Part 1
language: Finnish
LAULUJA VANHASTA KAUPUNGISTA
Kokoelma runoja
Kirj.
LARIN-KYÖSTI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1912.
Så jag målar, donna Bianca, ty så roar mig att måla. _C.J.L. Almqvist._
SISÄLLYS:
Elämän merellä. —— Sateen jälkeen. Juhannus. Vanha katu. Yksin. Vineta. Elokuun laulu. Katulaulu. Onni. Ilolaulu. Tule tanssihin. Anna tänne kitarani. Kynttiläni sammuu. Tanssiaisissa. Joutsenlaulu. Muisto. Kadotettu paratiisi. Palavat sydämet. Elämä. Tunteen tuhkaa. Rantatiellä. Vanha kirje. Katulyhdyn liekehtiessä. Kalma tuudittajana. Vanha taulu. Iltahämärissä. Pelaajat. On jotain mätää täällä. Isän haudalla. Karkelo kalmistossa. Sala-ampujat. Autio talo. Hädässä. Ihmisen rukous. Syyssateen soittaessa. Syyslaulu. Kristallikukkia. Talvikuutamolla. Maisema. Jouluyössä. "Betlehemin tähti". Tähden lentäessä. Unelmien mailla. Laulu auringolle. Maan mehu. In memoriam. Mun sieluni. Ikävyys. Vappulaulu. Öinen ratsastus. Kesä-yö.
SATULEHTO: Pörriäinen. Käki ja varis. Variksen vala. Onnen käki. Pääskynen ja varpunen. Ruisrääkkä. Västäräkki ja tiltaltti. Tervaskanto ja lehmisieni. Maan luominen. Jalopeura ja ihminen. Onnen-Pekan paita. Hiiva-Nuutti. Vaeltava mies. Kalman keto. Yön tytär ja Päivän poika. Viuluniekan ruumissoitto. Rakkarimestari. —— Uneksijan sävel I-VI.
ELÄMÄN MERELLÄ.
Kun myrsky käy, ja meri kiljuu kuin hurja hurtta, niin tartu ruoriisi niinkuin mies, kun hyrskyt heittävät elon purtta!
Kun salamoi, ja taivas paljastaa aallon pohjaa, niin ohi karien rautakourin sun uljas purtesi aavaan ohjaa!
Kun on myrsky vait, ja välkkyy kaukana toivon saari, kun alla mainingin hohtaa maa, ja päälläs päilyvi taivaankaari,
kun liidät luo, ja hymyy ylpeenä nuori huuli, kun luulet laskevas satamaan, ja purtta tuudittaa myötätuuli,
niin reivaa vaan! Ei onni silmääs saa usvin peittää, voi kaikki olla vain kangastus, voi _myötätuuli_ sun mereen heittää.
SATEEN JÄLKEEN.
Sateen jälkeen virkoo vanhat puut, läpi kaupungin käy hienot lemut, lehtimajain ruusupensaat, päivänkukat kilvan suitsuttavat tuoksuillansa, perhoilla ja mettisill' on mesikemut.
Avatuista ikkunoista tuuli tuudittaa mandelpuuta, narsissia, liljaa, äsken ukkosilma puisti suvipuita, sähkölennättimen langat vinkui, jymy taivaanrannan taakse kulkee hiljaa.
Ilmass' sinisähkö salamoi, kävi myrsky, vanha ystäväni, poisti ahdistuksen, alakuloisuuden laasten tieltään kuumesairaat haaveet, hiljaa käyn nyt kukkatarhat edessäni.
Sielun kukkatarha tuoksuu taas jälkeen sateen siunatun ja raikkaan, kuljen kaupungista, näen järven, metsän, niinkuin näkisin ne ensi kerran harhaan hilpeen lapsuuteni lempipaikkaan.
JUHANNUS.
I.
On ihana juhannusaatto, taas nuori ja iloinen oon, ma tyhjiä katuja harhaan ja katson aurinkoon.
Ja vanhoista ikkunoista mulle neitoset hymyää, kuin juhannuslimot ne loistaa täynnä nuorta elämää.
Ken on hän..., ja ma empien tielle jään, ken oon, ken oon, minä kysyn, enkä tiedä itsekään.
II.
Monet morsiuslamput läpi maailman kolkon yön, monen kaihon kuihtuvan näin mä kuin myrttiseppelevyön.
