Part 14

Puoli seitsemältä aamulla sytytti lapsentyttö takkatulen Mårbackan lastenkamariin, ja seitsemältä piti lasten nousta vuoteistaan ja ruveta pukeutumaan.

Kun he olivat valmiit, noin puoli kahdeksan tienoissa, ja vaatteet kaikessa kiireessä oli laitettu kuntoon, tuotiin keittiöstä tarjotin, jolla oli vellilautaset kermahöysteineen sekä suuria voileipiä kotona leivotusta näkkileivästä. Se oli päivän ensimmäinen ateria.

Aina kahdeksaan saakka lapset istuivat läksyjään lukien suuren, mustan pöydän ääressä, joka oli ikkunan aha. He istuivat yhä lastenkamarissa. Sen täytyi tehdä kouluhuoneen virkaa, sillä muuta ei ollut talossa.

Niin pian kuin kello oli lyönyt kahdeksan, paiskattiin kirjat kiinni, päällysvaatteet puettiin ylle ja lähdettiin ulos hämärään talviaamuun. Olipa ilma millainen hyvänsä, aina he kiiruhtivat ulos tarkastamaan, oliko lammella luistinjäätä vai olisiko parempi laskea mäkeä lehtikujassa, ja milloin ei muuta huvia ollut tarjona, läksivät he navettaan katselemaan kaniineja ja telmimään paimenkoiran kanssa.

Vähän ennen yhdeksää syötiin aamiainen, jolloin tavallisesti saatiin munia tai ohukaisia tai paistettua silliä muhennettujen perunoiden kera tai veririeskaa läskin ja kastikkeen kera. Aamiaista syödessä ei istuttu pöydässä. Jokainen otti vuorostaan ruokaa ja istahti pikkupöytien ääreen syömään.

Kello yhdeksältä täytyi aterian päättyä, sillä silloin alkoivat tunnit. Taaskin mentiin lastenkamariin ja luettiin, kirjoitettiin ja laskettiin suuren, mustan pöydän ääressä aina kello kahteentoista saakka. Pikkutytöt eivät lukeneet enää herra Tybergin johdolla, vaan he olivat saaneet kotiopettajakseen Ida Melanozin, lukkari Melanozin vanhimman tyttären, joka oli perinyt isänsä hyvän pään ja opetustaidon.

Kahdeltatoista syötiin päivällinen salin pyöreän pöydän ääressä. Joku pikkutytöistä luki rukouksen pöytään käytäessä, toinen pöydästä noustessa. Kun he olivat syöneet, suutelivat he isää ja äitiä kädelle ja kiittivät ruoasta. Pöydässä ei ollut koskaan hiljaista, sillä luutnantti Lagerlöf oli ruokarattona. Merkillistä, miten hänellä aina oli jotain puhuttavaa. Mutta vaikkapa hänelle ei olisi tapahtunut muuta, kuin että hän oli tavannut tiellä vanhan eukon, niin osasi hän sommitella pitkät jutut tuosta kohtauksesta.

Yhden ja kahden välillä lasten tuli taaskin olla ulkona, mutta tavallisesti he kiiruhtivat sisään jo ennen kahta ennättääkseen lukea läksynsä, ennenkuin iltapäivätunnit alkoivat.

Kahdesta neljään he istuivat koulupöydän ääressä ja neljän jälkeen alkoivat lukea seuraavan päivän läksyjä.

Mutta kauemmin kuin viiteen he eivät saaneet niitä lukea. Nyt heidän oli mentävä taas ulos, ja tällä kertaa he läksivät johonkin kauempana sijaitsevaan, oikein korkeaan kelkkamäkeen. Erääseen aikaan heillä oli itse tallipässi ajokkaanaan, ja se vasta tuotti heille suurta iloa.

