Part 13

Valmiit katonkannattimet seisoivat vuosikausia takapihalla korkeana pinona. Mutta luutnantti ei halunnut nähdä niitä. Hän käänsi pois päänsä kulkiessaan siitä ohitse.

Hänen pikkutyttönsähän olivat olleet niin äärettömän iloiset, kun luutnantti oli alkanut teettää katonkannattimia, eikä vain kuninkaan käynnin vuoksi. Vieläkin tärkeämpää oli saada sali, jossa voitaisiin tanssia, ja kaksi kerrosta, jotta Mårbacka olisi yhtä komea kuin patruuna Wallrothin Gårdsjö ja insinööri Noreenin Herrestad.

He alkoivat käydä levottomiksi, kun yritys siirtyi vuodesta vuoteen, ja kerran yksi heistä rohkaisi mielensä ja kysyi isältä, milloin hän aikoi antaa nostaa katonkannattimet paikoilleen.

»Tuskinpa koskaan, lapseni», sanoi hän, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät ja äänensä väreili, ikäänkuin hän olisi ollut purskahtaa itkuun. Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti. »Mutta onhan se yhdentekevää», sanoi hän leikkiä laskien. »Parast'aikaahan rakennetaan rautatietä Norjaan. Tämän jälkeen ei kuningas tarvitse yösijaa Mårbackasta sen paremmin kuin mistään muustakaan Värmlannin herraskartanosta.»

ARKEA JA JUHLAA.

Ettone.

Luutnantti Lagerlöf oli varmasti vakuutettu siitä, että ettone oli kaikista terveellisintä lapsille, jotta he pysyisivät terveinä ja hyvissä voimissa koko elämänsä ajan ja tulisivat hyödyllisiksi ja kelvollisiksi ihmisiksi.

Sitä tarkoitusta varten hän otti joka päivä, päivällisen jälkeen, molemmat nuorimmat lapset mukanaan talon konttorihuoneeseen, joka sijaitsi pienessä siipirakennuksessa pihan oikealla puolella.

Se oli varsin iso huone, ja se oli varmaankin yhä samassa kunnossa kuin vanhojen pappien aikana, jolloin sitä oli käytetty kansliahuoneena. Lyhyellä sivulla, ovea vastapäätä, oli ikkuna, ja sen alla oli pitkä, musta nahkasohva ja soikea pöytä sen edessä. Pohjoista pitkääseinää vasten seisoi ensiksikin vuode, sitten musta nahkatuoli, sen jälkeen suuri musta kirjoituspöytä ja korkea lipasto. Eteläisellä pitkällä sivulla oli niinikään vuode ja tuoli, joka oli päällystetty mustalla nahalla. Mutta sitten tuli uuni, ja sen toisella puolella riippui kolme metsästyspyssyä, pari hylkeennahkaista metsästyslaukkua, suuri ratsastuspistooli ja pari ruutisarvea. Floretti ja taittunut miekka oli asetettu ristiin seinälle, ja suuret hirvensarvet komeilivat aseitten keskellä.

Itäisellä lyhyellä sivulla oli ovi ja toisella puolella seinään kiinnitetty vaatekaappi ja toisella kirjakaappi. Vaatekaapin pohjalla oli luutnantin kaunis raha-arkku konelukkoineen ja raudoituksineen, samainen, jota rykmentinkirjuri oli käyttänyt ja joka oli hiukan hiiltynyt yhdestä nurkastaan, siksi että varkaat kerran olivat vähällä polttaa sen. Kirjakaapissa luutnantti Lagerlöf säilytti suuria konttorikirjojaan, ja sitä paitsi siellä oli kahden miespolven koulukirjat. Monet vuosikerrat »Europeiska följetongen» teosta tungeskelivat täällä Homeroksen, Ciceron ja Liviuksen rinnalla. Pietari Suuren ja Fredrik II:n historiat olivat karkoitetut tänne siksi, että ne olivat sidotut yksinkertaisiin harmaihin pahvikansiin ja samoin Vilhelm von Braunin teokset, nämä eivät kuitenkaan kansiensa vuoksi, vaan muista syistä. Lattialla oli maanmittauskojeita niiltä ajoilta, jolloin luutnantti Lagerlöf otti osaa isonjaon toimeenpanoon, ja sitä paitsi oli siellä laatikoita täynnään ongenkoukkuja, pitkiäsiimoja ja kaikenlaista muuta.

