Part 9
-- Teaatterissa muuttui hän kummalliseksi. Hän näytti ikäänkuin pelkäävän jotakin. Minun kanssani hän ei näytelmien väli-ajoilla ollenkaan seurustellut ja lopulta hän kokonaan katosi. Sain yksin tulla kotiin. Mitähän se merkitsee? Sanokaa, kulta Sussu, mitä se merkitsee?
-- Hän on varmaankin siellä tavannut jonkun tuttavan, eikä ole tahtonut, että se olisi saanut vihiä, kenen kanssa hän seurustelee.
-- Luuletteko, että se on niin?
-- Aivan varmasti.
-- Entä jos hän on minulle vihanen?
-- Sano minulle totuus, kysyi Sussu, oletko koskaan ollut hänen luonansa?
-- En.
-- Aivanko varmasti?
-- Aivan varmasti.
-- Sitten hän ei ole suuttunut sinuun.
-- Mistä te sen tiedätte, Sussu?
-- Minä uskallan vaikka vannoa, että niin on. Huomenna hän tulee ja selittää syyt.
Leeni rauhottui. Riisuessaan hän laverteli.
-- Jospa tietäisitte, miten kovasti minä häntä rakastan. Eikö hän ole kaunis? Hänellä on niin mukava tapa nyrpistää otsaansa ja sikertää silmiään. Pidättekö te sellaisesta tukan väristä, kuin hänellä on? Minusta se on kaunis väri; vaikka hän sanoo pitävänsä enemmän mustista hiuksista ja silmistä. Olisinkohan minä kauniimpi, jos olisin vähän vaaleampi ja lihavampi? Minä olen mielestäni liian hoikka, mutta katsokaa, Sussu, ei minulta ollenkaan näy kaulajänteitä, kun päätäni käännän. Hän ottaa lyhkäsiä askeleita ja kulkee minuun päin kumarassa -- -- -- Sussu, nukutteko?
-- Nukun, nuku sinäkin, että jaksat aamulla herätä!
Sussu alkoi hengittää raskaasti. Syvä hyljätyn tunne valtasi Leenin. Hän alkoi sängyssään valittaa. Itku ei kuitenkaan auttanut, se lisäsi vain sydämen tuskaa. Hän alkoi itkeä niin rajusti, että Sussu heräsi.
-- Mikä sinun on, hyvä lapsi, kuu et nuku?
-- Minä pelkään, että hän sittekin on hyljännyt minut.
-- Voi, miten hassu sinä olet, kun sellaista luulet. Hän ei ole sinua hyljännyt, usko nyt, kun minä sanon!
-- Tohditteko vannoa?
-- Tohdin.
-- Lyödäänkö vetoa?
-- Lyödään.
-- Paljonko?
-- Vaikka kuinka paljon.
-- Kymmenen markkaa.
-- Olkoon menneeksi.
Leeni rauhottui jälleen ja nukkui levottomaan, painostavaan uneen.
Monesti hän oli pettynyt, pettyisikö hän nytkin? Jumalat, taivaat, enkelit ja harppujen säveleet olivat kadonneet. Suurmaailmakin ihmeilleen oli hävinnyt mielikuvituksista. Monesti hän oli niitä kaivannut, vaikka ne olivat olleet vain omien kuvitusten utukuvia.
Niiden sijalle oli tullut paljon uutta. Kaupungissa hän oli tullut tietämään olevansa kaunis, hyvin kaunis sentähden, että oli musta. Ennen hän oli luullut olevansa hirveän ruma -- -- --
Lisäksi oli nyt tullut uusi tunne. Paljon hän oli rakastanut vaaria, muoria ja Anni-tätiä, mutta nyt hän tiesi, ettei se ollutkaan mitään.
Hän oli rakastunut. Illalla oli hän ylen onnellisena mennyt rakastettunsa kanssa teaatteriin. Se oli mennessä sanonut Leenin olevan hurmaavan kaunis ja Leeni oli suuttunut ja sanonut hänen tekevän pilkkaa mustasta tytöstä, joka oli niin musta ja pihkasilmäinen kuin neekeri ikään. -- --
5.
