Part 1

LEENI

Kertomus

Kirj.

HILDA TIHLÄ

Puolentoistamarkan kirjasto N:o 5.

Helsingissä, Weilin & Göös, 1907.

I.

1.

Oli pimeä, syksyinen ilta, tuuli riipi irti puiden kuivia oksia ja kellastuneita lehtiä, lunta ja räntää satoi.

Pieneen mökkiin, joka on kyläkunnan laidassa, sopivat hyvin tuulen puuskat ja sen nurkissa soi myrskyn surullinen sävel terävämmin ja vinhemmin, kuin muualla. Myrsky kiertää sen ympäri pyörteissä, raataa sammaltunutta kattoa, rysähyttelee, repii.

Mökissä oli kaksi vanhusta, aviopari.

Mies istuu pankolla, huojuttelee punniten jalkaansa ja katselee isoa, pahkulaista varvastaan. Vaimo rukin ääressä on heittänyt sikseen kehruun ja alkanut hänkin tähystellä yhteen ja samaan paikkaan. Katossa riippuva lamppu heiluu säännöllisesti ja sen pieni tuikuttava liekki ponnistaa voimiaan valaistukseen harmaata huonetta huoneen harmaille asukkaille. --

Vaari kyllästyi varpaansa katselemiseen. Taskustaan kaivoi hän mustan visapääpiipun ja alkoi sitä laitella. Hän oli perinyt piipun isältään ja se jälleen isoisältä, joka oli mainio visapiippujen laittaja. Mutta siihen aikaan olikin vielä visoja, mitä nyt enään. --

Hän vaipuu jälleen ajatuksiinsa. Pieniä, kuivia haikuja kohoaa ilmaan. Ne nousevat kattoon, muodostuvat ohueksi pilveksi ja haihtuvat. Kotitekosen tupakan haju sulaantuu savustuneiden seinien ja kiukaalla kuivavien puiden ja saappaiden tuoksuun.

Muori on unta estääkseen jälleen alkanut kehrätä. Taajaan ja tasasesti suristen pyörii rukki, tottuneesti, suu lujasti yhteen supistettuna ohjaa muori lankaa kuontalosta rullalle.

-- Onpa siellä ilma, vaari äännähti piippuaan kopistaen.

-- Ho, hoo!

Muori työnsi rukin syrjään. Emäntänsä äänen kuultuaan loikahti kiukaalta alas suuri, harmaa kissa ja alkoi karkeasti naukua.

-- Tahtooko Mirri maitoa? Ai Mirriä, ai!

Maidosta puhuttaessa kissa hyppäsi nurkkahyllyn luo, missä punaseksi maalattu lypsinkiulu oli kumollaan. Muori pudisti tappurat pois sylistään, sytytti kynttilän lyhtyyn ja otti kiulun.

-- Nyt mennään, Mirri.

Mutta ovea avatessa löi sisälle tuulta ja tuiskua.

-- Ei Mirri saakaan tulla! Ulkona on kylmä, hui, kylmä!

Vaarikin vilkastui. Hän tavotti kissaa syliinsä. Muori hypähti ulos, ettei kissa vain pääsisi isäntänsä kankeista käsistä. --

Ulkona tuuli oli kasannut kosteaa lunta hyhmäksi teille. Purevana ja märkänä tunkeutui ilma vaatteisiin. Helmat kastuivat, kenkiin meni vettä. Vaivoin pysyi muori pystyssä. Navetan ovi oli kovissa telkeissä.

-- Mustikkani, piikani, onko lehmälläni ikävä? Täällä tuulee ja pyryää. Minä annan Mustikka-rievulleni jumalanviljaa, ettei ruma pääse ytimiin.

Ei mustikka mitään tiennyt pahasta säästä. Pieni navetta oli kuuma ja tiivis, umpea ilma oli täynnä tuoreiden hakojen tuoksua.

-- Tääll' on nurkan vakkasessa Mustikka-poloselle! Syö nyt, että aika kuluisi. Yö on pitkä ja pimiä, ho, hoo!

