Part 2
Jumalaan he uskoivat vahvasti. Ilman hänen sallimustaan ei mitään voinut tapahtua. Kuitenkin tehtiin paljon taikoja ehkäisemään pahoja sallimuksia. Varsinkin keväisin, kun lehmät laitumille laskettiin ja syksyisin, jolloin ne jälleen suljettiin navettaan, olivat pahat vallat voimakkaita. Samoin suurten juhlien aikoina. Siksipä olikin taikojen teko silloin ylen tarpeellinen. Sauna ja riihi olivat pyhiä paikkoja. Kuitenkin asuskeli pahahenki mielellään kummassakin. Rohkeana pidettiin sitä, joka lauantai-iltana uskalsi yksinään saunaan jäädä. Silloin oli aina nyletyksi tulemisen vaara lähellä tai joku muu hirmu. Riihi oli vielä vaarallisempi ja siellä pidettiin tavallisesti ruumiitakin ennen hautaamista. Jumala kyllä suojeli ja varjeli ihmistä kaikesta pahasta ja häneen kyllä uskottiin ja luotettiin, mutta haltijoita, tonttuja ja paholaisia täytyi kuitenkin pelätä. Niin olikin Aartolahden asukkaiden uskonto pakanuuden ja kristinuskon sekotusta, jossa pakanuus kuitenkin oli silmiin pistävintä.
Kylän huomattavimmat henkilöt olivat Puusniekka-Juonas laiskuutensa takia ja Puhjun-Suutari, joka alituiseen pureskeli peukaloansa. Melanderin Heta ja Sauna-Tihta kilpailivat kätilö-toimestaan, -- Heta oli yleensä voiton puolella vilkkaan kielensä takia. Muutto-Jussi oli maailman paras lusikoiden tekijä. Vierun Nikki ajatteli ääneensä. Nyyperin Liisa oli hullu kerjuu-akka, josta lapset paljon pitivät, hän kun osasi puhua ihmeellisiä asioita. Hän oli nuorena ollut maailmalla, kulkenut hattu päässä, käynyt Pietarissa ja nähnyt keisarin.
Sellaisia olivat Leenan ja Erkin merkittävin ystäväpiiri.
Kun kuolemantapaus sattui, otti koko kylä osaa suruun. Olihan jälleen yksi, jonka jokainen tunsi ja jonka ominaisuudet olivat käyneet rakkaiksi, ainaisesti poistunut. Ja kun uusi ihminen syntyi, iloitsivat jälleen kaikki, eikä kukaan saanut rauhaa ennen, kuin oli nähnyt uuden tulokkaan ja saanut sanoa, kenenkä näköinen hän oli.
Nyt oli Leenan ja Erkin mökillä sattunut kuolema ja syntyminen yht'aikaa. Eliisapetin Aliina oli maailmalta tullut synnyttämään ja kuolemaan. Siinä oli paljon puheen aihetta. Olihan jälleen saatu todistus maailman kavaluudesta.
-- Oli se siunattu asia yhtä kaikki, että se toi sen tänne hyvien ihmisten liuostaan, arveli Heta ja samaa mieltä olivat kaikki muutkin.
Mutta senkin oli Jumala niin sallinut. Ilman taivaan isän tahtoa ei hiuskarvakaan päästämme putoa, todisti Jumalan sanakin.
Kummalliseen, salaperäiseen hämärään jäi Aliinan muisto. Hän oli ollut miltei lapsi lähtiessään kotiseuduiltaan. Toisilla ihmisillä on jo syntymästään asti into ja halu surman suuhun. Niin oli hänelläkin ollut. Jo pienenä oli hän pelannut herrasväkeä, puhunut ruotsia muka ja hokenut kaupungeista ja kaduista. Tuskin sitten oli korvan taus kuivunut kun jo lähti -- -- --.
