Part 11

Rykmentinkirjurin viimeisinä elinvuosina oli Mårbackassa karjatyttö nimeltä Britta Lambert. Hän oli pieni ja ruma, kasvoiltaan ruskea kuin nahka ja silmäpuoli. Hän oli katkera ja hapan ollessaan toisten parissa, mutta oli erinomainen karjapiika, joka rakasti karjaansa. Kun hän arveli lehmän poikivan jonakuna yönä, valmisti hän vuoteensa navettaan ja nukkui siellä. Joka päivä lämmitti hän panimossa vettä ja laahasi sitä saavillisittain navettaan, jotta lehmät saisivat lämmintä apetta, ja kun heinä alkoi loppua navetan ylisiltä huhtikuun paikkeilla, ja lehmät saivat pureksia rukiinolkiakin, niin hän oli valmis hiipimään talliin ja varastamaan heiniä hevosilta.

Navetta, jossa hän hallitsi, oli vanha ja niin pimeä, että tuskin näki kättään pitemmälle sisään tullessa. Käytävät olivat kapeat, lattiassa oli paljon kuoppia, lehmät seisoivat pienissä, ahtaissa parsissa eikä Britta Lambert ymmärtänyt pitää niitä kovinkaan puhtaina. Mutta navetassa vallitsi alituinen onni. Ei koskaan ollut puhettakaan siitä, että joku lehmä olisi haljennut liikasyömisestä tai saanut jonkun terävän esineen mahalaukkuunsa tai että poikiminen ei olisi onnistunut hyvin. Maitoa oli runsaasti ja samoin vasikoitakin, navetasta ei Mårbackan emännällä ollut koskaan huolta.

Eräs eläinlaji oli Britta Lambertille sittenkin rakkaampi kuin lehmät, nimittäin kissat. Näyttipä melkein siltä kuin hän olisi uskonut niiden voivan jollakin tavalla suojella häntä ja karjaa, ja pahinta, mitä saatettiin vaatia häntä tekemään, oli se, että hän hukuttaisi jonkun kissanpojan, jotta hänellä ei olisi huolehdittavanaan useampia kissoja kuin lehmiä. Kun astui navettaan, niin vihreitä kissansilmiä säihkyi joka puolelta pimeästä vastaan. Kissoja vilisi ihmisten jaloissa, ja toiset ottivat vauhtia ja hyppäsivät olkapäillekin, sillä siihen Britta Lambert oli ne totuttanut.

Kun luutnantti Lagerlöf otti Mårbackan ohjakset käsiinsä, niin navetassa ei ollut sen vähempää kuin seitsemäntoista kissaa. Kaikki ne olivat punajuovaisia, ei ainoatakaan valkoista eikä mustaa eikä harmaata ollut niiden joukossa, sillä Britta Lambert uskoi, että ainoastaan punajuovaiset tuottivat onnea.

Olihan luutnantti kylläkin eläinten ystävä, eikä hän tuntenut vastenmielisyyttä kissojakaan kohtaa, mutta hänestä oli sittenkin mieletöntä elättää ja majoittaa seitsemäntoista kappaletta navetassa. Nehän joivat niin paljon maitoa, että siitä olisi riittänyt kolmelle vasikalle, ja vaikka ne pitivätkin kovassa komennossa rotat ja myyrät, niin metsästivät ne myös niin kiivaasti pikkulintuja, että tuskin oli varpustakaan enää Mårbackassa.

Mutta ei ole niinkään hyvä hävittää kissoja, ja jotta ei Britta Lambert tai talon muu naisväki kävisi levottomaksi, ei luutnantti kertonut heille aikeistaan. Hän antoi vain vähäisen vihjauksen Pien-Bengtille, entiselle tallirengille, joka yhä asui talossa ja toimitteli milloin mitäkin.