Muori toi jauhoja ja heiniä, kouhi lehmän alustan ja lypsi maidon.

-- Kas niin. Vähä lähti poloseltani, mutta eihän se sinun syysi ole. Syksy vie maidon lehmäni utareista.

Hän telkesi oven ja kantoi olkilyhteitä eteen, ettei pieninkään ilman henki sisälle pääsisi.

-- Vähän antoi Mustikka tänään maitoa, hän tupaan tultuaan sanoi, Mirri jäi jo ihan ilman! Voi Mirriä, voi!

-- Älä usko sitä valehtelijaa, kyllä sillä aina Mirrin osa on, lohdutti vaari.

Pöydän alle kivikuppiin kaadettiin Mirrin osa. Kaapista otti muori pöydälle leipää ja suolavettä ja niin vanhukset alkoivat aterioida ryypäten vuoron jälkeen maitoa tuopista.

Hiljaista ja rauhallista oli Leena-muorin ja Erkki-vaarin elämä ollut omassa mökissä. Tapauksia sattui ylen harvoin, vaiheet eivät ollenkaan vaihdelleet. Kaiken hellyyden ja hoidon esineinä olivat Leenalla lehmä ja kissa, sillä Jumala oli häneltä kieltänyt hänen kohtunsa hedelmän. Elukoiden kuolema taasen oli ainoana surunakin.

Kerran vain oli kissa häneltä kuollut, -- sen köyhän vuoden edellä, mutta monen monta kertaa oli Erkin täytynyt lopettaa lehmä särpimiksi. Silloin oli Leenan sydän aina ollut pakahtua ja teurastuksen jälkeen hän viikkokausia oli rauhaton ja näki pahoja unia. Kerrankin, -- sitä tapausta hän ei koskaan voinut unohtaa, kun hän keitti erään Omena vainajan sorkista, maksasta ja mahakerroksesta hylsyjä ja työstä väsyneenä pani maata ja nukkui, oli hän olevinaan viheriäisellä kentällä, vaikka oli syksy, niinkuin nytkin. Aurinko paistaa helotti, lintuset lauloivat ja koko keto oli täynnä marjoja ja ihania kukkia. Kun hän siinä katseli, imehteli ja marjoja tuokkoseensa noukki, niin ilmestyipä yht'äkkiä Omena hänen eteensä. Se katsoi niin oudosti suurilla, viisailla silmillään. Soo, Omenani, soo, muori sanoi ja aikoi taputtaa sitä lanteille. Mutta silloinpa lyyhistyy lehmä maahan ja kun hän katsoo, ei sillä olekaan sorkkia, eikä vatsaa. Leena säikähti kuollakseen, heräsi ja kylmä hiki juoksi pitkin selkää. Erkki vain nauroi, kun hän unensa kertoi ja samoin tekivät kaikki muutkin. Eihän elukoilla ole sielua, he sanoivat. Mutta niin se uni sentään vaikutti Erkkiinkin, että jos tappopäivänä siitä hänelle muistutti, alkoi hän kirota, ärjyä ja olla kuin hullu. Siksipä tottuikin Leena vähitellen kätkemään asian sydämeensä. Ei hän siitä sen koomin kenellekään virkkanut. Koetti vain itse puolestaan olla hyvä elukoille sen ajan kuin elivät, ehkäpä Jumala lopusta huolen pitäisi. Siitä oli syntynyt jonkunlainen yhteisyys muorin ja lehmien välille. Kun kesä loppui ja pitkä, pimeä talvi lähestyi, niin yhdessä hän lehmänsä kanssa alkoi uutta kesää odottaa.

Leenan silmiin nousivat vedet. Suolavesi-kuppiinkin tipahti pari kyyneltä. Vaari söi hiljasesti ja meni maata. Muori korjasi pöydän, sammutti lampun ja pyörähti hänkin nukkumaan.

Mökissä syntyi häiritsemätön hiljaisuus. Ulkona vain tuulet ulvoivat.