Olisi ollut syytä soimata mokomaa, mutta levätköön rauhassa, kun kerran rauhassa oli kuollutkin. -- --
Syksy on loppunut ja talvi tullut, sellainen pitkä, valkoinen, valoton ja eloton talvi, joka sydänmailla synnyttää aavemaisia utukuvia valoa kaipaaviin ihmissieluihin, -- joka luo omintakeista hengen elämää, suurta, korkeaa, syvää ja kummaa, -- joka tuntee tuntemattomia salaisuuksia. Mitä tietääkään sähkövalossa kasvatettu ihminen siitä elämästä, joka piilee tähtien kasvattaman povessa! Kun tuhannet tähdet peittävät tai vaan, kun revontulet loimuavat ja lumiset puiden oksat säteilevät, tai kun kuolema kulkee hirmumyrskynä ja tempaa salaperäiseen olemassa-oloon rakkaimman, silloin syntyy ihmissielussa taidetta ja tietoa, niin sanomatonta ja pulppuavaa, ettei se mahdu muotoihin, eikä rajoihin. Mutta se elämä on kätketty viisailta.
Tähän ympäristöön oli Aliina tuonut siemenen suuresta maailmasta.
3.
On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Eliisapetin Aliina syksyisenä yönä synnytti tyttären Erkin ja Leenan mökissä.
Kylä on samanlainen, kuin silloinkin, samanlaisia ovat ihmiset ja tavat.
Leena ja Erkki ovat käyneet kymmentä vuotta vanhemmiksi, samoin pieni Leena. Kissa on ikäloppu ja mukailee enimmäkseen kiukaalla. Lehmä ei enään ole elossa, vaan on tämä nykyinen silloisen tyttären tytär.
Pikku-Leena, joksi Aliinan tytärtä kutsutaan on hiukan erilainen, kuin kylän muut lapset.
Tuo tumma ihon väri, lieneekö se tullut siitä, että jäi niin huonolle kasteelle, tunnustelevat kyläläiset. Pappi näet, piti Hetan ja Leenamuorin kastetta täysin pätevänä, eikä ottanut sitä uudistaakseen. Merkitsi vain kirjaan nimen Leena, Aliinan tytär, äpärä.
Vai olisikohan Aliina-vainaja maailmalla yhtynyt mustaan, kukapa sen tietää.
Muorilla oli kuitenkin se usko, että hätiköimiskaste oli syynä lapsen mustuuteen. Usein hän siitä puhui, enemmän vain ollakseen varma lapsen sielun tilasta, kuin muuten.
-- Vaikka oletkin noin musta, sanoi hän, ei se mitään tekisi, jos vaan voisit pitää sielusi valkosena.
Sieluni valkosena, ihmetteli lapsi. Mitenkähän se käy päinsä, sillä entisten puheitten mukaan pitäisi sielun olla näkymätön. Kun pikku-Leena oli harvapuheinen ja vaitelias, jäivät asiat tavallisesti hänen omien mielikuvitustensa haltuun.
Hän oli syntynyt myrskyisenä, pimeänä yönä, oli muori kertonut. Hänen äitinsä oli tullut kaukaa, suuresta maailmasta häntä tänne mummon luokse synnyttämään. Mitähän varten äiti sen oli tehnyt? Miksi ei se voinut synnyttää häntä siellä? -- Ja Leena kuvitteli suuren maailman hyvin suureksi. Puut ulottuivat siellä taivaaseen asti, kivet olivat vuoria, mättäät äyräitä, järvet rajattomia ja rannattomia, kuu ja aurinko täyttivät koko taivaan. Äiti oli tullut tänne, koska suuri maailma oli niin hirveän paha ja vaarallinen. Ehkä olivat käärmeet, sudet ja sisiliskot siellä suunnattoman suuria. Ehk'ei äiti uskaltanut jättää häntä sinne, olisivat syöneet. Ehkä oli suuri käärme äitiäkin purrut. -- Tuolla taivaan reunan alla, mihin aurinko iltasin punasena laskeutuu, siellä kai se on, se pelottava, kummallinen seutu.
