Part 10

Muut ehkä sanoisivat, ettei vääpeli von Wachenfeldtin olisi pitänyt katua naimistaan, vaan pikemmin sitä, ettei hän ollut voinut säästää vaimoaan pettymyksiltä ja suruilta. Sillä kun Anna von Wachenfeldtin voimat olivat lopussa ja hän seitsemäntoista vuotta kestäneen aviollisen kurjuuden jälkeen kuoli, niin kaikenlaiset onnettomuudet kohtasivat vääpeli von Wachenfeldtiä. Saamamiehet eivät olleet enää sääliväisiä, vaan riistivät talon häneltä. Hänen täytyi lakata pelaamasta, sillä hän hävisi niin pian kuin vain koskettikin kortteja. Kihti alkoi myös vaivata häntä ja harmaa kaihi tuli silmiin. Ennenkuin hän oli ennättänyt kuudenkymmenenvuoden vanhaksi, oli hän valkotukkainen, jäykkäjäseninen, avuton, puolisokea ja rutiköyhä. Onni ei olisi ollut niinkään vähäinen, jos hänen hyvä, rakastava vaimonsa olisi ollut vielä elossa.

Vaimon kuoltua oli kaikki seurustelukin häneltä loppunut. Ei kukaan kysynyt elikö hän vai oliko kuollut. Ei kukaan kutsunut häntä luokseen. Näyttipä siltä kuin ihmiset vain hänen vaimonsa vuoksi olisivat sietäneet häntä. Kun hän nyt ikävöi naurua ja iloa, kun hän tahtoo saada hyvää ruokaa, kun hän haluaa jutella sivistyneitten ihmisten kanssa, niin ei hän voi lähteä minnekään. Ja kun pyhät tulevat monine pitkine lepopäivineen ja hän tahtoo paeta talonpoikaistalon kuolettavaa yksitoikkoisuutta, niin ei hän liioin tiedä, minne suunnata askeleensa.

On tosiaankin vain yksi ainoa paikka olemassa koko maailmassa, minne hän voi lähteä saadakseen hiukan maistella entistä elämäänsä, ja se on Mårbacka, josta hän aikoinaan nouti vaimonsa. Hän tietää, että Mårbackan asukkaat sanovat ja uskovat hänen tehneen vaimonsa hirvittävän onnettomaksi, he arvelevat suorastaan, että hän on kiusannut hänet hengiltä, mutta sittenkin hän ajaa sinne noin kolme kertaa vuodessa suurten pyhien aikana, sillä muuten hänen olisi aivan mahdoton kestää elämäänsä.

Hopeatiuku helähtää äänekkäästi ja valittaen. Vääpeli von Wachenfeldt on läimähyttänyt rivakasti pientä hevostaan. Elämä tarjoo monta katkeraa hedelmää, jotka täytyy pitää hyvänään. On aivan kohtuullista, että hevonenkin saa osansa isännän tuskista.

* * * * *

Jolleivät Mårbackan pikkulapset muulla tavalla olisi saaneet tietää, että joulu oli tulossa, niin siitä he ainakin sen tiesivät, että vääpeli von Wachenfeldt saapui taloon.

He ilostuivat myös kovin nähdessään hänen kuomurekensä ja hevosensa lehtikujassa. He juoksivat huoneesta huoneeseen ilmoittaen uutista, he seisoivat portailla ottamassa häntä vastaan, he huusivat hyvää päivää ja lausuivat hänet tervetulleeksi, he hakivat leipää hevoselle ja he kantoivat ohuen käsilaukun, joka oli koristettu ristipistoin kirjailluilla lehdillä ja kukilla konttorihuoneeseen, missä vääpelin oli määrä asua.

