Part 12

Rouva Lagerlöf ei vastannut mitään. Hän oli käynyt istumaan tavalliselle paikalleen ompelupöydän ääreen ja katseli ulos valoisaan kesäyöhön aikomattakaan ruveta riisuutumaan.

Luutnantti oli jo heittänyt takkinsa pois.

»Etkö pane maata?» kysyi hän. Ja hänen hermostuneesta äänensävystään saattoi huomata, miten alakuloinen ja ärtynyt hän oli.

»Minä arvelen», sanoi vaimo katsellen ulos ikkunasta ja puhuen hiljaa ja soinnuttomasti, »että sinun pitää rakentaa se valmiiksi.»

»Mitä sinä sanot?» kysyi luutnantti kärsimättömästi. Hän oli kylläkin kuullut, mitä vaimo sanoi, mutta hän ei voinut ajatella muuta, kuin että oli käsittänyt hänet väärin.

»Minä arvelen», sanoi vaimo uudestaan, »että sinun pitää rakentaa se valmiiksi.»

»Navetastako sinä puhut?» sanoi luutnantti astuen vaimonsa luo. Hänen sanansa olivat herättäneet toivonkipinän luutnantin sielussa, mutta hän ei tiennyt varmaan, ymmärsikö häntä oikein.

Mutta rouva Lagerlöf oli istunut ja tuuminut tätä asiaa kaiken iltaa. Hän oli ajatellut mielessään, miten ikävää olisi, jollei tämäkään yritys onnistuisi hänen mieheltään. Se ei ollut hänelle hyväksi. Ehkäpä oli viisaampaa jättää rakennushanke sikseen, mutta se oli koskeva mieheen liian kipeästi. Sitä ei hänen veljensä eikä isänsä voineet ymmärtää, mutta hän, joka oli hänen vaimonsa, käsitti sen täydellisesti.

Rouva Lagerlöf pystyi lukemaan niiden ihmisten ajatuksia, jotka olivat hänelle rakkaita, yhtä helposti kuin kirjaa, mutta omien ajatustensa ilmilausuminen, silloin kun hän oli liikutettu, oli hänestä yhtä mahdotonta kuin heprean lukeminen.

»Minä en ole samaa mieltä kuin Kalle», sanoi hän ja vaikeni jälleen.

»Mutta mitä sinä oikeastaan haluat, mistä sinä puhut?» sanoi luutnantti miltei vavisten kärsimättömyydestä. Hän ei voinut uskoa, että hänen vaimonsa oli muuttanut mieltään ja piti hänen puoltaan.

Kun vaimo nyt huomasi, miten kiihtynyt luutnantti oli, teki hän parastaan, jotta tämä ymmärtäisi häntä.

»Minä en ole samaa mieltä kuin Kalle», sanoi hän. »Minun mielipiteeni on se, että sinun pitää rakentaa navetta valmiiksi ja siihen paikkaan, minne sen haluat. Ja minä arvelen, että meidän pitää ottaa kiinnitys taloon ja hankkia laina, jotta voimme suoriutua asiasta tarvitsematta pyytää isältä lisää rahaa.»

Nyt luutnantti vihdoinkin ymmärsi. Ja hänen sielunsa kävi valoisaksi. Kas, jos vaimo oli yhtä mieltä hänen kanssaan, niin kaikki vaikeudet olivat voitetut. Nyt perustus oli luja, ja muurit kohosivat.

»Jumala siunatkoon sinua tästä, Louise!» sanoi hän.

Tämän ratkaisun jälkeen näytti siltä kuin he olisivat liittyneet toisiinsa entistä suuremmalla hellyydellä. Ja kaikissa asioissa, jotka koskivat navetan rakentamista, kysyttiin tämän jälkeen vaimon mieltä.