Kaikkein ensiksi, kun luutnantti ja hänen pikkutyttönsä olivat tulleet huoneeseen, oli kärpäset ajettava ulos. He avasivat ovet ja ikkunat, ja luutnantti Lagerlöf otti pyyheliinan huiskien niitä, ja pikkutytöt riisuivat yltään esiliinansa ja heiluttivat niitä ilmassa. Ja he huiskivat ja hutkivat, he kiipesivät tuoleille ja pöydille. Kärpäset lensivät ja surisivat eivätkä tahtoneet lähteä ulos, mutta vihdoin niiden täytyi paeta.

Kun kaikki kärpäset oli karkoitettu, ripusti luutnantti Lagerlöf pyyheliinan seinälle ja lapset sitoivat esiliinat eteensä, ja ikkunat ja ovet suljettiin. Mutta huoneessa oli eräs kärpänen, jota he nimittivät »vanhaksi konttorikärpäseksi», Se oli tottunut jokapäiväiseen ajojahtiin ja osasi piiloutua siksi aikaa, kuin huoneessa hosuttiin. Mutta niin pian kuin kaikki oli hiljaista, tuli se esille ja kävi kattoon istumaan.

Sitä ei kuitenkaan yritettykään ruveta takaa-ajamaan, sillä sekä luutnantti että lapset tiesivät, että se oli heitä ovelampi. Siitä he eivät voineet päästä eroon, vaan nyt he ryhtyivät seuraavaan työhön, joka oli suoritettava ennen ettonetta.

He asettivat kaksi nahkapäällyksistä tyynyä ja yhden untuvatyynyn nahkasohvalle luutnantti Lagerlöfin päänaluseksi, ja hän kävi sohvalle pitkäkseen, sulki silmänsä ja oli nukkuvinansa.

Mutta silloin hyökkäsivät pikkulapset ääneensä huutaen hänen kimppuunsa. Heidät heitettiin kuin kerät alas sohvalta, mutta he palasivat takaisin kuin itsepäiset koiranpennut. He repivät häntä parrasta ja pörröttivät hänen päätään ja kiipesivät sohvalle ja tekivät kaikenlaista vallattomuutta. Kun he olivat saaneet kyllikseen leikkiä kaikki kolme, läiskäytti luutnantti Lagerlöf käsiään yhteen ja sanoi:

»Nyt riittää.»

Se ei auttanut vähääkään, lapset jatkoivat peliään. He kiipesivät sohvalle, he kimposivat kuin pallot lattialle, palasivat taas takaisin ja huusivat ja melusivat.

Kun tätä menoa oli kestänyt jonkun aikaa, läiskäytti luutnantti Lagerlöf kaksi kertaa käsiään yhteen ja sanoi, että nyt leikki oli todellakin lopussa.

Mutta ei sekään auttanut vähääkään, vaan lapset hyökkäsivät huutaen ja nauraen uudelleen hänen päälleen, kimposivat kauaksi lattialle ja palasivat taas takaisin. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin luutnantti Lagerlöf läiskäytti kolmasti käsiään ja sanoi, että nyt oli leikki lopussa, kerrassaan lopussa.

Ja samassa lapset vaikenivat ja kiipesivät kumpikin vuoteisiinsa. He ottivat esille valkoiset tyynynsä, jotka he laskivat päänsä alle, ja ojentautuivat nukkumaan.

Mutta hetken kuluttua luutnantti Lagerlöf alkoi kuorsata. Ei hän kuorsannut kovinkaan äänekkäästi, mutta sittenkin sen verran, että molemmat lapset, joita oli opetettava pitämään ettonetta, pysyivät valveilla.