Kauan eivät vanhukset kuitenkaan saaneet nukkua, kun ovelta alkoi kuulua kiivasta kolkutusta. Leena, joka oli herkempi, kuin hänen miehensä, heräsi heti. Kukahan mahtoikaan olla ovella?

-- Erkki, Erkki, siell' on joku ulkona! Erkki, kuuletko sinä!

-- Mitä siinä nyt, mörisi Erkki ja nukkui edelleen.

-- Herran takia sinua, Erkki, etkö sinä kuule, kun joku jyskyttää ovea?

-- Tuulihan siellä käy, -- siinä!

-- Vai tuuli! Enkö minä ennen ole tuulen jyskettä kuullut? Kuulehan nyt itsekin.

-- Sekö siellä nyt tällaisella ilmalla ja tähän aikaan yöstä -- --

Kello oli yhdeksän illalla.

-- Mene aukasemaan, sittehän näet! Etkö nouse siitä, vaikk' olisi tulen hakija, niin -- --

Erkki nousi, otti tulen lamppuun ja meni aukasemaan.

-- Aliinahan se vain on. Erkki meni maata, kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Tulija oli Leenan sisaren tytär, joka kaksi vuotta sitten oli mennyt kaupunkiin palvelemaan. Hän istahti oven suuhun penkille.

Vieras oli puettu ohkoseen, herraskaiseen kesäpukuun, joka märkyyttään oli likistynyt kiini ruumiiseen. Hän värisi vilusta.

-- Aliinako se on, ihastui Leena. Miten sinä, hyvä lapsi, olet tällaiseen ilmaan joutunut? Voi, voi toki! Ja ihan märkänä sitten! Minä panen takkaan valkean ja laitan kuumaa kahvia, muuten sinä saat taudin. Mutta mikä sinua vaivaa, Aliina? Taidat jo olla kipeä. Hyvänen aika, miten sinä olet pahan näköinen. Mikä sinulla on?

-- Minua palelee, vastasi nainen äänellä, joka ilmasi sellaista vilua, kuin olisivat koko maailman vihurituulet tunkeutuneet hänen ruumiiseensa.

-- Menisit kiukaalle, ärähti Erkki puoli-unisena...

-- Tottakin! Niin, kiukaalle, siellähän on lämmin.

Mene sinne, lapseni. Tässä on tyyny ja peitto, että on parempi ollaksesi. Minä tuon sinne kahvia.

Nainen meni kiukaalle. Leena puhalsi kytevästä hiilloksesta tulen päretikkuihin.

-- Kuinka sinä, Aliina näin myöhään syksyllä olet lähtenyt kaupungista tänne meitä tervehtimään, kyseli muori kahvia touhutessaan. -- Täällä on niin ikävää ja pimeää, että olipa hauskaa, kun tulit, että saan puhetoverin. Tuo Erkki ei enään juuri puhele. Usein minä olenkin ajatellut, että mitenkähän se Aliina-riepu siellä suuressa kaupungissa. -- -- Vaikka mikäpä siellä on ollessa. Toista se on täällä. Tiet tukkoo talvella lumi ja näin syksyisin on rapakkoa vyötäisiin asti. Nyt en laskekaan sinua pois ennenkuin keväällä. Tottahan olet?

Kiukaalta alkoi kuulua valitusta.

-- Aliina mikä sinulla on?

-- Mene katsomaan, sitäkö siinä tutieraat, vastasi Erkki, joka naisen voihkeesta oli herännyt.

-- Sinulla on aina se ärjyminen, mutisi Leena kömpiessään kiukaalle -- -- --. Erkki, Erkki, täällä tapahtuu kummia. Lennä heti Melanderin Heta tänne.

-- Hittoko sen nyt tänne poikimaan, tuskitteli Erkki saappaita jalkaan pannessaan.

Kului hetken aikaa.

Kun Erkki vihdoin palasi Hetan kanssa, oli Leena paraillaan käärimässä vasta syntynyttä lasta kapaloihin. Suuret vesihelmet putoilivat muorin silmistä pienokaisen rievuille.

-- No, Leena! Vai Saaran esimerkkiä se Leena matkii, ilkkui veitikkamainen kylänkätilö.