Oli oikeastaan merkillistä, että pikkulapset ottivat aina niin riemuiten vääpeli von Wachenfeldtin vastaan. Eivät he saaneet häneltä makeisia eikä lahjoja, mutta varmaankin he arvelivat, että hän kuului joulunviettoon, ja siitä kai heidän ilonsa johtui. Joka tapauksessa oli hyvä, että he olivat hänelle ystävällisiä, sillä aikuiset eivät kiinnittäneet suurtakaan huomiota häneen. Rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa eivät tulleet edes kuistille häntä vastaan, ja syvästi huoaten heitti luutnantti Lagerlöfkin kädestään Värmlandstidningin ja nousi keinutuolistaan lähteäkseen häntä tervehtimään.

»Vai niin, vai olet sinä täällä taas, Wachenfeldt», sanoi hän ilmestyttyään portaille. Sitten hän teki pari kysymystä kelin ja matkan johdosta ja seurasi langon mukana konttorihuoneeseen, Hän tyhjensi piirongin laatikon ja teki tilaa vaatekaappiin. Sitten hän poistui lasten kera ja jätti vieraan yksin.

Joka kerta, kun vääpeli von Wachenfeldt saapui Mårbackaan, kohosi sisar-vainajan kuva elävänä luutnantin mieleen. Sisar oli ollut vanhin, ja hän oli pitänyt huolta veljestään tämän pienenä ollessa, oli auttanut häntä ja askarrellut hänen kanssaan. Ei kukaan sisarista ollut luutnantille ollut niin rakas, ei kenestäkään hän ollut ylpeillyt niin paljon. Ja sitten hänen pitikin rakastua sellaiseen tyhjäntoimittajaan kuin Wachenfeldtiin! Sisar oli ollut kaunis ja komea, ja hän oli yhtä hyvä ja kelvollinen kuin kauniskin. Hän oli aina ollut iloinen mieleltään ja tehnyt kevyeksi niiden elämän, joiden keskuudessa hän oli elänyt. Viimeiseen asti hän oli taistellut pitääkseen koossa kotiaan. Mies oli vain tuhlannut ja hävittänyt. Vaimo ei ollut kertonut edes omaisillensa, miten vaikea hänen toimeentulonsa oli, jotta he olisivat voineet auttaa häntä. Siksi hänen elämänlankansa katkesikin aivan äkkiä hänen ollessaan vain hiukan yli neljänkymmenen.

Se oli surullinen ja järkyttävä tarina, eikä luutnantti voinut heti pakottautua ystävälliseksi Wachenfeldtille muistellessaan kaikkea tuota. Hänen täytyi lähteä ensin pitkälle kävelylle, jotta katkeruus ennätti hiukan laskeutua.

Jokseenkin samaa tunsivat myöskin rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa. Rouva Lagerlöf oli kaikista kälyistänsä ollut eniten kiintynyt Anna Wachenfeldtiin ja oli suorastaan ihaillut häntä. Ei kukaan ollut lausunut häntä niin sydämellisesti tervetulleeksi sukuun kuin hän. Rouva Lagerlöf ei voinut koskaan antaa anteeksi vääpeli von Wachenfeldtille, että hän oli saattanut tämän rakkaan olennon niin onnettomaksi.

Mamselli Lovisa oli lapsena oleskellut pitkät ajat Välsäterin vääpelinpuustellissa, missä sisar ja lanko olivat asuneet. Hän tiesi tarkemmin kuin kukaan muu, miten vaikeata sisaren elämä oli ollut. Hän ei voinut koskaan kuulla mainittavan Wachenfeldtin nimeä muistamatta sitä aamua, jolloin kaksi miestä oli saapunut Välsäteriin ja vienyt kaksi parasta lehmää navetasta. Sisar oli hyökännyt pihalle kysymään, mitä heillä oli mielessä, mutta nämä olivat vastanneet aivan rauhallisesti, että vääpeli edellisenä iltana oli pelissä hävinnyt lehmät heidän isännällensä. Mamselli Lovisa näki sisarensa edessään, hän oli ollut aivan epätoivoissaan tämän jälkeen. »Hän ei tule järkiinsä, ennenkuin hän on ottanut minut hengiltä», oli hän sanonut.