He eivät saaneet nousta, he eivät saaneet liikahtaa eikä puhella keskenään, vaan heidän täytyi maata alallaan.

He katselivat lattialla olevia räsymattoja ja tunsivat rouva Lagerlöfin ja mamselli Lovisan vanhat leningit, jotka oli leikattu matonkuteiksi. He katselivat kenraali Malmbergin muotokuvaa, joka riippui seinällä kahden sotakuvan välissä, he katselivat mustetolppoa ja kynää, hirvensarvia ja metsästyslaukkuja, miekkailuflorettia ja kuuluisaa pyssyä, jota nimitettiin »Jäniksentappajaksi». He seurasivat silmillään peitteen-kuvioita ja laskivat seinäpapereiden tähdet, lattian naulanpäät ja uutimien ruudut.

Aika kävi heistä varsin pitkäksi.

He kuulivat iloisia ääniä ikkunan ulkopuolelta, siellä olivat isot lapset, joiden ei tarvinnut opetella pitämään ettonetta. He söivät karviaismarjoja ja kirsikoita ja omenanraakaleita, ja he olivat vapaita ja onnellisia.

Ainoan toiveensa he kohdistivat konttorikärpäseen. Sillä se surisi lakkaamatta luutnantti Lagerlöfin kasvojen ympärillä ja melusi minkä jaksoi. Ja jos se vain jatkoi menettelyään, niin sai se lopulta kuitenkin luutnantin hereille.

Mamselli Broström.

Tämä ei tapahtunut meidän aikanamme, vaan kauan sitten, kahdeksantoistasataakolmekymmentäluvulla.

Karlstadin kimnasistit olivat olleet harvinaisen hiljaisia syyslukukauden alussa. He eivät olleet panneet toimeen tappeluja katupoikien kanssa eivätkä pitäneet muutakaan meteliä. Koko kaupunki oli ihmeissään ja iloinen ja kiitollinen, mutta samalla tuntui hiukan tyhjältäkin.

Mutta kun syysmarkkinoiden aika alkoi lähestyä, kun kansaa koko Värmlannista odotettiin saapuvaksi läänin pääkaupunkiin, niin tuntui kimnasisteista, että heidän oli pakko ryhtyä johonkin säilyttääkseen arvonsa. Eihän nyt ollut kysymys vain Karlstadista, vaan koko maakunnasta. Kun asiaa oli perusteellisesti pohdittu ja monenlaisia ehdotuksia tehty ja hyljätty, kutsuttiin eräs koulupoika, Fredrik Sandberg nimeltään, kinmasistien puheille.

Hän totteli tietenkin, sillä siihen aikaan ei koulupoikien auttanut asettua kimnasisteja vastaan. He olivat koulupoikien esimiehiä, eikä heidän olisi käynyt hyvin, jos he olisivat yrittäneet olla tottelematta siltä taholta tullutta käskyä.

Kun Fredrik Sandberg saapui kimnasistien luo, puettiin hänen ylleen paita kovine kauluksineen ja röyhelöineen ja isokukalliset liivit ja harmaat housut jalkaraksineen ja sininen, kiiltävänappinen hännystakki ja kiiltonahkakengät. Hänen tukkansa käherrettiin, hansikkaat ja kävelykeppi annettiin käteen ja korkea käyräreunainen savupiippuhattu painettiin päähän. Jollei vain Fredrik Sandberg olisi ollut niin pieni, että housut riippuivat laskoksilla ja hännystakin liepeet laahasivat maata ja hattu painui korville, niin olisi hän ollut kaikkein komein kavaljeeri, mikä koskaan on polkenut kaupungin katuja.

Niin pian kuin Fredrik Sanbderg oli valmis, sai hän lähteä mamselli Broströmin luo.

