Part 9

Sellainen puku olikin erikoisen sopiva pitkälle ja kirkassilmäiselle ja punaposkiselle talonpoikaistytölle, jonka ruumis oli kehittynyt raskaassa työssä ja iho ahavoitunut ulkoilmassa. Tämän komeuden painon alla hän liikkui arvokkaasti ja ylpeänä, ikäänkuin olisi seisonut vertaisiaan ylempänä. Sulhasen mielestä hän hääpäivänä oli kuin kuningatar, rikkaudenjumalatar. Hän oli korein kaikista niityn kukkasista, ja hän kimmelsi hänen silmissään kuin kullattu lipas.

Mutta kun mamselli Lovisa puki morsiamen, ei hän saanut enää käyttää noita vanhoja morsiuskoristeita. Nyt piti olla pieni, ohut myrttikruunu ja pieni, ohut myrttiseppele, ja suuri valkea huntu, ja siinä olikin melkein kaikki. Joskus hän saattoi kiinnittää punaisen silkkinauhan sileän mustan villapuvun vyöksi ja lainasi morsiamille kultasolkensa, kultavitjansa, kultaisen rannerenkaansa ja kultakellonsa yksinkertaisen puvun koristukseksi.

Varmaankin hän kaipasi vanhaa aikaa. Hänen mielestään väreistä ja koristeista luopuminen oli typerää, eikä hieno, valkea huntu sopinut noille voimakkaille ja hiukan karheillekin kasvoille. Se soveltui vain kalpeille kaupunkilaisneitosille, jotka tahtoivat esiintyä sulhasensa silmissä haaveellisina ja koskemattomina. Hän myönsi kylläkin, että sekin tapa saattoi olla kaunis, mutta talonpoikaismorsian olisi varmaankin ollut enemmän edukseen vanhassa komeudessaan.

Ja miten vaivalloista olikaan hankkia seppeleitä ja kruunuja näin kaukana maaseudulla! Hän kasvatti itse pieniä myrttejä, mutta ne eivät juuri koskaan menestyneet, eikä morsiamilla itsellään tavallisesti ollut sellaista.

Kerran mamselli Lovisa joutui pahaan pulaan. Eräs keski-ikäinen ihminen, Kaisa Nilsintytär, pyysi häntä kaasokseen. Hän ei ollut mitään erikoisen suurellista talonpoikaissukua, mutta mies, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin, oli koulunopettaja. Hän teki mielestään niin hyvät naimiskaupat, ettei kenenkään sen vähemmän kuin mamselli Lovisan pitänyt ruveta hänen kaasokseen.

Niin, mamselli Loviisalla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän pani vain sen ehdon, että morsiamen piti auttaa häntä myrtinoksien hankkimisessa. »Minun myrttini on melkein kuollut», sanoi hän, »enkä tiedä mistä saada sellaista.»

Morsian lupasi hankkia myrtit sekä seppelettä että kruunua varten, mutta hän piti hyvin huonosti lupauksensa. Päivää ennen häitä hän lähetti Mårbackaan joitakin oksia, mutta lehdet olivat niin mustuneet ja vahingoittuneet, ettei niitä voitu käyttää morsiuskruunuun.

Olipa siinä aika huoli. Mamselli Lovisa leikkasi omasta myrtistään sen kaikki viheriät oksat, mutta ne eivät riittäneet minnekään. Palvelustytöt juoksivat naapuritaloihin saadakseen apua, mutta palasivat mukanaan vain joitakin huonoja oksia. Kaikki myrtit näyttivät tänä vuonna kituvan. Lehdet olivat mustat ja karisivat kun niihin vain kajosi.

Mutta muuta kuin myrtinoksia ei voitu myöskään käyttää. Hieno, vastapuhjennut puolukanvarsi oli tosin hyvin myrtin kaltaista, mutta puolukanvarsista tehty morsiuskruunu tuottaisi häpeää sen kantajalle. Morsianhan voisi suorastaan arvella, ettei hän ollut oikein vihittykään.