Kun he palasivat taas sisään, seurasi mieluisa hetki. Tuli oli sytytetty salin uuniin, ja kokoonpannulla pelipöydällä oli voita ja leipää ja pikarillinen kaljaa. Lapsista oli kovin hauska istua tai loikoilla takan edessä ja syödä voileipää. He juttelivat ja tekivät suunnitteluja. Tämä olikin oikeastaan ainoa hetki, jolloin he saivat olla yksin.

Kun viimeinen kekäle uunissa oli hiiltynyt, sytytettiin lamppu pyöreälle pöydälle sohvan eteen. Nyt rouva Lagerlöf piti huolta opetuksesta ja neuvoi pikkutyttöjään ompelemaan, virkkaamaan ja kutomaan. Hänellä oli H.C. Andersenin Sadut, ja kun hänen mielestään työ oli sujunut hyvin, oli hänellä tapana palkaksi lukea tai kertoa _Matkatoverista_ tai _Majakasta_ tai _Villijoutsenista_. Tuossa kirjassa oli myöskin niin kauniita ja hupaisia kuvia. Oli melkein yhtä hauska katsella niitä kuin kuulla itse satuja.

Kahdeksalta syötiin illallinen, ja nyt vasta luutnantti Lagerlöf tuli näkyviin. Siihen saakka hän oli istunut konttorihuoneessa ja kirjoittanut suuriin tilikirjoihinsa.

Ja nyt, koko tämän päivän jälkeen, joka oli ollut niin täynnä työtä ja tarkoin jaettu, sai vihdoinkin olla aivan vapaa. Lapset saivat laskea syrjään työnsä, luutnantti kävi kiikkutuoliin istumaan ja kertoi koulupoikajuttuja, sellaisia kuin mamselli Broströmistä, tai hän kuvaili myöskin ihmeellistä Jenny Lindiä Normana tai Rykmentin tyttärenä ja Emilie Högqvistiä Orleansin neitsyenä.

Tai myöskin, jollei hän ollut juttutuulella, antoi hän rouva Lagerlöfin tai mamselli Lovisan lukea ääneen Tegnériä. Hänen mielestään ei koko maailmassa ollut mitään niin ihanaa kuin Fritjofin satu. Kernaammin kuin Ranskan keisari tai Venäjän tsaari olisi hän tahtonut olla tuo lundilainen professori, joka oli laulanut Fritjofin ja Ingeborgin rakkaudesta. Hän piti myös paljon Runebergistä ja kuunteli kernaasti hänen eepillisiä runojaan ja Vänrikki Stoolin tarinoita. Mutta hän ei ollut hyvillään, jos joku väitti, että suomalainen runoilija oli Tegnériä suurempi.

Joskus, ja se oli kaikkein hauskinta, kävi hän vanhan klaverin ääreen istumaan ja soitti muutamia akordeja. »Tulkaa nyt, lapset», huusi hän, »lauletaan Bellmania.»

Pikkutyttöjä ei tarvinnut pyytää kahdesti. He ryntäsivät heti hänen luokseen, ja sitten käytiin ilolla ja riemulla Bellmanin kimppuun. He lauloivat aina ensin Ukko Noan ja Babylonin Joakimin. Sitten seurasi Isä Movitz ja Kukkolan muori, laulu tanssimestari Mollbergista ja hänen surullisesta seikkailustaan Rostockin ravintolassa.

Luutnantti Lagerlöf takoi klaveria ja hyräili mukana, jotta pysyttäisiin oikeassa tahdissa ja säveleessä. Mutta pikkulapset lauloivat täyttä kurkkua. He lauloivat niin että koko talo kajahteli.