Joka tapauksessa mamselli Lovisa kaikkein ensimmäisenä ajatteli emännän velvollisuuksia. Hän nousi ompelupöydän äärestä, missä oli istunut käsitöilleen samalla kuin vähä väliä oli vilkaissut romaaniin, joka oli avonaisena ompelukorissa, ja meni raottamaan keittiön ovea. »Rakas Maija», sanoi hän emännöitsijälle ikäänkuin anteeksi pyytäen, »nyt Wachenfeldt on taaskin täällä.» — »Minä en käsitä, miksikä tuo mies, joka oli niin paha vaimolleen, saa aina tulla tänne pyhiksi», sanoi emännöitsijä varsin suuttuneella äänellä. »Eihän häntä voi poiskaan ajaa», sanoi mamselli Lovisa, »ja Maija on hyvä ja panee kahvipannun tulelle, jotta hän saa jotain lämmittävää matkansa jälkeen.» — »Aina hän pitää varansa tullakin juuri, kun herrasväki on noussut kahvipöydästä ja tuli liedestä on sammunut», sanoi emännöitsijä ja näytti siltä kuin ei olisi halunnut liikahtaa paikaltaan.

Kahvipannu joutui kai sittenkin tulelle, koska hetkeä myöhemmin sisäkkö lähetettiin konttorihuoneeseen pyytämään vääpeli von Wachenfeldtiä saliin kahville.

Astuessaan pihan poikki nojasi vääpeli keppiin, mutta sen hän laski kädestään eteisessä ja astui saliin jokseenkin notkeana vartaloltaan. Mamselli Lovisa, joka seisoi siellä ottaakseen hänet vastaan, näki kuitenkin, miten vaikea hänen oli liikkua, ja tunsi miten kyhmyiset hänen kätensä olivat tervehtiessään häntä, ja kun hän kohotti katseensa häneen, niin tuijotti leikattu silmä kaameasti suurennettuna häntä vastaan. Silloin mamselli Lovisan viha miltei haihtui ilmaan. Hän mietti, että vääpeli jo oli saanut rangaistuksensa, eikä hän puolestaan tahtonut lisätä kiviä hänen kuormaansa.

»Olipa hauska, että Wachenfeldt saattoi tulla tänäkin jouluna meille», pakottautui hän sanomaan.

Sitten hän kaatoi hänelle kahvia, ja vääpeli istahti tavalliselle paikalleen uunin ja pelipöydän väliseen nurkkaan. Se oli vaatimaton paikka, mutta myöskin lämpimin koko huoneessa. Vääpeli tiesi kyllä mitä teki istuutuessaan sinne.

Hän alkoi heti jutella mamselli Lovisan kanssa palvelustytöstään Ingasta ja hänen alituisesta riitelystään ja kiistoistaan isäntäväen kanssa, joka omisti talon, jossa hänellä oli vuokrahuoneet. Se oli sellaista pientä juorupuhetta, jonka hän tiesi huvittavan kälyä, ja hän huomasikin, että mamselli Lovisa hetken kuluttua kaatoi itselleenkin kahvia ja joi hänen seurakseen.

Tuli hämärä heidän istuessaan kahvipannun ääressä, ja lamppu asetettiin pyöreälle pöydälle sohvan eteen. Heti sen jälkeen näyttäytyi rouva Lagerlöfkin.

Hän ei ollut voittanut ensimmäistä vastenmielisyydentunnettaan ja tervehti varsin ynseästi vääpeliä. Töin tuskin hän ojensi hänelle kätensä sanomatta sanaakaan ja otti sitten työnsä esille.

Vääpeli jutteli edelleen aivan rauhallisesti mamselli Lovisan kanssa, mutta samalla hän vaihtoi keskusteluainetta. Hän alkoi kertoa omituisista sairaustapauksista, joita oli sattunut heillä sekä ihmisten että kotieläinten parissa, ja joita hänen, Wachenfeldtin, oli onnistunut parantaa.