Missä enemmän ihmisiä yhteen sattuu, siellä saman hengen lapset ryhmittyvät. Niin syntyy erityisiä joukkoja kiehuvassa ihmiskeossa. Jumaliset pitävät kiini kirkosta, oppineet etsivät toistensa seuraa, taiteilijoilla on omat kuntansa, rikkailla pohatoilla samoin omansa. Niin jatkuu muodostus alkaen ylhäältä, kunnian ja vallan kukkuloilta ja käyden alaspäin aina niihin kurjuuden ja häpeän soliin asti, joita silmistämme peittää yö. Tarkoitan paikkoja, joihin nälkä ja ylen raskas työ vievät usein kukkeimmat neitoset.
Moni asettaa tietämättömyyden ja laiskuuden syyksi sen, että nainen lankeaa. Mutta se on erehdys. Ei löydy niin tietämätöntä neitosta, ettei hän kauhistuisi, jos joku ehdottaisi häntä ilotytöksi. Ja se seikka, että vain työläisten joukosta sellaisia tulee, todistaa, ettei laiskuudenkaan ole syy. Jos laiskuus johtaisi naisen huonoon elämään, täytyisi ilotyttöjen joukossa olla joku ylemmänkin luokan jäsen.
Mikä sitten olisi syy? Koreilemishaluko? Ehkä lie. Mutta vastatkoon nainen, jolla on tilaisuus kunniallisesti tyydyttää tuo luonnollinen halu, vastatkoon hän rehellisesti, voisiko hän tyytyä vanhanaikaiseen, rikkinäiseen takkiin, lättäisiin kenkiin, kurtistuneeseen hameeseen, huonoon ruokaan ja voisiko hän katsella, miten kauniisti toiset ovat puetut, miten hyvää ruokaa he syövät ja miten helpolla työllä he toimeen tulevat? Olisi hyvä tarkoin tutkia itseään, pitkäaikaisen elämän kautta tarkoin koetella, josko voi moiteettomasti pysyä kaikissa mahdollisissa asemissa, joita elämä esiin tuo. Vasta sitten on kyllin pätevä syyttämään tietämättömyydestä, laiskuudesta ja koreilemishalusta toisia.
Sitäpaitsi emmehän ollenkaan syytä tietämättömyydestä, emmekä laiskuudesta ilonaisten ylläpitäjiä.
Kaarlo Ylistö tapasi, ollessaan Leenin kanssa teaatterissa joukon tuttaviaan. Niiden seurassa oli muuan hänelle tuntematon, mustaverinen, hiukan ontuva herra, joka kaikin tavoin koki osottaa halveksumistaan Ylistöä kohtaan. Ylistö ei kuitenkaan käsittänyt, mitä herran omituiset eleet tarkoittivat, vaan katsoi ihmetellen häneen. He olivat teaatterin tupakka-huoneessa.
-- Kuule, veli, alotti vihdoin yksi tuttavista mennen Ylistön luokse, kyllä sinä sentään menet vähän liian pitkälle tullessasi nurkkakapakan tarjoilijattaren kanssa teaatteriin. Täällä on paljon naisia, jotka tuntevat sinut ja minut, enkä tiedä, voinko enään sanoa tuntevani sinua.
-- Niin, kyllä se niin on, säestivät toiset, kyllä sinä liiaksi unohutat itsesi, Ylistö. Tuskin rappeutunut lurjus kehtaisi kulkea tuollaisten kanssa ja sinä vedät hänet mukanasi tänne saakka -- -- --
-- Milla oikeudella te solvaatte viatonta ja siistiä tyttöä, joka on minun mukanani, kysyi Ylistö tulisesti.
Tuntemattomalta pääsi suuri nauru.
-- Kysy tältä herralta, sanoivat toverit. -- Hän tuntee tytön tarkemmin ja voi sinulle sanoa, millainen se on.
Heidät esitettiin toisilleen, Kaarlo Ylistö ja Otto Fors.