Sen päivän jälkeen alkoivat navettakissat merkillisellä tavalla kadota. Ei äkillisesti, vaan aivan vähitellen. Britta Lambert oli huomaavinaan, että yksi toisensa jälkeen hänen rakkaimmista elukoistaan ei näyttäytynyt enää koskaan, mutta mahdotonta hänen oli väittää sitä varmasti, sillä kissat olivat aivan toistensa näköiset sekä värinsä että juoviensa puolesta. Hän koetti laskea niitä, kun ne tulivat maitoa juomaan, mutta ei sekään ollut helppoa. Osittain ne tunkeilivat toistensa kimppuun maitokaukalon ääressä, ja osittain oli pilkkosen pimeä navetassa.

Hän valitti huoliaan sekä vanhalle emännöitsijälle että nuorelle rouvalle. »Minä pelkään vain sitä, että jos punaiset kissat häviävät navetasta, niin onnikin katoaa sieltä», sanoi hän. »Ei sellaisesta isännyydestä ole mitään hyvää, joka osoittaa epäkiitollisuutta niille, jotka tähän asti ovat auttaneet meitä.»

Mutta sekä rouva Lagerlöf että emännöitsijä vakuuttivat, ettei heillä ollut pahoja aikeita hänen kissojensa suhteen. He luulivat, että hän hyvinkin pian saisi kaikki seitsemäntoista kissaansa jälleen.

Britta ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että kissat vähenivät vähenemistään. Hän epäili milloin yhtä, milloin toista, mutta ei kukaan tunnustanut olevansa syyllinen. Ainoa, josta hän ei voinut uskoa mitään niin pahaa, että hän tahtoisi vahingoittaa kissoja, oli luutnantti. Hän oli varma siitä, että vanha rouva oli opettanut hänelle parempaa.

»Tästä ei tule mitään hyvää, luutnantti», sanoi Britta luutnantille joka kerta, kun tämä tuli navettaan. »Kissat häviävät minulta, luutnantti ei usko, miten huolissani minä olen.»

»Minun mielestäni ne juoksevat jaloissani aivan kuin ennenkin», sanoi luutnantti.

»Hyvä jos niitä on edes kolmetoista vielä jäljellä,» sanoi karjapiika. »Niin, enpä tahtoisi olla sen vaatteissa, joka on syypää tähän. Ja pahinta on se, että se tuottaa onnettomuutta koko talolle.»

No niin, luutnantti Lagerlöf oli näihin aikoihin nuori, voimakas mies ja innokas maanviljelijä. Hänellä oli suuret suunnitelmat Mårbackan suhteen. Talo ei ollut kovinkaan suuri, mutta maaperä oli hyvä, sen hän tiesi, ja pellot olivat tasaisia ja kivettömiä ja kaikki yhdessä jaksossa. Ei ainakaan hänen syytänsä ollut, jollei hänen talostaan tullut Fryksdalin kaikkein parhaita taloja.

Rahoja hänellä oli käytettävänään, sillä hänen appensa, patruuna Wallroth Filipstadista, oli varakas mies. Hän oli hyvillään siitä, että vävy oli toimelias ja tarmokas, ja hän antoi hänelle kaiken sen tuen, jota hän tarvitsi.

Luutnantti ryhtyi siis järjestämään vuoroviljelystä taloonsa. Hän kaivautti sylensyvyisiä ojia ja kylvi apilasta ja timoteitä niittymaille, jotta ne eivät kasvaisi vain niittykukkasia. Hän osti puimakoneen, jotta ei tarvitsisi enää puida riihessä pitkin talvea. Hän hankki myöskin isokasvuista karjaa suurista herraskartanoista Näsistä eikä antanut lehmien käydä metsässä laitumella ja nähdä nälkää keväästä syksyyn saakka, vaan hankki laidunmaita aukeille maille.