Nyt ei rouva Lagerlöfkään voinut enää vastustaa, sillä tuo aine kuului hänen omaan alaansa. Eikä aikaakaan, kun hänkin jo otti osaa keskusteluun.

Kaikkein viimeisenä tuli luutnantti Lagerlöf saliin ja kävi kiikkutuoliin istumaan. Hänkin oli harvapuheinen ja alakuloinen tullessaan sisään. Mutta nyt keskustelu kääntyi toiselle taholle kenenkään tietämättä, mistä se oikeastaan johtui. Puhuttiin vanhasta Karlstadista, missä vääpeli oli syntynyt ja luutnantti käynyt koulua, ja josta luutnantti aina oli halukas keskustelemaan. Puhe siirtyi Tukholmaankin, keskusteltiin Emilie Högqvististä ja Jenny Lindistä ja kaikellaisista vanhoista ja kauniista asioista, joita kannatti muistella. Lopulta he johtuivat myöskin vanhoihin värmlantilaisjuttuihin, ja ilta kului niin nopeasti, että kaikki hämmästyivät, kun palvelustyttö tuli kattamaan pöytää.

Mutta merkillisintä oli se, että kun vääpeli von Wachenfeldt kertoi yhtä ja toista, mikä oli sattunut hänelle itselleen, niin hän esiintyi aina kaikkein viisaimpana ja varovaisimpana miehenä mitä saattoi ajatella. Hän oli ollut kaikenlaisissa seikkailuissa, se oli kyllä kieltämätöntä, mutta hän oli aina esiintynyt neuvovana ystävänä, joka oli auttanut mielettömiä ihmisiä hädässä.

Ajatelkaahan vain Wästfeltinkin perhettä Angersbyssä! Miten erinomainen tuki hän oli ollut noille kilteille, lapsellisille ihmisille, varsinkin silloin, kun pojan morsian hylkäsi hänet ja aivan äkkiarvaamatta meni kuulutuksiin toisen kanssa!

Ei kukaan olisi koskaan voinut puhua suuremmalla kunnioituksella äidistään tai vaimostaan. Niin jalon pojan, niin hellän puolison olisi kuka hyvänsä voinut toivoa saavansa.

Hän se aina oli puhunut järkeä nuorille naisille, sovittanut kihlautuneitten välit, solminut uudelleen avioliittoja, jotka olivat uhanneet ratketa.

Kaikkien onnettomien uskottu hän oli ollut eikä hän ollut pettänyt heitä. Olipa hän pelastanut pelihimoon vaipuneita miehiäkin, puhunut heille järkeä, vedonnut heidän velvollisuudentuntoonsa.

Illallisen jälkeen, kun vääpeli von Wachenfeldt oli ontunut huoneeseensa, istuivat luutnantti Lagerlöf ja hänen vaimonsa ja sisarensa aivan sanattomina ja katselivat toisiaan.

»Niin, tuo Wachenfeldt», sanoi luutnantti, »merkillinen mies hän on. Hän on meitä kaikkia viisaampi.»

»Wachenfeldtin kanssa on aina ollut hauska keskustella», sanoi mamselli Lovisa.

»Jos hän todellakin olisi auttanut niin paljon muita ihmisiä, niin mitenkä olisi mahdollista, että hänen oma elämänsä olisi mennyt niin viistoon?» sanoi rouva Lagerlöf kuivasti.

»Jotkut ovat sellaisia», sanoi luutnantti.

* * * * *

Sitten vääpeli von Wachenfeldt oleskeli joulunpyhät Mårbackassa nauttien vieraanvaraisuudesta ja näytellen yhä järkevän ja viisaan vanhan miehen osaa. Häneltä voitiin kysyä neuvoa missä asiassa hyvänsä, hän tiesi keinoja ihonäppylöitä ja nuhaa vastaan, hän osasi antaa neuvoja pukuasioissa, hän tunsi ruoka- ja värjäysreseptejä, hän antoi ohjeita maanviljelyksessä ja hänen arvostelunsa ihmisistä olivat parhaat ja järkevimmät.