-- Mitä te sitten olette tietävinänne, kysyi Ylistö koettaen saada ääntään tyyneksi.
-- En minä hänestä muuta tiedä, kuin että siisti ja viaton hän ainakaan ei ole.
-- Kuinka te sen voitte tietää.
-- Minä sen tiedän, jos kukaan. -- Otto Fors kierteli merkitsevästi hymyillen viiksiään.
-- Minä en tuollaista usko, vastasi Ylistö. Hän koetti olla välinpitämätön, mutta sydämeen pisti pahasti ja arkuus oli hiipinyt uljuuden sijalle. -- Päinvastoin pidän minä teitä kehnona kielikellona ja naisen solvaajana.
-- Herra, tiuskasi Fors, punnitkaa sananne! Minä en tosin tiedä, minkälaisia teidän nais-ihanteenne ovat, mutta kapakkatyttöä en minä pidä naisena, enkä katso ansainneeni kielikellon nimeä silloin, kun olen totuuden sanonut ja kun olen nähnyt ja kuullut nuoren miehen maineen ja onnen olevan vaarassa.
Kaarlo Ylistö oli hyvän äidin kokematon poika. Hän uskoi. Olihan hän lukenut romaaneista, miten petollinen ja kavala nainen on ja miten teeskentely kuuluu heidän luonteeseensa. Nyt oli häntä, kuten monta muutakin kavala tyttö vetänyt nenästä. Hän tunsi vihaavansa koko naissukua. Vastikään hän oli tahtonut olla nuoren tytön suojelija, nyt päätti hän olla kokonaan toista. Aina hän tahtoi jotakin olla. Hän oli tuntenut suurta tyydytystä saadessaan olla kapakkanaisen suojelijana, nyt tunsi hän milt'ei iloa siitä, että oli petetty, nenästä vedetty mies, joka vihaa naisia. Tai miksipä vihata, sillä jota vihaa, sitä kunnioittaa. Hän tahtoi halveksia naisia -- --
Toverit eivät asiasta enään olleet tietävinään ja ehdottivat, että jo ennen näytelmän loppua lähtisivät pitämään hauskaa. Ylistö ei vastustanut. Hän tahtoi alkaa elämää, hän, kuten muutkin.
-- -- -- Ilkeältä tuntui kuitenkin ja hävetti, hävetti niin, että korvia poltti, kun yöllä paksu, roikkuvarintainen, maalattu nainen puoli-alastomana istui hänen syliinsä. Ylistö olisi tahtonut heittää koko olennon permannolle, potkasta sitä, lyödä ja repiä, sillä niin ilkeä ja häpeämätön se oli. Toiset nauroivat ja käskivät hänen pitää hyvänään.
-- Älä ole noin ujo, Ylistö! Miehisty sinäkin kerran ja totu, niin et joudu joka kapakkatytön narriksi.
Ja Ylistö häpesi ujouttaan ja koettaen voittaa itseään hän piti paksua tyttöä sylissään. Tyttö pani kätensä Ylistön kaulalle ja alkoi suudella. Tytön vetelät, kuivat huulet koskettivat hänen poskiaan ja kuuma, ummehtunut ilma tuppasi tukehduttamaan. Ylistö olisi tahtonut itkeä, jos olisi kehdannut. Toverit tilasivat juomia ja hänkin sai vihdoin tilaisuuden laskea sylistään tytön.
Mutta sitten alkoi Fors vaatia lisää seuraa. Heitä oli neljä miestä ja vain kaksi naista.
Ylistöä kauhistutti. Hän tahtoi kotiin, mutta toverit eivät laskeneet.
Hetken kuluttua tuli sisälle kaksi uutta naista.
Toinen niistä oli kalpea ja heiverö. Hänen silmissään oli jotakin vavahtelevaa ja pelokasta, hän näytti vasta-alkavalta. Hänestä ei kukaan välittänyt ja tytöt väittivät hänen olevan hiukan typerän. Ylistö alkoi seurustella hänen kanssaan, sillä tyttö tuntui hänestä, kuin tuulahdus homehtuneessa huoneessa. Hän pyysi tyttöä istumaan viereensä sohvalle. Toiset olivat lähteneet, viereisiin huoneisiin.
