Part 3

Niinpä sieni kehui pöyhistellen, homehattu, sateen lapsi, loinen, sanoi vanha, vahva tervaskanto: "siinä kestän, missä joku toinen."

Tuli syksy, putos homehattu, virkkoi sisuksista mädänneistä kaatuessaan vielä kehuskellen: "kyljellään on huokeampi seistä."

"Tästä huomaat", virkkoi tervaskanto, "mikä kehunnastas oli hyöty, minä seison, syvään juuret työnnän, vaikk' on runko, laaja latva lyöty!"

MAAN LUOMINEN.

Ei ollut maata, oli merta vaan, se laski, nousi, riehui myrskysäässä, niin Luoja nosti käden yli aaltojen, ne keinui maininkeina tyyntyen, ja Luoja istui ison kultapatsaan päässä.

Niin katsoi Luoja alas vesihin ja näki siinä oman valekuvan. "Käy, nouse, vieras henki, mikä lienetkin, maa luodaan, apuriks sun tahtoisin!" Niin nousi piru, sanoi: "nousen, kun saan luvan?"

"On paljon maata meren pohjalla, en auteutta enään nähdä saata, maa luotakoon!" niin Luoja, "se on käskyni!" Nyt kolme kertaa piru sukelsi, suupieleen varasti hän salaa hiukan maata.

Ja Luoja otti liejun käsiinsä, kun sitä sormillansa nyt hän hieroi, se päivänpaistehessa kasvoi, kasvoi vaan, puut, ruohot Luoja nosti kukkimaan, mut piru tätä suurta ihmetyötä vieroi.

Hän täynnä kateutta kiukuissaan nyt mietti kostoa ja noitui tälleen: "maa, jonka varastin, se myöskin kasvakoon kuin kasvoi Luojan maa ja aurinkoon mun henkeni taas nouskoon valtavoimaan jälleen."

Nyt pirun suussa alkoi kasvaa maa, suupieleen tuska tarttui tarttumistaan: "oi, Luoja, Luoja, ota takaisin sun maas!" huus piru, otti oman hahmon taas ja tuli Luojan luo ja kertoi kepposistaan.

"Oi, Luoja, maata sulta varastin, sit' en voi muuttaa viljavainioksi, en maata minä luoda voi kuin sinun kätes loi, suun suurta tuskaa en ma kestää voi, pois ota tuska, maa nyt muuta vaikka kallioiksi!"

Niin otti Luoja pirun suusta maan ja kallioiksi, kiviksi sen heitti; nyt piru itki: "en luo maata milloinkaan", ja väistyi varjoon hiukan harmissaan ja kavalana kasvot yöhön peitti.

Ja piru kulkee yhä harmissaan ja moittii Luojan neron suurta luomaa, hän kivet, kalliot loi karuun Pohjolaan, öin koittaa siirtää vuoret paikoiltaan, kun kallioillakin hän kevään kasvun huomaa.

JALOPEURA JA IHMINEN.

Jossain Himalain vuoristossa istui kerran vanha jalopeura, kaikkein eläimien ensimmäinen, suuri oli hällä orjaseura.

Apina se tutki tietäjänä tähdenlentoa ja uutta kuuta, käytti tähystäjätorninansa kultapähkinäistä kookospuuta.

Viel' ei aasi tiennyt aisan vaivaa, kirkui vapaana ja viisahana, hepo kilpaa juoksi suden kanssa, niinkuin teiri lensi kesy kana.

Levoss' oli maa ja ilma, taivas, levoss' suuri, pyhä luomakunta, päivä paistoi aina, ruoka maistui, milloin hyvänsä sai kukin unta.

Virkkoi apina nyt kookospuusta: "uuden eläimen mun silmäin keksi, olkimajan uutta asukasta sanotaan, oon kuullut, 'ihmiseksi'.

Jauhaa kivellä ja kylvää viljaa, hän on kasvoiltansa aivan sorja, salamalt' on varmaan tulen saanut, mut ei oo hän niinkuin minä orja.

Oisko serkkuni tai pikkuserkku, puuttuu loppunivel, miss' on lisä? Tuntuu kuin hän oisi toinen minä tai ma oisin hälle kanta-isä.