Siinä vasta oli eloa ja iloa. Siinä oli riemua pitkän työpäivän jälkeen. Eivät he ymmärtäneet paljoakaan siitä, mitä he lauloivat, mutta sävelet lämmittivät heitä ja virittivät hereille väsyneet mielet. Oi, miten kauniilta kuuluikaan, kun Ulla tanssi hepenissään, harsoissaan ja ripsuissaan, tai kun Fredman lauloi, että maanantaihin oli yhtä pitkä matka kuin pohjoisesta etelään! Ja saattoiko heillä olla muuta kuin hauskaa, kun onneton Mollberg alituiseen hyppäsi saaviin, missä kapakanemäntä säilytti lipeäkalansa, tai kun suurella huviretkellä otettiin esille kakku, johon oli siroteltu sokeria ja kanelia ja kilohaileja?

Mutta parasta oli kuitenkin se, että he saivat laulaa mielensä mukaan. Hän ei koskaan korjannut heitä. Hän ei koskaan häirinnyt heitä muistuttamalla, että oli sellaistakin olemassa kuin sävellajin vaihdos ja yhteislaulu. Ja he olivat varmasti vakuutetut siitä, että he lauloivat Bellmania aivan oikein, juuri niinkuin tuli laulaa.

Seinällä klaverin yläpuolella istui itse Karl Mikael luuttu kädessä, ja luutnantilla oli tapana silmätä häneen ikäänkuin odottaen, että tuo voittamaton hymyilisi hyväksyvästi hänelle.

Mutta sattuipa nyt kerran, että vääpeli von Wachenfeldt oli saapunut Mårbackaan. Hän istui uuninnurkassa niinkuin tavallisesti, ja mamselli Lovisa jutteli hänen kanssaan sillä välin kuin luutnantti istui klaverin ääressä, ja lapset hänen ympärillään lauloivat Bellmania täyttä kurkkua olettaen, että he lauloivat aivan oikein.

»Eikö ole merkillistä, ettei kukaan lapsista ole saanut lauluääntä?» kuiskasi mamselli Lovisa vääpelille.

»Eihän sille voi mitään, etteivät he ole saaneet ääntä», vastasi tämä yhtä hiljaa. »Mutta jospa he edes käyttäisivät sävelkorvaansa!»

»Omituista tosiaankin, kun molemmat vanhemmat ovat soitannollisia. Eikö Wachenfeldtkin ihmettele sitä?» sanoi mamselli Lovisa huoaten. »En käsitä, miten Gustav jaksaa kuulla heitä.»

»Hänen korvissaan lasten laulu kuulostaa samanlaiselta kuin meidän», sanoi vääpeli. »Hän rakastaa näitä lapsia yli kaiken.»

»Niin, ihmisillä on tapana puhua rakkauden silmistä», sanoi mamselli Lovisa. »Ehkäpä on olemassa rakkauden korvatkin.»

»Se on ihan varmaa!» sanoi vääpeli von Wachenfeldt, ja hän tiesi kylläkin, mitä sanoi.

Yksi pikku laulajista sattui kuulemaan tuon keskustelun ja kertoi sitten muille, mitä oli kuullut, ja se kai vaikutti siihen, että Bellmanin laulut vähitellen vaikenivat Mårbackassa.

Mutta kauan jälkeenpäin, koko elämän läpi, on rakkaus Bellmanin lauluihin piillyt Mårbackan lasten sydämissä. He eivät rakasta niitä vain niiden leikillisyyden ja surunvoittoisuuden ja hivelevän kauneuden vuoksi, he eivät rakasta niitä vain niiden itsensä vuoksi, vaan siksi, että pieninkin Bellmanin laulun sävel palauttaa heidän mieliinsä muiston siitä hellyydestä, joka sulostutti heidän lapsuuttaan.

Poikia ja tyttöjä.

Kesällä 1866 oli tavattoman suuri joukko lapsia koolla Mårbackassa.