-- Miten te olette tänne joutuneet, kysyi Ylistö, puhetta tehden.
Tyttö katsoi häneen terävästi.
-- Aivan samoin kuin tekin. Miksi sellaista kysytte?
-- Se ei ole totta. Minä pääsen täältä pois, mutta te jäätte.
-- Tekin jälleen ja jälleen tulette, samahan se on, vaikka aina täällä on.
-- En minä koskaan enää tule, vakuutti Ylistö. -- Miten kehtaatte olla tuollainen?
-- Mimmoinen sitten?
-- Tuollainen, kuin olette ammatiltanne?
-- Mitä se teihin kuuluu?
-- Eipä kuulukaan, vastasi Ylistö. -- Olisin vain tahtonut tietää, miten nainen, joka on olevinaan niin siisti, voi joutua tällaiseen pesään.
-- Säästäkää vaivojanne! Se, joka minut tänne saattoi, oli paljoa suurempi herra, kuin te, niin tekö minut sitten -- --?
-- Kuka se oli?
-- Ei täällä ketään nimeltä mainita.
-- Kuule, tyttö, ei huolita olla häjyjä, pyysi Ylistö tullen äkkiä avomieliseksi. -- Näes, minä olen ensi kertaa tällaisessa paikassa, enkä ole yhtä perehtynyt, kuin toverini. Näes, minua inhottaa tällainen elämä. Kuinka te naiset voitte pitää tällaisesta.
-- En tiedä, vastasi tyttö surumielisenä, minä luulen, ett'ei kukaan meistä juuri liikoja pidä tästä.
-- Miksi sitten olette täällä? Voisittehan tehdä jotakin muuta.
-- Ei se piiankaan virka hääviä ole.
-- On se toki parempaa, kuin tämä, onhan se kunniallista.
-- Oletteko ollut piikana? Ei orja ehdi kunniaansa ajatella. Minä en ainakaan tiedä, mitä kunnia on. En tullut sitä tuntemaan piikana ollessani enemmän kuin täälläkään.
-- Oletteko vanhakin, kysyi Ylistö.
-- Seitsemäntoista.
-- Vasta! Voisittehan vielä jättää tämän elämän. -- En tiedä, -- ehkä parempaan, -- mutta tämän parempaa ei minulle tule.
-- Mutta kun tulette vanhaksi?
-- Sinne on vielä aikaa. Ainakin kymmenen vuotta. Sillä ajalla olkoot omat surunsa.
-- Te olette sievä ja siistin näköinen.
-- Vai niin. Herrat eivät pidä minusta.
-- Miksi eivät, Ylistö kysyi.
-- Ehkä siksi, että olen siistin näköinen, kun kuitenkaan en ole siisti. Minä en tahdo jaksaa muuttua. Olen surullinen ja raskasmielinen, enkä osaa viehättää. Suutun pienemmästäkin. Minun laiseni ei oikein kelpaa.
-- Minulle te kelpaatte, sanoi Ylistö ja veti tytön syliinsä.
Tyttö ei kauan istunut siinä.
-- Ollaan vakavia, hän sanoi ja istuutui tuolille. -- Mitäpä me turhia.
-- Olenko sitten niin ruma mielestänne?
-- Hah, haa, minäkö näöstä! Ei lainkaan. Muuten vaan en tahdo.
-- En ole ilman -- --
-- Rahaako? Sen tiedän. Otetaanpa viiniä ja jutellaan.
He juttelivat kauan. Ylistö unohti, missä hän oli ja samoin lienee tyttökin unohtanut.
Tyttö kertoi koko elämä kertansa. Se oli surkea tarina.
Hän oli yhdeksän vuotiaana eronnut äidistään ja joutunut lapsen piiaksi maalaistaloon. Lapsi oli itkuinen, eikä ollenkaan nukkunut ilman tuudittamatta. Yökaudet sai tyttö istua kehdon vieressä permannolla ja soutaa isännän ja emännän vedellessä pitkiä unia. Usein hän torkkuessaan oli lyönyt nenänsä kehdon laitaan, niin että veri tuli. Ja kerran hän ulkona käydessään yöllä hetkiseksi vain nukahti portaiden viereen hangelle.
