Part 15

Lontoon Lassi ja Wienin Magnus ja Pragin Jussi ja Pariisin Sven avasivat eväspussinsa ja ottivat esille kukin ruisleipäpalansa, jonka keskellä oli voinokare. Sitten he ottivat esille puukot, jotka riippuivat nahkatupessa nahkaesiliinojen alla, pyyhkäisivät he housuihinsa, levittivät voin leivälle, leikkasivat palan toisensa jälkeen, haukkasivat ja söivät kaikessa rauhassa. Renkipoika lähetettiin keittiöön hakemaan illallista itselleen ja tallirengille. Hän palasi takaisin matkassaan kaksi ruisleipäpuoliskoa, kaksi voikimpaletta ja kaksi viipaletta maitojuustoa. Mutta Berliinin Pekalla, joka sinä päivänä ei ollut talon työssä, ei ollut eväspussia mukanaan, ja Maggebysäterin Ollilla, joka oli tullut sinne ostamaan ruista, ei ollut evästä liioin, ja he istuivat ja vilkuivat vain toisiin, jotka söivät.

Tuli räiskyi ja paloi takassa, ja lämpö alkoi levitä ympärille, ja märät vaatteet kuivuivat, ja savikimpaleet irtaantuivat pikisaumakengistä.

Kun voileivät oli syöty, niin Lontoon Lassi ja Wienin Magnus ja Pariisin Sven ja Pragin Jussi ja renki ja renkipoika ottivat kaikki yhtenä miehenä pienet tupakkarullat esille housuntaskuista. Ja tässä suhteessa ei Berliinin ukon tarvinnut jäädä toisista jäljelle, vaan hänelläkin oli rullansa niinkuin kaikilla muilla. Mutta Maggebysäterin ukolla ei ollut edes tupakan sirua taskussaan.

Taaskin he ottivat puukkonsa esille, leikkasivat palan tupakkaa, laskivat sen nahkaesiliinalleen ja hienonsivat sen. Sitten he etsivät esille lyhyen piipunnysän, joka myöskin oli pistetty esiliinan alle, ja täyttivät sen.

Lontoon Lassi otti tulitikun lattialta ja sytytti sen uunista. Sitten hän sytytti oman piippunsa ja ojensi tikun Wienin Magnukselle. Wienin Magnus ojensi sen Pariisin Svenille, Pariisin Sven Pragin Jussille, Pragin Jussi Berliinin Pekalle, joka istui sahapölkyllä hänen takanaan. Berliinin Pekka nojautui eteenpäin, jotta hän saattoi antaa tulta tallirengille, tallirenki sytytti piippunsa ja piteli palavaa tikkua kädessään, kunnes renkipoika tuli permannon poikki sitä hakemaan. Maggebysäterin Olli ei tietenkään tarvinnut tulta, kun hänellä ei ollut piippua eikä tupakkaa.

Toiset olivat nyt lämminneet ja kylläiset, ja maailma alkoi näyttää hauskemmalta heidän mielestään.

Maggebysäterin Olli oli seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja hänen jäsenensä olivat luuvalon turmelemat, niin että sormet olivat käyrät kuin koukut ja pää oli painunut toista hartiaa kohti. Hänen selkänsä oli kumara, ja näkö heikko, ja toinen jalka oli liian lyhyt ja ruumiin voimat olivat kehnot, ja järki ei ollut kehuttava sekään. Hän oli ruma ja hampaaton, viimeisenä puolena vuotena hän ei ollut kammannut eikä pessyt itseään, ja parrassa leuan alla oli oljenkorsia ja tikkuja.

Hänellä oli pieni torppa kaukana metsässä, mutta hän ei ollut koskaan ollut reipas työntekijä eikä hänen ollut koskaan onnistunut estää köyhyyttä tunkeutumasta tupaan. Hän oli aina ollut tyytymätön ja nyreä, eikä hänellä ollut koskaan ollut ystäviä.

Sillä välin kuin tupakansavu tuprusi toisten piipuista täyttäen ilman, sanoi hän ikäänkuin itseksensä:

»Minun on ollut vaikea ja ikävä koko elinaikani, mutta nyt olen kuullut, että on olemassa maa, joka on nimeltään Amerikka, ja sinne minä tahdon lähteä.»

Toiset istuivat mieluisissa mietteissään. He eivät vastanneet hänelle mitään.

Mutta Maggebysäterin Olli jatkoi:

»Kas, Amerikassa on sellaista, että jos siellä kepillä iskee vuoreen, niin vuotaa viina suuhun. Ja sen maan minä tahdon nähdä ennen kuolemaani.»

Toiset eivät sanoneet suuriakaan. He istuivat ääneti, katselivat suoraan eteensä ja hymyilivät.

Mutta Maggebysäterin Olli ei hellittänyt.

»Ei kukaan voi pakottaa minua elämään täällä kotona ikävyydessä ja kurjuudessa, kun kerta tiedän, että on olemassa maa, missä vuoret ovat täynnään viinaa.»

Toiset eivät vieläkään sanoneet mitään, mutta ei ainoakaan Maggebysäterin Ollin sanoista mennyt hukkaan.