Kaiken, mitä hän vain keksi parantaakseen taloa, hän pani toimeen. Hän neuvotteli monet ajat laakson länsipuolena asuvien talonpoikien kanssa haluten ostaa heiltä maata voidakseen siten pyöristää aluettaan. Hän rakennutti työmiehilleen ja järjesti heidän olonsa, jotta he saisivat kunnon asuntoja ja ulkohuoneita sekä maata, jotta voisivat pitää sekä lehmän että porsaan.

Eipä hän tehnytkään turhaan työtä. Muutamien vuosien kuluttua antoi talo takaisin kaiken sen, minkä hän oli siihen pannut. Lopulta hän ei tiennyt enää, missä säilyttäisi heiniänsä talvella. Kun hän viljeli herneitä, sai hän kaksikymmentä tynnyriä yhdestä, jonka oli kylvänyt, ja kun hän kylvi nauriita, antoi maa niin siunatun sadon, ettei hän ennättänyt omine väkineen korjata niitä, vaan sai lähettää sanan naapureille, jotta he tulisivat hevosineen ja kärryineen Mårbackaan ja korjaisivat kotiinsa niin paljon nauriita kuin ennättivät kerätä.

Mutta eräs asia oli hänelle suurena esteenä talon parannuspuuhissa. Se oli pieni Ämtan puro, joka virtaili kauniisti kiemurrellen ja polveillen laakson pohjassa, missä hänellä oli peltonsa. Tavallisesti se ei ollut metsäpuroa suurempi, mutta niin pian kuin satoi rankasti, kohosi se yli äyräittensä ja muutti hänen apilaniittynsä ja kaurapeltonsa kirkasvetisiksi pikkujärviksi.

Luutnantti ei rauhoittunut, ennenkuin pääsi käsiksi puroon. Ja sen osan joesta, joka kulki hänen alueensa läpi, hän kaivoi suoraksi ja syväksi uomaksi. Mutta siitä hänellä ei ollut paljon iloa. Talonpojat, jotka omistivat Mårbackan alapuolella olevat maat, antoivat joen kulkea entisessä kiemurtelevassa matalassa uomassaan, jossa vesi tuskin pääsi liikkumaan, ja niin pian kuin sattui kova sade, kohosi joki yli äyräittensä sekä sillä että luutnantin alueella.

Hän ei suorastaan voinut sietää tällaista asioiden menoa. Mitäpä kannatti viljellä maata, kun Ämtan milloin hyvänsä saattoi huuhdella pois hänen heinäsuovansa ja ruiskuhilaansa? Hänen oli mahdotonta saada maatilaansa hyvään kuntoon, ennenkuin sai joenkin valtaansa.

Hän puhui naapurien kanssa, eikä heillä näyttänyt olevan mitään joen ojittamista vastaan. Maanmittari kutsuttiin paikalle, hän valmisti kartan ja kustannusarvion, ja kun kaikki oli tehty ja asia hyvin valmistettu, kutsuttiin kaikki asianomaiset kokoukseen pitäjäntuvalle.

Paljon esteitä ja epäilyksiä oli täytynyt voittaa, ennenkuin asia oli saatu näin pitkälle, ja sinä aamuna, jolloin luutnantin oli määrä lähteä kokoukseen, oli hän varsin hyvällä tuulella, sillä nyt hän luuli pahimmat vaivat voittaneensa.

Mutta kun hän aikoi nousta kieseihin, huomasi hän, että yksi punaisista navettakissoista istui kiesien istuimella ja tuijotti häneen.

No, eihän se ollut niinkään merkillistä, sillä kaikki navettakissat olivat ihastuneet ajelemiseen. Britta Lambertilla oli tapana nostaa ne työntökärryihin ja ajeluttaa niitä siitä saakka kuin ne olivat aivan pieniä, ja siten punaiset kissat olivat yhtä ihastuneita ajeluun kuin pikkulapset ja hyppäsivät usein työkärryille. Mutta ei niillä sentään ollut tapana kiivetä herrasväen vaunuihin ja ajopeleihin.