-- Minä olin, kertoi tyttö viiniä ryypäten, niin väsynyt, etten ollenkaan tuntenut kylmää, vaan luulin luminietosta höyhenpatjaksi. Lapsi oli sisällä alkanut itkeä ja emännän oli täytynyt ruveta tuudittamaan. Kun minua ei kuulunut ulkoa, tuli emäntä katsomaan, minne olin joutunut. Kun hän näki minut hangessa makaamassa, tarttui hän tukkaani ja kuletti minut kehdon ääreen. Olin niin väsynyt ja unen vallassa, etten tiennyt, mitä minun piti tehdä, vaan aloin huojuttaa ruumistani ja hyräillä: aa, tuuti lasta, muori tuli vastaan. Uusi tukkapölly vasta sai minut valveille. Sinä yönä tein ensimäisen suuren päätöksen. Päätin karata. Oi, kuinka minä vihasin hoidettavaani lasta, minä olisin voinut hyvällä mielellä sen tappaa ja usein, kun vain oli tilaisuus, minä nipistelin ja ravistelin sitä. Tuskin siitä tervettä ihmistä tulikaan, niin julmasti minä sitä kohtelin. Minä vihaan vieläkin niin äärettömästi pieniä lapsia, jospa Jumala minua varjelisi sellaisista.
Tyttö vaikeni.
-- Kertokaa vielä, pyysi Ylistö, mihin sitten jouduitte.
-- Jälleen lapsenpiiaksi, kertoi tyttö, tällä kertaa paikkaan, jossa häjyyden lisäksi sain kärsiä nälkää. Sitten jouduin kadulle ja kadulta tänne. Sen edemmäksi en vielä ole ennättänyt. Olenhan vielä nuori.
-- Voi, voi, huokasi nuori mies, onpa se surkeaa, kun sievä, seitsemäntoista vuotias tyttö ei mitään muuta ole saanut kokea, kuin katkeruutta. Onko ihme, jos sydän kivettyy kaikelle hyvälle ja puhtaalle.
-- Mistä te tiedätte, kysyi tyttö, onko minunlaiseni sydän kivettynyt kaikelle hyvälle ja puhtaalle?
-- En tiedäkään, mutta arvelen vaan, että puhtaus- ja hyve-käsitteet hiukan hämääntyvät täällä.
-- Ei lainkaan, tyttö virkkoi, minä olen huomannut, että meillä täällä ovat hyve-käsitteet paljoa laajemmat, kuin niillä, jotka täällä kulkevat. Niillä niitä ei näy ollenkaan olevan ja sen raakuuden, mikä meillä on, olemme heiltä oppineet. Me olemme teidän luomianne olentoja, varjoja, joita teidän salainen elämänne synnyttää. Te kulette kunnioitettuina läpi elämänne, me kunniatta. Te saatte siunatun kuoleman ja seppeleitä, meitä odottaa rakkarin kärryt Ja kuitenkin olemme yhdessä juopotelleet ja hurjistelleet. Te vain olette maksaneet kestit.
Ylistöä vapistutti. Hänen mielensä oli outo. Kertomuksista oli hän lukenut, että roska-ihmisetkin joskus voivat puhua yleviä totuuksia, mutta hän oli luullut niitä vain kertomuksiksi, joihin kirjoittaja omia mietteitään oli kasannut. Nyt puhui seitsemäntoista vuotias tyttönen hänelle paljon kokeneen ihmisen tavalla. Ylistö oli aivan kokematon, mutta hän tunsi hirmuista syyllisyyden tunnetta. Viini poltti hänen ohimoltaan, mutta äly oli selvänä. Häntä itketti.
-- Mikä teitä vaivaa, kysyi tyttö. -- Voitteko pahoin?
Ylistöä hävetti oma herkkyytensä. Hän koetti salata sitä ja otti aika kolauksen lasistaan.