Pikku-Leena oli tunteellinen ja haaveileva. Hän kuvitteli elämää kaikkialle. Porstuan ovi, joka ilkeästi narahteli, oli vanha ja sairas, hänen tuli sitä sääli, tuskin hennoi koskea siihen, Aidan seiväspari oli pariskunta ja yksinäisellä piha-pihlajalla oli ikävä metsään, laistensa seuraan. Vanha kissa odotteli kuolemaa, sitä samaa, joka äidinkin vei. --
Minkähänlainen oli kuolema? Kuolema vie ihmiset taivaaseen. Mummu toivoi pääsevänsä taivaaseen, mutta pelkäsi kuolemaa. Kuolema oli häjy ja ruma, joka varmaankin teki pahaa ja piiskasi taivaaseen viedessään. Äidinkin oli kuolema vienyt, mutta mummo ei tiennyt, oliko äiti taivaassa. Äiti oli tehnyt paljon syntiä ja Melanderin Heta sanoi hänenkin, pikku-Leenan, olevan synnin hedelmän. Ehkä olikin kuolema vienyt äidin kadotukseen, jossa oli pahoja henkiä ja tulta.
Mutta jahka minä kuolen, kuvitteli Leena, niin minä rukoilen oikein kovasti Jumalaa, että se ottaisi äidin ylös taivaaseen. Mutta entä jos Jumala ei huoli minustakaan, kun minä en ole valkea, enkä kaunis, vaan niin hirveän musta ja ruma, enkä edes oikein kastettukaan? Entä jos Jumala panee minutkin kadotukseen?
Jos hän sen tekee, niin ensin minä rukoilen hyvin kauniisti: ota rakas Jumala äiti ja minut täältä pois taivaaseen! Ja jos hän ei tee sitä, niin sitten minä suutun, näytän nyrkkiä ja kiroan. --
Omista ajatuksistaan Leena väliin niin vimmastui, että riehui, kirkui ja kiroili ääneensä. Jos muori sattui näkemään lapsen sellaisessa mielentilassa, säikähti hän pahanpäiväiseksi ja piti sitä kadotuksen merkkinä.
Enimmäkseen olivat pikku-Leenan kuvitelmat surullisia. Jos hän joskus sattui haaveilemaan olevansa valkosiipinen enkeli taivaan korkeasta talosta tahi metsän sinipiika, ei se kauan häntä viehättänyt. Rintaan nousi kummallinen pallo, joka vaati itkua särkyäkseen. Silloin täytyi olla olevinaan pieni, yksinäinen lapsi, jonka metsänhaltija on ryöstänyt, tai joka on eksynyt suureen metsään, missä pitää viettää pimeä yö.
Eniten pelkäsi pikku-Leena riihtä, saunaa ja rajaa. Niskalan riihi oli kauhun paikka kaikille lapsille, sillä kerran, sata vuotta sitten, oli paholainen siellä tappanut isännän. Isäntä oli ollut suuri juoppo, tuskin päivääkään oli ollut selvänä. Hän oli juovuspäissään mennyt kuumaan riiheen makaamaan ja toisena päivänä hänet löydettiin karreksi palaneena. Piru oli hänet polttanut, sillä jos se olisi ollut oikea tuli, olisivat kai vaatteetkin olleet tuhkana. Nyt olivat vaatteet ehjät, ruumis vain oli palanut. Riihi oli Erkin mökiltä kyläkuntaan vievän polun varrella. Väliin oli pikku-Leena sivu kulkiessaan kuullut riihestä omituista sähinää, aivan kuin olisi siellä ollut kissoja. Ne olivat varmaankin piruja, päätteli Leena ja pelastaakseen hätiköiden kastettua sieluaan hän juoksi, minkä ennätti.