Muut kulkevat kullatuin kihloin ain näyttäen lempeään, ma epäilijä, minä pelkään, minä kisassa yksin jään.
Ja ma tiedän, ma häikäistä voisin, yhä vereni kuohuaa, muille onni tulee kuin lahja, mun täytyy se varastaa.
III.
Kun kuulen viulunsoiton, ja jostain ullakolta laulu soi, niin muistan monen vanhan lemmenvoiton ja hymähdän, en juuri muuta voi.
Ma lemmen pauloin kytkin jo monen naisen, jonka hylkäsin, kuin ennen huumaavat ne minut nytkin, mut uskon heihin minä menetin.
Ja ehkä minä löydän, kun parit palaa ilojuhliltaan, sen nuoren lehtolemmen uhripöydän ja sydäntäni lämmitellä saan.
VANHA KATU.
Vanha, harmaa syrjäkatu nukkuu, vihreet, pieniruutuiset ikkunat kimmeltää, jossain vanha kaappikello korahdellen kukkuu, huoneissa on hiljaista ja hämärää.
Talot, mökit katuun kallistuvat, torkkuen, pyörien rämistessä ne huojuaa, takapihain nokkoset ja sienet uneksuvat, päivä pihakaivon pohjaan kurkistaa.
Kadulle on jäänyt romu, parkki, kiiltää rinkelit, rillit, saapaskyltit helyissään, sateenharmaa, kaltto narikka kuin liitonarkki työntää kummituksen tavoin puihin pään.
Tuoll' on synagoogan taittoharja, missä rabbi illoin nurkkaan käyden rukoilee. Santaläjäll' luikkaa tumma, lieto lapsisarja, joukkoon kiinalainen kukko kiekaisee.
Katu on kuin tyly kasvattaja, isäpuoli niille, joilla ei äitiä, isää lie, monen kehto, koti, koulu, monen ruumisvaja, siellä rakkaus ja rikos harhaan vie.
Katu on kuin lumppuri, mi kerää hylkyhelyjä ja puolisokeena kompuroi. Kuule, vanha, kummallinen syrjäkatu herää, kuljeksivan soittokunnan torvet soi!
Joka portista nyt päitä töytää, nyt ei karsas kurjuus vilhuen varjoista näy, mieron sävelistä kaikki jotain omaa löytää, katu elää, vanhan polskan tahti käy!
YKSIN.
Niin minä oon kuin kuollut talo, kolkko ja korkea, harmaa talo, syrjässä ihmisten valtateiltä, harvoin siellä on juhla ja valo.
Harvoin ystävät käyvät siellä, poissa pidoissa kaikki pysyy, joskus vain tuuli portissa ryskää, tokkopa sekään suojaani kysyy.
Siksi kuin siili kuoreeni painun, sieluni portit kiinni suljen, kestivieraita kaipaamatta yksin yössä huoneessa kuljen.
Kuljen outona omaa tietä, muiden polkua minä en pole, uutimet alhaalla, kuollut talo, porttini kilvessä: kotona en ole!
VINETA.
Kuljen kautta tyhjän kaupungin, hiljaisina seisoo vanhat pihapuistot, ikkunatkin katsoo katsein vierahin, täällä elävät vain lapsuusmuistot.
Mikä hiljaisuuden äärettyys, mikä auteus mun askeleissain kaikaa, lyhyt kesä on ja pitkä syys, miksi muistelen ma kevätaikaa!
Rauhan yksin annat, tyyni yö, poissa kun on tylyn päivän arkihumu, sairas sydän levotonna lyö, ympärilläin soista nousee sumu,
kietoo valkohuntuun kaupungin, katoo portit, kaivot, palokujain aidat, sumu vyöryy, nousee ilmoihin, peittää kirkon sekä torin laidat.
Ja mun mieleheni muistuvi Vinetasta vanha, kumma satu, jonka heimovaino hävitti, mut se satu vanha on kuin katu.
On kuin meren pohjaan syvimpään koko kaupunki nyt hukkuis, on kuin kaikki katois hämärään, on kuin avaruuskin sumuun nukkuis.
ELOKUUN LAULU.
Te kesän valkeet yöt, en kaipaa teitä, te veitte öitten unen, rauhan veitte, ikuiset juhannusten ilotulet, mun mieleni te raskahaksi teitte!