»Vai niin, vai tahdot sinäkin tulla kokoukseen», sanoi luutnantti kissalle ja ajoi sen alas istuimelta. Se läksikin pois, mutta sitä ennen se loi luutnanttiin niin viekkaan ja ilkeämielisen katseen, että hänestä tuntui suorastaan pahalta.

Ennenkuin luutnantti pääsi maantielle, täytyi hänen ajaa kolmen veräjän läpi, ja tänä aamuna istui punajuovikas kissa jokaisella veräjäpylväällä. Ei siinäkään ollut mitään merkillistä, sillä kissat istuivat kernaasti veräjäpylväillä paistatellen kylkiään ja pitääkseen vaaria kaikesta, mikä tapahtui maassa niiden jalkojen juuressa. Mutta luutnantti ei mahtanut sille mitään, että kissat tänä päivänä näyttivät kovin omituisilta. Ne katselivat häntä ilkeämielisesti ja pilkallisesti, ikäänkuin olisivat paremmin kuin hän tienneet, miten matka oli onnistuva. Hän alkoi miltei luulla, että Britta Lambert oli oikeassa väittäessään, että kissat olivat pikkupeikkoja ja tonttuja, jotka olivat ottaneet kissan hahmon.

Matkalle lähtiessä ei ole hyvä enne, jos kohtaa kovin monta kissaa, mutta luutnantti sylkäisi kolme kertaa joka kissan kohdalla, niinkuin hänen äitinsä oli opettanut häntä, eikä hän sitten ajatellut niitä sen enempää matkan varrella. Hän kävi ajatuksissaan läpi koko ojitussuunnitelman ja valmistautui esittämään kysymystä, jotta se tuntuisi selvältä ja vakuuttavalta.

Mutta vaistomaisesti hän tuli ajatelleeksi kissoja astuessaan pitäjäntupaan. Sillä sieltä huokui häntä vastaan varovainen ja huolestunut ilma. Kaikki talonpojat istuivat siellä liikkumattomin, ikäänkuin suljetuin kasvonilmein.

Hän alkoi epäillä, että he olivat tulleet katumapäälle, ja niin olikin. Kaikki hänen ehdotuksensa hyljättiin.

»Kyllä me ymmärrämme, että tuosta ojituksesta olisi Mårbackalle hyötyä», sanoivat he, »mutta meille se on samantekevää.»

Muuta vastausta hänen oli mahdoton saada heistä lähtemään.

Palatessaan kotiin kokouksesta oli hän varsin masentuneella mielellä. Nyt tämä asia oli pitkiksi ajoiksi ratkaistu. Joki sai edelleen tehdä tuhotöitään. Jos vieraan karja pääsi hänen pellolleen, niin oli hänellä oikeus ajaa se pois, mutta joki sai rauhassa tehdä hävitystyötään.

Istuessaan siinä ja miettiessään hukkaanmennyttä toivettaan, nousi hän äkisti ja läksi renkitupaan Pien-Bengtin luo.

»Tuota jokijuttua ei hyväksytty, Bengt», sanoi hän.

»Sepä oli ikävää, herra luutnantti», sanoi ukko. »Rykmentinkirjuri sanoi aina, että talo kohoaisi kaksinkertaiseen arvoonsa, jos vain joesta päästäisiin eroon.»

»Kuules, Bengt», sanoi luutnantti kuiskaten, »navetassa ei taida olla kovinkaan monta kissaa enää jäljellä. Ehkä on parasta antaa Brittan pitää loput.»

»Aivan kuten luutnantti haluaa», sanoi Pien-Bengt.

Luutnantti puhui edelleen kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että renkituvan vanhat seinät olisivat kuulleet, mitä hän sanoi.

»Minne sinä tavallisesti ne hukutat, Bengt?»

»Minä vein ne jokirantaan», sanoi Pien-Bengt. »Pelkäsin, että ne voisivat nousta pinnalle ja joku nähdä ne, jos hukuttaisin ne ankkalammikkoon.»