Siin' on sentään pieni jos ja mutta, häntä vain se eroittavi meitä, minä puissa elän, hän on maassa, käymme maailmassa eri teitä!"

Silloin virkkoi vanha jalopeura: "saispa aatoksesi olla muissa, olet, hullu, nähnyt hullun unta, sulla serkkuja on maassa, puissa."

Kului aika, vanha jalopeura unohti jo sanat neuvoniekan, silloin tuli joku tuntematon astui luokse yli kuuman hiekan.

"Tuo kai kuuluu heimoon simpanssien, mut ei hännätönnä noin käy kukaan!" mietti vanhus, virkkoi tuntematon: "ei oo asuntosi arvos mukaan!"

Teki louhikkohon kivipajan, lietsoi, valmiiks sai hän rautamajan, sanoi kumartain: "käy sisään, suuri, nyt sun mainees kestää iki-ajan!"

Isoon häkkiin vei hän jalopeuran, työnsi oven eteen piikki-aidan. "Ihminen!" niin karjui jalopeura, "liian myöhään nimes tietää taidan."

ONNEN PEKAN PAITA.

Ja oli kerran oikein rikas mies, hän oman suuruutensa aina ties, mut onnea ei ollut hällä milloin, ei öisin, aamuin eikä päivin, illoin.

Hän käski luokseen tähteintutkijan: "sanoppas, mistä löydän onnelan, ja sano, miss' on riemu elämässä, ma eksyin siitä loiston hälinässä!"

Ja tähteintutkija, tuo viisas mies, mi köyhyydessään onnen arvon ties, näin lausui: "olet toimeton ja rikas, sun tyhjä elämäs lie oma vikas.

On sulla ihmetarhat, järvet, maat, jos _onnellisen_ miehen paidan saat, oot onnellisin, niinpä taru puhuu, en usko siihen vaikka hullut huhuu.

Kun puet yllesi sen paidan, niin kai nukut onnellisiin unelmiin, siis käsky lähetä nyt kaikkialle, mies väkisin tuo korkeen kattos alle!"

Ja viestit maita kulki, kulki niin ne kulki, kulki aina eksyksiin, ne tyhjän vastauksen aina saivat, niin hukkaan meni niiltä monet vaivat.

Ei onnen paitaa löytty mistäkään, mies rikas oli kuolla ikävään, kun tiedontuojat katsehella haukan sai kiinni erään köyhän, kurjan raukan.

Kas, ojanreunall' istui poikanen, ja vanhan maantiepolskan sävelen hän hilpeen, hullunkurisen nyt soitti, niin että kaikkein sydämet hän voitti.

"Minä se olen Onnen Pekka, en ole rikas enkä ole saita, Onnen Pekalla on taulahattu ja Onnen Pekalla on paita.

Rikkauksista en huolia kanna, kannanpa oman huolen, ensi mökissä ensi yönä saan suojan ja leipää puolen.

En minä riisu paitaani eikä käyttäissä se kulu, pidä sinä oma hienohelmasi, mulla on oma pulu!

Naurelivat minun paitaani, nauru meni meriä, maita, kuulkaatte metsät, kuulkaatte tuulet, minulla on onnen paita!"

Niin lauloi Onnen Pekka onnestaan, sen tähtiniekka kuuli kulkeissaan: "myy paitas, riksiä sä saat niin monta kuin ihmistä on eloss' onnetonta."

Mut Onnen Pekka vastas kuopaltaan: "ma nauran, laulan kunnes kuolla saan, niin näin sen onnen laita olla taitaa, ei mulla koskaan ole ollut paitaa!"

Ja palas tähtiniekka rikkaan luo, hän kumarsi ja sanoi: "anteeks suo, niin näin sen onnen laita olla taitaa, ma löysin miehen mut ei ollut paitaa."

HIIVA-NUUTTI.

Peskää, neidot, pirtin ukset, hyvä mies on Hiiva-Nuutti, kun vain näkyi Nuutin sukset, onni viihtyi, murhe muutti!

Punainen on Nuutin nuttu, punaisemmin poski hohtaa, tulee niinkuin vanha tuttu, joka hyvän veikon kohtaa.

Nostaa sukset kodan nurkkaan, missä kuurnan neste käy jo, mallassaunaan sitte kurkkaa, eikö emäntää nyt näy jo!