Terve, sä elonleikkuun kalpee kuuhut, mi loihdit elämän taas hilpeäksi, mun ihmeellisin mielikuvin hurmaat ja hedelmöität sielun syvemmäksi.
Yö, joka olit valkea, nyt siinnät taas tummana ja suurin tähdin loistat, sä vihit rakkauden salajuhliin ja kesän tympeen tyhjyyden sä poistat.
Yökuuni, kaunis, vilvas elokuuni, luot kujat, katot hienon hämäriksi, ma kuljen katuja ja ajattelen: miks kesä eloss' on niin lyhyt, miksi?
Sä kaunis elokuuni, lemmen kuuni, sä suot mun armaani taas luoksein tulla, sä suot mun suudella, sä suot mun elää, sen onnen suot, mi oli ennen mulla.
KATULAULU.
Katuja ma kuljen, halutonna harhaan, niin näen kuluvan elämäni parhaan.
Ruusut kukkii muilla ilon ikkunoissa, kadun rikkaruoho, sinä et oo poissa.
Kivi huutaa mulle: ihmiset miks ovat vihaiset ja vieraat, tylyt ja niin kovat!
Kivettynyt kukka, katu-ojan kukka, ystäväni ainoa köyhä, kurja rukka.
ONNI.
I.
Onnen odotus on itse onni, ilon kajastus ja alun hurma, onnen täyttymys on liekin loppu, onnen tyydytys on onnen surma.
Onnen paratiisin portin eessä viel' oot elämässäs jotain vajaa. Kun oot paratiisin heelmät syönyt, joku enkeli sun ulos ajaa.
II.
Miksi hukkasin ma onnen syvän, sikskö, että sillä huvittelin, että nähdä voisin pahan, hyvän, kurjan elon viekkaan arpapelin.
Peli riisti multa onnen rahan, herätti mun toteen, rumaan, raakaan. - Tunnen kauniin, ruman, hyvän, pahan, koko eloni kun laskin vaakaan.
ILOLAULU.
Minä kuljen kuin minä tahdon, läpi riemujen tieni ma luon, kun tahdon, ma tanssin ja laulan, kun juoda tahdon, ma juon.
Pidän oman pääni ja soittain ma käyn mun tietäni näin, ma riemusta riemuhun riennän ain outoja retkiä päin.
Ken syyttää, että ma nauran, niin luonteeni luotu kun on, ma nauran pois elon pilkat, elon tuska on tutkimaton.
Ma kuljen näin kuten tahdon, siks että se huvittaa, ja neidoista nuorin ja kaunein, mun nuorimman lauluni saa!
TULE TANSSIHIN!
Tule tanssihin nurmelle neito kuin sois koko luonnon urut, tule tanssimme pois elon harhat, epätoivot, tuskat ja surut!
Ilotanssihin astuos, neito, kisapirtti nyt ahdas oisi, tule keinunrinteelle tanssiin kuin maantieltä hääsävel soisi!
Tule, tanssimme pois yli aitain, yli haan, läpi metsien suurten, tule auringonpaistetanssiin yli lemmenkukkien juurten!
Ja kun tulinen tanssimme taukoo, mesimättäälle uinukaamme, lopuks raukeina rakkaudesta ehkä maantiellä tanssia saamme!
ANNA TÄNNE KITARANI.
Anna tänne kitarani, loihdin sulle säveleitä, yö on meidän, päivä muiden, nyt ei kukaan kuule meitä.
Kuule kuinka särkyneesti tummat vaskikielet ryskää kuin ei eloss' oisi kesää, ois vain pahaa syyskuun yskää.
Kuule, kirkkaat jouhikielet nauraa, laulaa tanssimalla kauniin kevättoukotanssin väräjävän sormen alla.
Mä oon tumma vaskikieli, sä oot hieno jouhikieli. Katkes jouhi, loppui soitto, siitä nyt on paha mieli.
KYNTTILÄNI SAMMUU.
Kynttiläni sammuu, ootan päivää uutta. — Tehtaan torvi ammuu, torninkello kuutta lyö, mut armas vielä vierelläni makaa.
Öiset äänet hukkuu, päivä alkaa työnsä. — Nuori neito nukkuu jälkeen lemmenyönsä, vielä hehkuu riemu ripsiensä takaa.