»Vai niin, vai jokeen», sanoi luutnantti. »Sitähän minä juuri epäilinkin». Hän tuumi hyvän aikaa. »Tässä maailmassa on paljon konstikasta», sanoi hän.

»Niin, se ainakin on varmaa, luutnantti», sanoi ukko.

Niin kauan kuin luutnantti eli, sai hän sietää joen mellastusta hänen kauniilla niityillään. Vuoden toisensa jälkeen hän näki sen kohoavan äyräittensä yli ja leviävän pieninä järvinä Mårbackasta alkaen yli koko laakson.

Ja joka kerta kun hän näki tämän näyn, kertoi hän punaisista kissoista, jotka olivat istuneet veräjäpylväillä, kun hänen oli määrä lähteä kokoukseen. Saattoivatko ne tietää, että hänen kävisi huonosti sinä aamuna? Ja onko totta, että se, joka hätyyttää kissoja, saa rangaistuksen? Sitä hänen täytyi usein tuumia, niin vanhaksi kuin hän tulikin.

Uusi navetta.

Ei siinä kyllin, että luutnantti Lagerlöf tahtoi saada Mårbackasta viljavan ja hyvinhoidetun talon. Hän tahtoi myöskin, että talo olisi kaunis ja komea suurine puutarhaistutuksineen asuinrakennuksen joka puolella.

Mutta pihan toisella puolella, vastapäätä päärakennusta, oli tuo vanha, ruma navetta sisäänpainuneine olkikattoineen ja pienine ikkunaluukkuineen ja harmaine hirsiseinineen. Tosin navetan seinävierustalla seisoi rivi satavuotisia vaahteroita keltaisine, naavaisine runkoineen ja tuuheine lehdistöineen, niin ettei talo ehkä sittenkään näyttänyt kovin rumalta, mutta luutnantti arveli, ettei hän voinut saada Mårbackaa herraskartanomaiseksi, jollei navettaa siirretty pois.

Ensi vuosina, jolloin hän asui Mårbackassa, oli hänellä maanviljelyksestä yllin kyllin työtä, mutta Strömstadin matkan ja vanhan rouva Lagerlöfin kuoleman jälkeen hän ryhtyi rakentamaan uutta navettaa, sillä sellainenhan piti olla, ennenkuin vanha voitiin repiä.

Jotta uusi navetta näkyisi niin vähän kuin suinkin suuren rakennuksen ikkunoihin, päätti hän rakennuttaa sen tasaiselle pellolle heti hiekkaharjun alapuolelle, missä kaikki muut Mårbackan rakennukset sijaitsivat. Koko talon naisväki alkoi voivottaa, niin pian kuin he kuulivat tästä ehdotuksesta. Ajatelkaahan, miten pitkä matka olisi navettaan lehmien luo ja miten vaivalloista karjapiian ja apulaistytön kantaa maito kolmasti päivässä jyrkkää rinnettä ylös maitokamariin! Mutta siitä ei luutnantti tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän aikoi siirtää kaikki ulkohuonerakennukset ja siis maitokamarinkin alas pellolle, ja kun kaikki oli koossa yhdessä paikassa, niin koituisi siitä suuri helpotus sekä väelle että elukoille.

Ja vaikka navetta sijoitettiin noin syrjäiseen paikkaan, niin piti siitä tulla koko piirikunnan komein navetta. Se oli rakennettava ristinmuotoiseksi, muurattava tilleistä aina kattolistaan saakka, ja tehtävä niin suureksi, että siinä olisi tilaa vähintäin viidellekymmenelle lehmälle. Puuttui vain holvikatto, jotta se olisi näyttänyt kirkolta.