Aartolahdella ei vielä ollut käsitystä sääty-erosta. Talollinen ei varakkaisuudessaan ollut paljoakaan mökkiläistä edellä. Tiedot, tavat, työ ja ruoka oli kaikilla yhtäläistä. Suuret herrat asuivat suuressa maailmassa, eikä heidän vaikutuksensa tänne ulettunut. Ainoastaan eräs rappeutunut insinööri oli osunut paikkakunnalle. Hän edusti säätyluokkaa ja koetti kykynsä mukaan tehdä selkoa puoliherrain elämästä. Tulos oli, että nuoret, siveät naiset pelkäsivät herroja enemmän, kuin vihasia elukoita. Mutta rovasti, joka asui kirkonkylässä, oli ankara herra ja kaikilla oli suuri kunnioitus häntä kohtaan. Hän oli luja mies, vaatelias saamisissaan ja sanassa. Voi sitä, joka kinkereillä ei ollut selvillä sakramenteista ja uskonkappaleista!
Tyyni ja vapaa oli aartolahtelaisten omatunto pitkin vuotta. Ulkoapäin tulevat murheet, taudit ja muut sellaiset eivät päässeet sinne tunnon sisimpään sopukkaan. Mutta kinkerien edellä tuppasi mieli rikollisen levottomaksi. Täytyi itse kunkin tunnustaa, että sana oli tullut laiminlyödyksi. Ei ollut tullut pidetyksi Jumalaa aina silmien edessä. Vaimot varsinkin olivat kovin huolissaan sielujen tilasta kinkerien edellä. Kirjat piti aina olla saatavilla, että tuon tuostakin, töiden lomassa sai niihin vilkaista. Tulipa pistäydyttyä rakasta rovastiakin tervehtimässä.
Pappila sijaitsi kirkon vieressä, ihanan koivumetsän keskellä. Päärakennukseen poikkesi maantieltä leveä santainen tie, jota tuuheat rivissä seisovat koivut varjostivat. Maantielle asti näkyi pappilan mahtava, lasinen porstua, moniväriset kukkaset ja suuret jättiläisruusut portin pielissä. Tämä teki metsäkyläläisiin juhlallisen vaikutuksen. Oikein pelotti lähestyä. Tiekin oli niin armottoman suora ja sileä ja pappilasta voivat koko ajan nähdä tulijan. Jalka tuppasi ilkeästi töpsähtämään, vaikk'ei sen tiellä ollut suurta sannan jyvää. Nöyriä olivat kuitenkin pappilan väet. Ruustinna ei paheksunut antimia, otti vastaan ja kiitti, ryökynätkin tervehtivät, puhuivat mammansa kanssa ruotsia, eivätkä ollenkaan olleet ylpeitä. Rovasti itse oli kotonaankin ankaran näköinen, niinkuin herranpalvelijan sopii. Ei se paljoa naurahdellut, eikä puhunut. Mutta muisti sillä oli verraton. Lukusijoilla se muisti kesäisenkin luona käynnin ja piti sitä ihmiselle otollisena asiana. Jokainen jonka varat myönsivät, muistikin syyskesällä rakasta rovastia.
Leena ja Erkki kuuluivat niihin, jotka eivät käyneet rovastia tervehtimässä. Pikku-Leena oli jo kymmenvuotias, mutta ei osannut lukea, ei ollut käynyt kinkereillä, eikä kirkossa. Edelliseen oli syynä huono pää, jälkimäiseen kengättömyys.
Eikä pikku-Leena ollut vielä nähnyt rovastia.
Muori oli kuitenkin jo paljon puhunut kirkosta, jossa rovasti saamaa jumalansanaa ja siten oli hän lapsen sydämeen sytyttänyt halun, -- halun saada nähdä kirkkoa, rovastia, jumalansanaa. Niistä oli pikku-Leenan sieluun syntynyt ihmeellisiä kuvia. --
Rovasti, kuvitteli hän, on valkonen, hattarapäinen, leimahteleva, romahteleva. Kirkko on kirkas ja salamoiva ja Jumalan sana kuin pitkäisen tuli. Muori kutsui ukkosen tulta pitkäisen tuleksi ja luki kirjasta, että Jumalan sana on, kuin pitkäisen tuli. Jumala ja kirkko olivat yhtä ja samaa. Vaari ja muori pelkäsivät rovastia ja Pikku-Leena pelkäsi ukkosta, -- Jumalan voimaa. Kirkossa se tarttuu kinttuihin, jos vain sinne paljain jaloin uskaltaa.