Kaikissa pulmallisissa kysymyksissä käännyttiin hänen puoleensa. »Eikö Wachenfeldtin mielestä ole merkillistä, etteivät nämä lapset opi syömään muhennettuja porkkanoita?» sanoi mamselli Lovisa eräänä päivänä. »Ovathan porkkanat hyvää ruokaa?»

Vääpeli von Wachenfeldt ei pettänyt hänen odotuksiaan.

»Vaikka herättäisitte minut keskellä yötä ja tarjoaisitte minulle porkkanoita!» sanoi hän, »niin kyllä minä söisin.»

Miten ihmeellisen viisas ja kohtuullinen ja maltillinen hän olikaan! Vanha kavaljeeri Vackerfeldt, triumfaattori kuusinekymmenine hopeatiukuineen oli kokonaan kadonnut.

Mutta sattuipa kerta, että luutnantti Lagerlöf joutui kiistaan naisten kanssa eräästä nuoresta tytöstä, joka oli kotoisin näiltä seuduin. Sekä rouva Lagerlöfin että mamselli Lovisan mielestä tyttö oli suloinen ja herttainen, mutta luutnantti väitti, ettei kukaan mies voisi ihastua häneen. Ja hän vetosi Wachenfeldtiin, niinkuin talossa oli tapana.

»Sanoppa sinä, Wachenfeldt, joka ymmärrät naisia!» sanoi luutnantti Lagerlöf. »Voisitko suudella tuollaista pientä nirppanenää?»

Tällä kertaa vääpeli von Wachenfeldt joutui sisäisen raivon valtaan. Hän punastui, niin vanha kuin olikin, hän iski nyrkkinsä pöytään, nousi puoleksi pystyyn ja huusi jyrisevällä äänellä:

»Älä kysy minulta sellaista! En koskaan ole suudellut rumaa naista.»

Nuo jumalattomat ihmiset hänen ympärillään purskahtivat hillittömään nauruun. Hän oli tekeytynyt täällä niin järkeväksi. Hän oli näytellyt tavallisen arki-ihmisen osaa, mutta tämä yksinkertainen kysymys paljasti hänet kokonaan. Vanha kavaljeeri oli paikoillaan hänen sisimmässään. Kurja ja sairas, vanha ja ränstynyt hän oli, mutta ei kukaan saanut luullakaan, että hän olisi koskaan suudellut rumaa naista.

Vackerfeldt, Vackerfeldt!

Orkesteri.

Majuri Ehrencrona oli asunut muhkeassa virkatalossa ja ollut korkea herra, mutta vanhoilla päivillään hän oli vuokrannut itselleen huoneen talonpoikaistalosta ja vietti köyhää ja yksitoikkoista elämää suunnilleen samoin kuin vääpeli von Wachenfeldtkin. Huhu tiesi, että hän oli mestari soittamaan torvea, mutta hänen köyhdyttyään ja jäätyään yksin ei kukaan ollut kuullut hänen soittavan.

Ja herra Tyberg oli aloittanut uransa rumpalina Värmlannin rykmentissä, ja varmaankin hän olisi juonut itsensä turmiolle, jollei Mårbackan luutnantti olisi keksinyt hänen suurta kykyään opettaa lukemisen ja kirjoituksen alkeita pikkulapsille ja ottanut häntä ensin omien lastensa kotiopettajaksi ja sittemmin hankkinut hänelle opettajantointa itäisen Ämtervikin pikkulastenkouluun.

Ja Jan Asker oli niinikään ollut Värmlannin rykmentin soittajana, mutta nykyään hän oli itäisen Ämtervikin kirkonvartijana ja haudankaivajana. Hän oli vanhaa soittajasukua, ja hänellä oli tapana puhaltaa klarinettia kaikissa talonpoikaishäissä ja tanssiaisissa. Hän oli katkera ja rauhaton mieleltään, eikä mikään muu kuin soitto voinut saada häntä tyytymään kohtaloonsa.