Luutnantti keskusteli appensa kanssa rakennuspuuhistaan, ja patruuna Wallroth oli katsellut kyllikseen vanhaa navettaa ymmärtääksensä, että sen tilalle tarvittiin toinen. Hän antoi siis vävylleen varsin suuren summan rahaa rakentamista varten. Sitten luutnantti ryhtyi valmistushommiin. Parina talvena hän louhitutti Åsbergissä kiviä, joita oli käytettävä perustusta varten. Parina kesänä hänellä oli ankkalammen rannalla käynnissä savimylly, missä tiilintekijät valmistivat tiilejä, jotka sitten saivat kuivua auringossa, kunnes ne olivat sekä lujia että kovia. Parina syksynä hän lähetti väkensä itse kotimetsään hakkaamaan hirsiä, jotta saisi kunnollisia poikkiparruja ja katonkannattimia.

Lopulta hän oli päässyt niin pitkälle, että saattoi ruveta paaluttamaan paikkaa ja kaivamaan perustusta. Se oli suuri hetki hänelle, kun rakennusmiehet työnsivät lapionsa multaan kuoriakseen ylimmän maakerroksen.

Kaivaus ja perustuksen laskeminen aloitettiin itäpuolelta, joka oli lähinnä taloa. Siellä kaikki kävi hyvin. Maa oli lujaa, ja peruskivet pysyivät paikallaan, minne ne laskettiin.

Mutta kun itäisen pitkänsivun ja läntisen päädyn perustus oli laskettu, niin alettiin kaivaa perustusta myöskin läntistä pitkääsivua varten, joka oli pellolle päin. Ja nyt tuli suuri pettymys. Niin pian kuin ylin maakerros oli poistettu, tuli eteen pehmeää ja vetelää tinasavea. Sellaisella pohjalla eivät kivet pysyneet, vaan vajosivat maan sisään ja katosivat.

Olihan suuri virhe, ettei luutnantti ollut antanut tutkia maaperää tältä puolen, ennenkuin ryhtyi rakentamaan, mutta nyt, kun perustus jo oli laskettu toiselle puolelle, arveli hän että hänen täytyi jatkaa rakennusta kerran määrätyllä paikalla. Vanha perustuksen laskija neuvoi tosin häntä siirtämään rakennuksen ylemmäksi mäkirinteeseen, sillä tinasavea oli vaikea saada pysymään aisoissa, mutta hän ei ottanut neuvoa kuuleviin korviinsa. Piti toki voida laskea perustus tinasaveenkin. Tottakai silläkin oli pohja, ja kiviä riitti täytteeksi yllin kyllin. Hehän voivat käyttää siihen vaikka koko Åsbergin.

Hän vedätti saveen toisen kivikuorman toisensa jälkeen, ja siten hän sai laitetuksi leveän kivipaaden, joka seisoi lujasti paikallaan ja kelpasi kai perustukseksi. Mutta sitten seurasi muutamia kovia sadepäiviä, eikä aikaakaan, niin kivipaateen ilmeni halkeamia. Seuraavana aamuna oli se alkanut vajota, ja muutaman tunnin kuluttua se oli kokonaan kadonnut.

Nyt sekä perustuksenlaskijat että muut ihmiset neuvoivat luutnanttia siirtämään navetan toiseen paikkaan, mutta hän ei tahtonut antaa myöten. Paljon työtä oli tuhlattu tähän paikkaan, ja kaikki oli tehtävä uudestaan, jos rakennus siirrettäisiin. Ja sitä paitsi hän halusi saada navetan juuri siihen kohtaan, jonka oli määrännyt sille. Hän ei voinut keksiä mitään muuta paikkaa, missä se olisi ollut yhtä hyvässä piilossa ja samalla kuitenkin lähellä.

Mutta niinpä hän sai kaiken kesää jatkaa täyttämistyötä, ja kun syksy saapui, niin ei ollut sittenkään varmaa, tokko perustus kestäisi, vaan päätettiin alkaa itse muuraustyö vasta seuraavana vuonna, jotta nähtäisiin kestäisikö tinasavi kevättä ja roudan sulamista.