Ensiksikin siellä oli. Daniel ja Johan Lagerlöf, talon omat pojat, ja Teodor ja Otto ja Hugo Hammargren, heidän isänpuoleiset serkkunsa, jotka vanhempineen vierailivat Mårbackassa kesäloman aikana. Edelleen oli siellä Ernst ja Klaus Schensen, jotka olivat äidinpuoleisia serkkuja ja niinikään viettivät koko kesänsä Mårbackassa. Mutta ei näissä kyllin, vaan samaan seuraan saattoi lukea myöskin Herman ja Bernhard ja Edvin Milénin, jotka asuivat naapuritalossapa samoin Adolf Noreenin, joka asui Herrestadissa kirkon lähellä, mutta jolla oli tapana kulkea jalan Mårbackaan pari kertaa viikossa saadakseen leikkiä ja huvitella muitten poikien kanssa.

Sitä paitsi oli siellä Anna ja Selma ja Gerda Lagerlöf, mutta Gerda ei ollut vielä kuin kolmen vuoden vanha, niin ettei häntä voitu ottaa lukuun, eivätkä Anna ja Selmakaan merkinneet mitään, kun paikalla oli niin suuri poikaliuta.

Sinä kesänä pojat olivat keksineet hauskemman ja onnistuneemman ajanvieton kuin minään aikaisempana kesänä. Ensimmäisinä viikkoina he olivat eläneet aivan tavalliseen tapaansa. He olivat poimineet marjoja ja keinuneet kiikussa ja loikoilleet nurmella ja ampuneet jousella ja heittäneet kiekkoa ja leikkineet juoksuleikkejä, mutta eräänä päivänä he olivat kyllästyneet näihin kaikkiin. Heidän mielestään heillä varmaankin oli liiaksi vapaata aikaa ja huvitusta, ja he tuumivat, että heidän pitäisi ryhtyä johonkin vakavampaan työhön, joka voisi tuottaa hedelmiä.

Heidän huomionsa kiintyi pieneen metsäpalstaan, joka sijaitsi lehtikujan yläpuolella ja jota rajoitti tie ja oja toiselta puolen ja Åsbergin jyrkkä kallionkuve toiselta puolen. Pohjoisen puolella oli rajana aita ja eteläpuolella syvä sorakuoppa, niin että koko alue, joka käsitti noin kuudennentoista osan tynnyrinalaa, oli täydellisesti eristetty muista.

Kun pojat tutkivat sitä tarkemmin, huomasivat he, että siellä oli runsaasti suuria kiviä ja että pääasiallisena kasvullisuutena olivat katajapensaat, nuoret kuuset ja sanajalat. Pohjoisella kulmalla virtasi alueen halki pieni puro, joskin se keskikesällä oli kuiva. Sen rannalla kasvoi kuitenkin joitakin tuuheita leppiä. Åsbergin kallionkoloissa kasvoi kallioimarretta, jota pojat pitivät suuressa arvossa,— eteläisellä rajalla kasvoi neljä täysikasvuista kuusta ja keskellä aluetta suuri monihaarainen mänty. Koko maapalsta tuntui olevan koskematon, eikä siellä ollut muita asujamia kuin oravia, tikkoja ja muurahaisia.

