Part 2

Hän nosti valkeen käden huulilleen kuin tietäjätär pyhä, puhdas, suuri. — Ma heräsin, hän häipyi niinkuin varoittain, enemmän kysellä kun aioin juuri.

SALA-AMPUJAT.

Miks tuli, mi syö, niin minuss' on hurja, miks veressä vuoroin on kylmää ja kuumaa, miks elämä tääll' on niin pieni ja kurja, vain teennäisin keinoin se hurmaa ja huumaa!

Voi elämä olla kuin väkevä viini, sen voimasta lauloi ne valheisin viimein, mua neuvoi ne: tartu jo elämään kiinni, ja tasaannu, tyynny ja viisastu viimein!

Nuo maineeni mittaajat vaa'alla väärin mua punnitsi mitoin ja nauhoin ja taksoin, ma Mefiston vaippaan itseni käärin ja ivalla iskin ja ivalla maksoin.

En koskaan ma tyyntyä, tyytyä voinut, mun sieluni kasvoi, kun tärvelin ruumiin, niin tuskasta löysin ma oikeat soinnut ja silloin ma ponnahdin lauluihin kuumiin.

Mua salaa ne ampuivat ostetuin jousin, käsin temmaten nuolen ma taitoin sen kärjen, ne kaatuvan luuli, mut pystyyn ma nousin, jos vasta ne ampuu, niin jousenkin särjen!

AUTIO TALO.

Oven yöksi suljen. Koti on niin autio ja tyhjä, läpi huoneiden ma kuljen, ikkunoiden ruskeet paperit lattialle sinne tänne luovat läikähtävät punajuovat.

Kuljen edestakaisin kuin heiluri, joka mittaa määrätöntä aikaa, vanha korituoli narisee, tässä huoneessa lie jotain taikaa. Seisahdun ja kuuntelen ja mietin, katson uutimien takaa, katukiven vieressä on katukivi, mustat katot harmaan kaupungin niinkuin valaat kyyryillänsä makaa, harmaa, toivoton on talorivi.

On kuin talo kuiskuttaisi turhaan kuluneista tuskain öistä, monet vieraat tääll' on asuneet, monet kyyneleet on täällä vierineet, monen liian varhain on kai hauta vienyt, kuka, kuka siit' on tiennyt, tietävätkö seinät heidän askareistaan, riemuista ja rikoksista, salatöistä.

Koira ulvoo jossain naapurissa, kuka tassuttaapi pihamaalla, ullakolla naukuu vanha kissa niinkuin joutuisi se raivoon, kuka kurkistavi vanhaan kaivoon, miksi suhisevi vanha piilipuu?

Tässä huoneessa oon puoli vuotta käynyt, käynyt niinkuin muukalainen vailla rauhaa, vailla iloa muiden askelien tarpomalla tiellä. Kuuntelen kuin huokais yksin nainen, tuntuu niinkuin liikkuis keinutuoli, missä vanha äiti istui äsken vielä.

Yksin kuljen huonehesta huoneeseen ja ma turhaan tunteitani lepoon tuudin, elämäni eessä on kuin raskas esirippu, sydän on kuin talo autio, jonka ikkunoiden eteen laskettu on uudin.

HÄDÄSSÄ.

Ken hädässä mua auttaa, maan pääll' ei yksikään! Tuo, Tuoni, tummaa lauttaa, sun himmeen rantas nään.

Ja souda, souda hiljaa, ma päällä tämän maan en nähnyt untein liljaa, oon ollut varjo vaan!

Ma tunnen kumman tenhon, ei Tuoni lauttaa tuo, siis itse veistän venhon ja soudan Tuonen luo.

IHMISEN RUKOUS.

Ma pyydän sulta voimaa, sä Tuntematon suuri, sä kaiken alkujuuri, sä runko, latva, kaikkein maailmoiden puu.

Mua älä syyttä soimaa, ma pidän oman pääni, niin käskee rinnan ääni vaikk' kaikki yönä ympärilläin kaareentuu!

En pyydä nöyryytystä, en sääliä ma pyydä, en muiden niskaan syydä ma taakkaa, joka painaa minun harteillain.

Ja omaa kärsimystä ma tahdon loppuun kantaa ja tahdon paljon antaa ma siitä tulesta, mi palaa rinnassain.