Mamselli Lovisa pani huonot myrtinoksat veteen ja työskenteli sitten kaiken yötä kruunun ja seppeleen ääressä. Kovin toivottomalta se näytti, mutta hän teki parastaan.

Seuraavana aamuna hän läksi hiljaa ja huomaamatta lehtikujaa pitkin metsään. Ei hänellä ollut mitään kädessään lähtiessään kotoa, eikä mitään palatessaan takaisin.

Kun hän astui keittiön läpi huoneeseensa, valitti hän, ettei hän ollut koskaan ollut niin pahassa pulassa morsiuskruunun vuoksi kuin tällä kertaa. Palvelijat surkuttelivat häntä ja tarjoutuivat etsimään vielä useammista mökeistä myrtinoksia. »Ei, kiitoksia vain», sanoi hän, »nyt on jo liian myöhäistä. Morsiuspari voi tulla milloin tahansa.»

Hän meni huoneeseensa, pisti vielä joitakin oksia kruunuun ja seppeleeseen, niille kohdille, jotka olivat paljaimmat. Sitten hän näytti tekelettään emännöitsijälle ja palvelijoille.

»Mutta mitä ihmettä mamselli Lovisa on tehnyt?» sanoivat he, »Tämä kruunu ja seppelehän ovat yhtä kauniit kuin aina muulloinkin. Eihän mamsellilla ollut juuri muuta kuin paljaita oksia ja mustia lehtiä!»

Mamselli Lovisa selitti heille, että myrtinoksat olivat elpyneet yöllä vedessä. Tomusta ja savusta ne enimmäkseen olivat niin mustat.

Heti sen jälkeen saapui morsiuspari, ja morsian puettiin mamselli Lovisan huoneessa. Eihän hän ollut enää nuori, mutta hän oli hauskan ja hyvän näköinen. Kun hän oli valmis, saatettiin hänet vierashuoneeseen, jotta hän voisi katsella itseään suuressa peilissä, ja hän oli kovin tyytyväinen. »En koskaan olisi uskonut, että näyttäisin tällaiselta», sanoi hän.

Hän otti esille hajuvesipullon ja kauniin rasian, jotka hän oli saanut sulhaseltaan lahjaksi. Rasia oli täynnä karamellejä, sokeripaloja, rusinoita ja pastilleja, ja nyt hän tarjosi niitä, ensin mamselli Lovisalle ja sitten kaikille muille. Jokainen sai pirskuttaa hiukan hajuvettä pukuunsa ja valita rasiasta karamellin tai sokeripalan. Hän näytti tyytyväisemmältä ja iloisemmalta kuin useimmat nuoret morsiamet, ja kaikki kehuivat häntä kauniiksi ja hyvin puetuksi.

Hetkistä myöhemmin morsian ja sulhanen läksivät pappilaan vihittäviksi ja sieltä morsiamen kotiin häitä viettämään.

Avioliittonsa ensi aikoina oli Kaisa Nilsintytär täysin onnellinen. Mies oli häntä paljoa vanhempi, mutta vaimo kunnioitti siinä määrin hänen oppiaan, että vaali häntä parhaansa mukaan ja koetti kaikella tavalla saada hänen kotinsa niin hauskaksi kuin suinkin.

Mutta sitten alkoi huhu kierrellä. Varmaankin se oli lähtenyt tavalla tai toisella Mårbackasta, mutta kukaan ei osannut sanoa, kuka ensiksi oli pannut sen liikkeelle. Se kiersi koko pitäjän ympäri, ja lopulta joku hyvä ystävä kuiskasi sen varmaan Kaisa Nilsintyttärenkin korvaan.

»Mamselli Lovisa sitoi morsiuskruunusi puolukanvarsista.»