Ja kun hän astui ullakkohuoneeseen, missä mamselli Broström asui, näki hän mamsellin seisovan uunin ääressä ja paistavan lehikäisiä. Mamselli ei ollut erikoisen huolellisesti puettu. Hän seisoi liivisillään ja alushameisillaan, ja pieni koulupoika ei mielestään koskaan ollut nähnyt tällaisia käsivarsia ja sääriä eikä tällaisia käsiä ja jalkoja eikä tällaista, ruumista ja voimaa.

»Nimeni on Fredrik Sandberg», sanoi hän, »ja tahtoisin nöyrimmästi kysyä, saisinko luvan pyytää mamselli Broströmin markkinatanssiaisiin vapaamuurarilooshiin.»

Mamselli Broström ei kuulunut juuri hienoimpaan seurapiiriin eikä suinkaan ollut aikonut lähteä markkinatanssiaisiin. Mutta kun noin komea kavaljeeri kutsui hänet, niin ei hän ajatellutkaan kieltäytyä, vaan niiasi Fredrik Sandbergille ja sanoi, että hän oli kovin kiitollinen tästä kunniasta ja että hän suurimmalla ilolla suostui tulemaan.

Fredrik Sandberg oli mielissään, kun hänet oli otettu näin hyvin vastaan, sillä olisihan voinut käydä toisellakin tavalla, ja hän juoksi minkä ennätti kimnasistien luo kertomaan, miten kaikki oli käynyt.

Kahdeksan päivää myöhemmin Fredrik Sandberg kutsuttiin vielä kerran kimnasistien puheille. Hänen ylleen puettiin tärkkipaita, kaulus ja röyhelö, soljella kiinnitetty kaulahuivi ja silkkiliivit, harmaat housut jalkaraksineen, sininen, kiiltävänappinen hännystakki ja kiiltonahkakengät. Hänen tukkansa käherrettiin, hansikkaat ja kävelykeppi annettiin käteen ja korkea, käyräreunainen savupiippuhattu päähän. Ja kun hän oli valmiiksi puettu, lähetettiin hänet vielä kerran mamselli Broströmin hio.

Kun hän nyt tällä kertaa astui ullakkohuoneeseen, seisoi mamselli Broström peilin edessä ja koetteli punaista harsopukua. Hänellä oli paljaat käsivarret ja paljas kaula, ja hän käänteli ja väänteli itseään kärsimättömästi ja näytti olevan kauhean pahalla tuulella.

Fredrik Sandberg katseli lihavia käsivarsia, jotka pistivät esiin punaisesta tyllistä, ja paksuja sääriä, jotka pilkistivät lyhyiden hameitten alta. Hän katseli tuota rotevaa ihmistä, joka oli puolta pitempi häntä itseään ja puolta leveämpi ja puolta lihavampi. Hän katseli hänen karheita poskiaan, jotka olivat kuparinväriset, sillä mamselli Broström seisoi alati uunin ääressä ja paistoi lehikäisiä. Hän katseli hänen mustaa tukkaansa, joka pörröisenä ympäröi hänen kasvojaan, hän kohtasi verestävien silmien terävän katseen, hän kuuli jyrisevän äänen, ja hän säikähti. Hän olisi tahtonut juosta tiehensä, mutta kimnasistithan olivat lähettäneet hänet tänne, ja hän tiesi mitä tottelemattomuus esivaltaa vastaan merkitsi.

Siksi hän kumarsi mamselli Broströmille.

»Tahtoisin nöyrimmästi kysyä», sanoi Fredrik Sandberg, »saanko tanssia ensimmäisen valssin teidän kanssanne markkinatanssiaisissa.»

Mamselli Broström oli tänä aamuna ollut kovin epäröivällä katumatuulella ja ihmetellyt tokkopa hän lähtisi tanssiaisiin lainkaan. Ehkäpä hän olisikin heittänyt tanssiaiset mielestään, jollei Fredrik Sandberg olisi tullut pyytämään häneltä ensimmäistä valssia.

Nyt hän tuli taas hyvälle tuulelle, kun hän oli varma kavaljeerista. Ja hän vastasi Fredrik Sandbergille, että hän piti sitä suurena kunniana ja kernaasti suostui tanssimaan hänen kanssaan.