Kuin ystävälle, sulle ma puhun: älä jätä, kun mull' on suuri hätä, kas itse itselleni surut, ilot loin.

Suo vuoren voima mulle, en alistu ma armoon, ma tahdon nousta tarmoon, en muuta oo kuin ihminen, kun tahdon, voin!

SYYSSATEEN SOITTAESSA.

Kuin monta vuotta pitkä on se yö, min yksin valvot, et saa syvää unta, mitaten ikuisuutta vanha kello lyö kuin kuollut oisi koko ihmiskunta, ja sinä yksin elät, yössä yksin, vierekkäin muut kun nukkuu ystävyksin.

Nään sielun silmilläni uhkeet vaimot, ne nukkui rauhallisna päivän töistä, ne täytti äidin pyhän tehtävänsä. Nään vahvat miehet, jotka tyynein kasvoin ja tervein hengityksin kyllyyttänsä elämän voimaa kerää unessansa yöss' unta nähden rautamoukareista ja kätten työstä, joka leivän antaa.

Nään vuoteen luona pienen kätkyen, nään lapsen, joka siinä nukkuu, se uupui niinkuin aalto vasten rantaa, sen pienet myrskyt äiti tuuti tyynehiksi.

Taas kaikki on kuin kesän unta vaan, syyssade rummuttavi ikkunaan, mut minä yksin yössä valvon ja kysyn: elänytkö olen suotta? Sen tunnen, tänä suurna yönä ma varmaan elänyt oon monta vuotta.

Lyö vanha kello. — Elon turhuutta ma mietin, ihmishullutusta, mut kohoon, sielu kasvaa pimeässä, ja kauvas pakenee se henki musta, mi väijyy sieluani surussani.

Jo kuulen ihmisäänet alta ikkunan, työmaalleen kulkee työmies moukareineen, niin päivä alkaa taasen uuden työnsä.

Ja yksinvalvojakin tyyntyy, tointuu, hän lepää jälkeen yksinäisen yönsä, pois nukkuu ihanasti päivän sointuun.

SYYSLAULU.

Lepattavat levotonna haavan hienot, herkät lehdet, syksytuulen tuivertaissa värisevät vienot lehdet.

Vapisevat, vavahtavat, putoavat polullesi niinkuin suuret veripilkut, sydänveren pisarasi.

Kahisevat kuollessansa alla ihmisaskeleiden, lentelevät, liitelevät karkeloiden kalmantanssin.

Uneksivat kevään unta alla kylmän, kelmeen taivaan, tanssistansa taintuneina putoavat mustaan maahan.

Vapisevat, värisevät alla ihmisaskeleiden, alla rauta-anturoiden väräjävät vienot lehdet.

Ihmisparka, ihmisjalkas tallaa, tallaa tietämättään, sataa lunta, sataa lunta, puhdas lumi lehdet peittää.

Viimeisenä läpi talven lehtipari haapapuussa värjyy talven tuiskun alla, putoo vasta kevään tullen.

KRISTALLIKUKKIA.

Kuurassa seisoo rautainen tammi, talvessa kukkii kevään puu, ylitse valkoisten vaahteroiden loistaa kylmä ja kelmeä kuu.

Lumessa loistaa koko luonto, sieluni valossa kirkastuu, heljinä hohtavat aurinkohaaveet, poissa on yö ja murhe muu.

Kiillä, sieluni, kirkkaana jäässä, kulje yksin kuin talvinen kuu, seiso kuin jäähtyvä, jäykkä, kaunis kristallikruunuinen nuori puu!

Maalisk. 1909.

TALVIKUUTAMOLLA.

Niin hiljainen on katu, on kuulas tähtiyö, ja vanha kirkonkello jo kahtatoista lyö.

Ja lumi peittää katot ja härmää huokuu maa, käy pakkanen ja paukkuu, kyyviirit vingahtaa.

Jääpuikot räystään alla ne aavevarjon luo, ja pilven alta virtaa kuun kylmä valovuo.

Kuin lahti loistaa tori kuin valua se vois yön taivaan tähtimereen ja haihtuis ilmaan pois.

On kummallista kaikki, maa tyynnä hengittää, sen unta taivas valvoo, ja sieluun rauha jää.