-- Mene kiukaalle, niin näet. -- Leena oli kovin totinen.

Heta meni.

-- Herra Jumala sentään, onkohan tämä ihminen kuollut, vai mikä sitä vaivaa.

-- Kuoli se, vastasi Leena ja purskahti itkuun.

Erkki säpsähti ja meni kiukaalle.

-- Kuollut se on, hänkin todisti.

-- Niin se kuoli käsiini, kuin torakka, jatkoi Leena. Ei se monta sanaa ennättänyt sanoa. Katsoi vain niin ihanasti minuun. Väsynyt se oli, polonen, ja rasittunut. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, miten sitten hänen asiansa lienevät eläessään olleetkin. Tuokaa se alas sieltä.

Erkki ja Mari toivat ruumiin alas kiukaalta, Erkki pani vettä kuumiamaan ja Leena haki paraan paitansa ruumista varten.

-- Mitenkähän se on siellä maailmalla elänyt, puheli Heta alkaen pestä ruumista. -- Ei kait Leena tiedä, olisiko se ollut oikeissa naimisissa, vai -- --

-- Missä naimisissa se on ollut, vastasi Leena. Ei kai kukaan naitua vaimoa tuossa tilassa, tuollaisiin hepaleisiin puettuna laske syksyräntään kulkemaan. Eihän Jumalakaan sellaista anteeksi antaisi. Yksin kai se on lapsen tehnyt ja jäänyt sitten heittiömeksi. Voi, miten maailma sentään on paha ja kamala. Kunnon tyttö oli Aliina ja kunnon äidin lapsi. Maailmaa minä tästä syytän.

-- Muistiko Leena kysyä sen sielun tilaa?

-- En.

-- Voi, hyvä Jumala, sentään, kun laskeekin syntisen sielun käsistään aivan kuin tahallansa kadotukseen.

-- Enhän minä hädissäni ennättänyt sitä ajatella, puolusteli Leena. -- Ja kukapa sen tietää, jos kuinkakin oli valmistunut. Ei kai se lystiä tai syntiä mahtanut miettiä, kun puoli-alastomana tällaisessa myrskyssä lasta kantaen tänne tuli.

-- Mitä siitä, jos ajatteli tai ei. Mutta entä jos oli syntitaakka niin suuri, ettei voinut nähdä armon ovea sen ylitse. Olisi pitänyt siitä ottaa selvä. Aliinan äidin, Eliisapetti-vainajan sielun autuutta minä myöskin jäin epäilemään.

-- Älä nyt! Sisareni oli kovin uskovainen ja vielä viimeisillä hetkillään kuulin hänen kuiskaavan: ilman Jeesust' joudun hukkaan, ilman armoo Jumalan. Minä tohdin antaa vaikka pääni siitä, että Eliisapetti on taivaassa.

-- En minä sitä oikein usko, intti Heta, vaikka en minä tuomita tahdo, tuomitkoon Jumala, jos haluaa. Mutta sen vaan sanon sanoakseni, että kuoleman virren veisuuta se ei sietänyt.

-- Kai, kun toistakymmentä akkaa kuolevaisen korvan juurella yhteen ääneen vinkuu, niin -- -- --

-- Sanotko sinä kuolemanvirren veisuuta vinkumiseksi, Leena.

-- En niin, mutta eihän Eliisapetti teitä veisaamasta kieltänyt.

-- Ei se juuri kieltänyt, mutta vähää ennen hengen lähtöä se kieltävästi rypisti ohimoitaan ja huitasi kädellään vaikenemaan.

-- Se tahtoi kuolla rauhassa, sanoi Leena.

-- Olkoon miten oli, mutta kyllä minä jäin Eliisapetin sielun autuutta epäilemään.

Nyt puuttui jo Erkkikin puheeseen.

-- Olkaa jorisematta akat, hän sanoi. Jos Jumala olisi akkojen tapainen sisultaan, niin mikä sitten ihmistä auttaisi. Jumala nyt muka panee h--tiin siitäkin, ettei heikko kuoleva kärsi vanhojen akkojen pillitystä. Se naisten järki on kuin lahonut sian sanko.