Ja kun uuden navetan ovet vihdoin avattiin, kun lehmät yksi kerrallaan talutettiin juhlallisesti sinne ja kytkettiin kytkyeihinsä, kun kanat ja hanhet ja kalkkunat ja ankat vietiin karsinoihinsa ja vasikat aitauksensa, kun valo virtasi sisään suurista ikkunoista ja he itse saattoivat kävellä puhtailla ja hienoilla käytävillä, niin silloin he tunsivat, että hyvä työ oli suoritettu, ja he iloitsivat molemmat että heillä kummallakin oli osansa siinä.

Puutarha.

Mamselli Lovisa Lagerlöf rakasti ja ihaili veljeään, luutnanttia, muusta ei ole kysymyskään, mutta hän ei voinut käsittää, miksikä luutnantti tahtoi panna toimeen niin paljon muutoksia ja uudistuksia. Hänen mielestään Mårbacka olisi saanut olla sellaisena kuin se oli ollut hänen isänsä ja äitinsä aikana.

Kaikkein enimmin häntä harmitti se, että luutnantti tahtoi laajentaa puutarhaa asuinrakennuksen joka puolelle.

Mamselli Lovisa oli ollut kovin huolissaan, kun luutnantti aikoi syventää Ämtan jokea, ja hän oli hyvillään, kun se yritys ei onnistunut. Olihan niin kaunista, kun joki kohosi yli äyräittensä ja muodosti kiiltäviä lampareita niityille.

Ja hän valitti kovin, kun veli poisti vanhat kukkaniityt. Miten kauniilta näyttikään, kun toinen niitty oli valkoisenaan päivänkakkaroista ja toinen sinipunertavana orvokeista ja kolmas keltaisena voikukista.

Ja mikä onnettomuus, kun lehmiä ei laskettu metsään laitumelle. Sillä tiesiväthän kaikki ihmiset sen, ettei niin paksua kermaa ja keltaista voita, kuin lehmien ollessa metsässä, voitu koskaan saada, jos niiden oli pakko käydä niityillä laitumella.

Hänen isänsä aikana ja varmastikin monta sataa vuotta aikaisemmin oli ollut tapana hakata nuorta metsää ja jättää se maahan ja polttaa se, niin pian kuin puut olivat kylliksi kuivia. Sitten oli ensimmäisenä vuonna kylvetty ruista tuhkaan, ja sen jälkeen oli kasvanut summattomasti mansikoita ja vattuja tuollaiseen kaskeen.

Ja mamselli Lovisa pani tietenkin pahakseen, kun hän huomasi, ettei veli kaatanut enää kaskea. »Usko minua!» sanoi hän luutnantille. »Pian kaikki metsämarjat häviävät. Missä ne voisivat kasvaa, kun ei enää ole kaskimaita? Ajattelehan, jos kaikki seuraisivat sinun esimerkkiäsi!» lisäsi hän. »Sittenhän me emme koskaan enää saisi istua kesäiltaisin ja ihailla kauniita tulia metsänrinteillä.»

Eikä hän myöskään ollut tyytyväinen uuteen navettaan. Eihän hän suuriakaan ymmärtänyt, sanoi hän, mutta sen hän oli kuullut, ettei kivinavetta koskaan voinut olla kodikas. Ja sitä paitsi hän pelkäsi, että veli rakentaisi yli varojensa.

Mutta kun luutnantti oli saanut uuden navettansa valmiiksi ja vanha oli hävitetty ja hän alkoi puhua uudesta puutarhasta, jonka hän nyt aikoi perustaa, niin mamselli Lovisa joutui aivan pois suunniltaan.

»Toivottavasti tiedät, mitä teet», sanoi mamselli Lovisa. »Suuri puutarha vaatii paljon hoitoa, niin että sinun on pakko ottaa puutarhuri palvelukseesi. Minun mielestäni ainakin on parempi olla ilman puutarhaa, jollei voi pitää sitä puhtaana rikkaruohoista ja hoitaa sitä hyvin.»

Luutnantti antoi hänen varoitustensa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kun syksy tuli, hävitti hän kaikkein ensiksi kaikki valkoiset aidat, jotka olivat jäljellä pastori Wennervikin ajoilta, sekä keittiöpuutarhan ja ruusutarhan että pihamaan ja takapihan ympäriltä.