Se ei auttanut. Hänen sydäntään pakotti. Häneen koski niin kipeästi hylätyn ihmislapsen kärsimys ja toivoton elämä. Hän alkoi ääneensä itkeä.
Ennen lapsena, kun isä oli ollut julma ja raaka äidille, itki hän aina nähdessään äidin surullisena ja kalpeana. Kuu äiti oli kysynyt, mikä häntä oli vaivannut, sanoi hän milloin mitäkin. Väliin oli pää olevinaan kipeä, väliin hammas. Oikeata syytä hän ei koskaan kehdannut sanoa. Lienee kuitenkin äiti arvannut asian, koska aina silloin otti pojan syliinsä, painoi pienen pään rintaansa vasten ja alkoi yhdessä itkeä, katkerasti, kauan. Itku kevensi mieltä ja tyynnytti sydäntä.
Tyttö oli mennyt Ylistön luo ja painaen hyväillen hänen päätään rintaansa vasten alkoi itkeä rajusti, hillitsemättömästi.
-- No, saakeli, kuului samassa ovelta. -- Mitä se tyttö nyt on sinulle syöttänyt, kun noin ulvot.
Se oli Fors. Ylistö oli juonut ja hänen verensä kuohui.
-- Ole vaiti, h--tin koni!
-- Se on toisen kerran kun te minua solvaatte, hyvä herra, sanoi Fors, tätä minä en aijo sallia.
-- Hyvä on! -- Ylistö nauroi häjysti. -- Älkää sallikokaan!
Fors vetäytyi nopeasti takaisin. Hän pelkäsi mainettaan. Poliisi olisi voinut sekaantua asiaan.
Sivuhuoneista olivat toisetkin tulleet salonkiin näkemään, mitä oli tekeillä. He koettivat rauhoittaa Ylistöä, mutta eivät onnistuneet. Mielenliikutus ja viini olivat sävyisästä pojasta tehneet raivon. Hän löi nyrkkiä pöytään, kiljui ja ärjyi.
-- Hyi onnetonta tuollaisia miehiä! Teidän näkönnekin ilettää minua, te -- -- -- --
-- Ellette ole hiljaa, haen poliisin, penesi vanhin nainen, joka oli jonkunlainen emäntä. -- Täällä ei saa räyhätä!
-- Hakekaa sata, ärjyi Ylistö, se ei minua liikuta --
Nainen oli lähtevinään mutta piiloutui keittiöön. Fors oli pujahtanut ulos ja kiiruhti kotiinsa. Toiset kokivat tyynnyttää rajustunutta toveria.
Kun Ylistö sai kuulla, että Fors oli poistunut, rauhottui hän.
-- Kuinka sinä noin käyttäydyt, toruivat toiset. -- Eihän se sovi sivistyneelle miehelle.
-- Sanokaapa, kunnon miehet, mikä sitten sivistyneelle sopii? Olkaa niin hyvät ja sanokaa, sopiiko syöstä saastaansa seitsentoistavuotiseen, orpoon, kärsineeseen, turvattomaan naiseen? Sopiiko, häh! Vai sekö vain sopii sivistyneelle, että hän hellii mainettaan, on oppinut, matkii viisaiden puhe- ja ajatustaitoa ja narraa toisilta itselleen palkkaa ja kunniaa -- -- --
-- Ole nyt! Sinä olet juonut liikaa! Lähdetään pois!
-- Lähdetään, lähdetään. Hyvästi, Lilli!
Hän suu teli tytön kättä, katsoi hellästi silmiin ja lähti.
Hän ei ollut pahentunut pahassa paikassa.
-- Tuo oli omituinen herra, Lilli sanoi tovereilleen.
-- Lienee ollut ensikertalainen, sanoivat toiset.
6.