Nyt ajaa Uni reessä, sen taikatiuvut soi, kuun juopaan hepo häipyy, jäähilseet karkeloi.

Nään sadun suurta unta, kuu hohtaa huoneeseen, ja hilseen hilke soittaa mun uneen hiljalleen.

MAISEMA.

Kaupungin ympärillä seutu synkkenee, jo lumi siintäin tummuu lahden jäällä, punoittaa kolme veriruskeeta hattaraa kahden kaarneen linnantornin päällä.

Tien syrjäss' alastonna huokaa poppeli, kuin paarivaate hohtaa harmaa hanki, vankilan kello lyö nyt viittä, — ristikosta katselee kauvas yksinäinen vanki.

Mitä hän miettii kammion kurja asukas varpusen visertäissä räystään alla? Kai miettii: miksei päivä laske itään, tai ehkei mieti enään yhtään mitään.

— Kunnaalla seisoo sähkölennätinpylväät niinkuin kolme ristiä Golgatalla. Palotornista tuli jo välähtää, ristikon aukosta katoo pää.

JOULUYÖSSÄ.

Jouluyöhön tuijotan ja varjot karkeloivat, ilmass' suuret lumikellot värähdellen soivat.

Tuijotan ja hätkähdän ja kammo veren hyytää, ikkunassa katseen nään, mi rukoilee ja pyytää.

Ja se katse huutaa nälkää ja se kiroo, soimaa, ja ma jäähdyn ja ma katson eikä mull' oo voimaa.

Mieron mies, miks et sä lähde ikkunani takaa? Nääthän, valkoraunioina kaikki eessäin makaa.

Kaikki toivon tähdet sammuu, suuruusunet hukkuu, huoneessansa huokaellen vanha äiti nukkuu.

Yksin jäin mä, mun on vilu, vaikk' on lämmin liesi, lie myös sulla ollut äiti, joka siunas tiesi.

— Ja hän väistyy niinkuin mua ymmärtänyt oisi, tuntuu taas kuin rauhan kellot jouluyössä soisi.

Näinkö varjon vaiko miehen mieross' yksinäisen? Taikka näin mä ikkunassa oman katseen jäisen.

Jouluyöhön tuijotan ja sataa, sataa lunta, yössä yksin lepää maa ja kurja ihmiskunta.

"BETLEHEEMIN TÄHTI."

Kujia ma kuljen yksinäistä tietä ohi vanhain, vapisevain rakennusten, harmaat talot niinkuin kaljun kalseat jäykät, vanhat vaarit seisoo vastatusten.

Kirkontornin kukko loistaa kuutamossa yli vanhan raastuvan, ja vaikeroiden ruostunehet viirit vinkuu viheltäin, tuikkaa tornitulet palovartijoiden.

Näin on rauhallista käydä yksin yössä aatellen mun nuoruuteni armahaista, miks sua, turha hulluus, enään mietinkään, vanha kuu, sä valehtelet kaikenlaista?

Katson siltaa, jonka varjo päällään seisoo, rantakadun valot värjyy, virtaan hukkuu, moni seikka seisoo täällä päällään ain, yhä unikeko-kaupunkini nukkuu.

Monen ikkunalla nään ma valkeen kukan, "Betlehemin tähden" ilon ikkunalla. Yksinäiset sielut huokaa huoneissaan, harvoin lapset leikkii vanhain ruutuin alla.

Katuja ma käyn, en etsi ystävyyttä, kokonaisin oon kun olen aivan yksin. Puhdas lumikukka, kukka tunturin, tuoksutko sä mulle kevättervehdyksin?

Katuja ma harhaan, jostain lamppu loistaa, hymyileekö onni läpi ruutuloiden tähtein tuikkiessa kimpuin tuhansin maahan läpi lumikukka-ikkunoiden.

Muill' on edes joulu, mull' on aina syksy, miks ei valkolunta nyt voi sataa puista? Koska kerran kukki elämäni puu? Siit' on pitkä aika, sif en enään muista.

TÄHDEN LENTÄESSÄ.

Näin minä ihanan tähdenlennon, aattelin: yksinkö jäit kuin ma jäin, sortiko suru sun sielusi hennon keskeltä kylmien ystäväin?