»Nyt kaikki kodikkuus on täältä kadonnut», sanoi mamselli Lovisa. »Ajatelkaahan, miten turvalliselta tuntui, kun pääsi kaikkien näiden valkoisten aitojen sisäpuolelle! Ja ajatelkaahan, miten hauskaa lasten oli juosta avaamaan veräjiä, kun vieraita tuli!»

»Hauskuus ei ollut kovinkaan suuri sille, jonka oli pakko pitää kaikki nuo veräjät ja aidat kunnossa», sanoi luutnantti Lagerlöf.

Hän jatkoi samaan tapaan kuin oli alkanutkin. Kun aidat olivat poissa, antoi hän kyntää sekä vanhan keittiöpuutarhan että pienen ruusutarhan ja vanhan poljetun pihamaan ja sen paikan, missä vanha navetta oli seisonut, ja vasikkahaan, joka sijaitsi kauempana etelän puolella, jotta koko maa olisi avoinna ja käytettävänä, kun puutarhasuunnitelmat seuraavana keväänä oli pantava alulle.

»Aiotko todellakin siirtää keittiöpuutarhan?» sanoi mamselli Lovisa. »Enhän minä ymmärrä yhtään mitään, mutta olen kuullut sanottavan, että niin kauan kuin omenapuut saavat kasvaa keskellä ryytipenkkejä, niin on niistä hyötyä, mutta jos kylvetään nurmea puiden ympärille, niin ei hedelmistä ole enää paljonkaan iloa.»

»Mutta rakas Lovisa», sanoi luutnantti, »minä luulin, että olisit iloinen saadessasi kunnon puutarhan.»

»Iloinenko?» sanoi mamselli Lovisa. »Olisinko minä iloinen, kun sinä hävität kaiken vanhan? Pian ei tunne olevansa enää kotonaan täällä Mårbackassa.»

Luutnantin mielestä sisar oli kovin vastahakoinen tällä kertaa, ja se ihmetytti häntä sitä enemmän, koska hän oli pitänyt kukista ja hoiti talon kaikkia ruukkukasveja. Mutta luutnantti ei tahtonut sanoa hänelle pahaa sanaa näihin aikoihin, sillä hänen kihlauksensa oli juuri äskettäin purkautunut eikä hän ollut vielä voinut voittaa suruaan. Kaiket päivät hänellä oli tapana kulkea edestakaisin kyökkikamarin lattialla, ja luutnantti kuuli hänen levottomat askeleensa saliin saakka, missä hän istui lukemassa. Hän käsitti, että mamselli Lovisa pani asian kovin pahaksensa sen vuoksi, ettei hän ollut oikein tavallisessa mielentilassaan. Ja luutnantin mielestä oli suorastaan hyvä merkki, että mamselli Lovisan huomio kiintyi johonkin muuhunkin kuin vain omaan suruun. Parempi, että hän paheksi hänen puutarhasuunnitelmiaan, kuin että hän yhä edelleen tuumisi mielessään, oliko hän purkanut kihlauksensa liian varhain vai oliko sulhanen kyllästynyt häneen siksi, että hän oli solminut puolukanvarsia Kaisa Nilsintyttären morsiuskruunuun.

Siihen aikaan oli Fryksdalissa vanha puutarhuri, joka miehuutensa päivinä oli hoitanut monen suuren kartanon puutarhoja. Nyt vanhoilla päivillään hän ei oikeastaan enää käynyt toisten työssä, mutta häntä pidettiin oikeana puutarhataidon oraakkelina, ja niin pian kuin oli kysymys uuden puutarhan perustamisesta, turvauduttiin hänen apuunsa.

Luutnantti oli pyytänyt hänet Mårbackaan, ja keväällä, niin pian kuin routa oli sulanut maasta, ilmestyi ukko sinne suunnitelmineen ja piirustuksineen. Hän sai paljon työmiehiä käskettäväkseen. Suuri joukko pensaita ja puita, jotka oli tilattu Göteborgin puutarhayhdistykseltä, oli jo saapunut, ja tärkeä työ pantiin alulle.