Samana päivänä tanssiaiset olivatkin, ja mamselli Broström läksi vapaamuurarilooshiin Karlstadin asukkaiden ja markkinavieraitten pariin. Hän astui naisten huoneen läpi tanssisaliin. Siellä hän kävi istumaan yhdelle niistä pienistä, päällystetyistä istuimista, jotka kiersivät huonetta.

Mamselli Broström oli puettuna punaiseen tylliin, joka oli kauneinta mitä hän tiesi, ja hän oli tyytyväinen itseensä. Hän huomasi kylläkin, että ihmiset tähystelivät häntä, mutta siitä hän ei välittänyt, sillä kun hänet nyt kerta oli kutsuttu, niin oli hänellä yhtä suuri oikeus kuin kellä muulla tahansa tanssia markkinatanssiaisissa. Hän huomasi, että muilla naisilla oli tuttavia, joiden kanssa he keskustelivat, mutta siitäkään hän ei välittänyt, sillä niin pian kuin tanssimusiikki alkoi, saivat he nähdä, että hänelläkin oli kavaljeeri, yhtä hieno kuin kenellä muulla tahansa.

Kun rykmentinmusiikki aloitti ensimmäisen tanssin, näki hän tehtaankirjurien pyytävän tanssiin patruunien tyttäriä ja luutnanttien upseerien naisia ja puotilaisten kauppiaitten tyttäriä. Jokainen valitsi omansa ja toiset ottivat toisten omat, mutta kaikki ihmiset alkoivat pyöriä ja hyöriä lattialla, paitsi mamselli Broström, joka istui odottaen Fredrik Sandbergiä.

Kimnasistit olivat ylhäällä lehterillä soittajien luona ja näkivät mamselli Broströmin istuvan punaisessa tyllipuvussaan keskellä pitkää seinää, jotta se, jota hän odotti, heti löytäisi hänet.

Maaherratar kohotti lornettinsa silmälleen ja ihmetteli, kukahan istui niin koreana ja leveänä salin pitkällä sivulla. Tehtaanpatruunien tyttäret nyrpistivät nenäänsä hänelle, ja aatelisneidot kummastelivat, mitenkä sellainen henkilö oli voinut tulla heidän markkinatanssiaisiinsa, mutta mamselli Broström istui paikallaan aivan yksin. Fredrik Sandberg ei näyttäytynyt, eikä kukaan muu lähestynyt häntä.

Illalliset alkoivat, ja illallisten jälkeen jatkui tanssia, ja hienot perheet alkoivat tehdä lähtöä, ja herrat näyttivät jo hiukan punehtuneilta, mutta mamselli Broström istui yhä paikoillaan.

Lopulta tuli sittenkin nahkuri Grunder ja pyysi häntä polkkaan.

»Jopa olikin aika», sanoi mamselli Broström.

Ja hän sanoi sen niin ääneen, että hänen sanansa kuuluivat yli koko salin, ja ne tulivat sananparreksi koko Värmlannissa.

Nahkuri oli istunut pikkuhuoneissa kaiken iltaa ja pelannut korttia, eikä hän tiennyt mistään, ja nyt hän tahtoi hiukan pyörähtää hänkin, ja kaikilla muilla naisilla oli kavaljeerinsa, eikä hän aavistanut, millaisessa mielentilassa mamselli Broström oli.

Kun mamselli nyt nousi heittäytyäkseen hänkin tanssin tuoksinaan, tahtoi nahkuri olla kohtelias ja ystävällinen.

»Haluaako mamselli Broström tanssia eteen vai taaksepäin?»

»Yhdentekevää, kunhan mennään», sanoi mamselli Broström.

Hän sanoi sen niin ääneen, että sanat kuuluivat yli koko salin, ja ne tulivat sananparreksi koko Värmlannissa.