Ja tehtaankirjuri Geijer, joka asui koulutalon ullakolla ja piti maataloutta, rakasti soittoa ylitse kaiken, mutta hän oli niin köyhä, ettei hän voinut hankkia itselleen minkäänlaista soittokonetta, vaan piirusti näppäimistön puupöydälle ja soitti siinä.

Ja lukkari Melanoz oli nauttinut opetusta itse rovasti Fryxellin johdolla ja osasi sepittää runoja ja korjata kenkiä ja nikkaroida huonekaluja ja hoitaa maanviljelystä. Hän oli huvimestarina kaikissa häissä ja hautajaisissa, ja samalla hän oli koko Fryksdalin paras koulumestari. Ja joka sunnuntai hänen täytyi soittaa itäisen Ämtervikin kirkon kamalia urkuja, eikä hän koskaan olisi voinut tehdä sitä, sillä hän oli todellakin soitannollinen sielu, jollei hänellä olisi ollut omaa viuluaan, jota hän lohdutuksekseen soitteli sunnuntai-iltapuolisin.

Kaikki nämä päättivät tavata toisensa Mårbackassa joulupyhien aikana, niin kauan kuin jouluolutta ja joulukinkkua ja vierreleipää oli vielä talossa.

Kun ensimmäinen heistä tuli Mårbackaan, ei hän astunut suoraan taloon, vaan odotti, kunnes kaikki muutkin olivat saapuneet, sekä majuri Ehrencrona että herra Tyberg, kirkonvartija Jan Asker ja tehtaankirjuri Geijer ja lukkari Melanoz.

Sitten he marssivat perätysten suurille portaille, majuri etunenässä, ja lauloivat: _Portugaali, Hispanja ja Suuri Britanja_.

Mårbackan luutnantilla oli ehkä hiukan vihiä siitä, mitä oli tekeillä, mutta hän ei mennyt ulos, jotta ei pilaisi vieraitten iloa. Mutta kuultuaan laulun nousi hän heti ja läksi heitä vastaan. Eikä vääpeli von Wachenfeldtkään tällä kertaa hidastellut, sillä hän oli tietenkin yhä Mårbackassa, koska joulunpyhät eivät vielä olleet lopussa.

Mutta sillä välin kuin vieraat pistäytyivät konttorihuoneeseen riisumaan yltään turkkejansa ja päällyssaappaitaan, lähetti luutnantti molemmat poikansa, Danielin ja Johanin, hakemaan kitaraa ja torvea, ja huilua ja triangelia, jotka riippuivat ullakkokonttorissa. Itse hän kiiruhti makuukamariin ja veti esille vankan viululaatikon, joka oli työnnetty vuoteen alle. Hän nosti sen tuolille, pisti avaimen lukkoon ja otti hartain mielin esille viulun, joka lepäsi siinä punaiseen silkkinenäliinaan käärittynä.

Ja vaikkei hän koskaan itse tupakoinut eikä sallinut kenenkään tupakoida sisällä huoneissa, niin lähetti hän pojat myös konttorirakennukseen hakemaan vanhaa, pitkävartista piippua, joka oli peruisin pastori Wennervikin ajoilta, sekä pientä neliskulmaista puurasiaa, joka oli täynnä tupakkaa, jotta majuri Ehrencrona saisi polttaa piippuaan, johon oli tottunut, eikä tulisi pahalle tuulelle.

Ja kun sitten nuo viisi vierasta ja vääpeli von Wachenfeldt ja luutnantti itse istuivat salissa, ja totitarjotin oli kannettu pöytään, ja kuumat totilasit sekoitettu valmiiksi jokaiselle paitsi herra Tybergille, joka oli ikiajoiksi luopunut kaikesta väkevästä, ja majuri vihdoinkin oli saanut käyttämättömän piipun vetämään, niin he sopivat keskenään siitä, että he olivat liian hyvät hukkaamaan aikaansa kortinpeluuseen ja tyhjään jaaritukseen, ja päättivät soittaa yhdessä.