Kitarani kieli päivän sätehissä kiiltää — neidon mieli missä kulkee, missä? Suudelmien, ruusun, laulun satumailla!
Hengityksen kuulen, katselen kuin liljaa, neitseen huuleen huulen painaisinko hiljaa, kun hän liitää kuutamoilla kuulakkailla?
Käsi sydämmellään herätänkö hänen? Hiljaa hennon hellään hänet yllättänen uuteen hurman hehkuun, ilotuleen uuteen.
En, en vielä saata, tahdon vielä säästää, annan liljan maata, kunnes kruunu päästään, unten kruunu putoo tyhjään avaruuteen.
Nuku, nuku vielä, kulje kunne kuljet! Kohta riemumiellä minut syliin suljet, päivään auki luot sun kukkas sydänterää.
Huulet kuiskaa: juokaa, juokaa mielin määrin! Nuori sydän huokaa: et sä tehnyt väärin. Jumalani, nyt hän huokaa, nyt hän herää!
TANSSIAISISSA.
I.
Ma olin eilen tanssi-iltamassa, kaupungin hieno kerma siellä kiehui, siell' liperteli keikarit ja narrit, ja keimeet naiset avorinnoin liehui.
Ja kaikkein tätien ja äitienkin luvalla parit soilui sylityksin, siell' iva huulill', itku sydämessä ma mietin: armas, poissa oot ja yksin!
Ja syntyi hurja aatos: oisit täällä, sun viime tanssiin veisin, siit' ois tulos: "Oi, häväistystä, oi, oi, häväistystä!" ja leikin loppu: "viime pari ulos!"
II.
Ma tanssin uhalla vaan, vaikka Kuolema irvistää, kisan kuohuun ma tempaan neidon, joka minulle hymyää.
Ma tanssin uhalla vaan vaikka mestari Kuolema tää on joukossa parien muiden vaikkei kukaan, kukaan nää.
Ma tanssin uhalla vaan, kuka edelle ennättää, minä prinsessa Elämän kanssa vai Kalmako jälelle jää!
JOUTSENLAULU.
Siksi, että tyydyt vähään, uhraat paljon hellin huolin, että nauroit, kun mä nauroin, itket ehkä, kun ma kuolin.
Siks kun sull' on sydän suuri, kun sä tiedät, yksin jäin ma, laulan hälle viime kerran, jonka tanssiss' eilen näin ma.
Laulan lemmen joutsenlaulun, näytellä en tahdo ylkää, ethän suoran soinnun tähden siks myös sinä mua hylkää.
MUISTO.
I.
Oi, ne vanhat, rakkaat muistot pelloilta ja rnökkilöiltä, vanhat, harmaat lemmen luhdit nään mä vielä niiltä öiltä,
jolloin istuin mättähällä katsellen kun päivä nousi, yli tyynen taivaanrannan suven suuret linnut sousi.
Luonto huokui hiljaisuutta, neitseelliset koivut nukkui, pitkin vettä sorsat lensi, jostain kaukaa käki kukkui.
Aamulla ma armahalla pudotessa kasteen puista heräsin sun suureen lempees hienoimmista haaveiluista.
Täynnä onnen aavistusta sykki sydän autuaana, edessäni siinti seutu elämäni satumaana.
Iloitsin ja hiljaa kuljin, katsoin kaiken ihanuutta ihmetellen iloisuuttas ja sun lempes suloisuutta.
II.
Niinkuin kaksi suurta lasta, joiden sielussa vain puhdas sävel soi, käsi kädessä me istuimme sen illan, lauloimme sen laulun, jot' ei laulaa voi.
Lauloimme sen mykän laulun, joka vielä sielussani värähtää; kaksi nuorta kättä illass' yhtyneinä, aina, aina tämä kuva muistiin jää.
Miksen kuiskannut ma silloin, kuinka kerran, kerran vain voi rakastaa niinkuin syntyä ja elää saa vain kerran, niinkuin poijes täältä kerran kuolla saa!
KADOTETTU PARATIISI.
Ma nurkass' seisoin. Ehkä lyhdyn alla sä katsoit ikkunoihin niinkuin silloin, kun myöhään kadulla mua ootit, onneton, kun viinituvassa ma istuin illoin.