Taivaassa oli sentään toista. Siellä ei tarvitse pelätä Jumalan ilmaa, vaikka se joskus iskisikin, sillä siellä ei, näet, tarvinnut pelätä kuolemaa.
Ihan salassa ajateltuna ei se taivaassa olo sentään ollut ollenkaan hauskaa. Ihme vain, että vaari ja muori sinne niin toivoivat. Eihän siellä ole kukkasia, ei pehmeätä nurmikkoa, ei lehmää, eikä kissaa. Ei siellä syödä, eikä juoda. Joulunakaan ei siellä saisi pannukakkua, ei veskunareemiä. Ei siellä ole linnun pesiä, ei juolukoita, ei mansikoita, eikä nauriita. Jumala varmaankin lukee joka päivä Luteeruksen postillaa ja toisten pitää kädet ristissä kuunnella. Ei saanut nauraa, eikä torkkua. Mitähän Jumala tekisi, jos joltakin pääsi nauru juuri silloin, kun hän sanoo: jeesus-ristus. Varmaankin heittäisi se sellaisen alas taivaasta, tahi ehkä tappaisi. Sitten pitää siellä kaiken päivää kävellä palmun oksa kädessä ja laulaa rumia, pitkiä virsiä. Voi, miten se oli ikävää!
Oli siellä sentään parempi olo, kuin kadotuksessa, jossa on tulinen pätsi, johon kaikki pahat ihmiset joutuvat. Eläimet eivät joudu kumpaisenkaan paikkaan. Vierun pässi on vihanen ja samoin on Kolisevan härkä, mutta vaikka ne puskisivat kuoliaaksi itse insinöörin, niin eivät ne sittekään joutuisi kadotukseen. Mutta niillä ei ollutkaan sielua. Pikku-Leenalla oli sielu, vaikk'ei rovasti ollutkaan sitä kastanut. Varmaankin rovasti ensin salamoi ja sitten kastaa ja sitten sielu tulee valkoseksi. Muori ja Heta olivat kastaneet pikku-Leenan, mutta mistähän ne olisivat saaneet jumalansanaa? Tai ehk'ei niillä muuta jumalansanaa ollutkaan, kuin katkismus ja virsikirja. Kastaisikohan rovasti paremmin, jos pyytäisi?
Jokelan vainion takana asui muuan vanha eukko, joka ei ollut lukenut itseään ripille. Häntä kutsuttiin ruunan kummiksi ja hän oli osaton Jeesuksen ruumiista ja verestä, eikä koskaan pääse taivaaseen. Se on pakana ristityssä maailmassa. Tämä pakana on musta ja kummallisia asioita hänestä kerrottiin. Sanottiin itse pahanhengen seurustelevan hänen kanssansa. Pikku-Leena ajatteli usein vanhusta ja tunsi häntä kohtaan jonkunlaista heimolaisuuden tunnetta, joka samalla viehätti ja hirvitti. Teki mieli käydä tervehtimässä, mutta ei tohtinut ja tiekin oli pitkä yli metsän ja Jokelan vainion.
Eräänä päivänä hän pyysi vaaria kanssansa ruunankummin mökille.
-- Mitä siellä olisi tekemistä, vaari kysyi.
-- Nähtäisiin piruja!
-- Ei niitä siellä näe, hymähti vaari. -- En ainakaan minä ole niitä nähnyt muualla, kuin omassa povessani.
-- Jos et sinä olekaan nähnyt, ehätti muori sanomaan, niin ovathan muut nähneet. Akosen emäntä ja Aapelin Tilta ovat nähneet paholaisen istuvan pankolla. Akkunasta näkivät, kun ohi kulkivat.
-- En ihmettele, sanoi vaari, vaikka itse pääp--le sellaiselle näkyisi, joka toisen akkunasta sisään kurkistelee. Akat ovat aina niin joutavia.