Hiipii pirtin oven rakoon, nostaa pientä töppöisjalkaa, eikä lapset juokse pakoon, kun hän vanhan laulun alkaa:

"Terve, tuttu joulukansa, miksei soiton helinällä täällä kuule nauruansa, onko oltta emännällä!

Viel' on vanha, hyvä kuosi, tupaan tuotu tynnyritkin, tulkoon hyvä viljavuosi, halla juoskoon soita pitkin!

Hyv' on mieli, hyv' on olvi, hyv' on matkamiehen olla, muuttuiko jo uusi polvi kisassa ja vainiolla?

Mistä miesten otsan rypyt alla mustan kattopartaan, miss' on soitto, missä hypyt pojan uljaan, neidon hartaan?

Kerran vain on tappijuhlaa! Liian nuorna murheen muistaa, joka säästäin ilon tuhlaa; hei, nyt antaa käyrän luistaa!"

Hiiva-Nuutti juo ja nyökkää, silmät kiiltää kujeinensa, töppösissään pihaan hyökkää, taas hän nousee suksillensa.

Silloin pirtiss' syttyy mielet, huumehessa nuoren maltaan sarkat kiertää, soitinkielet heittää nuoret riemun valtaan.

On kuin vanha sävel voisi vielä kerran luoda taikaa, on kuin vanhat seinät soisi kummitellen vanhaa aikaa.

Mutta niinkuin pimeet peikot kaartaa illan varjot talon, lumeen heijaa loimut heikot, tähti lentää yli salon.

Varjot tanssii ikkunalla, nuoret tanssii niinkuin työssä. Hiiva-Nuutti taivasalla yksin hiihtää talvi-yössä.

VAELTAVA MIES.

Mies hämärässä kulkee kumarassa, kuu-kumma vanhan metsän takaa hohtaa, ja puiden synkät varjot taittuu tielle, ken tietää, minne miero miehen johtaa!

Niin autio ja avuton on seutu, mut autiompi oma sydänparka, on pitkä matka ihmisasunnoille, on ruumis väsynyt ja askel arka.

On julman surullinen miehen katse kuin itseen kääntynyt ja öiseen sisään, hän tietää, vaimot häntä vapisevat, ja lapset turvaantuvat äitiin, isään,

kun sauvallaan hän kolkuttavi oveen ja salpaa kopeloiden pyynnön tavaa, vain mykät katseet kysyy ikkunoissa, ei kukaan kuule eikä kukaan avaa.

Ja puhu hälle, ihminen, ja sure, voit itse kerran olla kulkevainen, hän onnettomist' ehk' on onnettomin tuo kurja, vaeltava juutalainen.

Ja raskaasti hän huokaa, kääntyy tielle, ja varsi painuu kokoon kankeaksi, ja yhä hirveemmin nyt silmä hehkuu, ja veri käy vain yhä raukeemmaksi.

Hän huokaa syvään niinkuin metsä huokaa, vain onnettomin ihminen niin huokaa, hän leipää vailla voisi kyllä olla, ei vailla elon lohdun sielun ruokaa.

Kuu hehkuu niinkuin pirun punasoihtu kuin jostain helvetistä metsään syvään, näin paatuu, paatuu mies vain paatumistaan, oi, miksei sais hän vielä luottaa hyvään!

Hän varmaan kärsinyt on liian paljon, ja tiensä niin on ollut liian musta, oi, älkää miestä lyötyä te lyökö, hän kärsii, etsii ehkä sovitusta.

KALMAN KETO.

Yössä hiipii harmaa peto, rannalla loistaa kaluttu luu, autio, tyhjä on Kalman keto, niinkuin korsista kostea sirppi kiiltää kelmeä, kylmä kuu.

Kumpu kumpuun niinkuin laine laineen laitaan tuudittuu, kumpujen alla on loisto ja maine, vaino ja vaiva, suru ja sorto, lempi, riemu ja onni muu.

Pedon silmä säihkyy vihaa, joelle kääntyy punainen suu vainuen nuorta, kuollutta lihaa, irvistellen se hiipii piiloon, minne ei paista öinen kuu.

