvä vieras, älkää välittäkö, mitä tuo meidän mies puhuu, se ei ole oikein viisas.

Muorin kasvoille kuvastui suuri tuska.

-- Enkö minä ole viisas, häh, karjasi vaari lyöden jalkaansa permantoon.

-- Olethan sinä, olethan sinä, mutta voi hyvä taivaan isä, jos vieras nyt kantelee, niin me ollaan onnettomia.

-- Lähde paikalla, rähjys, raivosi vaari vieraalle, ja vie terveisiä keisarillesi, että Leenan Erkki sanoo, ettei keisarikaan ole muu, kuin ihminen, vaikka tuhannen tuhatta miestä vahtia pitäisi. Sen minä olen sanonut ja sanani takana seison.

-- En minä mikään kielien kantaja ole, vaikka olenkin kulkuri, sanoi ukko sävyisästi. Ja jos ei minua talossa suvaita, niin pääsenhän siitä käskemättäkin.

Vaari lauhtui.

Tässä on tupakkaa ja sovitaan pois, hän sanoi. Ei minun ole tapanani ihmisiä huoneestani ulos ajaa, olkoon se herrojen virkana. Suutuin vain, kun kuulin keisarilla sellaisen vallan olevan.

-- Kyllä sillä vaan sellainen valta onkin.

-- Kuka hitto sille sen on antanut.

-- Se on itse sen ottanut, se on itsevaltias. -- -- --

Kun vieras oli saanut ruokaa ja kylpenyt, lähti hän isompiin asuntoihin yö-sijaa etsimään.