Ei kuulunut Ylistöä seuraavana päivänä, ei toisellakaan. Turhaan Leeni odotti. Jota enemmän aikaa kului, sitä tuskallisemmaksi kävi hänen olonsa. Joka kerta, kun uusi vieras tuli kapakkaan, säpsähti Leeni. Hän oli kuin kuumeessa. Väliin hän poistui tarjoiluhuoneesta siinä toivossa, että Ylistö sillä aikaa saapuisi, -- mutta kauan hän ei malttanut olla poissa, kun jälleen meni katsomaan. Ei, ei tullut. Eikä Leeni tiennyt, missä Ylistö asui. -- Jos tästä oveen on seitsemän askelta, hän tulee. Ensin astui Leeni pitkiä, sitten yhä lyhyempiä ja -- seitsemän tuli. Hän rauhottui, mutta vain hetkeksi. -- Jos ensimäinen, joka oven aukasee, on nuori ja tumma, hän tulee tänään, jos vaalea, niin huomenna, jos vanha, niin ei koskaan. Vaalea ja nuori tuli ja Leeni alkoi jälleen odottaa seuraavaa päivää.
Illalla sai Sussu antaa numeroita. Kaksikymmentä ja viisitoista, -- t ja o, -- tulee, on, -- vielä kaksi! Ja vielä!
-- Antakaa, hyvä Sussu, vastaus sille ajatukselle, jota ajattelen!
-- Ihan varmasti, antoi Sussu.
-- Te tiesitte, mitä ajattelin.
-- Mistä minä sen olisin tiennyt?
-- Antakaa vielä vastaus, rakas Sussu, yhden kerran vain, pyysi Leeni. -- Nyt minä ajattelen. No!
-- Sen tohtisin vaikka vannoa, antoi Sussu.
-- Minä ajattelin, että tuleeko hän vielä tänne, riemuitsi Leeni.
Sussu oli kärsivällinen lohduttaja. Päiviä kului. Leenin tuska lisääntyi lisääntymistään ja usein Sussu öisin heräsi hänen itkuunsa.
-- Voi, miten onneton minä olen, niin onneton, ettei kukaan saata sitä arvata. -- Se oli Leenin alituinen valitus.
Sussu myönsi, että niin oli. Hän ei yrittänyt sammuttaa kaipausta, sillä hän tiesi, että se siitä vain olisi yltynyt. Hän koetti käsittää sen suuruutta.
Eräänä päivänä vihdoin sai Leeni kirjeen. Se oli Ylistöltä. Siinä oli seuraavat sanat:
Hyvä neiti! Nyt, kun pitkäksi aikaa poistun kaupungista, tahdon teille sanoa, etten teitä ollenkaan halveksi. Päinvastoin, kun tiedän, minkälaisten kohtaloiden alaiseksi nuori tyttö voi joutua, olen valmis antamaan teille kaiken arvon. Voikaa hyvin. Kaarlo Ylistö.
-- Mitä tämä merkitsee, -- Leeni näytti kirjettä Sussulle, -- hän sanoo antavansa minulle kaiken arvon, mutta poistuu kaupungista. Oi, rakas Sussu, mitä tämä on?
Sussu tavaili kirjettä.
-- Tiedäpäs, hän alkoi selittää sisältöä Leenille, hän panee sinut koetuksen alaiseksi. Jo edeltäpäin antaa hän sinulle anteeksi, jos lankeat, mutta kunnioittaa sinua sellaisena, johon voi luottaa. Usko minua, Leeni, hän rakastaa sinua ja jos käyttäydyt hyvin sen aikaa, kun hän on poissa, nai hän sinut. Ole nyt hyvin varovainen miesten suhteen, sillä eihän, näes, tiedä, kuka heistä on sinua silmällä pitävä.
-- Onkohan se niin?
-- On, aivan varmasti! Lue itse, jos ymmärrät!
Leeni luki ja huomasi, että kirje oli niin, kuin Sussu sanoi, Ylistö siis on valmis antamaan hänelle kaiken arvon! Voi, miten hyvä ja jalo se on!
Nyt ei Leeni enään odottanut Ylistöä pian tulevaksi ja ikävä muuttui rauhalliseksi. Hän oli iloinen siitä, että sai olla koetuksella. Olihan hänen nyt niin hyvä tilaisuus näyttää, miten kovasti hän rakasti. Mitenkä olisikaan Ylistö voinut suoraan kapakasta naida tuntematonta tyttöä. Sehän olisi ollut hullua!