Tätähän juuri luutnantti olikin odottanut, ja hän läksi heti hakemaan kaikkia niitä soittokoneita, jotka hän kiireessä oli saanut kokoon.

Viulunsa luutnantti ojensi lukkari Melanozille, joka kursaili, sillä viulu oli paras kaikista soittokoneista ja tässä huoneessa oli läsnä monta häntä itseään paljoa arvokkaampaa miestä. Mutta kun ei kukaan muu vaatinut sitä itselleen, niin ilostui hän suuresti, ikäänkuin hän olisi saanut aarteen, ja alkoi heti virittää ja vääntää ruuveja.

Ja huilua piti tietenkin herra Tybergin hoitaa. Se oli ollut hänen soittimensa rykmentissä, sitten kun hän oli tottunut eroon rummusta. Hän tunsi hyvin Mårbackan vanhan huilun ja tiesi, että se aina oli ravistunut ja kuiva. Nyt hän kiiruhti keittiöön ja kastoi koko huilun kaljaan ja kääri saumojen ympärille tappuroita, jotta saisi sen pysymään koossa.

Kitaran luutnantti antoi tehtaankirjuri Geijerille. Ja tehtaankirjurilla oli kapeat ja pitkulaiset kasvot ja pitkä laiha kaula ja vedensiniset silmät ja pitkät, ohuet sormet, ja koko olennoltaan hän oli sievistelevä ja haaveellinen. Leveän, kirjavan silkkinauhan, joka oli kiinnitetty kitaraan, hän kietoi kaulaansa tyttömäisesti naurahtaen, ja kitaran hän painoi hellästi rintaansa vasten, ikäänkuin se olisi ollut hänen lemmittynsä. Ja hän näki kylläkin, ettei kitarassa ollut kuin kolme kieltä, mutta hänen mielestään ne varmaan riittivät mainiosti, sillä hänhän oli tottunut soittamaan vain puupöydällä.

Kirkonvartija Asker oli viisaasti ottanut mukanaan oman klarinettinsa. Se oli hänen päällystakkinsa takataskussa, niin ettei hänen tarvinnut muuta kuin lähteä sitä konttorihuoneesta hakemaan.

Vääpeli von Wachenfeldt istui uuninkomerossa kuten tavallisestikin ja koetti pysytellä hyvällä tuulella ja näyttää iloiselta, vaikkei hän kihdin jäykistämillä sormillaan voinutkaan soittaa. Mutta sitten luutnantti tuli hänen luokseen triangeli kädessä, sillä sitähän hänen ainakin piti voida käsitellä, ja silloin hänkin tuli iloiseksi.

Majuri Ehrencrona puhalsi sauhuja suurten, valkoisten viiksiensä lomitse. Hän näki, miten toinen toisensa jälkeen sai soittokoneen, vaikkei hän viimeiseen saakka ollut tietävinänsä siitä mitään.

»Anna minulle pari kattilankantta», sanoi hän luutnantille, »jotta minäkin saan pitää melua! Tiedänhän, ettei talossa ole sitä soittokonetta, jota minä osaisin soittaa.»

Luutnantti riensi kuin nuoli vierashuoneeseen ja palasi takaisin mukanaan kiiltävä torvi, joka hänen oli onnistunut hankkia majuria varten. »Mitä setä arvelee tästä?» sanoi hän.

Silloin ukon kasvot alkoivat loistaa. »Sinä olet oikea mies, veli Erik Gustav», sanoi hän. Hän laski piipun kädestään ja alkoi puhaltaa torvea kauhean voimakkaasti ja äänekkäästi.

Nyt jokainen oli saanut omansa, mutta silloin heidän mieleensä muistui, ettei luutnantilla itsellään ollutkaan mitään soittokonetta.