Taivaan tulikukka-yrttimailla olit kai pieni ja pilvessä ain, ehkä et loistanut muiden lailla, olit kai unta ja usvaa vain.

Pois sinä lensit avaruuteen, niin ehkä löysit, mitä sä hait, sammuessasi maailmaan uuteen kirkkaamman, kauniimman loiston sä sait.

UNELMIEN MAILLA

Unelmien tarhaan ma tuijotan lävitse elämän ikävän ja harmaan, näen minä laulujeni lumolinnat, satujeni keijut, valkeat rinnat kuutamossa illan armaan.

Nään minä astuvan kuutamon kujaa neidon ihanan, kaihovan ja kelmeen, on kuin hän valaisisi koko tarutienoon, kirkastun ja katselen silmään viileen vienoon niinkuin kahteen sinihelmeen. —

Tulevat suuret suvilinnut lentäin hilpeällä, heleällä kahinalla, valkeat joutsenet satujen saaren alitse tähtiyön helokimmelkaaren, kuutamossa seison alla.

Katselen hetken heleätä näkyä, katselen kuvaa kirkasta ja kummaa, kunnes silmäni veriin vettyy, katselen ja katselen ja haaveeni pettyy, katselen katua tummaa.

LAULU AURINGOLLE.

Sä suuri päivä, joka katsees luot ylhäisnä korkealta suureen mereen, tulessa suuri oot; jos sull' on sydän, kuumimman tulen sait sä sydänvereen.

Ei ole merta, joka sammuttais sun suuren rakkautes, joka surmaa, pieninkin kukka kuihtuu suudellessas, kovimman kivenkin sun hehkus hurmaa.

Sua koitan katsoa, mun häikäiset, maa musta ei sun voimaas koskaan voita, vain ihmissilmin nään sun ihanuutes, en näe tuhansia auringoita,

mi kiertää ympärilläs, ylläsi, et ehkä itse tunne omaa rataa, korkeimman vuoren murskaat salamoilla, pieninkin mato sua kohti mataa.

Sä lienet pienin, alin auringoista, käykö sun tähtes elo rakkaammaksi!? Ma katson uhalla sun liekkimerees, vaikk' uhkani mun tekis sokeaksi.

Sä palat, poltat, kerran itse sammut, luot ehkä sammuessas elon uuden, siks sammut, että synnytät ja surmaat, siks vaivut kerran mereen ikuisuuden.

MAAN MEHU.

Maan mehun tuoksun tuntea taas saan, syyslehtiröykkiöiden palaa tähteet, juo, sielu, kevät käy taas yli maan, ei ehtyä saa kirkkaat sydänlähteet!

Taas eikö oo kuin sielussani sois uus kieli rikkoontuneen sijaan, juo sieluni, juo pois, juo pois maan voimamehut kevään antelijaan!

Juo, sielu, huuhdo huoles, vaipuos maaemon pyhään syliin sykkäilevään, ah, sielu, näät taas piilleen aurinkos, näät uudesta taas kirkastuneen kevään!

IN MEMORIAM.

Elo on kuin suuri soitto, yli yön se helähtää, kuolema on usein voitto, voittajaks ain elo jää.

Ihminen on niinkuin kieli, jota elo soinnuttaa, iloinen on milloin mieli, milloin kaikki katkeraa.

Soitto nostaa miehen voimaan, tuska kieltä jännittää, kun käy kaunis soitto soimaan, itse elo hymyää.

Sydän! Siin' on soiton taika, okainen on taiteen tie, taival pitkä, lyhyt aika, usein kalma parhaan vie.

Eikä kuolo miestä murra, kuolema vain vapahtaa, ei saa soiton luona surra, otti maa ja antaa maa.

Missä soittoniekka matkaa? Manan vettä viileää. — Elämä ain työtään jatkaa, uutta kieltä virittää.

Virittää sen uuteen voimaan täydemmäksi yhä vaan, kunnes saa sen taasen soimaan sävelkuoroon korkeimpaan.

MUN SIELUNI.

Mun sieluni on niinkuin viulu, mi kerran pirstoiks särjettiin, mut pirstat minä yhteen liitin, taas soinnutin ne säveliin.