Kun hän ensin kuuli tämän huhun, ei hän tahtonut uskoa sitä. Sehän oli suora mahdottomuus. Sitten hän alkoi tarkemmin tuumia asiaa. Hänen morsiuskruununsahan oli ollut yhtä kaunis kuin kenen muun tahansa. Se oli loistanut vihreänä hänen päässään. Hän muisti, miten ylpeä hän oli ollut siitä, että herrasneiti oli pannut sen hänen päähänsä.

Mutta eikö kruunu ollut aivan vihreä? Sinä keväänä, jolloin hän meni naimisiin, olivat kaikki myrtit sairastaneet, sen hän tiesi itsekin. Hän oli moneen kertaan koettanut hankkia oikein vihreitä myrtinoksia, mutta turhaan.

Ehkäpä mamselli Lovisa oli arvellut, ettei hänen kruunullaan ollut niin suurta väliä, koska hän oli köyhästä kodista. Ei hän koskaan olisi uskaltanut sitoa kruunua puolukanvarsista tilallisen tyttärelle.

Hän sureksi tätä asiaa ja puhui siitä miehelleen. Hän ihmetteli, olivatkohan he oikein naimisissakaan, jos hänen kruununsa todellakin oli tehty puolukanvarsista.

Mies ei tiennyt mitä tehdä vaimolleen. Tämä vain itki ja oli onneton. Hän tunsi olevansa häväisty ja nöyryytetty. Mamselli Lagerlöf oli arvellut, ettei hän ollut kyllin hieno hänen puettavaksensa, siksi hän oli sitonut hänen kruununsa puolukanvarsista. Ja nyt koko pitäjä nauroi hänelle.

Mies neuvoi häntä menemään Mårbackaan ja kysymään mamselli Lovisalta, miten asian laita oli, ja vaimo seurasi todellakin hänen neuvoaan.

Hän sattui tulemaan Mårbackaan mahdollisimman sopimattomaan aikaan. Sinä päivänä oli talossa suuret kestit, ja kun hän tuli keittiöön, niin häntä tuskin ennätettiin tervehtiä. Hän kyseli mamselli Lovisaa, mutta hän oli vieraitten parissa, eikä häntä tahdottu kutsua sieltä. Hänen täytyi suoda anteeksi, mutta heillä oli kovin suuret kestit. Ehkäpä hän voisi mennä istumaan kyökkikamariin, mamselli Lovisan huoneeseen, ja odottaa häntä siellä.

Hän meni kamariin. Täällä puolukanvarsista tehty kruunu oli pantu hänen päähänsä. Hän muisti, miten iloinen hän oli ollut sinä päivänä. Mutta samalla hänestä nyt tuntui, seisoessaan tässä, että hänen oli aivan mahdoton uskoa sellaista petosta.

Hetken kuluttua kaksi palvelustyttöä tuli keittiöstä kantaen kumpainenkin tarjotinta täytettyine viinilaseineen, ja katosivat sisähuoneisiin. Ovi oli jäänyt auki heidän jälkeensä, niin että Kaisa Nilsintytär saattoi nähdä saliin ja vierashuoneeseen, jotka olivat täynnä ihmisiä. Niin, suuret kestit siellä oli. Läsnä ei ollut vain Ämtervikin herrasväkeä. Hän tunsi Sunnen rovastin ja tohtorin ja karlstadilaisen maisteri Hammargrenin, joka oli naimisissa mamselli Lovisan sisaren kanssa.

Häntä ujostutti ja hän aikoi nousta sulkeakseen oven, mutta samalla hän kuuli pari sanaa, jotka saattoivat hänet pysähtymään ja kuuntelemaan. Luutnantti Lagerlöf seisoi keskellä lattiaa viinilasi kädessä ja ilmoitti muutamin sanoin sisarensa Lovisan kihlauksen Ämtervikin apulaispapin, pastori Millénin kanssa.