-- Jaa, sinulla on aina sitä konin puhetta. Mitä pahaa akat ovat sinulle tehneet?
-- No, eivät juuri hyvääkään.
-- Vaari, kysyi pikku-Leena, joka oli tottunut pitämään vaarin puhetta suuremmassa arvossa, kuin muorin, tuleekohan minustakin akka, kun suureksi kasvan.
-- Tulee, jos Jumala sen niin on sallinut.
Jumala, aina vain Jumala. Ensi kerran tunsi tyttönen halua nousta Jumalan sallimusta vastaan. Tarvitsiko hänen tulla joutavaksi akaksi, jos Jumala niin sallii, vaikk'ei hän itse tahtoisikaan. Hänen täytyisi tulla tuntemaan Jumala ja piru saadakseen tietää, mitä ne oikeastaan olivat. Hänen täytyisi päästä kirkkoon ja ruunankummin mökille. Tai ehkä näyttäisi vaari niitä povestaan.
-- Ei, lapseni, paholaisen tapana ei ole näytellä itseään, vastasi vaari lapsen pyyntöön. -- Se liikkuu hiljaa ja huomaamatta.
Vaari siis ei ollut nähnyt sitä, vaikka sanoi. Ehkä se piti kirppuja piruina tahi hyttysiä -- -- --. Ruunankummin mökille oli päästävä, mutta miten?
-- Tappaako se ruunankummi ihmisiä, hän muorilta kysyi.
Muori oli niissä asioissa viisaampi, kuin vaari.
-- Ei se ihmisiä tapa, miksi sitä kysyt?
-- Eikö pahahenki houkuttele sitä tappamaan?
-- Tuuletko sillä olevan niin suurta valtaa ristityn ihmisen yli.
-- En, mutta onko paholaisella valta sellaisen ihmisen yli, jonka muori ja Heta ovat ristineet.
-- Ei, vastasi muori, jos ristittäessä on käytetty oikeata jumalansanaa.
-- Oliko Hetalla ja mummulla oikeata jumalansanaa minua ristiessään?
-- Oli, hyvä lapsi.
-- Mistä te sitä saitte?
-- Oletkos siinä, katkasi muori, joka luuli lapsen piloillaan utelevan.
Pirulla siis ei ollut mitään valtaa ristityn yli, mutta ruunankummin jäi sillä oli valta, kun se ei ollut ripillä käynyt. Pikku-Leenan tuli ikävä yksinäistä vanhusta, jonka yli pirulla oli ainainen valta.
4.
Suvi, tuo kylmän ja pimeän pohjolan lyhyt antimien aika, joka hetkeksi puhkeaa esiin jättiläisten jää- ja lumivuorien alta, antaa talven lapsille uutta eloa. Pitkäksi aikaa ei ravinnon ja kukkien aarre-aitta ole avattuna. Pian, pian pitää ottaa osansa, ennenkuin hymyilevä maa jälleen peittyy...
Harmaassa mullassa on tapahtunut ihmeitä. Tuhannet ja jälleen tuhannet olennot ovat saaneet alkunsa sen helmasta, ilo, rakkaus ja kauneus ovat täyttäneet maailman. Taivas on lämmin, sen ranta vaihtelee kuumia värejä. Yksitoikkoisen viiman sijasta soivat metsien laulut.
Unohtaa ihminenkin pitkän, pimeän talven. Haaveellinen kummitusluonto on muuttunut, kadonnut, käynyt todelliseksi, eikä kukaan muista tonttuja, eikä noitia eläneenkään. Riihi on jumalanviljan puimispaikka, eikä pahojen henkien pesä. Kesä on tappanut taika-uskon ja ihmisrinta riemuitsee.
Pikku-Leenalle toi yhdestoista kesä paljon uutta, mutta paljon se veikin. Hän sai nähdä rovastin ja ruunankummin.
Lapsi puhui niin usein haluavansa päästä kirkkoon, ettei muori enään voinut jättää vaaria rauhaan, ennenkuin se ostaisi kengät pikku-Leenalle.