Kun maa ensin oli tasoitettu, kulkivat puutarhuri ja luutnantti kaiken päivää ympäri pistellen keppejä maahan ja viitoittaen hiekkakäytäviä ja nurmikenttiä.

Puutarhuri selitti luutnantille, ettei ollut enää tapana seurata ankaraa ranskalaista tyyliä, vaan kaikkien käytävien piti nyt kiemurrella ja kaikkien kukkapenkkien ja nurmikenttien olla pyöristetyt sekä muodoiltaan sulavat ja miellyttävät. Tyyliä, jota hän nyt Mårbackassa käytti, hän nimitti englantilaiseksi. Mutta luutnantti epäili, että tyyli oli ukon oma eikä mitään ulkolaista alkuperää.

Keskelle pihaa he laittoivat suuren, pyöreän nurmikentän, ja sen toiselle puolelle istutettiin suuri munan muotoinen ja toiselle runsaudensarven muotoinen pensaikko. Aivan pyörön keskelle istutettiin riippusaarni, ja verannan puoleiselle reunalle merkittiin tähden muotoinen kukkapenger ja sen ympärille ikäänkuin vahdiksi neljä ruusupensasta pienien pyöröjen keskelle.

Vanhalle hiekkakentälle keittiön ikkunoiden eteen viitoitettiin suuri kolmio, ja siihen istutettiin ruusupensaita, jotka otettiin vanhasta ruusutarhasta. Niin, ruusuja ei koskaan voinut olla liiaksi. Asuinrakennuksen etuseinää pitkin istutettiin matala aitaus kimppuruusuja, ja kaksi valkeaa orjantappurapensasta asetettiin kunniapaikoille, toinen makuukamarin, toinen vierashuoneen ikkunan alle.

Luutnantti oli niin innostunut tähän työhön, että hän seurasi puutarhurin mukana koko päivän, ja rouva Lagerlöfkin pujahti vähän väliä ompelupöytänsä äärestä ulos katselemaan työtä. Mutta mamselli Lovisa ei liikahtanut huoneestaan. Tämä iloinen kevättyö vain lisäsi hänen alakuloisuuttaan. Hän olisi kernaimmin tahtonut säilyttää entisellään vanhan poljetun pihamaan ja ainoan lumimarjapensaan, joka kasvoi perunakellarin edessä. Kaikki nämät uudet laitteet olivat turhia.

Tiesihän hän, ettei kukaan välittänyt siitä, mitä hän sanoi ja ajatteli, mutta toimeenhan oli ennenkin tultu Mårbackassa. Nämät uudet laitteet vaativat vain suuria kustannuksia ja paljon vaivaa.

Mutta työ jatkui hänestä huolimatta. Tallin seinämälle puutarhuri istutti sireeniaitauksen, päädyn kohdalle angervopensaikon ja asuinrakennuksen länsi-, pohjois- ja itäpuolelle taaskin sireenejä. Sitten luutnantti ja puutarhuri kävivät käsiksi Wennervikin vanhaan puutarhaan. Hyvät omenapuut saivat jäädä paikoilleen, mutta niiden väliin viitoitettiin ukon englantilaiseen tyyliin kiemurtelevia hiekkakäytäviä ja monenmuotoisia nurmikkoja. Ja suurella taidolla koristettiin jokaista nurmikkoa pyöreinä tai pitkulaisilla tai kolmikulmaisilla kukkapengermillä, joihin istutetun monivuotisia kukkia. Tuolla oli sinipunertavien kurjenmiekkojen reunuksena keltaisia kevätesikkoja, kullanpunaiset keisarikruunut saivat reunustuksekseen tummansinisiä iisoppeja, ja punaisten ketoneilikkojen ympärillä kiersi vaaleanpunainen bellis-kiehkura.