Sitten seurasi onnitteluja ja lasien kilistystä sisähuoneissa. Kaikki näyttivät tyytyväisiltä, eikä se kumma ollutkaan. Mamselli Lovisa Lagerlöf oli neljänkymmenenvuotias ihminen, niin että sukulaiset tuskin enää olivat odottaneet hänen joutuvan naimisiin. Pastori Millén oli leski, ja hänellä oli neljä pientä lasta, jotka tarvitsivat silmälläpitoa ja hoitoa. Sehän oli aivan paikallaan ja kaikin puolin sopivaa.

Kaisa Nilsintytär oli kuullut sanottavan, että kun mamselli Lovisa oli ollut nuori, ei hän ollut tahtonut mennä naimisiin, sillä hän ei hennonnut muuttaa pois vanhempiensa luota, mutta nyt kun molemmat olivat kuolleet, oli hän kai iloinen saadessaan oman kodin.

Samoin hän oli kuullut sanottavan, ettei mamselli Lovisa tahtonut lähteä pois Mårbackasta. Sekin sopi mainiosti. Pappila oli vain viiden minuutin päässä sieltä.

Kaisa Nilsintyttären sydäntä suorastaan vihloi se ajatus, että mamselli Lovisa, joka oli sitonut hänelle puolukanvarsista kruunun, tulisi niin onnelliseksi, ja hän vetäytyi nopeasti pois oviaukeamasta.

Samassa hän huomasi, että vanha emännöitsijä seisoi hänen takanaan. Hän tiesi, mitä oli ollut tekeillä, ja oli nyt tullut kuulemaan kihlauksen julkaisemista.

Vieras laski kätensä raskaasti emännöitsijän olkapäälle.

»Minä tulin tänne saadakseni tietää, sitoiko mamselli Lovisa morsiuskruununi puolukanvarsista», sanoi hän, »mutta ehkäpä minun ei sovi kysyä sitä häneltä tällaisena päivänä.»

Emännöitsijä hämmästyi hiukan, mutta hän ei ollut niitä, jotka ensi hädässä joutuvat ymmälle.

»Kuinka Kaisa voi puhua niin typeriä?» sanoi hän. »Jokainen tässä talossa muistaa, miten paljon vaivaa mamselli Lovisalla oli teidän morsiuskruunustanne. Me juoksimme joka mökissä hakemassa myrtinoksia.»

Toinen tuijotti häneen. Hän tahtoi nähdä hänen sieluunsa saakka päästäkseen selville totuudesta.

»Kaikki väittävät sitä pitäjällä.»

Vanha emännöitsijä ajatteli vain, miten hän saisi toisen rauhoittumaan ja lähtemään tiehensä, jotta hän ei häiritsisi mamselli Lovisan ilopäivää.

»Sen minä sanon teille, Kaisa», sanoi hän, »yhtä varmasti kuin mamselli Lovisan morsiuskruunu tulee myrteistä sidottavaksi, yhtä varmaa on, että teidänkin kruununne oli myrteistä tehty eikä mistään muusta.»

»Minä painan nuo sanat mieleeni», sanoi opettajan vaimo. »Kun näen, mistä mamselli Lovisan morsiuskruunu sidotaan, niin tiedän, miten omanikin laita oli.»

»Sen voitte huoleti tehdä», sanoi emännöitsijä.

Molemmat menivät keittiöön. Siellä Kaisa Nilsintytär ojensi kätensä emännöitsijälle.

»Parasta on, että lähden», sanoi hän näyttäen varsin rauhalliselta. »En suinkaan kuitenkaan voi saada puhutella mamselli Lovisaa tänään.»

Näin sanoen hän läksi. Emännöitsijä palasi lieden ja ruoanlaiton ääreen. Vierashumussa hän unohti kokonaan Kaisan. Vasta pari päivää myöhemmin hän kertoi mamselli Lovisalle, mitä Kaisa Nilsintytär oli kysynyt ja mitä hän oli vastannut hänelle.