Seuraavana päivänä markkinatanssiaisten jälkeen kutsuttiin Fredrik Sandberg taaskin kimnasistien luo. Hänen ylleen puettiin tärkkipaita ja kaulus ja röyhelö, solkikaulahuivi ja silkkiliivit, harmaat housut jalkaraksineen, sininen, kiiltonappinen hännystakki ja kiiltonahkakengät. Hänen tukkansa käherrettiin, hansikkaat ja kävelykeppi annettiin käteen ja korkea, käyräreunainen savupiippuhattu painettiin päähän. Sitten hänet lähetettiin vielä kerran mamselli Broströmin luo.

Kun hän tuli hänen ullakkohuoneeseensa, seisoi mamselli niinkuin ennenkin uuninsa ääressä paistaen lehikäisiä. Hänellä ei ollut yllään punaista tyllileninkiä tällä kertaa, vaan hän seisoi liivisillään ja alushameisillaan, ja koulupoika tuumi, ettei hän koskaan ollut nähnyt tällaisia käsiä eikä jalkoja, eikä tällaisia käsivarsia ja sääriä, eikä niin lihavaa ruumista eikä suurta voimaa.

Sanat olivat takertua hänen kurkkuunsa, mutta kolme vaarallisinta kimnasistia seisoi oven takana kuuntelemassa, ja Fredrik tiesi, mitä merkitsi, jos sattuisi joutumaan esikunnan epäsuosioon.

»Pyytäisin nöyrimmästi kysyä, oliko mamselli Broströmillä hauskaa markkinatanssiaisissa», sanoi Fredrik Sandberg kumartaen.

Enempää kerrottavaa ei enää ole, sillä miten Fredrik Sandberg tuli ulos huoneesta ja yli ullakon ja alas portaita ja ulos kadulle, sitä hän ei itsekään tiennyt, ja samoin oli laita niiden kolmen kimnasistinkin, jotka olivat väijyneet oven takana. Eivät hekään oikein tienneet, miten heitä autettiin portaita alas. Mutta hyväpä oli, että he olivat matkassa, niin ettei Fredrik yksin saanut kyytiä. Sitä riitti runsaasti sekä hänelle että toisille.

* * * * *

Mutta luutnantti Lagerlöf, joka kävi koulua Karlstadissa siihen aikaan kuin tämä tapahtui, ei voinut koskaan unohtaa tätä seikkailua, ja kun hän istui keinutuolissaan iltaisin, oli hänen tapana kertoa sitä pikkulapsilleen. Sillä kas, olihan hän kylläkin hyvin kiltti ja vaaraton mies, mutta häntä ilahdutti alati oikea koirankuje.

Matka Kyöpelinvuorelle.

Isoäidin aikana oli Mårbackassa vanha ruotumummo. Hänellä oli tapana talvisin maata keittiössä, mutta ehkäpä hänen mielestään keittiö ilmankin jo oli täynnä, siellä kun nukkui emännöitsijä ja viisi palvelustyttöä, ja niinpä hän muutti nukkumaan navetan ylisille niin pian kuin tuli kesä.

Hän oli löytänyt mainion hyvän vuoteen. Hän pani vuodevaatteensa vanhaan virkaheittoon rekeen, jolla monet vuodet oli ajettu valurautaa Kymsborgin tehtaalle Bergslagenin sulatoista.

Siinä hän nukkui rauhallisesti ja hyvin monta viikkoa, mutta eräänä yönä hän heräsi siihen, että reki liikahti. Hän nousi istualleen ja katseli ympärilleen. Mutta hän ei maannutkaan nykyisessä navetassa, vaan vanhassa, joka oli rakennettu pappien aikana, ja siellä tuli valoa ullakolle vain parista pienestä luukusta. Ulkona oli valoisa kesäyö, mutta eukko parka oli melkein pilkkosen pimeässä eikä nähnyt mitään.

Hän luuli vain uneksineensa, ja laskeutui jälleen pitkäkseen. Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän nukahti uudelleen.