Pitkin joen kultajuopaa airot raskaasti vajouu, Tuonetar vettä hiljaa huopaa, venhossa valkeavaatteinen impi öistä kulkua oudoksuu.

Rantaan astua immen on vuoro, vastarantaan jäi elämänpuu, sieltä soi itkijäin surukuoro, viime hellät hyvästit riutuu, hiljainen hauta avaantuu.

Varjot kiertää Tuonentarhaa, rannalla loistaa kaluttu luu, pedon jäljet haudalle harhaa, musta aalto yksin huokaa, pilveen peittyy maa ja kuu.

YÖN TYTÄR JA PÄIVÄN POIKA.

Ken kultaruuhess' soutaa viel' aamun aavikolla, jo tähti lailla lumpeen luo silmäluomen umpeen, ken soutaa kuutamolla?

Yön tytär siellä istuu ja itkee ikäväänsä, ja katse on niin tumma, ja mieli on niin kumma, hän nojaa käsiin päänsä.

Jää kyynel ripsein rakoon kuin kastehelmi kukkaan, hän soutaa ja hän huopaa ja kaihoo sädejuopaa, oi, soutaako hän hukkaan!

Ja kultaruuhi liukuu, se himmeten jo hohtaa pois avaruuten silloin. — Yön tytär, milloin, milloin hän Päivän pojan kohtaa?

Ei Päivän poikasella nyt kisaan aikaa riitä. Yön tytär sit' ei sano, mut mykän lemmen jano, ken tietää, tietää siitä!

Sen tietää yksin tähdet, yön kuu ja taivas tumma, sen tietää kaste puussa, sen tietää neito kuussa, se taru on niin kumma.

VIULUNIEKAN RUUMISSOITTO.

Oli kerran sukkela viuluniekka, hän palmusunnuntain kevätsäällä, kun alla vaelsi ruumissaatto, vain istui raastuvan katon päällä

ja käytti sompaa niin tuiman taajaan ja polskan piukutti reiman urheen, niin että hautiaisvieraat nauroi, ja vainaan omaiset heitti murheen.

"Hei, elävillä on häät ja hentut, mut kuolleet kuoppiin, mut kuolleet kuoppiin, jo heitä, pappi, sun pyhänaamas, juo, laula, naura ja tartu tuoppiin!

Hei, tartu tuoppiin, hei, tartu tuoppiin, kas itse elämä riemun laati, siks älä tuomitse kirjas mukaan, sä poromestari, korkee raati!

Sä vaakamestari tullinsuussa, mi usein viipotat väärin vaakaa, ja kirjatoukka, mi kammiossas vain mietit: elo on aina raakaa,

ja runoniekkakin ullakollas, jo sairaan kiillon sait silmäkuoppiin, hei, mene, lemmi sun Kaarinaasi ja laula: "lemmi ja tartu tuoppiini"

Niin taivaan alla hän soitti, lauloi, sai saaton riemuihin kiihkeen kuumiin, nyt tanssi pappi ja korkee raati, ne tanssi torilla luona ruumiin.

Mut vanha saituri arkussansa hän puri hammasta kuoltuaankin kuin oisi miettinyt: tämän soiton kuin kaiken muunkin taas maksaa saankin.

Ja kuuro rättäri huusi ilmaan: "sun nostan viuluines hirsipuuhun!" Mut viuluniekka se ryömi ränniin tai katos jonnekin kujansuuhun.

Ja pappi pyhänä lauloi messun: "näin isä perkele meitä pauloi, on liha heikko ja syntiin altis, kai oma veremme meissä lauloi!"

Taas pappi kuunteli kummaa ääntä: "me maaksi muutumme madon kuoppiin!" Mut seurakunta se messun muutti: "hei, tartu tuoppiin, hei, tartu tuoppiin!"

RAKKARIMESTARI.

Kaikki kaupungin koirat kokoontui, joka koira rakkarin vehkeet ties, ne ulvoi torilla läpi yön: "on rakkari, rakkari kiero mies!"

"Hän kuonokoppia valmistaa, hän vaanii ja väijyy läpi yön, niin nuijii ja nahkamme nylkee hän, kun ensin riisti hän kaulavyön.

Hän nahkarahansa raadilta saa ja hän turkkimme jalkamattona myy, meill' ei ole rauhaa ja kenen on syy, se on kieron rakkarimestarin syy!"