Kukkapenkereet sijoitettiin tietenkin asuinrakennuksen ympärille. Kauemmas puutarhaan, sekä pohjois- että eteläpuolelle, tehtiin tilaa karviais- ja viinimarjapensaille, puutarhamansikkamaille, luumupuille, päärynöille ja lukemattomille kirsikkapuille. Mutta kauaksi etelän puolelle, kaikkein perimmäksi ja kokonaan piiloon sijoitettiin keittiöpuutarha.

Karumpana pohjoisen puolella taas oli pieni metsikkö, jossa oli keskellä kapeita, ahtaassa kasvaneita koivuja ja reunoilla tuomia ja pihlajia. Senkin puutarhuri otti mukaan suunnitelmaansa saadakseen edes pienen puiston. Hän raivasi metsikköön joukon kapeita, taidokkaasti kiemurtelevia sorakäytäviä, ja kolmesta paikasta hän hakkasi pois kaikki puut saadakseen tilaa penkeille ja pöydille. Ensimmäinen aukea oli pitkulainen ja siinä oli sohvia joka puolella. Siellä rouvan piti ottaa vastaan vieraitaan, ja siksi sen nimenä piti olla teehuone. Toinen oli neliskulmainen, ja siinä oli neljä sohvaa pyöreän pöydän ympärillä. Se oli tarkoitettu isäntää ja hänen vieraitaan varten, ja sitä ukko leikillisesti nimitti totihuoneeksi. Kolmas oli huonosti varustettu, siinä oli yksi ainoa kapea penkki. Se oli lasten oma ja sen nimenä piti olla lastenhuone.

Mutta mamselli Lovisa ei ottanut millään tavalla osaa näihin suunnitteluihin, niin, voisipa miltei sanoa, että hän vihasi ja halveksi koko hommaa. Hän ei ollut vielä jalallaankaan astunut uuteen puutarhaan.

Varsin pian alkoi nurmikoilla näkyä vaaleanvihreitä oraita, vastaistutetut pensaat puhkesivat hiirenkorvalle, monivuotiset kasvit pistivät päänsä esiin kukkapengerten mullasta, tammiin ja kastanjapuihin ja pyramidipoppeleihin, joita oli istutettu vanhan navetan paikalle, puhkesi lehtiumppuja ja ne näyttivät olevansa elossa.

Mutta kesken innokasta työtä sattui odottamaton vaikeus. Vanhan puutarhurin oli pakko matkustaa kotiinsa pariksi päiväksi hoitaakseen omaa puutarhaansa. Eikähän se olisi merkinnyt mitään, jollei hän olisi pannut taimilavaa kuntoon voidakseen kasvattaa hiukan astereita ja leukoijeja pihamaan kukkapengertä varten.

»Kuka hoitaa lavaa, kun minä olen poissa?» kysyi ukko. »Tietäähän luutnantti, että lavaa on alituisesti pidettävä silmällä.»

»Sen minä teen itse», sanoi luutnantti, sillä hän oli mielestään näihin aikoihin kuin puoleksi puutarhuria, ja hän antoi ukon neuvoa, miten hänen oli tuuletettava ja kasteltava.

Mutta samana päivänä, jolloin puutarhuri oli matkustanut talosta, alkoi aurinko kovasti paistaa, ja sydänpäivän aikana tuli luutnantti varsin levottomana sisään kysyen rouva Lagerlöfiä.

Häntä ei voitu löytää mistään, ja silloin luutnantti hyökkäsi kyökkikamariin mamselli Lovisan luo.

»Sinun täytyy tulla auttamaan minua lavan hoidossa, Lovisa», sanoi hän.

Samassa kuin hän oli sen sanonut, muisti hän, ettei mamselli Lovisa tahtonut nähdäkään hänen puutarhaansa eikä välittänyt koko työstä lainkaan. No niin, joka tapauksessa se oli sanottu, eikä mamselli Lovisa voinut muutakaan tehdä kuin kieltäytyä.