Mamselli Lovisa kävi aivan kalpeaksi kuullessaan tämän. »Voi, miten Maija saattoi sanoa sillä tavalla? Olisihan ollut parempi tunnustaa, että panin pari, kolme puolukanvartta kruunuun. Enempää niitä ei ollut.»

»Täytyihän minun rauhoittaa häntä, saadakseni hänet lähtemään», puolusteli emännöitsijä itseään.

»Ja sitten Maija sanoi, että minun kruununi tulisi yhtä varmaan sidotuksi myrtinoksista kuin hänenkin! Maija saa nähdä, etten minä saa morsiuskruunua lainkaan.»

»Kyllä mamselli Lovisa joutuu naimisiin. Ei pastori Millén hylkää teitä.»

»Jokin muu este voi tulla väliin, Maija, jokin muu este voi tulla väliin.»

Hän oli tuskissaan tästä asiasta parisen päivää, sitten hän kai unohti sen. Hän sai muuta ajateltavaa. Häitten piti olla puolen vuoden kuluttua, ja hän alkoi ahkerasti valmistella kapioitaan. Hän hankki kotiin lankoja ja pani kankaita kuteille, hän ompeli ja merkkasi. Lopulta hän matkusti Karlstadiin ostoksille. Palatessaan sieltä hänellä oli mukanaan kangasta morsiuspuvuksi sekä pieni rautalangasta tehty kruunu, johon myrtinoksat oli sidottava. Hän tahtoi saada oman morsiuskruununsa eikä käyttää sitä kehää, jota niin monet morsiamet olivat pitäneet.

Mutta tuskin kaikki nämä ostokset oli tehty, niin sattui todellakin este. Pastori Millén sairastui ja oli kauan vuoteen omana. Kun hän oli jotakuinkin parantunut ja jaksoi olla jalkeilla, oli hän kokonaan muuttunut. Saattoi huomata, että hän vältti keskustelua morsiamensa kanssa, eikä hän tullut koskaan Mårbackaan, vaikka tie olikin niin lyhyt.

Heti kun tuli kesä, hän matkusti kylpylaitokseen. Toivottiin hänen parantuvan ja tulevan entiselleen, ja ehkäpä niin kävikin, mutta hän ei kirjoittanut koko sinä aikana kertaakaan mamselli Lovisalle.

Se oli hirveän tuskan ja levottomuuden aikaa mamselli Lovisalle, mutta hän arveli sulhasen tahtovan rikkoa heidän välinsä, ja niinpä hän lähetti hänelle sormuksen takaisin.

Sinä päivänä, jolloin hän teki sen, sanoi hän vanhalle emännöitsijälle: »Nyt Maija näkee, ettei minunkaan morsiuskruunuani sidota myrteistä.»

* * * * *

Monta vuotta myöhemmin pyysi eräs luutnantti Lagerlöfin nuorista tyttäristä tätiään lainaamaan hänelle hiukan morsiuskoristeita jotakin leikkiä varten, ja mamselli Lovisa antoi hänelle sen kaapin avaimen, jossa noita vanhoja aarteita säilytettiin. Kaappi ei ollut enää hänen huoneessaan vaan ullakolla. Nuori tyttö läksi sinne, pisti avaimen lukkoon ja veti esiin laatikon.

Hän katsoi siihen hämmästyneenä. Hän ei nähnyt edessään tavallisia kirjavia koristeita. Koko laatikossa ei ollut muuta kuin harsokäärö, värillinen silkkileninkikangas ja pieni rautalangasta tehty morsiuskruunu.

Hän käsitti heti paikalla erehtyneensä. Morsiuskoruthan olivat vasemmanpuoleisessa laatikossa, aivan vieressä. Mutta hän katseli sittenkin hetken aikaa tämän laatikon sisällystä. Hänen sydäntänsä vihloi ajatus, ettei hänen tätinsä koskaan ollut saanut käyttää näitä tavaroita. Hän tiesi, että täti, oli surrut vuosikausia löytämättä lohtua mistään. Oli pelätty hänen järkensä menoa.