Niin pian kuin lumi oli sulanut maasta seuraavana keväänä, läksi luutnantti Lagerlöf rakennuspaikalle tarkastamaan muuriaan. Toistaiseksi se oli vielä luja eikä halkeamia näkynyt missään, mutta eihän oikea kevätmurros ollutkaan vielä alkanut.

Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän meni rakennuspaikalle. Yhä vielä muuri oli pystyssä. Vihdoin näytti routa lähteneen maasta. Perustus seisoi yhä paikallaan, ja hän uskalsi lähettää muurarille ja hänen sälleilleen sanan, että he voivat aloittaa työnsä.

He saapuivat taloon ja rupesivat muuraamaan seiniä itäisellä ja pohjoisella puolella, jotta tuo epävarma pohja lännen puolella saisi kylliksi aikaa asettuaksensa.

Juhannuksen aikana he rupesivat muuraamaan vaarallista puolta, ja kaikki näytti käyvän hyvin. Heinäkuun keskivaiheilla he lähestyivät jo muurinharjaa, sillä muurarithan ovat nopeita työntekijöitä, mutta silloin ilmestyi joitakin halkeamia muuriin. Ja äkkiä koko rakennus alkoi horjua. Kaikessa kiireessä täytyi repiä muutamia muurikerroksia, kunnes vajoaminen pysähtyi.

Nyt luutnantti Lagerlöfin hanke näytti todellakin huolestuttavalta. Hän ei tiennyt mitä tehdä.

Siihen aikaan, jolloin muuraus oli keskeytettävä, oli se summakin kulunut loppuun, jonka hän oli saanut apeltaan navetan rakentamista varten. Mutta olihan patruuna Wallroth sekä antelias että järkevä mies. Jos luutnantti pari päivää aikaisemmin olisi kirjoittanut hänelle ja selittänyt, miksikä rakennus oli tullut kalliimmaksi kuin mitä edeltäkäsin oli laskettu ja pyytänyt apua voidakseen saada sen valmiiksi, niin varmaankaan hän ei olisi kieltäytynyt auttamasta häntä. Mutta nyt, kun rakennus jälleen oli luhistunut, ei luutnantti tahtonut sitä tehdä. Olisihan hänen täytynyt myöntää, ettei rakennuksessa ollut vielä kattoa eikä lattiaa, eivätkä edes seinätkään olleet valmiit, vaan että hänen täytyi teettää uusi perustus.

Appi olisi varmaankin arvellut, että hän oli huonosti hoitanut asiansa. Hän kadottaisi kaiken luottamuksensa häneen.

Luutnantti olisi mieluimmin heittänyt sikseen koko rakennusyrityksensä. Mutta sekin oli ikävää. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat menneet myttyyn. Vanha navetta oli sitä paitsi kerrassaan käyttökelvoton rähjä.

Hänenhän olisi pitänyt jo paljoa ennemmin siirtää uutisrakennus toiseen paikkaan, mutta miten se kävi päinsä, kun muuraustyö oli jo puoleksi valmis? Kysymyksenalaista oli, mikä olisi kalliimpaa: aloittaa työ uudestaan toisella paikalla vai jatkaa entisellä.

Itäisessä Ämtervikissä on pieni tehdas, Gårdsjö, joka sijaitsee vain puolen tunnin päässä Mårbackasta. Siellä asui niihin aikoihin rouva Lagerlöfin veli, tehtaanpatruuna Karl Wallroth, viisas ja varovainen mies, johon luutnantti luotti enemmän kuin keneenkään muuhun koko maailmassa. Hänen luokseen hän läksi valittamaan hätäänsä ja pyytämään neuvoa.

Patruuna Wallroth neuvoi häntä heittämään koko hankkeen mielestään. »Ei ole viisasta pyytää isältä lisää rahaa tätä rakennusta varten», sanoi hän. »Hänhän auttaa kernaasti, mutta hän tahtoo, että rahat tulevat hyvin käytetyiksi. Ei olisi myöskään viisasta ottaa lainaa, jotta saisit navettasi valmiiksi. Kuka tietää, miten monta kertaa saat vielä muurata talon. Se voi tehdä sinut aivan rutiköyhäksi.»