Mutta eikö ollutkin merkillistä? Tuskin hän oli ennättänyt nukahtaa, ennenkuin heräsi uudelleen siihen, että reki liikkui. Tällä kertaa se ei vain nytkähdellyt, vaan se siirtyi eteenpäin lattialla. Se liukui aivan hiljaa ja varovasti eteenpäin, ja eukko huomasi selvästi, että siinä oli eloa.

Ruotumummo kävi istumaan ja tarttui kiinni reen laitoihin molemmin käsin. Hiukset nousivat hänen päässään pystyyn, ja alaleuka alkoi vavista.

»Vanhurskas Jumala», valitti hän, »vanhurskas Jumala, se kulkee, se kulkee?»

Mitenkä ihmeessä tämä saattoi olla mahdollista? Ehkäpä tällainen vanha reki, joka oli kuljettanut valurautaa Kymsborgin ja Bergslagenin väliä talven toisensa jälkeen, ei voinut saada rauhaa öisin, vaan pakostakin liikuskeli hiukan öiseen aikaan.

Mutta nyt se paransi vauhtia. Se hyppäsi epätasaisten lattiapalkkien yli, se loikkasi heinä- ja olkikasojen poikki, ikäänkuin olisi kiitänyt kuilujen ja äkkijyrkkien mäkien yli.

»Vanhurskas Jumala», valitti ruotumummo, »vanhurskas Jumala!»

Mutta ei siitä ollut apua, vaikka hän huusikin Jumalaa avukseen. Reki ei rauhoittunut siitä, se kiiti yli koko navetan ullakon. Olihan kesäaika, ja heinät olivat melkein lopussa, niin ettei mikään ollut sen tiellä.

Vihdoin se törmäsi seinää vasten ja pysähtyi äkkiä.

Tähän se kai nyt seisahtui. Ei, ei sittenkään. Kun se oli hengähtänyt hetken aikaa, alkoi se vetäytyä takaisin siihen nurkkaan päin, jossa aluksi oli seisonut.

Ruotumummo kertoi sittemmin, että ellei hän juuri samassa olisi keksinyt, mikä rekeä vaivasi, niin hän olisi kadottanut järkensä.

Eivät vanhat Bergslagenin matkat kummitelleet valurautareessä, vaan aivan varmaan joku oli rasvannut sitä.

Joku talon tai lähiseutujen noita-akka, nimiä hän ei tahtonut mainita, oli saanut päähänsä lähteä Kyöpelinmatkalleen tässä reessä, jossa oli mukavampi ja parempi matkustaa kuin uuniluudan tai tuvanoven selässä.

Tuo ilkeä noita-akka ei tiennyt suinkaan, että ruotumummolla oli tapana maata reessä öisin. Niin, miten kaikki oli käynyt, sitä hän ei kiireessään ennättänyt edes ajatella, mutta se vain oli varma, että reki tahtoi lähteä matkalle. Ja se otti nyt mukaansa hänet, ruotumummon, Kyöpelinvuorelle oikean akan sijasta.

Vanhurskas Jumala, jollei navetan seinä olisi ollut tiellä, niin hän olisi jo ollut matkalla niittyjen poikki kirkkoa kohti.

Reki vetäytyi yhä taaksepäin, mutta hän käsitti tietenkin, että se peräytyi vain ottaakseen parempaa vauhtia, jotta voisi murtautua ulos. Kunhan se vain jollakin tavalla pääsisi ulos, niin se kiitäisi eteenpäin puitten latvojen ja vuoren harjanteitten yli. Hän saisi lentää korkealla peilikirkkaitten järvien yläpuolella tarvitsematta pelätä syöksyvänsä syvyyteen, ja kirkontornien ympäri hän kiertäisi kuin naakka. Hän lentäisi Ison Kilin ja Gravin pitäjän tuolle puolelle, mutta minne hän lopulta joutuisi, sitä hän ei tahtonut ajatellakaan.