Eräs muisto nousi hänen mieleensä. Sinä aikana, jolloin täti oli ollut kaikkein alakuloisin ja onnettomin, oli tyttö eräänä päivänä tullut hänen huoneeseensa. Täti oli istunut siellä kimppu puolukanvarsia edessään ja rautalankakruunu kädessään. Hän oli leikannut poikki pari oksaa ja alkanut koristaa niillä kruunua.

Samassa rouva Lagerlöf oli tullut sisään.

»Mutta Lovisa, mitä sinä teet?» oli hän kysynyt ja hän näytti aivan kauhistuneelta.

»Minä arvelin», sanoi mamselli Lovisa. »Jos tyytyisin puolukanvarsikruunuun... Niin, sehän on kovin tyhmää.»

Hän nousi kiivaasti paikaltaan ja työnsi luotaan sekä kruunun että puolukanvarret.

»Tiedänhän minä, että kaikki on lopussa», sanoi hän ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla väännellen käsiään. »Ei mikään auta enää.»

»Rakas Lovisa», sanoi rouva Lagerlöf, »sairaushan oli siihen syynä.»

Mutta mamselli Lovisa kulki yhä edestakaisin kovan tuskan ja levottomuuden vallassa. »Jollen vain olisi pannut puolukanvarsia Kaisa Nilsintyttären morsiuskruunuun!» sanoi hän.

»Ei, siten et saa ajatella, Lovisa», yritti rouva Lagerlöf. Samassa hän huomasi lapsen, joka seisoi siinä silmät selkosen selällään.

»Mene sinä saliin, Selma!» sanoi hän. »Lovisa-tädillä on suru, ja te lapset ette saa tulla tänne häntä häiritsemään.»

Vackerfeldt.

Hopeatiuku helähtää maantiellä. Vääpeli Karl von Wachenfeldt ajaa taloon.

Vääpeli Karl von Wachenfeldt — eikö hän kerran ollut Värmlannin, jollei koko Ruotsinkin kaunein mies? Eikö juuri hän ollut Tukholman naisten lemmikki tuona talvena 1820-luvulla, jolloin hän oleskeli pääkaupungissa suorittaakseen jonkunmoisen maanmittaustutkinnon? Eikö juuri hän pannut toimeen rekiretkiä ja johtanut kotiljongeja niin suurella taidolla, että hän saattoi varjoon kaikki korkeamman seurapiirin tavalliset tanssikavaljeerit? Eikö juuri hän tanssinut niin mainiosti valssia ja keskustellut niin viehättävästi, että hänen ylhäisten sukulaistensa, jotka aluksi eivät tahtoneet tunnustaa omaisekseen tätä köyhää värmlantilaista aliupseeria, oli pakko lähettää hänelle mitä nöyrimpiä kutsukirjeitä siksi, ettei nuorilla naisilla ollut vähääkään huvia tanssiaisista, joissa hän ei ollut läsnä?

Ja eikö juuri hänellä ollut niin erinomainen pelionni, että hän siten hankki itselleen varoja voidakseen elää koko talven Tukholmassa suurellisesti kuin kaartinluutnantti? Eikö juuri hän juonut veljenmaljoja kreivien ja paronien kanssa, samalla kuin voitti heidät sekä ritarillisuudessa että komeudessa? Eikö juuri hän näytellyt eräänä iltana ensimmäisen rakastajan osaa seuranäytelmässä amiraali Wachtmeisterin luona ja laulanut kuplettejaan niin tulisesti, että seuraavana aamuna löysi kaksikymmentä rakkauskirjettä kirjelaatikostaan? Eikö hän ensimmäisenä ajanut Tukholman kaduilla lukematon määrä pieniä hopeatiukuja valjaissa? Eikö juuri hän ollut niin tunnettu koko Tukholmassa, että missä ikinä hän näyttäytyikin, joko Kuninkaanpuutarhassa tai Sinisellä portilla, oopperan katsomossa tai pahimmassa ihmistungoksessa, kaikki kuiskailivat keskenänsä: »Kas, tuolta tulee Vackerfeldt! Oi, oi, oi, katso, katso, tuolta tulee Vackerfeldt!» [Sanaleikin Wachenfeldt nimestä, vacker = kaunis. Suom. muist.]