-- Ja miesten muka sitten on parempi, kinasi Heta. -- Enkä minä ole Eliisapettiä tuominnut enempää, kuin hänen tytärtänsäkään, jota tässä pesen. -- -- -- Jaa, jaa! Muistanpa niin hyvin molemmatkin. Eliisapetti suri aina, että mikähän sen Aliinan perii, kun hän kuolee. Kuolema sen peri, Aliinankin, niinkuin se perii meidät kaikki kerran. Tämä elämä on kerrassaan turhanaikaista.

-- Niin on, niin se on, säesti Leena. -- Kun ajattelen elettyä elämääni, tuntuu, kuin olisin nähnyt unta. Tämä yö on nyt kädessäni, eilistä päivää ei ole missään ja missä lie huominen.

Heta oli vähitellen pessyt ruumiin. Yhdessä Erkin kanssa nostivat he sen laudalle.

Nyt kääntyi kaikkien huomio lapseen.

-- Voi toki sentään, puheli Heta, voi toki, miten onkin pirteä lapsi, vaikka äitinsä tullessaan tappoi. Jeesus siunatkoon pientä ihmistä ja johtakoon hänen askeleitaan täällä synnin ja murheen laaksossa. Kyllä osasit tulla pimeään aikaan ja pahalla ilmalla. Mutta Leena ja Erkki! Nähkää, -- Herra siunaa ja varjele, -- sillä on sininen risti otsassa, ei se kauan elä. Nyt ei meitä muu auta kuin että lapsi pitää kiireesti säätämän Herran pyhään kasteeseen, ettemme vain jäisi senkin sielusta epäröivälle kannalle. Hyi, kuinka selkääni karmii, kun on ruumis ja ristimätön lapsi samassa huoneessa tällaisella ilmalla. Jumala olkoon meille armias! Hyi!

-- Mitä tuossa nyt puistuttelet, sanoi Leena. -- Parasta on, että jos sen kuolevaksi katsot, niin laitamme sen kiireesti hätäkasteeseen ja teemme vainajalle ristinmerkin.

-- Niin, myönsi Hetakin, lapsi on saatava hätäkasteeseen ja pian. Missä on virsikirja, Leena?

Leena toi virsikirjansa. Heta alkoi kiireesti hakea tarvittavaa paikkaa ja lopulta hän löysikin "hätäkasteen vahvistamisen." Kiireissään eivät vaimot sitä huomanneet. Erkki taasen oli vaipunut syviin mietteisiin.

Leena asetti lapsen Hetan syliin, otti vettä lautaselle, pirahutti sitä lapsen päähän ja kastoi:

-- Minä Erkin Leena kastan sinut nimeen isän, pojan ja pyhän hengen.

Senjälkeen hän virsikirjasta katsoen kysyi:

-- Onko lapsi kastettu?

-- On, vastasi Heta.

-- Millä lapsi on kastettu, kysyi Leena ja ojensi kirjaa Hetalle.

-- Yhteisellä ja sekottamattomalla vedellä, luki Heta.

-- Millä sanoilla lapsi on kastettu?

-- Niillä sanoilla, joilla Herramme Jeesus käski kastaa, nimeen isän, pojan, pyhän hengen amen.

-- Kuka lapsen kastoi?

-- Leena Erkin vaimo, Tuohi-Anania-vainajan tytär.

-- Oletko pitänyt ristillisiä rukouksia?

-- Me olemme lukeneet isämeidän ja herransiunauksen, luki Heta jälleen kirjasta.

-- Kutka siinä läsnä olivat?

-- Ei siinä muita ollut läsnä, vastasi Heta, kuin Leena, Erkki, minä ja lapsi ja kuollut ihmisen ruumis, jota ei voi ottaa lukuun, mutta sanonpahan senkin sanoakseni.

-- Mikä lapsen nimi on?

-- Voi hyvänen aika Leena, meidän olisi pitänyt antaa kasteessa sille niini!