Oli hilpeä kaupungin piipari ja häll' oli pieni koira vaan, jolla valkea oli hännänpää, se oli hänen ainoona hupinaan.

Mut pormestarill' oli koira myös samannäköinen kuin piiparin, ne eroitti hännänpäästä vaan, mut piiparin oli viisahin.

Ja piipari soitti ja rahoillaan läks kulkurikoiria syöttämään, hän soitti niille kujissa kulkeissaan ja hän syötti niitä köyhällä leivällään.

Mut rakkari mietti nyt kiukuissaan miten piiparin koiran hän tappaa vois, mut koira sen kaukaa jo vainuta tais, pormestarin pihan läpi juoksi se pois.

Pormestarin piski kerran myllyllä niin tahrasi häntänsä mustan pään, että rakkari nuiji sen vihoissaan, ei huomannut eroa ensinkään.

Hänet vartijat raadin eteen vei ja virkaeron sai hän näin, häntä koirat nyt ulvoen seurasivat läpi tullin virstan maalle päin:

"Hyys, rakkarimestari, hyys, hyys, hyys, miks nuijit ja nyljet, hyys, hyys, hyys, kun ensin riistät sä kaulavyön, nyt riisti ne virkas, oma on syys!

Paholaiselle rakkari nahkansa möi, paholaisen luo käy nyt rakkarin tie, hyys, hyys, hyys, rakkari, kiero mies, paholainen nyt rakkarin sielun vie!"

UNEKSIJAN SÄVEL

I.

Mistä tulee hän outo uneksija kautta elämän? Laulun henki häness' on, ei sitä tiennyt, tunsi hengen hehkunsa, ei soittaa voinut, kauvas oli hänet synkkä kaiho vienyt, häness' oli mykkä, suuri sävel soinut.

Kylläisissä kaupungeissa, missä kylmät templinkellot soimaa soitti muistuttaen aina kuolemasta, siell' ei elon ikikannel soinut, siellä seisoi hyödyn pelihuoneet, tuomittihin rakkaus ja viha voitti, siellä mitattihin miehen työtä kautta valhekunnian ja rahan, remun soraäänet nauroi pitkin yötä, ei ne etsijälle rauhaa suoneet.

Siellä tuntemaan hän oppi pahan, siksi korkeeksi hän tunsi hyvän, koki inhon tuskan, surun syvän, näki väärentäjäin arpapelin, havahtui niin toteen raakaan, tunsi kauniin, ruman, hyvän, pahan, koko elämänsä kun hän laski vaakaan.

Missä kulki hän, arvioija vanhan elämän, luonnon sävel oli sykkimästä laannut, maahan lyöty laululehtoin puut, narrein harhasoitto oli arvon saanut, kadotusta huusi pilkkasuut. Siellä hairahtuen alkutarkoituksestaan ihminen taas muuttui eläimeksi, päästi rinnastansa pedon riehumaan luoden koko luonnon suruiseksi.

Ihmissydän! Syvä olla voit kuin raikas meri, korkea kuin keskipäivän taivas, veres julma niinkuin metsäpedon veri, kova niinkuin paasi erämaassa. Annettiinhan maa sun onneksesi, taivas, tähdet, ilma, vesi, sinun tähtes taittuu kukka, kaatuu honka, aukenevi maa ja viljan kasvattaa juoksuttaen suoniis elinvoiman, vilkkaan veren vahvistaen sydämesi. Sinun tähtes huokaa luonto suuri, pyhä, kaikki tallaat, mihin jalkas sattuu, ihminen, sä onneton ja kurja yhä, huomaa, maista vaeltajan vaivas, tummimmankin ukonvaarun päällä hohtaa aina sinikirkas taivas!