Eikö juuri hän yhden Tukholmassa viettämänsä ihmeellisen talven jälkeen viettänyt samanlaista elämää Karlstadissakin, niin, kaikkialla minne saapui? Eikö juuri hän matkustanut Göteborgiin vääpeli Sellblad toverinaan ja rumpali Tyberg palvelijanaan ja väittänyt olevansa suomalainen paroni, murtaen suomeksi kokonaista kaksi viikkoa ja pitäen pelipankkia rikkaitten tukkukauppiaitten elämänhaluisille pojille? Eikö juuri hän ollut ainoa kaikista aliupseereista, joka sai tanssia ylpeän kreivitär Apertinin kanssa, ja eikö juuri hän niin silmittömästi ihastunut kauniiseen mamselli Widerströmiin, kun tämä esiintyi Preciosana Karlstadin teatterissa, että ryösti hänet mukanaan ja olisi vienyt hänet aina Norjaan saakka, jollei mamsellin teatterinjohtaja olisi kaikeksi onnettomuudeksi tavoittanut heitä Arvikassa?

Ja eikö juuri hän loppujen lopuksi päässyt kapteeni Wästfeltin luo Angersbyhyn Sunnen pitäjään jonkunmoiseksi apulaiseksi ja saanut heti eloa Fryksdalin nuorisoon? Milloinka siellä ennen olisi pidetty niin komeita markkinatanssiaisia tai myrskyisiä joulukestejä tai iloisia rapuretkiä tai romanttisia huvimatkoja kauniille näköalapaikoille? Eikö hän haaveellisen Angersbyn kapteeninrouvan mielestä, joka ei koskaan tehnyt muuta kuin lepäsi sohvallaan ja luki romaaneja, eikö hän hänen mielestään ollut ruumiistunut romaanisankari, ja eikö hän ollut kapteenin rouvan nuorten tyttärien ensimmäisten rakkaudenunelmien keskipisteenä? Entäs miten kävi naapuritalossa, Mårbackassa, jossa talo oli täynnä kauniita tyttäriä? Voitiinko siellä vastustaa kavaljeeria, joka käsitteli käherrysrautaa yhtä taidokkaasti kuin kitaraa ja jonka vaaleaa kiharatukkaa ympäröi rakkausseikkailujen säde?

Vääpeli von Wachenfeldt ajaa mäkeä ylös, toista alas ainoan hopeatiu'un heikosti ja miltei valittavasti helähdellessä. Ennen muinoin, hänen kunnian- ja voimanpäivinänsä, oli kuusikymmentä hopeatiukua koristanut hevosen hihnoja ja valjaita, helissyt sanomattoman iloisesti ja rohkeasti. Ne olivat ikäänkuin kilinällään säestäneet hänen voittojaan, ne olivat julistaneet, että voittaja oli tulossa. Mutta nyt, kun yksi ainoa tiuku enää oli jäljellä, tuntui se sanovan, että tässä saapui mies, jonka onni ja ilo oli ollutta ja mennyttä.

Vääpeli ajaa vanhalla hevosellaan, Kallella, joka on niin merkillisen pienikokoinen, että kaikki vastaantulijat kääntyvät taakseen katsomaan sitä. Sen sijaan ei kukaan käänny katsomaan hevosen omistajaa.