Kuin Eedenistä karkoitettu Eeva sä seisoit paratiisin portin eessä, mä kätees tartuin niinkuin korteen etsien rauhaani edes synnin syvänteessä.
Sain kaiken surun, kaiken kaipauksen hukutttaa humaltuen suudelmiisi, kurjille haaksirikkoloille avaantui taas vanha kadotettu paratiisi.
PALAVAT SYDÄMET.
Kai Luoja sen kerran sääsi niin: "käy, ihminen, yksin tiesi!" Kuin taivaasta maa niin etäällä käy täällä nainen ja miesi.
Oma maailma meillä on kullakin, me elämme heilimähetken ja täytämme luonnon suuren lain, taas alamme oman retken.
Meidän sielumme suree ja väräjää ja vastasointuja halaa, alla tähtien yksin ja yhdessä kaksi sydäntä yössä palaa.
Ne palaa kuin kaksi kynttilää mestari Viikatemiehen vaa'assa, ja sielut kaihoovat kaikesta pois, ei kotia taivaassa, maassa.
ELÄMÄ.
I.
On elämä kuin suuri tanssihuone, miss' aatokseni tanssi riemumielin, yön jälkeen nyt sen tyhjyys tympäisevi, ja soittokone katkonaisin kielin
päin irvistää kuin hyppyynvalmis peto, kuin kosketinten ruma hammasrivi mua tahtois purra, tyhjät seinät kysyy: miks ihmissydän kova on kuin kivi.
On jäätyneet jo soiton laineen kuohut, vain muistot ilkkuu mulle kaikkialla, ja ruusu, jonka armaalleni annoin, nyt tallattuna kuihtuu lattialla.
II.
On elämä kuin suuri suruhuone, nyt jälkeen tuskan sekä itkun rajun ma kuulen sielukelloin synkän soiton ja tunnen kalman lähenevän hajun.
Söi permantohon jäljen ruumiskirstu, nyt poissa on hän, iäks multa poissa, juon kylmän peijaismaljan pohjasakat, nään valkeet käärinliinat ikkunoissa.
En löydä tyhjyydestä mistään pohjaa vaikk' kuinka etsisin ja aattelisin. On elämäni suuri talvi tullut, kun päivä lyhin on ja yö on pisin.
III.
Elämä, sä oot kuin silmänräpäys, sinä yksin mulle ilon annat. Silmänräpäys, ah, aatokseni, lennä taivaan kaikki kaukorannat!
Silmänräpäyksen iloss' synnyin, syttyi siemen, josta elon juuret kasvoi maahan, josta elon runko nosti latvaan nesteet raikkaat, suuret.
Hetken heijastus on tähdenlento, joka siintää taivaan aavikolla, hetken välke kavevalkea, jolloin ohra kypsyy vainiolla.
Silmänräpäys on lemmen liekki, silmänräpäyksen hehku hohtaa naisess' silmässä, kun toisensa ruumis, katse, sydän, sielu kohtaa.
Silmänräpäys on onni, riemu, kaikki mit' on suurta, ihaninta, elon, kuolon raja, alku, loppu, ikuisessa mit' on ikuisinta.
TUNTEEN TUHKAA.
Me yksin istumme kuin sumussa, me äsken suutelimme sammuksihin tunteemme kuuman tuhan, silmät kysyy: oi, kevyt lempi, mihin eksyit, mihin?
Me oomme niinkuin kaksi haamua, nyt jälkeen veren vallattoman humun, kun kädet irroittuu, yön yksinäisyys hirmuisna katsoo meihin läpi sumun.
RANTATIELLÄ.
Yksin kuljin pitkin rantatietä, pajun siitinpöly veellä häilyi. — Kukkiiko enään koskaan mun unteni pajut, jotka mun sieluni pohjihin päilyi!
Poissa, poissa! Missä kulkee armas! Niin ne puhuu mulle pihapuistot, tehtaantorvi se ammuu kuin palopasuuna ilmaan, sauhurenkaina murtuvat muistot.
Sauhukiemuroina luikerrellen niinkuin riettaat, ratsastavat aaveet kaupungin yli pois metsien taakse jonnekin kauvas, niinhän ne haihtuvat ihmisten haaveet.
VANHA KIRJE.