-- Mitähän nyt tehdään, hätäili Leena. -- Entä jos kastamme uudestaan.

-- Asia voi tulla pilkatuksi, esteli Heta, ja Lastaahan pappi sen kuitenkin paremmin, niin pankoon se nimen. Siunaushan nyt olikin kysymyksessä, eikä nimi ja tokko tuo nimeä tarvitseekaan, ristiotsa?

Leena jatkoi:

-- Tiedätkö vahvasti, että niin on tehty, kuin sanotaan?

-- Tiedän, vakuutti Heta.

-- Ja koska pappi ymmärtää, että niin on tehty, niin sanokoon niiden tykö, jotka läsnäolivat: rakkaat ystävät. -- -- --

-- No nyt on lapsi turvassa, laverteli Heta, kun Leena oli saanut loppuun kaikki pitkät luvut. -- Voi pientä miestä, kun jäi ilman nimeä. Näes, pikku mies, me akat olemme niin kovin tottumattomia pyhiin toimituksiin.

-- Ei se mikään mies ole, se on tyttö, huomautti Leena.

-- Tyttökö se onkin ja minä kun olen pitänyt sitä miehen alkuna. Mikähän siitä tuleekaan maailmaan, kun se on tyttö, vaikka minä pidin sitä poikana. Se on varmaa, ettei se kuole, koska minä sitä mieheksi katsoin.

-- Muijat, viedäänpäs tuo ruumis aittaan, ettei se saa mätänemisen siementä täällä kuumuudessa, ehdotti Erkki.

Leena ja Erkki kävivät kiini laudan päihin ja alkoivat kantaa. Heta kulki perässä ja veisasi kuolemanvirttä.

Ulkona oli tuuli tyyntynyt. Aamurusko valaisi itäistä taivaan rantaa. Maa oli valkoinen ja viimeiset keltalehdet olivat lähteneet koivuista ja pihlajista.

Ruumis asetettiin aittaan ja saattajat palasivat jälleen tupaan.

-- Pyysin vainajata jäämään täksi talveksi itselleni puhetoveriksi, mutta tuskin ennätti sanaa kanssani vaihtaa, kun jo lähti, valitti Leena.

-- Jättihän se teille hauskuuden, lohdutti Heta, toi teille lapsen vanhojen päivienne ratoksi ja iloksi.

-- Niinhän se teki. Kun nyt Jumala vain antaisi elinpäiviä, että sen ennättäisin saada ihmiseksi.

-- Saitte nyt tekin oikean hoidettavan, puhui Heta ettei enään tarvitse kissoja, eikä lehmiä jumaloida. Mutta tuskin täällä minua enää tarvitaankaan. Jospa jo lähtisin kotiakin katsomaan. Päiväkin jo kohta alkaa.

-- Niin, mitäpä sinulla täällä enää tehdään, vastasi Leena. -- Vaivasi maksan toisten.

-- Mitäpä niistä puhutaan. En minä tähänkään asti ole rikastuakseni ruumista pessyt tai orpoa auttanut. Jumala varjelkoon vastedeskin kukkaroani sellaisesta.

-- Kyllähän minä sen jo tiesin kysyessänikin, että eihän se Heta-tällaisesta, mutta kysyinpähän kysyäkseni.

-- Eihän kysyjä eksy, kyllähän se tosi, sanoi Heta. -- Ja sinäkin, pikku tyttönen, jää lepoon ja rauhaan.

Heta teki ristinmerkin lapsen ylitse ja poistui. --

Kun vanhukset jälleen olivat kahden, nousi Erkki ylös sängystä, johon hän oli aikonut käydä nukkumaan, kaivoi verkalleen hiilen piippuunsa tuhan alta ja kysyi:

-- Luuletko sinä Leena että Aliina kuuli sen minun sanani?

Leena hoiteli par'aikaa lasta.

-- Mitä sinä sitten sanoit erinomaista?