Leeni neuloi pienen pussin, pani kirjeen siihen ja kantoi sitä kaulassaan. Joka ilta ja aamu painoi hän sen sydäntänsä vastaan. Aina oli hän sitä säilyttävä ja kun sitten hänen miehensä, Ylistö, kerran kysyy, että mikä likanen pussi se on, niin hän vastaa: se on noitapussi! -- Näytä, mitä siinä on! -- En näytä, sanoo hän miehelleen ollen pelästyvinään, se on minun rakkain aarteeni tässä maailmassa. -- Mistä sinä sen olet saanut? -- Siltä, jota eniten rakastin. -- Kuka se oli? -- Se oli nuori ja kaunis. -- Hänen miehensä tulee mustankipeäksi ja katsoo väkisin -- -- --
Suloisia olivat nuoren kapakkanaisen haaveet. Hän vaipui niihin, erkani kauas todellisuudesta. Ylistö unohtui sellaisena, jona hän hänet oli nähnyt ja sijalle tuli uusi, lämmittävä, elämää antava, onnelliseksi tekevä Ylistö, jota hänen ei erinomaisesti tarvinnut kaivata, koska se oli hänessä itsessään.
Ja vähitellen, ajan kuluessa, kun mitään tietoja ei tullut, haihtui kuvakin pois tytön sydämestä.
Elämä pysyi kapakassa entisellään ja Leeni piti siitä. Hän oli kaunis ja ihailtu ja tiesi olevansa voittamaton.
Kunnioituksen janokin oli hiljalleen kuollut. Hän ei kaivannut tervehdyksiä kaduilla. Leeni osasi käsittää, että herrat niin äärettömän mielellään olisivat tahtoneet seurustella hänen kansaan ulkonakin, jos olisivat olleet vapaita. Mutta he olivat sidotuita. Itsellään ei Leenillä ollut mitään kahleita, mutta hän aavisti ne muissa sangen koviksi. Olihan hän itse nähnyt, miten kohteliaasti herrat tervehtivät hyvin rumiakin, ilkeän ja vanhan näköisiä naisia ja kapakassa sattui usein, että hienot herrat olivat äärimmäisyyteensä asti huomaavaisia tökeröille ja tyhmille kauppiaille.
Ja paljon oli Leeni kuullut keskusteluja.
Kerrankin oli muuan nuori mies uhannut naida erään voikauppiaan paksun, rokon-arpisen lesken, jolla kehuttiin olevan kaksisataa tuhatta rahaa ja kolmekymmentä vuotta sitten menetetty nuoruus. Hän olikin nainut hänet ja nyt sama nuori herra mielisteli kaunista kapakkatyttöä, jonka Leeni hyvin tunsi. Tyttö ei kuitenkaan sanonut huolivansa naineesta miehestä. --
Mitä olisi Leeni siis tervehdyksistä huolinut, tai muista turhuuksista. Nehän eivät mitään merkinneet. Herrat uhkasivat monesti kuolemalla hänen tovereitaan, jos eivät nämät heitä lempisi ja kokonaisia omaisuuksia he väliin menettivät kapakkanaisten takia, joita eivät kadulla tohtineet tervehtää. Hänkö tervehdyksistä välittäisi. Tuskin siitä kukaan mitään välittää. Sussukin sanoi sellaista lapsellisuudeksi.
Leenillä oli paljon ihailijoita. Kauneimmat niistä olivat muuan konttoristi, jolla oli pitkät, mustat viikset ja tulimustat, loistavat silmät ja eräs saksalainen soittoniekka, joka oli solakkavartaloinen ja jonka katse oli surullinen ja hellä. Mutta Sussu kutsui heitä suuriksi lurjuksiksi ja naispettureiksi.
Sussulla oli niin omituinen maku.
Hyviä ja täysin sopivia ihailijoita oli hänen mielestään Leenillä vain kaksi. Ja niitä hän kehui.