Mutta sen sijaan hän nousi innokkaasti ja seurasi veljensä mukana. Tuskin hän oli ennättänyt luoda ainoatakaan silmäystä lavaan, missä pienet taimet olivat aivan kuihtuneina ja rentoina, kun hän huudahti: »Niihin paistaa liiaksi. Meidän täytyy varjostaa niitä.»

Ja sitten hän hankki niille varjoa ja pelasti ne sillä kertaa.

Seuraavana päivänä luutnantin täytyi matkustaa koulututkintoon, ja tultuaan puolitiehen muisti hän äkkiä lavansa. Oli yhtä polttavan kuuma päivänpaiste tänään kuin edellisenäkin päivänä. Nyt pienet taimet varmaankin aivan kärventyisivät.

Heti kotiin tultuaan hän kiiruhti lavan luo. Siellä oli kaikki hyvässä kunnossa. Taimet olivat virkeästi pystyssä.

Hän hämmästyi ja vaipui mietteihinsä. Sisar oli siis muistanut pikku raukkoja, jotka hän oli unohtanut. Hän päätti heti unohtaa niiden kastelemisen illalla ja lavan sulkemisen yöksi.

Myöhään illallisen jälkeen hän nousi äkkiä säikähtyneenä. »Voi, minähän aivan unohdan lavani!» sanoi hän. »Se olisi kai ollut suljettava jo kauan sitten.»

Mamselli Lovisa ei sanonut mitään, vaan antoi veljensä mennä ulos katsomaan. Mutta kun luutnantti tuli lavan luo, niin ikkunaruudut olivat lasketut alas ja matot pantuina paikoilleen.

Seuraavana päivänä ei luutnantti edes vilkaissutkaan lavaan. Hän oli kokonaan unohtanut sen. Mutta pienet taimet eivät silti kuolleet. Mamselli Lovisa kitki ja möyhensi lavaa, kasteli ja hoiti taimia.

Omituista oli, että kaikki muut unohtivat taimien hoidon paitsi hän. Jollei hän olisi pitänyt huolta lavasta, niin kaikki, mikä oli kylvetty siihen, olisi mennyt hukkaan.

Mamselli Lovisa toivoi tietenkin, että vanha puutarhuri palaisi takaisin, jotta hän pääsisi tästä työstä, mutta niin kauan kuin ukko oli poissa, täytyi kai hänen jatkaa työtä.

Mutta kestikin kauemmin kuin alkujaan oli oletettu, ennenkuin mestari palasi taloon, ja pienet taimet alkoivat jo kasvaa liian suuriksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin että mamselli istutti ne kukkapenkkeihin.

Ja kun hän nyt kerran oli tehnyt näin paljon, niin täytyi hänen edelleenkin kitkeä ja kastella koko kesä, kunnes leukoijat ja asterit ja leijonankidat olivat täydessä kukassa.

Mutta kun huolellisesti muodostettu tähti Mårbackan portaiden edessä prameili täydessä väriloistossaan, niin oli omituisella tavalla pahin tuska jo kadonnut mamselli Lovisan sydämestä. Pienet taimet olivat siten palkinneet hänen vaivansa. Ne olivat herättäneet hänessä uutta innostusta, antaneet hänelle uuden työalan.

Eikä luutnantti Lagerlöfin tarvinnut koskaan hankkia puutarhuria Mårbackaan. Mamselli Lovisa oli perinyt vanhan wennervikiläisen sukupiirteen, ja hän se otti huolekseen puutarhan hoidon. Kukat olivat hänen uskottuja ystäviään. Ne rakastivat häntä samoinkuin hän rakasti niitä. Ihmiset ihmettelivät, miten hän sai ne kukkimaan ja loistamaan paremmin kuin missään muualla. Mutta he eivät tienneet, että hänen oma häipynyt onnenunelmansa oli antanut niille värin ja kauneuden.

Katonkannattimet.