Pojat arvelivat nyt, että tämän erinomaisen maapalstan pitäisi tulla osalliseksi sivistyksen siunauksesta, ja päättivät muuttaa sinne uutisasukkaiksi. Kaikkein ensimmäiseksi he valitsivat itselleen asuinpaikat. Teodor Hammargren, joka oli kuudentoista-vuotias ja koko yrityksen johtaja, otti haltuunsa korkean kalliopaaden, joka kohosi ilmaan kuin torni ja jonka harjalta oli komea näköala yli koko siirtolan. Daniel Lagerlöf, joka oli viidentoista vanha ja lähinnä Teodoria sekä iältään että arvoltaan, otti omakseen nuo neljä suurta kuusta sekä kauniin kallioseinän niiden takaa. Johan Lagerlöf ja Otto Hammargren, jotka olivat erittäin hyvät ystävät ja koulutoverit, päättivät asua yhdessä ja valitsivat pohjoisimman alueen, missä oli kuivunut puro ja lepikkö. Ernst Schensen, joka oli vain kahdentoista vuoden vanha, tyytyi kömpelöön kivipaateen, josta muiden mielestä ei voinut olla mitään iloa. Hänen veljensä Klas, joka oli vain pikku poika, valitsi myöskin kivipaaden, mutta toisten mielestä hänen osansa oli paljoa parempi kuin veljen, sillä hänellä oli läheisyydessään varjostava leppä. Hugo Hammargren pyysi omakseen suuren männyn, eikä kukaan sitä kadehtinut häneltä. Herman Milén, joka oli kymmenen vuoden vanha, etsi itselleen suuren, kaatuneen kuusen, joka rötkötti maassa juuret pystyssä ja runko täynnä oksia. Hänen pienet veljensä Bernhard ja Edvin, jotka olivat kaksoset ja vain kahdeksan-vuotiaat, olivat jäädä aivan osattomiksi, mutta lopulta heille annettiin kuusenkanto kummallekin. Adolf Noreen ei ollut sinä päivänä Mårbackassa käymässä, ja siitä syntyi hirveä mellakka, kun hänkin tahtoi saada osansa saaliista, sillä kaikki sopivat paikat oli jo varattu. Kaikeksi onneksi Teodor Hammargren keksi häntä varten pengermän itse vuorelta, ja siten siitä hädästä päästiin.

Mutta jos Anna ja Selma olivat toivoneet saavansa myöskin asuinpaikan uutisasutuksella, niin pettyivät he pahasti. Hehän olivat vain tyttöjä, ja tuskinpa kukaan pojista tuli edes ajatelleeksi, että hekin olisivat tahtoneet päästä mukaan.

Pojilla oli kauhean hauskaa uutisasutuksellaan. Teodor Hammargren kantoi sammalia torniinsa, jotta hän sai mukavan istuinpaikan, ja rakensi kiviportaat, joita myöten hän saattoi mukavasti kulkea ylös ja alas. Daniel Lagerlöf raivasi maata kuusten ja kallioseinän välistä ja rakensi itselleen pienen salin, jossa oli sammalpeitteisiä kivipenkkejä kolmella sivulla, ja siitä tulikin hauskin kaikista näistä laitteista. Johan ja Otto rakensivat lepikkoonsa puoliympyrän muotoisen turvesohvan. Ernst Schensen hankki itselleen leveän sammalpenkin, jonka selkänojana oli kivipaasi, mutta hänen veljensä Klas oli laiskuri ja hän ojentautui pitkäkseen katajapensaan alle eikä viitsinyt kerätä kiviä eikä sammalia penkkiä varten. Hugo Hammargren oli kerjännyt joitakin lautapalasia luutnantti Lagerlöfin nikkarilta ja naulasi ne mäntyyn, joten hänellä oli mainio istuinpaikka. Adolf Noreen laittoi sammalvuoteen kalliopengermälleen, ja hänen oli mainion mukava siellä, kiivettyään ensin korkealle paikalleen. Herman Milén oli kaivanut luolan puunjuuren alle, ja yksinpä pienet kaksosetkin olivat levittäneet hiukan sammalta kantojensa päihin.

Mutta Anna ja Selma, heillä ei ollut mitään, mihin rakentaa ja järjestää. He kulkivat aivan yksin, kartanolla eivätkä tienneet miten huvitteleida.

Pojilla oli yhä hauskempi sen mukaan kuin heidän yhteiskuntansa kehittyi. He alkoivat pian kaivata järjestettyä hallitusta ja oikeudenkäyttöä, ja he valitsivat Teodor Hammargrenin korkeimmaksi johtajakseen ja tuomarikseen. Daniel Lagerlöfistä tuli rahapajan johtaja, ja hän kirjoitti paperirahoja, Johanista tuli nimismies ja Otto Hammarströmistä neljännesmies. Ja kun he olivat saaneet rahaa liikutellakseen, alkoivat he ostaa ja myödä kiviä ja soraa ja sammalia ja multaa. Ja jotkut tekivät hyviä kauppoja ja rikastuivat, mutta Hugo Hammargren ja Herman Milén olivat oikeita tuhlareja ja anastivat sitä paitsi kiviä toisten maalta, niin että nimismiehen täytyi panna heidät arestiin vanhaan pajaan, joka oli aivan lähellä tien vieressä.