Ja kuta useemmin se särkyi, sit' ihanammin taas se soi, ja joka siru kertaa kaijun, min särkyessä viulu loi.

On joka siru sielun itku, jok' osa osa onneain, sain surussa sen syvän soiton, jot' ilossa ma turhaan hain.

Ja vaikkakin se särkyis taasen ja sorasoinnun vaikerois, sen soitan yhä eheemmäksi, kuin nyt se vasta oikein sois!

IKÄVYYS.

Mikä ikävyyden ijäisyys lepää näiden kujain yllä, harvoin päivä eksyy paistamaan kammiooni sädehyväilyllä.

Täällä tahtoo tunnottuus ja tyhjyys tappaa elontoivon viimeisenki, täällä homehtuu ja yöhön hyytyy nuori, raikas, riemuitseva henki, tahdon pois!

Nämä harmaat talot, harmaat huoneet mua kummitellen kaartaa illoin, poisssa ilo, onni, ilma vapaa, pois ma näistä kahlehista tahdon sinne, missä henki hengen, sielu sielun tapaa, siellä kannel taasen kirkkahammin sois!

Täällä virun niinkuin vankilassa, minne katson, petosta ja paulaa, mielikuvain keväät köynnöksillä kopin synkät seinät täytyy laulaa.

Tämän synkän synnyinkaupungin maa mua polttaa, ilma painaa, minun täytyy murtaa kaikki, kaikki rakkaat siteet, muistot, kaikki turhat unelmat, täytyy polttaa elon sillat, huvipuistot, tukahuttaa halut haikeat, unohtaa ihanat lemmen yöt.

Tuskan tuli, miks sydäntä syöt, nouse, nouse, voimani nuori, puhkase kuori, minut valohon vie ja aukaise tie ja katkaise latvoin ja juurin synkkä syntymäpuu!

Kun sä murrat tään vankilan muurin, niin nuorentuu, mun sieluni, sieluni vapautuu, mun sieluni janoaa pois!

Kun siteet laukee ja portit aukee, kun tunnen itseni vapaaksi taas, niin kannel puhkeaa soimaan, on henkeni nuori, se vapaa on, se palaa alkuvoimaan, se kasvaa, kohoo siivillään, minä nään, minä nään, miten nousee mun henkeni aamun koi, soi elämän ikuinen kannel, soi!

VAPPULAULU.

Nyt iloitkaa, nyt laulakaa, niin kaunis taas on maa, mut kauniimpi se toivo on, min kevät kasvattaa! Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa, niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!

Maan yrtit vielä unelmoi, myös neidot unelmoi, ja ihana se lempi on, mi linnun virress' soi. Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa, niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!

Kuin astuisitte aurinkoon niin tienne astukaa, kuin kuninkaita oisitte ja teidän kaikki maa! Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa, niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!

Oi, kuulkaa, sävel siivet saa, se oikeen kaijun saa, sen päivä kruunaa kunniaan ja sitä kuulee maa! Nyt Vappu on, nyt Vappu on, taas veikot laulakaa, niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa!

ÖINEN RATSASTUS.

Niinkuin kirkuvat myrskylinnut aatokset eelläni syöksähtää, niin minä myrskyssä ratsastan yöllä, taakseni harmaa kaupunki jää.

Unteni kaupunki liekeissä palaa, riemuni rauniot sauhuaa, kuolemanlinnut pääni päällä murheita minulle ennustaa.

Taivaalla leiskaa kuin lohikäärmeet, punaisin kidoin ne kiemuroi, lävitse kuumien metsien syöksyn, takana aaveiset huudot soi.

Kauvan saan minä kiitää yössä jalassa verinen kannustin ennenkuin nään minä armaan aamun, riemuni uuden kaupungin.

Hei, hepo, hei, hepo, korpit karkaa, tuossa on viimeinen sillanpää, eessä on elämän ihana taival, kauvas kuoleman kaupunki jää!

Hei, hepo, pystyyn sun hirmuja vastaan palavan kaupungin pätsistä vien, raunion viime hohteessa vielä lävitse metsien nään minä tien!

Kuule, nyt huutavat kaukana korpit, vainuivat ehkä mun haaskaani jo, taivaalla on kuin helvetin hohto, hei, hepo, nouskoon jo aurinko!