Kun luutnantti Lagerlöf ja hänen pienet tyttärensä kulkivat puutarhassa tai pelloilla, oli heillä usein tapana keskustella siitä, mitenkä kävisi, jos kuningas saapuisi Mårbackaan.

Kas, siihenhän aikaan kuningas matkusti monta kertaa vuodessa Värmlannin kautta Norjaan ja sieltä taas takaisin, ja täytyihän hänen levähtää ja syödä jossakin matkan varrella. Useimmiten hän vieraili Karlstadissa maaherran luona, mutta eipä sattunut niinkään harvoin, että hän kunnioitti käynnillään suuria herraskartanoita, jotka olivat matkan varrella ja kykenivät ottamaan hänet vastaan.

Eihän tietenkään ollut vähintäkään toivetta, että kuningas saapuisi niin pieneen ja tuntemattomaan taloon kuin Mårbackaan, joka kaiken lisäksi sijaitsi syrjässä suurelta maantieltä. Mutta se ei häirinnyt vähääkään luutnanttia eikä hänen pikkutyttöjään. Ehkäpä ei olisi ollut yhtä hauska jutella asiasta, jos todellakin olisi ollut toiveita tämän asian toteutumisesta.

Nyt heillä oli vain iloa ajatellessansa, miten he pystyttäisivät kunniaportin kuninkaalle ja heittäisivät kukkia tielle vaunujen eteen, kun hän ajaisi taloon.

Pikkutytöt kysyivät, eivätkö he saisi pukeutua valkoisiin kuninkaan tullessa taloon, ja luutnantti vastasi empimättä, että Maija Råd, joka oli itäisen Ämtervikin paras ompelija, saisi ommella heille uudet valkeat puvut tähän juhlatilaisuuteen.

Luutnantti ja lapset kuvittelivat mielessään, että kun kuningas ajaisi tietä myöten Mårbackaan, niin hän äkkiä varjostaisi kädellä silmiään ikäänkuin paremmin nähdäksensä.

»Mitä kummaa minä näen?» sanoisi kuningas. »Mikä suuri valkoinen rakennus on tuolla niityllä? Onko tällä seurakunnalla varaa pitää kaksi kirkkoa?»

»Ei, teidän majesteettinne», siten luutnantti Lagerlöf vastaisi, sillä hän ajaisi kuninkaan mukana vaunuissa ja istuisi häntä vastapäätä etuistuimella, »tuo valkoinen rakennus ei ole kirkko, vaan se on minun navettani.»

Silloin kuningas katsoisi ihmeissään luutnanttiin ja sanoisi:

»Sinäpä vasta taidat olla helkkarinmoinen mies, Erik Gustav, kun olet rakentanut itsellesi tuollaisen navetan.»

Mutta miten kuningas ja koko hänen seurueensa olisi sijoitettava Mårbackan pieneen yksikerroksiseen rakennukseen, oli kysymys, jota oli melkein mahdoton ratkaista. Mutta luutnanttihan oli niin usein puhunut siitä, että hän aikoi koroittaa rakennusta yhdellä kerroksella, ja he sopivat nyt, että niin pian kuin yläkerros oli valmis, niin ei kuninkaan vastaanottaminen ollut asia eikä mikään.

Ahdasta kai siellä sittenkin olisi. Luutnantti ja rouva Lagerlöf saisivat ehkä maata heinäladossa sen yön ja lapset kaniinikarsinassa.

Tuo kaniinikarsina, se vasta oli hauska. Se herätti pikkutyttöjen suurta ihastusta.

Ja sitten he arvailivat, mitähän kuningas sanoisi puutarhasta.

Niin, varmaankin hän ihmettelisi, että näin kaukana maalla oli oikein englantilaiseen tyyliin suunniteltu puutarha.

Jos hän sanoisi jotakin sentapaista, niin luutnantti lähettäisi heti sanan vanhalle puutarhurille ja ilahduttaisi häntä sillä, että kuningas oli kehunut hänen käytäviään ja kukkapenkereitään.