Mutta Anna ja Selma, he kulkivat aivan yksin kotikartanolla. Ja Anna Lagerlöf sanoi, että ensi kerralla, kun pojat pyytäisivät häntä virkkaamaan heille pallon, kieltäytyisi hän sitä tekemästä, eikä auttaisi heitä nekkujen keitossakaan. Mutta Selma Lagerlöf, joka oli vain seitsemän vuoden vanha, ei tiennyt mitä hän keksisi poikien harmiksi, mutta ei hän missään tapauksessa aikonut sallia heidän kuljettaa soraa pienillä vaunuillansa.

Elämä siirtolassa kävi niin jännittäväksi, että pojat väittivät yhtenä miehenä, ettei heillä ollut koskaan ollut niin hauskaa. Niinpä heillä oli tapana pitää kokouksia valtion asioista. Ja he päättivät perustaa teitä ja rakentaa suuren kivisillan ojan yli, joka erotti siirtolan ulkomaailmasta. Ja työ oli suoritettava siten, että kaikki pojat, jotka olivat yli kahdentoista vuoden vanhat, rupeaisivat kivenhakkaajiksi ja perkaajiksi, ja kaikki pienet pojat kantaisivat soraa. Mutta sitten kävikin ilmi, etteivät Hugo Hammargren ja Herman Milén tahtoneet ottaa osaa työhön, ja siitä seurasi monenlaisia vakavia selkkauksia. Hugoa ja Hermania pidettiin yhteiskunnan hylkyinä, jotka eivät välittäneet laeista ja määräyksistä. He eivät pelänneet edes pajaakaan, niin ettei ymmärretty mihin keinoihin ryhtyä heitä vastaan.

Mutta Anna ja Selma, he kulkivat kotikartanolla ja koettivat huvikseen ampua poikien hylkäämillä jousilla ja heittää heidän kiekkojaan. Ja he väittivät, että heillä oli yhtä hauska kuin talvella, jolloin kaikki pojat olivat koulussa. Ja Anna lupasi, ettei kukaan pojista enää koskaan saisi nähdä hänen suurta nukkeansa, jonka hän oli saanut tädiltään ja joka oli kyynärän pituinen ja jolla oli sukat ja kengät ja korsetti ja krinoliini ja oma vuode ja vuodevaatteet ja tyynyt ja oma vaatekirstu ja kaikkea, mitä vain saattoi kuvitella mielessään.

Mutta siirtolassa yhteiskuntaelämä kehittyi yhä rikkaammaksi. Ja eräänä kauniina päivänä ehdotti joku kokouksessa, että sinne oli perustettava ravintola.

Ehdotus hyväksyttiin, ja rahapajan johtaja, Daniel Lagerlöf, valittiin ravintolan isännäksi, siksi että hänellä oli suurin asunto.

Mutta uudesta ravintoloitsijasta oli kai vaivalloista tyydyttää asiakkaittensa kotitekoisen sokerijuoman ja vattujen ja omenaraakaleitten ja kallioimarteen tarvetta. Äkkiä hänen mieleensä muistui, että hänellä oli kaksi sisarta.

Hän läksi heti kartanolle ja löysi heidät lammen rannalta, missä he uittivat poikien veneitä ja keskustelivat keskenänsä siitä, etteivät he koskaan enää leikkisi poikien kanssa, ei, he eivät loisi enää silmäystäkään heihin.