Minne kulkee hän kysyjä ja uneksija uuden elämän? Miksei tyytynyt hän pinta-elämään, kaihoo pyhään, suureen hiljaisuuteen? Mitä etsii hän nyt yössä yksinään katseen harhatessa kaukaisuuteen? Syvä ääni vastaa hänen sisimmästään: kauvan sait sä käydä mieron rantaa, siksi tunne tuskas, tyhjyys, tunne itses, itse surus taakan saat sä loppuun kantaa, pengo perivikaas, painu sokkelohon, nosta siitä katsees aurinkohon! Vuole tiedonpuusta matkasauvas, lähde erämaahan, korpeen kauvas, unhoon paina entiselämä, etsi luonnon sydänsäveltä, kysy kiviltä ja maalta, puilta, virvatulilta ja tähtiyöltä, kysy itseltäs ja kysy muilta, löydä luonnon pohjasoinnut, joit' et koskaan lentoon laulaa voinut!

Yksin kulkee hän taakseen jättäin elon hälinän outo uneksija, vaeltaja, etsii surullensa laulun lohdun, taakseen jäi jo viime ihmismaja, alkaa pitkän korpivaelluksen, tuskan tieltä etsii säveltään, astuvi kuin yli kuolon uksen, viime matkanviitta katoo silmistään, kun hän painuu pohjaan korven kohdun.

II.

Hän kysyi ristitieltä, missä seisoi puu, puu yksinkulkijata oudoksuu, ei tiennyt tähti eikä kuullut kuu, sen vastauksen sai hän joka kerta. Hän kiveen kompastuen seisahtui, hän näki maatunehen uhripöydän ja sillä hyytynyttä ihmisverta. Oi, laulupaadenko ma tästä löydän vai onko veljesmurha tehty tässä, vain kiistaa näin niin usein elämässä, taas sydämeni murheen aavistaa, te mykät kivet, mulle puhukaa!

Nyt kivet mutisivat murheitaan:

"Me alkuajoistamme näimme unta, vain rikoksista huutaa vanha maa, ei silloin vielä kurja ihmiskunta yön hiljaisuuteen luonut hirveyttä, maaemon paarmaill' lepäs luonnon lapsi, ja suuri luonto huokui hempeyttä. Ja oli päivän aika silloin, aina kesä, ja onnellinen oli ihminen, tyyssija pedon luola niinkuin linnun pesä. Mut tuli kateus kuin kylmä kyy, se rikkoi rauhan ja se päivän peitti, ja ihminen nyt otti kiven, heitti ja surmas veljen, joka häntä lempi, se ei oo kivi-erämaiden syy. Nyt karttaa laululinnut surman sijaa, ei liidä tänne iloisena siipi, vain hurmeen huuhka kirkui päämme päällä, ja pedon julma jalka yltä hiipi.

Mut kerran maailmoiden pyöriessä meiss' asui palavana alku-aine, ja sitte hyydyimme me ikijäähän kuin hyytyy talven tullen kevätlaine. Meiss' asui alkuliekin korkein hehku, maan lähteensuonten ehtymättömyys, yön vilvas taivas tyynnä katsoi meihin ja tähtiavaruuden ijäisyys. Iloiten näimme, tuli ihminen ja teki meistä majan kivisen, me kannoimme kuin itse mainen emo hellästi taakkaa, jok' ei ollut taakka, me kaupunkeina kerran loistaa saimme ja riemuportteina maan ääriin saakka, me kuulimme kun vaimot povellaan lapsiaan tuuti laulain laulujaan, ja neitseet loisti luonnon hyveillään, ja miehet pohti rauhan mietteitään.

Me näimme monen kodin sortuvan ja toisten niiden sijaan nousevan, ja toinen nosti minkä toinen kaas, mut raunioilla kulki peto taas, mi vainottuna oppi ihmisiltä pentujaan piiloittamaan nuolen teiltä.

Te ihmiset, te onnettomat, te älkää viekö unen rauhaa meiltä, me emme kantaa tahdo ruumisläjää, me emme ikävöineet kateen kättä, me emme kutsunehet kivittäjää!

Kas, ihminen, mi taivasta näin uhitteli, kun hehkun sai, mi oli ennen meissä, niin väärin käytti meitä, että veli löi veljeä, mi hukkui huutaissaan, siks kirous käy yli kivi-erämaan.

Oi, kuinka oomme teistä iloinneet, kun näimme teidät sovun työssä! Kun näimme vihan veripisareet, oi, kuinka oomme teitä surreet yössä! Oi, peittäis meidät sammal, unho, yö, työn, rakkauden tähden heräisimme, kun päivä paistaa taasen ihanana, me rauhan temppeleinä loistaisimme taas uuden ihmisonnen perustana!"