Kun hän ajaa Gunnarsbyn kestikievarin ohi, seisoo pari tyttöä kaivolla nostamassa vettä. Vääpeli tervehtii kohottamalla piiskaansa ja hymyilee heille vanhaan tapaansa mitä viehättävämmin, mutta tytöt luovat häneen vain välinpitämättömän katseen. He eivät hämmästyksestä pudota kädestään ämpäriä, he eivät pysähdy polttavin poskin katsomaan hänen jälkeensä.

Vääpeli von Wachenfeldt läimäyttää hevostaan piiskalla. Hän ei ole pölkkypää, hän tietää, että hänen tukkansa on harmaa ja hänen kasvonsa ryppyiset, että viikset ovat ohuet ja karheat ja että toisessa silmässä on harmaa kaihi ja toisessa, joka on leikattu, rumentava ja suurentava silmälasi. Hän tietää nyt olevansa vanha ja ruma, mutta hänen mielestään ihmisten ei olisi pitänyt kokonaan unohtaa, millainen hän oli ennen.

Hän tietää, ettei hänellä nykyään ole muuta asuntoa kuin pari huonetta, jotka hän on vuokrannut talonpoikaistalosta Ison Kilin pitäjästä. Hän tietää, ettei hän omista muuta kuin hevosen, kiesit, kilpareen ja muutamia huonekaluja. Hän tietää, ettei hänellä ole muita palvelijoita kuin äreä emännöitsijä, mutta hänen mielestään ei ihmisten olisi pitänyt niin kokonaan unohtaa, että hän se juuri kerran oli ollut Vackerfeldt, yli koko Värmlannin kuuluisa Vackerfeldt.

Hän istuu siinä vanhassa kuluneessa turkissaan ja vieläkin kuluneempi karvalakki päässä. Hänellä on paksut ilvesnahkaiset kintaat kipeitten käsiensä suojana, mutta kihtikuhmut rystyjen päällä pistävät esiin sittenkin. Mutta hän se siitä huolimatta on puristanut rintaansa vasten niin monta kaunista naista. Sitä ei häneltä voida riistää. Kukapa muu tällä maailman äärellä on viettänyt sellaista elämää kuin hän, saanut osakseen niin paljon rakkautta kuin hän?

Hän puree huultaan ja sanoo, ettei hänellä ole mitään kaduttavaa. Jos hän saisi elää uudestaan elämänsä, niin hän ei tekisi mitään toisin. Kaikesta siitä, mitä nuoruus ja kauneus ja voima voi tarjota miehelle, on hän saanut nauttia. Seikkailuja ja rakkautta runsaimmassa määrässä.

Yhden ainoan teon vääpeli von Wachenfeldt olisi toivonut ehkä tekemättömäksi. Hänen ei olisi koskaan pitänyt naida Anna Lagerlöfiä, jalointa naista, mikä koskaan hänen tielleen oli osunut. Hän oli rakastanut tätä sanomattomasti. Mutta hänen ei olisi pitänyt koskaan naida häntä.

Sopiko nyt Wackerfeldtin tapaisen miehen istua alallaan ja hoitaa tilaansa järkevästi ja huolellisesti koettamatta niittää kultaa helpommalla ja hauskemmalla tavalla? Jos hänen vaimonsa oli jumaloimisen arvoinen, niin pitäisikö hänen silti uskoa, ettei kukaan muu ollut jumaloitava? Saattoiko hän muuttaa luonnettaan siksi, että hän oli mennyt naimisiin? Eikö hän juuri voitollisena pelaajana ja rakastajana ollut saavuttanut kuuluisuuttaan?

Niin, hän katuu naimistaan. Hänen vaimonsa ei ollut sopinut hänelle. Kernaasti hän tunnustaa, että hänen vaimonsa oli ollut liian hyvä hänelle. Vaimo oli vaatinut työteliäisyyttä, järjestystä, rauhallista hyvinvointia. Hän oli kuluttanut itsensä loppuun koettaessaan hankkia heille samanlaista kotia kuin oli Mårbackassa hänen vanhempiensakin koti.