-- Että sekö sen tänne poikimaan -- -- --

-- Enhän minäkään semmoista kuullut ja tokko sinä -- -- --

-- Kyllä minä sanoin, mutta mistä minä tiesin, että se kuolee ja kun väsytti, -- taikka laiskistutti, mitäpä siitä koristelen, niin -- -- --. Kuolevalla on tarkat korvat, kyllä kai sen kuuli.

-- Jos lie kuullut.

-- Leena, jos Jumala meille ikää ja voimaa suo, niin pidetään Aliinan lasta, kuin silmäteräämme.

-- Ja kasvattakaamme häntä kutituksessa ja herran nuhteessa, lisäsi Leena.

Erkki istahti pankolle ja alkoi vakavan näköisenä poltella. Syntyi pitkä hiljaisuus.

-- Nyt olisi jo aika mennä levolle ja olisi jo aika yläälläkin olla, alkoi vihdoin Erkki, jota hiljaisuus alkoi torkuttaa. -- Pistän minä sentään vielä hetkeksi kyljelleni ja sitten pitää mennä pappilaan hautaa ja siunausta hommaamaan.

-- Ja ehkä olisi paras viedä lapsikin kasteelle, ehdotti Leena.

-- Mitä joutavia! Lapsi on kastettu ja sillä hyvä. Jääköön lämpösempään aikaan.

-- Mutta nimi?

-- Voihan sitä kutsua, vaikka Leenaksi, kunnes paremman nimen saa.

-- Olkoon sitten niin, myönsi muori. -- Nyt minä menen lypsämään kaimalle maitoa ja sitten minäkin nukun.

Kissa, joka yöllisten tapauksien aikana tuskin oli silmiään aukaissut, loikahti esiin ja alkoi vaatia maito-osaansa.

-- Nyt on Mirri saanut tasaajan maidolle. Mitä nyt sanot, nauroi Leena.

-- Ole huoleta, lohdutti Erkki jälleen, kyllä ei sinun osaasi kosketa. -- -- --

* * * * *

Aamu on tullut. Aurinko paistaa kylmän kirkkaana ja valaisee autioita, valkeata maata. Mutta välinpitämättömänä ottaa maa vastaan kesäistä ystäväänsä. Jäähtynyt on elämän antajan ja luonnon väli.

Mökissä, missä kokonaisen ihmis-ijän on vallinnut hiljaisuus ja rauha, on yhtenä yönä tapahtunut paljon. On loppunut pettynyt elämä, -- ken tietää mitä kärsimyksiä se oli itseensä kätkenyt. Syksyn myrskyistä on lepoon päässyt nuori, hylätty äiti ja uusi ihmissielu on alkanut maallisen vaelluksensa.

Päivän tullessa on mökissä kuitenkin yhtä hiljaista, kuin ennenkin. Aitassa nukkuu nuori äiti ikuista untaan. Tuvassa vanhukset öisen rasituksen jälkeen ovat uneen vaipuneet. Leenan vieressä nukkuu pieni vastasyntynyt.

2.

Aartolahden kylä, jonka laidassa Erkin ja Leenan mökki sijaitsi, oli paljon jälellä muusta maailmasta. Syynä siihen oli se, että kylä on kaukana liike- ja kulkupaikoista, suurten, metsäisten vuorten keskellä.

Kaikestaan oli kylässä noin 50 asumusta, taloja ja tölliä. Ihmiset tunsivat hyvin toisensa ja olivat niin toisiinsa kiintyneet, että vaikea oli Kallea Matista erottaa. Liikanimiä ei käytetty. Talolliset kutsuttiin talon mukaan, piikoja ja renkejä sen talon nimellä, missä kulloinkin palvelivat. Naineen miehen ristimänimeen liitettiin vaimon nimi ja samoin vaimolle miehen nimi, joten Leenaa kutsuttiin Erkin Leenaksi ja Erkkiä Leenan Erkiksi.

Talot ja töllit eivät kuitenkaan olleet aivan lähetysten. Ihmiset, niin yhtäläisiä kuin olivatkin, pysyivät siitä syystä keskenään jonkun verran vieraina. Ja kun lasten suurin ansio oli ujous, livistivät he piiloon, jos naapurin isäntä sattui lähestymään.