»Te saatte tulla uutisasutukselle, tytöt, ja ruveta tarjoilijattariksi minun ravintolaani», sanoi heidän veljensä.

Ja Anna ja Selma antoivat veneiden purjehtia minne ne mielivät. He eivät puhuneet sanaakaan siitä, että heidät oli unohdettu ja heitetty yksiksensä. He seurasivat vain poikien siirtolaan ja olivat onnellisia ja autuaita.

Vanha sotilas.

Eräänä kauniina syysiltana Mäki-Kaisa, joka ei ollut enää lapsentyttönä Mårbackassa, vaan elätti itseään kankurina, kulki metsässä.

Hänen oli määrä mennä metsäharjanteella olevaan torppaan, jossa hän oli syntynyt, toimittamaan erästä luutnantti Lagerlöfin asiaa, ja koska hän yhä oli pienen Selma Lagerlöfin hyvä ystävä, oli hän ottanut tämän mukaansa retkelle.

Heillä ei ollut kiirettä. He söivät puolukoita, joita kasvoi tien varrella, he katselivat ihmetellen koreita kärpässieniä, ja he keräsivät esiliinoihinsa kauniita sammalia viedäkseen ne kotiin ja saadakseen oikein kaunista täytettä sisäikkunoiden väliin lastenkamariin. Mäki-Kaisa oli iloinen, kun hän taaskin sai kulkea metsässä, missä hän tunsi joka mättään ja kiven.

Kun he vihdoin saapuivat risukko-aidalle, joka ympäröi torpan aluetta, ja aikoivat kiivetä jalkaportaan yli, sanoi Mäki-Kaisa:

»Muistahan, Selma, ettet puhu sodasta isän kuullen.»

Pikku tyttö hämmästyi suuresti. Hän tiesi, että Mäki-Kaisan isä oli ollut sotilas ja että hän oli taistellut Leipzigissä Napoleonia vastaan, mutta hän ei olisi koskaan voinut aavistaa, ettei siitä saisi puhua hänen kanssaan.

»Miksikä en saa puhua hänen kanssaan sodasta?» kysyi hän.

»Siitä ei saa koskaan puhua sellaisten kanssa, jotka ovat olleet oikeassa sodassa», selitti Mäki-Kaisa.

Pikku tyttöä ihmetytti yhä enemmän. Hän ajatteli Frithiofia ja Hjalmaria ja Hektoria ja kaikenlaisia vanhoja jumalia ja sankareita, joista hän oli lukenut satukirjoissaan, ja hänen päänsä meni aivan pyörälle.

He tulivat nyt torppaan, ja siellä istui Mäki-Kaisan isä lieden reunalla ja lämmitteli selkäänsä takkaa vasten. Hän oli vanhan ajan miehiä, sen huomasi siitäkin, että hän käytti sellaisia housuja, jotka ulottuivat vain polviin saakka, eikä hänellä ollut saappaita, vaan matalat kengät. Hän oli pitkä ja laiha, kasvot olivat karheat ja ryppyiset, ja yllään hänellä oli tavattoman likaiset lammasnahkaturkit, mutta oikeastaan ei hän näyttänyt sen merkillisemmältä kuin muutkaan talonpoikaisukot.

Mutta koko ajan, heidän ollessaan tuvassa, pikku tyttö tuijotti vain ukkoon, joka ei sallinut toisten puhua sodasta hänen kuultensa. Itse hän ei tiennyt mitään sen hauskempaa kuin kuulla puhuttavan sodasta tai lukea sotakertomuksia. Sääli, ettei hän saanut kysyä ukolta kaikkea, mitä tämä sodassa oli kokenut.

Hän ei uskaltanut puhua eikä vastata istuessaan tuvassa. Hän tiesi, että jos hän avaisi suunsa, niin hän vahingossa sanoisi jotain sodasta, ja voisihan silloin sattua, että vanha sotilas löisi hänet hengiltä.