-- Mitä se kesällä kengillä tekee, kysyi vaari, kun se talvenkin on tallukoilla toimeen tullut?
-- Mutta kun lapsi haluaa kirkkoon. Ethän toki aikone estää lapsen halua jumalansanan perään?
-- Lapsi tahtoo kirkkoon ja kirkosta kotiin, mitäpä sen haluista!
-- Älä, mies kulta, estä lasta pääsemästä sinne, mihin sinun tulisi häntä kehottaa.
-- Menköön tääppäissä.
-- Tääppäissä kirkkoon!
Lapsi joutuisi sinun kitsautesi takia naurun alaiseksi Herran huoneessa! Oletpa sinäkin mies!
-- No, olkoon nyt sitten! Saanhan tuota tilata kengät, että pääsee, jos se sitten mitä jumalansanasta käsittää.
Niin sai Pikku-Leena kengät ja pääsi kirkkoon.
Jo anivarhain sunnuntai-aamuna oli Leena valveilla. Ruoka ei maittanut ja rauhattomuus tuppasi saamaan vallan. Leena oli aina ihaillut salamoita, mutta pelännyt ukkosta, -- jolla oli tappava voima. Kirkossa ei ollut kukaan koskaan kuollut. Kengillä oli sellainen tenhovoima jumalansanaan. Ilkeiltä ne tuntuivat jalassa. Painoivat isoja varpaita ja likistivät kantapäitä, vaikka suuruuttaan louskuivat. Muori oli penennyt suutarin tekemään sellaiset kengät, että Leena voisi niitä käyttää vielä viidenkintoista vanhana.
-- Syö nyt, että jaksat, käski muori vähää ennen lähtöä. -- Ettei heti parin askeleen päästä tarvitse eväisiin kajota!
-- Ei minun ole nälkä.
-- Syö, vaikk'ei maistuisikaan, että jaksat!
Leena haukkasi pari kertaa, mutta syönnistä ei tullut mitään, pala takertui kurkkuun.
Porstuan ovi narahti niin surkeasti vaarin sitä teljetessä. Kissa jäi rappusille köyrysiinsä ja mökin akkunasta kuvastuivat sateenkaaren kaikki värit. Pihamaa jäi autioksi ja veräjän puut pistettiin pitkälle...
Metsän poikki tultiin isolle valtamaantielle.
Vaari otti Pikku-Leenan kädestä. Hän oli juhlallisen ja nuoren näköinen. Muori kulki hiljaa perässä kantaen eväsvakkaa ja kenkänyyttiä. Muori oli ikäänkuin kokoon kutistunut, sen pää oli kallellaan ja silmät haikeina, itkevinä.
Maantie oli valkeaa santaa, sileä ja leveä.
-- Mitä nuo ovat, kysyi Pikku-Leena virstantolppia.
-- Ne näyttävät tien pituutta, vastasi vaari.
-- Kuinka pitkä tämä tie on?
-- Se on niin pitkä, ettei sen pituutta tiedä muut, kuin Jumala. Jokaisesta pitäjästä se vain jatkuu eteenpäin.
Leena tuli ensikerran ajatelleeksi pituutta. Tämä tie on niin pitkä, että se jatkuu aina, aina, aina. --
-- Mutta mitähän siellä on, johon tämä tie loppuu?
-- Siellä on maailman loppu, sanoi vaari.
-- Minkälainen se on?
-- Kukapa siellä lienee käynyt?
-- Sen pitäjän ihmiset, jotka asuvat siinä reunalla.
-- Olkaa höpisemätä, yhtyi muori. -- Valmistakaa itseänne Herran sanaa vastaan ottamaan.
Matkaa oli kirkko-aukean laitaan penikulma. Tien varsilla kasvoi kuusia, jotka muodostelivat tasaisia havuseiniä tai avautuivat aukoiksi päästäen katseen tunkeutumaan syvälle tuoksuavaan siimekseen. Seutu oli vuorista. Korkeammilta mäiltä näkyi välkkyviä järviä, vihannoivia saaria ja niemiä. Niemien tuolla puolen jälleen vesiä ja niiden takana kaukaisia kukkuloita.