Tämän jälkeen luutnantti istui kaiken iltaa Gårdsjössä keskustellen lankonsa ja kälynsä kanssa. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän saisi lähteä kotiin illallista syömättä. Hän koetti olla aivan huoleton ja huvittaa toisia lystikkäillä puheillaan, mutta hän oli masennuksissa sydänjuuriaan myöten. Hän tiesi langon olevan oikeassa, eikä hän ollut pahoillaan hänelle, mutta hänen itsetuntonsa kärsi siitä, ettei hän voinut saada valmiiksi alullepanemaansa ulkorakennusta.

Kotimatkalla heräsi hänen mielessään synkkiä ja omituisia ajatuksia. Hän mietti, oliko hän ehkä niitä ihmisiä, joille epäonnistui kaikki, mihin he ryhtyvät.

Aikoinaan hän oli mielestään ollut oikea onnenpoika. Siihen aikaan näet, jolloin hän oli saavuttanut vaimonsa rakkauden ja saanut haltuunsa Mårbackan, mutta sen jälkeen huono onni oli usein seurannut häntä.

Hän oli pyytänyt eronsa sotapalveluksesta vain siksi, että hänen päällikkönsä oli nuhdellut häntä kunniatervehdyksen laiminlyömisestä. Se oli ollut ajattelematonta, mutta sitä hän ei huolinut enää surra. Sen sijaan häntä harmitti se seikka, ettei hän isänsä jälkeen ollut saanut rykmentinkirjurin tointa. Virka oli sen sijaan jaettu neljän kutsuntakirjurin kesken. Yhden näistä viroista hän oli saanut, mutta sekä työ että palkka oli hyvin vähäinen.

Ja sitten tuo Ämtan syventämisyritys. Sekin oli epäonnistunut häneltä.

Puolitiessä Mårbackan ja Gårdsjön välillä oli terveyslähde, vanha kylpylä, jota hän oli yrittänyt uudistaa. Hän oli rakennuttanut sinne uuden kylpylän, ottanut kylvettäjiä palvelukseensa ja toivonut, että sairaita saapuisi joukottain, mutta sekin toive oli pettänyt. Jokunen sairas tosin tuli sinne. Mutta töin tuskin kannatti pitää kylpylää avoinna.

Ja nyt loppujen lopuksi oli hänen suuri rakennushankkeensakin epäonnistunut. Hänessä oli varmaankin jokin vika. Hän ei suinkaan ollut yhtä kelvollinen kuin muut. Parasta, että hän pysytteli alallaan, jätti kaikki aikeensa, istui vain keinutuolissa ja luki sanomalehtiä ja antoi kaiken käydä totuttua uraansa.

Kun hän vihdoinkin saapui kotiin, istui hänen vaimonsa portailla kuistin edustalla ja odotti häntä.

Rouva Lagerlöf muistutti Gårdsjön veljeään.

Hänellä oli yhtä viisaat kasvot, yhtä selvä pää, yhtä vakava olento, yhtä suuri rakkaus työhön, yhtä suuri välinpitämättömyys huvituksia ja yhtä suuri vastenmielisyys kaikkea epävarmaa ja seikkailevaa kohtaan.

Luutnantti piti hänestä ja kunnioitti häntä yhtä paljon kuin lankoaankin. Mutta tänä iltana olisi hänelle ollut mieluisempaa, jollei vaimo olisi ollut valveilla ja odottanut häntä. Hänhän vastusti tätä asiaa samoinkuin velikin.

»Mitä Kalle sanoi?» kysyi rouva Lagerlöf, kun he menivät makuuhuoneeseen.

»Hän arveli, että jättäisin koko homman sikseen, hän, samoinkuin sinä ja kaikki muutkin», sanoi luutnantti.