Vanha kirje, kellastunut lehti, sirot, suorat, hienot kirjaimet, muistan sen kun lemmen hetki ehti, ah, ne ajat on nyt mennehet.
Pois on kätes tuores ruusun tuoksu haihtunut ja muste kuivunut, kuutamoinen sokkosilla juoksu, poissa haave, nuoret kisailut.
Vanha lehti kantaa syksyn värin, vielä myrsky sielussani soi, miksi kuvas sielussani särin, sit' en ehjäks enään tehdä voi.
Kokoon muistoistani viime sirun, nostan lampun valoon hohtamaan, tiedän, monen yön nyt yksin virun, yhtä muistoa kun muistan vaan.
Tuntuu kuin yö jäisi kammiooni, huulille ma rakkaan kirjeen vien, hiljaa kätken lehden laatikkooni niinkuin sulkisin ma onnen tien.
KATULYHDYN LIEKEHTIESSÄ.
Himmeästi katulyhty palaa iltahämärässä elokuun, hieno sade katuun vettä valaa virvoittaen vanhan pihapuun.
Katu kiiltää alla lyhdyn valon, kylmä vierus loistaa kostealta, kuljen ohi vanhan kotitalon, joka näyttää ruumiskirstulta.
Kottaraisen tyhjä kota puussa on kuin muisto kauniin toukokuun, jolloin lintu lensi korsi suussa, etsi suojaa vanhan koivupuun.
Sydämeltä lyhdyn liekki näyttää, joka palaa iltahetken vain, kohta vanha kuu sen viran täyttää, nousee kirkon takaa kumottain.
Katuun putoo puusta lehtiläjä. Niinkuin aave kulkemassa ois tulee harmaa lyhdynsytyttäjä, lyhdyn sammuttaa ja hiipii pois.
KALMA TUUDITTAJANA.
Mun lapsuuteni kehto, mist' olit tehtykään, ain heräsin ma yöllä ja nukuin pimeään!
Ma itkin kunnes nukuin ja itkin unessain ja turhaan emon kättä ma pelossani hain.
Kun kehto seisoi hiljaa ja nukkui emoni, kai silloin tuli Kalma, mua öisin tuuditti.
Viel' usein tunnen kuinka mun vilu uness' on, oi, koska kerran Kalma mun tuutii lepohon?
VANHA TAULU.
Ma muistan kotiseinän vanhan taulun, niin usein mielessäni kuvastuu; tuo vanha talo seisten rantamalla ja vieress' iäkkäänä piilipuu.
Ja jyrkän tiilikaton harjan takaa poutaisen pilven ruso heijastaa, lomitse kahden saviporttipylvään vihreenä hohtaa nuori pihamaa.
Ja avojaloin punahuivi päässä käy nuori, sorja vaimo rantahan povella kantain loistokutri lasta, luo lapseen katseen armaan uinuvan.
Hän mitä miettii, äiti, uneksiiko hän elon taikaloistot lapselleen, vai peljänneekö pettymysten tuskaa ja maailmata salajuonineen?
Siit' en ma koskaan saanut oikein selvää, mut kuva mielessäin ain kuvastuu: tuo vanha talo seisten rantamalla ja vieress' iäkkäänä piilipuu.
ILTAHÄMÄRISSÄ.
Kuuluu kuherrus ja naisten nauru joka penkin luota läpi puiston, vaahteroiden päällä lepää illan hämärä niinkuin suruharso yllä rakkaan muiston.
Ravintolan ovest' tuikkaa valo niinkuin peikon silmä yöllä palaa, miksi puiston nauru pistää mieltäni, niinkuin tikari se vihloo sydänalaa?
Siksi, että nauru mieleen johti naurun, joka kerran ilon antoi monta vuotta sitten alla vanhan vaahteran, minne puiston tuuli nyt sen naurun kantoi?
Tapaan kädelläni sydäntäni, nyt ei nauru enään tuskaa tuota. Avaan ravintolan oven, silmää häikäisee, etsin unohduksen unta maljan luota.
Siellä yksinäiset sielut istuu, heille elo antoi hylkymurun, niinkuin syvyydestä ontto nauru remahtaa, joka sielu koittaa peittää oman surun.
PELAAJAT.
Ja miksi minä mietin tään elon hullutusta, se on kuin kortti valkea, on toinen puoli musta?