Silloin hän otti esille pienen puisen vihellyspillin, jota oli puhallettaessa pidettävä puoleksi vedessä. Mutta kunhan vain sen teki, niin saattoi sillä saada aikaan liverryksiä, joita ei satakielikään osannut taitavammin laulaa.

Kaikkein viimeiseksi he pyysivät rouva Lagerlöfiä säestämään heitä pianolla.

Majurin kunniaksi he yrittivät kaikkein ensiksi Porilaisten marssia. Rouva Lagerlöf alkoi, ja seitsemän soittokonetta seurasi jäljessä parhaimpansa mukaan. Siinä oli helinää ja jyskettä, jotta he oikein säikähtivät.

Jokainen teki parastaan. Lukkari Melanoz ja Jan Asker ja herra Tyberg olivat varmimmat. Mutta majuri jäi usein jälkeen, ja luutnantti pisti lirityksen silloin tällöin väliin, osittain siksi, että hänen pillinsä oli hiukan oikullinen luonteeltansa, ja osittain siksi, että hänen teki mielensä viekoitella toiset pois tahdista.

Kun he olivat soittaneet marssin loppuun, olivat kaikki iloisia ja hyväntuulisia ja päättivät soittaa sen vielä toistamiseen, jotta se menisi oikein hyvin. Ja majuri puhalsi ja toitotti, niin että hänen silmänsä olivat punaiset ja posket vähällä haljeta. Mutta hän ei kai sittenkään ollut niin taitava torvensoittaja kuin hän oli luullut, sillä hänen oli melkein mahdoton pysyä tahdissa.

Mutta äkkiä hän nousi pystyyn ja heitti torven uuninloukkoon, niin että se oli murskata von Wachenfeldtin arimman varpaan.

»Piru vieköön», huusi hän, »en minä viitsi turmella Porilaisten marssia. Soittakaa te vain, kun osaatte!»

Toiset häiriytyivät hiukan, mutta he aloittivat kolmannen kerran, ja silloin majuri rupesi laulamaan: _Pojat kansan urhokkaan._

Hän lauloi soiton säestyksellä voimakkaalla ja kauniilla bassollaan, joka täytti koko talon. Ja ihmisääni kuohui kuin voimakas virta ja riisti mukaansa rämeän klaverin, naukuvan klarinetin, viulun, jota lukkari vingutteli vanhan pelimannin tapaan, ja herra Tybergin ravistuneen huilun ja kolmikielisen kitaran ja vääpelin tunnetun triangelin ja luutnantin oikullisen satakielen.

He lämpenivät kaikki, sillä heidän mieltään kirveli yhä se muisto, että me olimme kadottaneet Suomen, ja nyt he mielestään marssivat yhdessä urhoollisten porilaisten kanssa anastamaan sitä takaisin ryssiltä.

Ja kun marssi oli loppunut, niin luutnantti antoi merkin vaimolleen, ja tämä soitti laulun: _Jalot varjot, arvon isät,_ oopperasta Kustaa Vaasa, joka oli majurin loistonumero.

Ja majuri lauloi sen voimakkaalla äänellä, ja muut soittokoneet miltei lauloivat mukana.

Mutta suoraselkäisessä sohvassa salin ikkunoiden välissä istuivat kaikki lapset, Daniel ja Johan ja Anna ja Selma ja Gerda. He istuivat ääneti kuin hiiret ja katselivat ja kuuntelivat vain.

Heidän oli kai pakkokin olla hiljaa, kun aikuiset leikittelivät ja huvittelivat aivan kuin he olisivat olleet lapsia.

Kun he kuulivat majurin laulavan _Jalot varjot, arvon isät,_ niin tuntui heistä kuin hän olisi laulanut itsestään ja kaikista noista muista, jotka soittivat salissa. Sillä pienokaisten mielestä he olivat ikäänkuin entisajan kummituksia, rikkaan ja loistavan ajan varjoja, ajan, josta he saattoivat nähdä vain tämän heikon kajastuksen.

UUSI MÅRBACKA.

Seitsemäntoista kissaa.