KESÄ-YÖ.

Harjun alla uinuu järvi, puro kiertää läpi niittyjen ohi vanhan kirkon, ali sillan, jonka luona vanha paja seisoo savuttunein mustin seinin. Väreilyssä lomaan lumpeiden kuultaa tyynen suvitaivaan sekä rantaniittyin värit sinivihreinä ja viilehinä.

Linnut lepopuillaan silmän sulkee, neidot luhdissansa paljain rinnoin hymähtävät uness' aatoksilleen ihanaisen juhannuksen eellä. Koko kylä nukkuu, nukkuu vanha kirkko niinkuin seisaallansa jättiylkä, vieress' seisoo tapuli kuin morsian vanhanaikaisessa kellohameessaan.

Raitilta ei raiju iltalaulu, harjun taakse hukkui käen ääni, jota nuori äiti äsken matki tuutiessaan saunast' tullen lastaan isän silmätessä suvipeltojaan, jotka hiljaa huojuellen siintää.

Kartanossa sireenit ja ruusut, töllein eessä pihlajat ja heisipuut tuoksuu yli järven kesä-yössä, nurmen kirjokukkasista nousee niinkuin pyhä, hieno uhri ilmaan, harjun kuuset työntää pihkan hajun, suolla pursut kilvan suitsuttavat kohottaen tuoksun korkealle yli kaukometsäin sini-uturantain kaskisauhun lailla leijailemaan.

Avaan ikkunani järvelle. Luonnon täyteläinen tuoksumalja! Nostan sinut hiljaa huulilleni ja ma juon sun kauttas rintaan voimaa ja ma hengitän ja huokaan runsauttas, kolkon, ummehtuneen talven jälkeen puhallan pois öiset huokaukset, pahain silmäin iskut hämärissä, pienet pyyteet pienen kaupungin kauvas karkoitan ma mielestäni. Ja ma ahmin niinkuin janoon nääntynyt, uutta nuoruutta juon keuhkoihini, joka aivon soluun, joka sielun soppeen.

Tunnen sen kuin ihmeuudistuksen, luomisriemun suuren sytytyksen ja ma avaan sylini ja rintaan painan koko metsän sekä taivaan rauhan, tämän öisen, tuoreen tuoksun hetken, tämän viileen kirkkaan kesäkuvan ihanaisen juhannuksen eellä.

SATULEHTO

PÖRRIÄINEN.

Kulki Kiesus kerran yksin tietä pitkin, pörriäinen lensi vastaan sarvin käyrin kerjäläisen pudottama äyri suussa, silloin sieppas Kiesus piloillansa äyrin.

"Ei oo mikään mies, ken toisen oman ottaa!", huusi pörriäinen, kun se pilan keksi. Kiesus takaisin nyt antoi sille äyrin, sanoi: "kasva, äyri, sadankertaiseksi!"

Nyt taas pöyhkeänä ilkkui pörriäinen: "sepä mies, ken omansa taas ottaa taitaa!", aidanseipääseen niin lensi puhki päänsä, jäless' astui köyhä rampa maantien laitaa.

Näki äyrin, iloissaan sen konttiin poimi. Niinpä Kiesus auttoi tielle köyhän ramman. Siksi pörisee nyt vielä pörriäinen, kun se eliniäkseen sai päähän vamman.

KÄKI JA VARIS.

Oli kerran vanha, tyhmä vaari, vihas kevättä ja käen kukkumista, käen toivonut ois hiiden loukkuun, luulosairahana luuli käen hälle aina kukkuvan: "käy koukkuun!"

Kävi koukummaksi tyhmä vaari, vanheni ja vanhetessa yhä paatui, vaikka ootti häntä kuolinpaari. Varis puusta puhui maikaellen, vanha, viekas varis vaakkui: "vaari!"

Kävi koukummaksi tyhmä vaari, käen syyksi selitti hän koukun varren, kompuroi ja elää kihnaeli, kulki, kahmi jyvälaarin luona, varista hän iän elätteli.

VARIKSEN VALA.

Sammakko se istui rannalla, varis yksin istui puussa, sanoi sammakolle: "nouse maalle!" ajatteli: oisit suussa!