III.

Mikä tuli palaa sydänyöllä päällä syväin, tummain rahkasoiden, hehkun hengettäret, lauluun lietsokaa, käykää esiin yöstä karkeloiden!

Tuli, taivaan lahja, soita mulle alkusävel, soi ja säkenöi, loista sielussani aavistuksen aatos, salamako sinut maahan löi!

Maapallon sydämessä sinä sykit, uinut uumenissa mannun yön, miksi helvetiksi julma pelko loi sun tänne palkaks ihmistyön?

Kärsimyksen kuluttava liekki, puhtaana kuin neitsyt leikamoit, hukuttava, hurja, säälimätön, suuri, sokeana pahaa luoda voit!

Vihaisena niinkuin kuuma lohikäärme murrat komerosi pakkokuoren, jättiseppäin luola-ahjon alta kynnät tiesi läpi vaskivuoren.

Kuohuttaen merta, maiden sammiota nostat ilmaan sadat surman suus nähdäksesi tähdet, suuret sukulaises, avaruuden armas ihanuus.

Ja kun hetkeks syöksyit syvyyksistäs, kun näit tähtitarhain satumaas, lauhdut, lepyt, vaivut, sammut unten uumeniisi yöhön taas.

Jätät kipenän myös toivon tuikkeeks, tyynen tulen, joka kodin arinalla palaa lämmittäen ihmismieltä, ihmisonnen vuoksi taivaan alla.

Tuikit läpi myrskyn majakasta paljastaen salakarikoita, ohjaat yksin yöhön eksyneitä, elon meren haaksirikkoloita.

Mikä tuli palat yössä? Vastaa, uneksija kysyy sulta, suo on siellä, suo on täällä, kuka vilkuttavi aarnitulta?

Nauratteko hurjat houruttaret, pilkkaatteko, peikot, kysyjätä eksyttäen virvaliekeillänne, mikä ahdistus ja sielun hätä!

Tuli, etkö oo kuin ihmistuska, maahan menet, tulit maasta, poltatko sä poroks kaiken kauniin, polta myöskin kaikki ruma, saasta!

Avaudu aarnihauta tuonen taudinkukkain vyössä, herää, tietäjä, soi taikakannel, jos sä uinut täällä kummun yössä!

Uneksija kysyy, kuka vastaa, surman äänenkö hän suosta kuuli, korven kuuset itkee itseksensä, niinkuin haudan yli hiipi tuuli.

Käynkö kalman esikartanolla, korpikiusauksen kuiskehia saneletko mulle, surman henki, lumoot, loihdit sala-ongelmia?

Astu esiin vieras, viekas henki, kimmeltäin kuin kiero katinkulta! Tyhjyys irvistävi vasten silmää, öinen korpi näyttää kirotulta.

Eikä kuulu mitään vastausta, pois nyt uneksija pakenee, tähdet sammuu, kuura putoo puista, vakaa, kolkko korpi kohisee.

Yössä toivotonta taivallustaan syöksyy vaeltaja myrskysäähän, korven puissa soi kuin sielukellot, raskas askel vaipuu lumeen, jäähän.

Käy kuin käräjiä korven henget, niinkuin riettaat äänet kiljuu viimat, mut on vaeltajan pää jo harmaa, sammui nuoren veren kuumat kiimat.

Ja hän painui korpeen syvemmälle, ja se hetki oli niinkuin vuosi, sielun nälkävuosi kysyjälle, jot' ei kuolo eikä elo suosi.

Ja hän kysyi silloin itseltänsä, näinkö valheen unta monta vuotta, unen uhrinako olen täällä käynyt, kärsinyt ja surrut suotta?

Ja hän kaatui maahan väsyneenä, nosti käsiänsä korkealle, päästi ilmoille nyt tuskan huudon, joka kaikui korpeen kaikkialle:

"Maa-emo puhu, ma tahdon kuolla, oi, sano, mitä mä onneton teen, vastako maan povess' alhaalla tuolla löydän ma oikean säveleen,

kun sammuessa armaan iltaruskon, mi punaa viimeiset kyynelveeni, ma saanko silloin sen suuren uskon, mi soinnuttaa sydänkanteleeni!"