Huomattavin tapaus, jota vieläkin mielihyvin kerrottiin, oli sekin jo sattunut lähemmäksi sata vuotta sitten, sodan aikana. Ryssä oli silloin houkutellut eräästä talosta nuoren, punaposkisen emännän ja vienyt hänet mukanaan kauas Venäjälle. Tapaus oli niin painunut siveiden ja uskollisuutta rakastavien ihmisten mieliin, ettei aikakaan voinut sitä unohdukseen saattaa.

Harva kyläläisistä oli käynyt oman pitäjän kirkon tuolla puolen ja joka maailmalle lähti, se sinne myöskin jäi. Maailman kulkijan maine ei ketään viehättänyt, sillä se oli samaa, kuin portto tai varas. Se tuli siitä, että harva enää maailmalla pysyi samana vaatimattomana, yksinkertaisena ja siveänä ihmisenä, jollaisena omaisten kesken oli pakko pysyä. Yleinen usko olikin, että oman kylän ulkopuolella olivat viettelykset ja kadotuksen paulat.

Aartolahti oli jälellä ei ainoastaan suuresta maailmasta vaan vieläpä omasta, vilkkaasta kirkon kylästäänkin, jossa edistysriennot jo tekivät tavatonta alaa. Kirkonkylässä oli seurahuone, soitto- ja laulu-seura ja kirjalainasto. Edistyksen ja valistuksen etunenässä oli siellä Severolan isäntä, pitäjän rikkain mies, jonka isä oli tukkimetsillä rikastunut. Aartolahdella kuiskailtiin edesmenneen, vanhan Severolan joutuneen kadotukseen, kun hän oli tehnyt paljon suuria syntejä. Kunnon aartolahtelaiset eivät lainkaan käsittäneet nykyaikaista afäärioikeutta, vaan pitivät vääryytenä sitä, että Severola oli metsäkylistä parilla kohuilla tuhansilla ostellut puita ja sitten myynyt niitä monien satojen tuhansien arvosta. Luulivat moisesta joutuvan kadotukseen.

Kirkonkylän asukkaat pitivät aartolahtelaisia auttamattomina pöllöinä, joihin ei mikään pystynyt. Olivat joskus koettaneet valistaa heitä. Kerrankin oli Severola sisarineen, veljineen ja muun valistuneen väen kanssa pitäneet sivistyttävän iltaman kylässä. Olivat kertoneet, minkälaisia esi-isät olivat olleet. Kertoilivat edesmenneen Suomen kansan suurista urostöistä ja mahtavista sodista, joissa peloton talonpoika oli taistellut vihollisia vastaan. Puhe kummastutti suuresti metsäkylän asukkaita, sillä he pelkäsivät äärettömästi sotaa. Jo poikina he kaikessa toveruudessaan saman ikäisten tyttöjen kanssa olivat suunnitelleet, mihin olisi paras piiloutua, jos vihollinen sattuisi tulemaan. Vanhat olivat kertoneet kuulleensa vanhemmiltaan, miten sota-aikana joukottani piilouduttiin vuorten luoliin, ettei vihollinen löytäisi. Nyt kertoivat kirkonkyläläiset, etteivät esi-isät ollenkaan pelänneet, vaan uljaina taistelivat edestä rakkaan synnyinmaan. Pelottomuuteen kehottivat heitäkin. Sitten lauloivat omituisilla kurkku-äänillä. Kun toinen lauloi kimeästi, veti toinen romeaan ja kolmas vikisi. Tanssivatkin keskenään ja lupasivat toistekin tulla. --

Yhdessä suhteessa kirkonkyläläiset sentään erehtyivät. He pitivät metsäkylän asukkaita tyhmempinä, kuin ne todellisesti olivat. Joskaan eivät kyläläiset suurta huomiota panneet toistensa omituisuuksille, oli heillä sitä tarkempi silmä vieraan heikkouksille. Ja usein he nauroivat vieraittensa tyhmälle herruudelle. --