Ja kun kuningas lähtisi pois Mårbackasta, antaisi hän rouva Lagerlöfille kultasoljen ja mamselli Lovisalle kultaisen rannerenkaan ja vanhalle emännöitsijälle suuren hopeisen huivineulan.

Mutta ennenkuin kuningas nousisi vaunuihin jatkaakseen matkaa, puristaisi hän luutnantin kättä ja sanoisi: »Kiitos ja kunnia sinulle, Erik Gustav Lagerlöf! Et sinä omista suurta palasta valtakunnastani, mutta minä huomaan, että hoidat sitä hyvin.»

Näistä sanoista luutnantti sitten iloitsisi aina elämänsä loppuun saakka.

Sekä luutnantti että lapset olivat niin kovin mielissään, kun he täten saattoivat juhlia mielikuvituksessaan.

Olihan ehkä sääli, ettei kuninkaan vierailusta voinut tulla totta, mutta olihan se aivan mahdotonta, ennenkuin luutnantti oli rakennuttanut yläkerroksen.

Ja ajatelkaahan, aivan 1860-luvun lopulla luutnantti arveli saaneensa kaiken muun talossaan niin hyvään kuntoon, että hän saattoi ruveta korjaamaan päärakennusta. Vaikka ei ottanutkaan lukuun kuninkaan käyntiä, oli heillä varsin ahdasta vanhassa pastori Wennervikin aikuisessa yksikerroksisessa rakennuksessa, ja luutnantti aikoi lisätä siihen toisen kerroksen.

Tosin rakennus ei ollut aivan entisessä kunnossaan. Jo kahdeksan, kymmenen vuotta sitten oli luutnantti antanut suurentaa ikkuna-aukkoja ja ottaa pois matalat, pikkuruutuiset ikkunat. Hän oli myöskin rakennuttanut uusia uuneja, hankkinut uudet seinäpaperit saliin ja vierashuoneeseen ja rakentanut suuren, tilavan verannan entisen kuistin sijalle.

Mutta nyt oli tehtävä paljon suurempia mullistuksia. Koko katto oli revittävä, katonkannattimet tehtävä kookkaammat ja hirsiseiniä korotettava.

Vuotta ennen, kuin katto oli revittävä alas, oli luutnantti kutsunut Mårbackaan pari rakennustaitoista työmiestä, jotka veistivät uudet katonkannattimet, jotta katto voitaisiin koroittaa ja kattaa niin nopeasti kuin suinkin.

Töin tuskin hän oli ennättänyt saada ne valmiiksi, kun saapui tieto, että hänen appensa oli kuollut.

Se oli suuri suru ja kova isku samalla. Luutnantti aavisti heti, että nyt hän oli kadottanut parhaan tukensa. Tämän jälkeen hän ei voinut luottaa enää keneenkään muuhun kuin itseensä. Nyt hänen täytyi perinnöllään maksaa kaikki kertyneet velkansa. Pojat alkoivat päästä täysikasvuisiksi ja heidät oli pian lähetettävä Upsalaan. Järkevintä hänen mielestään oli lykätä Mårbackan rakennushommat paria vuotta tuonnemmaksi.

Mutta mikä pitkistyy, se usein mutkistuukin. Sattui alati uusia esteitä rakennushommalle. Yhtenä vuonna luutnantti sairastui, toisen kerran hänen oli pakko auttaa erästä lankoansa, joka tähän saakka oli ollut varakas mies, mutta nyt tarvitsi vuotuista kannatusta. Työskennellessään ja puuhatessaan tilallaan oli luutnantti tuskin huomannut vuosien vierimistä. Hän oli nyt viidenkymmenenvuotias mies, ja entinen rohkea yritteliäisyys oli ehkä väistynyt mielestä.

Mutta hän ei luopunut kevyin mielin Mårbackan uudestirakentamisesta. Sen olisi pitänyt kruunata hänen työnsä. Kaiken ikänsä hän oli uneksinut saavansa rakentaa oikean herraskartanon rakkaan kotitalonsa paikalle.