Vanhurskas Jumala, nyt reki hyökkäsi taas eteenpäin! Niin, kyllä reki osaisi lentää, kunhan se vain pääsisi ilmaan. Se törmäsi vasten seinää sellaisella vauhdilla, että hän pelkäsi seinän murtuvan. Hän kävi pitkäkseen rekeen, jotta ei katkeaisi kahtia, kun reki lentäisi lautaseinän läpi.

Hirveätä ryskettä ja kalinaa se piti, mutta ajatelkaahan, seinä kesti vieläkin! Kunpa reki vain olisi huomannut, ettei voinut päästä seinän läpi murtautumaan, ja pysyttelisi alallaan!

Mutta mitä vielä! Nyt se peräytyi taaskin. Se oli voideltu oikealla voiteella, tuo reki, jossa hän makasi, ja jos se nyt yrittäisi vielä kolmannen kerran, niin se varmasti myös onnistuisi.

Mitäpä hän tekisi jouduttuaan noita-akkojen ja pimeyden henkien pariin? Paljon hän oli kuullut kerrottavan heidän puuhistaan, mutta hän ei ollut koskaan tahtonut oikein uskoa siihen. Paljon on sellaista, mitä ei tahdo uskoa, ennenkuin itse on nähnyt, että se todellakin on totta.

Vanhurskas Jumala, älä johdata kiusaukseen! Hänhän oli elänyt köyhänä ja halveksittuna koko elämänsä ajan valittamatta. Mutta jos hänelle nyt tarjottaisiin valtaa ja rahaa, niin voisiko hän vastustaa kiusausta? Tai jos hän oppisi ne sanat, joilla parannetaan sairaita eläimiä ja ihmisiä, tai ne, jotka antavat kasvun oraille, tai ne, jotka herättävät nuorten rakkautta? Voisiko hän silloin vastustaa kiusausta? Niin, kunpa hänellä vain olisi voimaa voittaa kiusaus ja säilyttää sielunsa autuus!

Niin, nyt reki otti vauhtia kolmannen kerran. Nyt se hyökkäsi eteenpäin niin että ilma vinkui hänen korvissaan. Ja hän sulki silmänsä, jotta päätä ei huimaisi. Hänhän tiesi, että ennenkuin hän ennätti silmäänsäkään räpäyttää, olisi hän jo ulkoilmassa ja lentäisi yhtä korkealla kuin leivoset ja pääskyset.

Kylläpä siinä nyt oli ryskettä ja kolinaa. Nyt varmaankin seinä murtui.

Mutta Jumalan kiitos! Vahva lautaseinä ei murtunut. Reki vain meni murskaksi. Ja varmaankin se samalla oli kadottanut matkustamishalunsa, sillä se pysytteli aivan hiljaa paikallaan, niin että ruotumummo saattoi kavuta ulos ja laskeutua levolle olkikasalle.

Kun ruotumummo aamulla kertoi tästä, ja kun juttu vihdoin tuli isoäidin korviin, tuntui se hänestä varsin omituiselta. Sillä uskoihan hän kylläkin yliluonnollisiin seikkoihin, mutta jokin järjestys kaikella piti olla. Eikä hän ollut koskaan kuullut kerrottavan, että Kyöpelinvuorelle voitaisiin ajaa keskellä valoisaa kesää ja vielä lisäksi reellä. Niinpä isoäiti läksi ullakolle tarkastamaan rekeä, ja silloin hän huomasi, että siihen oli kiinnitetty pari pitkää köyttä.

Ja hän kutsui luokseen renkipojan ja pari hänen toveriaan ja kuulusteli heitä ja antoi heille aika nuhteet.

* * * * *

Tämä oli niinikään luutnantti Lagerlöfin koirankurijuttuja. Hän tiesi niitä paljon useampiakin, mutta kun hän oli kertonut tämän sekä jutun mamselli Broströmistä, oli rouva Lagerlöfillä tapana sanoa, että nyt oli kuultu kyllin siksi illaksi, nyt piti lasten toivottaa hyvää yötä ja mennä nukkumaan.

Bellmanin laulu