-- Tuolla näkyy jo Herran huone.
Muori viittasi kädellään.
Leenan sydän hytkähti.
-- Missä, missä se on?
-- Tuolla! -- Muori osotti vaaleanpunaista, ympyriäistä, tornikattoista rakennusta, joka kaukaa näkyi sinertävän metsän laidasta.
Leenaa alkoi itkettää ja jälleen muistui mieleen, miten oudosti porstuan ovi oli narahtanut. Hän olisi tahtonut olla kotona, aina kotona, siellä oli niin hauskaa, ei siellä ollut teitä, jotka johtavat maailman loppuun, eikä Herran sanaa, joka lyö kinttuihin. Siellä olivat vain Mirri, Mustikki, pihlaja ja nurmikko, jotka nyt olivat aivan yksin. Aurinko varmaankin paistoi sisään, kärpäset surisivat akkunassa, mutta -- olikohan siellä nyt niin? Naksuttikohan kellokin seinällä, vaikkei ketään ollut kuulemassa -- -- --? Entä jos tässä maailmassa ei olisi yhtään ihmistä, niin olisikohan tätä maailmaa -- -- --? Lapsen valtasi sanomaton tyhjyyden ja olemattomuuden tunne. -- Entä jos kaikki olikin unta? Leena katseli ympärilleen ja huomasi, että pimeys ja olemattomuus olivat hänen selkänsä takana -- -- --. Ja kun minä kuolen, ajatteli hän, niin onkohan sitten enään mitään? On, hän suunnitteli, kyllä sittenkin on, mutta minua ei enään ole ja minä en enään näe ja tuo pieni, ympyriäinen valo, joka on kasvojen edessä, pimenee ainiaaksi ja kaikkialla ympärilläni on, niinkuin selkäni takanakin -- -- --. Maantie on pitkä, niin pitkä, että se jatkuu maailman loppuun asti. Mitähän siellä on? Siellä on taivaan katto varmaankin hyvin matalalla. Tässä se on korkea. Kah! Tässähän onkin taivaan katto korkein ja tässä on kirkko -- -- --
Muori keskeytti hänen haaveilunsa, oltiin tultu kirkonkylän laitaan. Siinä syötiin evästä ja pantiin kengät jalkaan. Kirkkoa ei näkynyt.
-- Missä kirkko on, Leena kysyi.
-- Se on tuon metsän takana, sanoi muori. Mutta kun tullaan kirkolle, niin älä vilu ympärillesi. Katsele kirkossa koko ajan pappiin ja Herraan Jeesukseen, joka on alttaritaulussa. Kuuntele tarkoin, mitä pappi sanoo ja kätke tyysti sydämeesi. Jumala tietää, mitä sinä ensikerran kirkossa ollessasi olet ajatellut. Jumala näkee ihmisen ajatuksetkin.
-- Jumala näkee ihmisen ajatuksetkin, hoo, hoo, toisti vaari. Pikku-Leenaa ihmetytti vaarin huokaus, sillä vaarin ei ollut tapana huokailla.
Ihmisiä kulki suurissa joukoissa pitkin tietä ja pian sekaantuivat hekin joukkoon. Kirkkomäki oli mustanaan kansaa. Vaari erkani heistä ja meni miesten kanssa juttelemaan.
Oltiin päästy kirkkopihaan. Etäältä oli kirkko Leenasta näyttänyt suurelta ja mahtavalta, mutta oli pienentynyt, jota lähemmäksi oli tultu.
Nyt näin vierestä katsoen se olikin vain hiukan tavallista isompi puurakennus, jonka päällä oli toinen, vähän pienempi, jota muori kutsui tapuliksi. Tuoko se siis oli Herran huone. Leena oli pettynyt ja tunsi katkeruutta koko kirkkoa kohtaan. Pilvet, joissa ukkonen käy, olivat toki toista.