Ja mistä ilon löydät ja mistä surun löydät, on valkeet pelimarkat, on vihreet pelipöydät?
Ja mustat kynnet häärää, ne pöytään tahrat piirtää, ne puhuu merkkikieltä, ne taskuun kullan siirtää.
Taas peli käy ja turhiin näin menee muiden vaivat, ne arkkuun tuskin vievät sen kullan, minkä saivat.
Kun kuolinvuode oottaa, ken kättä niille antaa, ja kuka väärän pelaajan voi viime kätköön kantaa!
Ken tutkii suuret tusskat, mi pistää ihmisrintaa, ei pelaajilla viimein oo ees ruumisarkun hintaa.
ON JOTAIN MÄTÄÄ TÄÄLLÄ.
On jotain mätää täällä, se kasvaa niinkuin myrkkysieni, jalous, suoruus, hyvyys maahan tallataan ja sijaan pystytetään halpa, pieni.
On jotain mätää täällä, on jotain, mikä täällä löyhkää, saa kunnian yön kurja kavaluus ja mik' on pahaa sekä pöyhkää.
On jotain mätää täällä, se nousee, kasvaa entisistä, se kasvaa, kulkee niinkuin sairas sumu, varjelkoon Luoja meitä ystävistä.
On jotain mätää täällä, ja mätä kasvattavi mätää, se mätä täytyy kerran puhki puhdistaa, kun kaikki kerran huutaa ihmishätää.
ISÄN HAUDALLA.
I.
Lehmukset, suhiskaatte lempeästi, suhiskaa, suven henget, raittihisti, kiertäkää vihreet, nuoret käsivarret ylitse paaden, kussa kohoo risti.
Keveenä kierrä, orapihlaja, keveenä paina, vanha, harmaa paasi, päällä sen tomun, joka alla lepää, ylitse miehen, jonka suru kaasi.
Maailma tuomitsee ja maailma kaataa, syytöntä vieras vainoo, kiven heittää. Ikuinen sovituksen sammaleella lopulta kaiken katoovaisen peittää.
Haudalla 29.6.09.
II.
Ne kieltää tahtoi sulta sielukellot, vain pieni oli ystävies saatto, järjestysvalta tunki suruhuoneeseen. — Sä olit elämäsi luja Cato.
Lesken ja äidin kyynelvirrat vuoti, houreiden tekosyystä kellot soitti, lain kylmää kirjaintansa tutki tuomari, mut äidin sydänvoima kaikki voitti.
Ma muistan kammon, jota silloin tunsin, portilla kuuset tumman varjon loivat, palkatut malmikelloin synkät soinnut soi, ah, sydämessäin vielä nyt ne soivat.
Kotona 1.7.09.
KARKELO KALMISTOSSA.
Kuin puoleks valveilla ja unissain ma kolme neitoa näin kalmistossa, ja oli yö, yön taivas musta niinkuin maa, ne neidot kiersi ristikarkelossa.
Yks neito oli helosilmäinen, hän siniviitass' soilui välkkyvässä, sen immen silmiin katsoa en rohjennut, ens lempeni hän oli elämässä.
Ja toinen punatukka, tulinen, sen huuli niinkuin koralli ja viini, hän kiehtoi oikun, nuoren veren hehkullaan, mut häntä en ma saanut yössä kiinni.
Ja kolmas tumma niinkuin tummin yö, ja katseen kajanne kuin viime säteen, yön maille aurinko kun synkkiin vuoriin käy, kuin uniss'astuja hän tarttui käteen.
Ei hällä sielua, ei ruumista, ei ääntä, katse suuri, kylmä, kumma, kuin unennäky, jot' ei toiste nähdä voi, niin oli salaperäinen ja tumma.
Hän vei mun karkelemaan piirihin, soi liepeiss' syysyön sairas vilun viima, ja poissa oli kaikki elävitten maa ja poissa toivo, tahto, mainen kiima.
Kuin välitila kuolon, elämän niin epäselvä tämä kisaretki, en onnellinen ollut enkä onneton, yön ikuisuuskin oli niinkuin hetki.
En hälle nimeä mä antaa voi. hän tuntematon kaihotonna yössä niin piirin immist' oli ylin, ihanin kuin sydänkukka kalmankukkain vyössä.