Ja istuttuaan siinä ja katseltuaan häntä hetken aikaa alkoi tyttösestä tuntua, että ukko näytti kovin peloittavalta. Olipa se tosiaankin kovin omituista, ettei hänen kanssaan saanut puhua sodasta. Varmaankin siinä piili jotakin kaameaa, jota hän ei ymmärtänyt. Hän tunsi sielussaan, että tuo ukko oli vaarallinen. Hän tahtoi vain päästä pois hänen luotaan. Hän oli valmis karkaamaan ulos tuvasta.

Hänen levottomuutensa vain yltyi, ja kun Mäki-Kaisa vihdoin oli valmis lähtemään ja he saivat sanoa hyvästi, niin pikku tyttö pelkäsi aivan kauheasti vanhaa miestä.

Mutta jos hän olisi ollut muitten vanhojen sotamiesten kaltainen ja sanonut, että sota oli parasta maailmassa, ja kehunut tappaneensa sadoittain ihmisiä ja polttaneensa kyliä ja kaupunkeja, niin pieni tyttö ei olisi pelännyt häntä vähääkään.

Toivon maa.

Siellä oli Lontoon Lassi ja Pariisin Sven ja Wienin Magnus ja Pragin Jussi ja Berliinin Pekka ja Maggebysäterin Olli ja tallirenki ja renkipoika.

Mutta Lontoon Lassi ja Pariisin Sven ja Wienin Magnus ja Pragin Jussi ja Berliinin Pekka eivät olleet mitään ulkomaalaisia, vaan Mårbackan päivätyöläisiä. Mutta asianlaita oli sellainen, että luutnantti Lagerlöf oli piloillaan nimittänyt torppansa Euroopan suurimpien kaupunkien mukaan.

Lontoon Lassi ja Wienin Magnus olivat kaiken päivää kyntäneet navetan takaista peltoa. Pariisin Sven oli ruokkinut lehmiä ja sillä välin auttanut perunamaalla, mutta Berliinin Pekka ei ollut tehnyt mitään. Hänen selkäänsä oli särkenyt, niin ettei hän voinut tehdä työtä, ja hän oli lähtenyt kartanoon vain huviksensa. Tallirenki oli mennyt talliin ruokkoamaan hevosia ja sillä välin hän oli pilkkonut puita. Renkipoika oli lähtenyt perunamaalle. Maggebysäterin Olli ei ollut lainkaan ollut talon töissä. Hän oli vain lähtenyt Mårbackaan ostaakseen nelikollisen ruista.

Oli syksy ja ilma kolea, mutta nyt oli illallislevon aika puoli viiden ja yhden välillä, ja kaikki olivat kerääntyneet renkitupaan. Ja heidän saappaansa olivat savisia ja vaatteet kosteat, ja miehet happamet ja tyytymättömät.

He sytyttivät tulen takkaan ja kävivät sen ympärille istumaan. Lontoon Lassi, jolla oli suurin torppa ja joka oli reippain kaikista työläisistä, kävi istumaan hakkuupölkylle tulen eteen, ja Wienin Magnus, joka oli miltei yhtä hyvä työntekijä kuin Lontoon Lassikin, kävi hänen viereensä kolmijalkaiselle suutarintuolille. Pariisin Sven, joka arveli olevansa yhtä hyvä kuin kuka muukin, vaikka hänen pitikin työskennellä navetassa, kävi istumaan itse liedelle selkä tuleen päin käännettynä välittämättä siitä, että hän riisti toisilta lämmön. Pragin Jussi istui toisella suutarintuolilla, ja Berliinin ukko istui sahapölkyllä toisten takana. Tallirenki istui vuoteen reunalla heilutellen jalkojaan, renkipoika oli kiivennyt höyläpenkille, ja Maggebysäterin Olli istui oven suussa punamultatynnyrillä nojaten jalkansa vastaostettua ruisvakkaa vasten.