"Enpä nouse", sanoi sammakko, "sinä kurkustas mun nielet alas!" "Enkä niele", sanoi viekas varis. Sammakko huus: "teeppäs valas!"

Teki varis valan vaakkuen: "vaak, vaak, vaak, sen varis takaa!" Vastas sammakko: "no nyt sen uskon, variksell' on vala vakaa."

Sammakko nyt maalle hyppäsi, varis nieli, sanoi: "hyvä pala". Sammakko nyt huusi: "muista vala!" Varis: "vatsassa on vala!"

ONNEN KÄKI.

Ja onnen käki vain hetken kukkuu maan, metsän rintahan ihastuksen, sen huilunpehmeä ääni hukkuu jo jälkeen ihanan juhannuksen.

Se sitte liitää kuin huuhka harmaa, syyslaaksoon syöksyy kuin ukonnuoli, niin kesken kuherrusajan armaan jo moni kyyhky sen kynsiin kuoli.

Ja moni neito, mi etsi taikaa sen kukkuessa ja yössä hiipi, nyt itkee mennyttä onnen aikaa, pään päällä leijuu nyt huuhkan siipi. —

PÄÄSKYNEN JA VARPUNEN.

Lensi pääsky kevään tullen talonpojan räystähälle, varpunen se aitan luona ilkeästi ilkkui tälle:

"Mitä täällä muukalainen, tahdot tänne pesäs laittaa, sinust' ei oo ihmisille mitään muuta kuin vain haittaa?"

Pääsky vastas varpuselle: "kyllä soitat suurta suuta, sirkut täällä koko vuoden, minä laulan kolme kuuta."

Varpunen se virnueli: "asut kesävierahana, minä suistan savimökkis tämän talon haltiana."

Sanoi pääsky: "lauluillani maksan vuokran, soimaat suotta, mulle riittää rikat, sinä varastelet pitkin vuotta."

RUISRÄÄKKÄ.

Ruisrääkkä niityll' laulaa lauluaan; kuin joku vetäis taskukelloaan sen ääni soi, kun ilta hämärtyy, yöpuullaan kun jo nukkuu pieni pyy.

Ruisrääkkä mittaa illan hämärää, ruiskukka uinuu, nuokkuu tähkäpää, ruisrääkkä kehrää sala-ääniään ja nukkuu omaan ääneen käheään.

Ruisrääkkä, luonnon salaperäisyys, se on kuin kesäillan ikävyys, kun yksin kuljet rantakäytävää ja mietit elämätä jäytävää.

Ruisrääkkä, ennelintu elokuun, sun soittos loihtii kummaan haaveiluun niin yksitoikkoiseen ja ikävään kuin suru itkis alla tähkäpään.

Pois lennät, poiss' on suven ihanuus, on niinkuin syvempi ois hiljaisuus, kuin itse luonto tätä oudoksuis, ja ajan ratas hiljaa seisahtuis.

VÄSTÄRÄKKI JA TILTALTTI.

Västäräkki häntäniekka keikkui kivell' ylimmällä, tiltaltti se alimmalla lauloi äänell' leikkivällä:

"Mist' on sulla hännystakki, lainalakki, lainatakki, myy se lanttiin, vie panttiin, häntäherra, hieno rakki!"

"Pii, pii, hyi, hyi, halpa lintu, piskuinen, sä pyrit kokkaan!" vastas pöyhkä västäräkki, "isken läven tuhmaan nokkaan.

Tiltaltti se lauloi laulun, laulun kauniin, laulun rakkaan: "vaikk' on halpa, huono mekko, kiveen hakkaan, kiveen hakkaan.

Kuules talttaa, kuules tilkin pienosillein pientä majaa, sinä kiikut, sinä keikut pitkin toisen kivirajaa."

Västäräkki nolo lintu vielä ruman sanan nakki: "kunniaan käy kukkuloille, ota, ota hännystakki!"

"En ma keiku kumarellen, miss' on suurten lintuin sakki", virkkoi toinen: "kilju, keiku, sull' on lainahännystakki!"

TERVASKANTO JA LEHMISIENI.

Tervaskanto seisoi mättähällä, alla lehmisieni kehui syyttä: "minä nousen, kasvan ylitsesi, sulla, kölhö, ei oo kestävyyttä."