»Siellä on puissa kultaiset lehdet», sanoi kurja ukkorähjä. »Siellä ei tarvitse tehdä päivätöitä herraskartanoon. Menee vain metsään ja ottaa sylillisen noita lehtiä, ja sitten voi ostaa mitä vain mieli tekee. Totta totisesti, sinne minä muutan, niin vanha kuin olenkin.»

Heille tuli niin hyvä mieli, kaikille, jotka istuivat renkituvassa. He näkivät silmiensä edessä tuon maan, jossa saattoi laskea viinaa suoraan vuoresta ja poimia kultarahoja puista.

Mutta sitten soi vellikello, ja illallisloma oli lopussa.

Silloin heidän täytyi lähteä taas ulos kosteaan ja koleaan ilmaan. Lontoon Lassi läksi kyntämään, ja Wienin Magnus seurasi hänen mukanaan samantapaiseen työhön. Pariisin Sven ja Pragin Jussi ja renkipoika menivät perunanottoon. Berliinin Pekka läksi kotiinsa, tallirengin oli määrä pilkkoa puita illaksi ja Maggebysäterin Olli vaelsi metsään päin ruissäkki selässään.

Mutta ei kukaan heistä näyttänyt yhtä happamelta kuin puolentuntia sitten, vaan heidän silmissään oli vähäinen valonsäde.

Sillä he arvelivat kaikki, että oli hyvä tietää — niin, vaikkapa sinne olikin niin pitkä matka, etteivät he koskaan voineet sinne päästä, niin oli sittenkin hyvä tietää, että oli olemassa maa, missä kohoaa viinavuoria ja kasvaa kultametsiä.

Kuoreitten aika.

Mårbackan itäpuolella on metsäinen harjanne, ja harjanteen itäpuolella pieni järvi, nimeltä Gårdsjön. Siinä järvessä taaskin elää kala, jota nimitetään kuoreeksi. Se on parin tuuman pituinen, sinisenvalkea ja niin ohut, että se on miltei läpinäkyvä.

Vaikka se onkin niin pieni, on se syötävä, ja siihen aikaan, jolloin luutnantti Lagerlöf asui Mårbackassa ja kaikki oli paljoa parempaa kuin nykyään, saatiin kuoreita järvestä suurin joukoin. Niiden kutuaika on keväällä, heti kun jäät ovat irtautuneet rannasta, ja siellä, missä kuoreita sattui olemaan, voitiin niitä ammentaa kauhalla tai ämpärillä järvestä. Eipä kukaan tainnut viitsiä nähdä niin paljon vaivaa kuoreista, että olisi ruvennut niitä haavilla nostamaan.

Kuoreita ei koskaan pyydetty eikä kaupiteltu muulloin kuin kutuaikana keväällä. Siksipä oli oikea keväänenne, kun joku Gårdsjön kalastajista tuli Mårbackan keittiöön tuoden ensimmäiset kuoreet. Ja mies tiesi itsekin, että hänellä oli tervetullutta tavaraa matkassaan. Hän nosti reippaasti keittiönoven salvan, sillä lukkoa ja avainta ei siihen maailman aikaan ollut olemassa, ja astui sisään rohkeana, melkein uhmaavana. Hän ei pysähtynyt ovensuuhun, niinkuin hänellä muulloin oli tapana tehdä, hän ei tervehtinyt eikä odottanut, että joku tiedustelisi, mitä asiaa hänellä oli. Hän astui pitkin askelin keittiön pöydän luo ja laski siihen pienen mytyn, joka oli kääritty siniruutuiseen pumpulihuiviin.

Kun se oli tehty, vetäytyi hän ovensuuhun ja seisoi siinä sitten pää ylpeästi takakenossa ja odotti, mitä seuraisi.

Jollei keittiössä ollut muita kuin emännöitsijä ja palvelustytöt, niin sai hän kyllä seisoa siinä rauhassa pitkän aikaa, sillä he eivät, tahtoneet näyttää uteliailta eikä kärsimättömiltä. Mutta jos sattui niin hyvin, että luutnantti Lagerlöfin pikkutytöt olivat läsnä, hyökkäsivät he heti esiin, avasivat pumpulihuivin ja tutkivat mitä siinä oli. He löysivät huivin pohjalta pienen posliinilautasen, jota reunusti sininen maisema ja jonka he olivat nähneet jo monet vuodet. Keskellä lautasta oli pieni kasa kuoreita, noin neljä-, viisikymmentä kalaa, enempää siinä tuskin saattoi olla.

Kuore on hyvänmakuinen kala, jos se valmistetaan oikein, mutta sittenkään ei sen syömistä pidetä oikein hienona. Muissa seudun herraskartanoissa sitä pidettiin köyhäin ruokana, mutta niin ei koskaan ollut laita Mårbackassa. Luutnantti Lagerlöf oli niin harras kalanystävä, että hän ei juuri muuta halunnutkaan syödä kuin kalaa vuodet umpeensa. Ja kun mateen kutuaika oli päättynyt helmikuussa, oli hänen täytynyt tyytyä sellaisiin kaloihin kuin lipeäkalaan, kuivattuun haukeen, suolattuun loheen, suolasiikaan, suolaiseen muikkuun, puhumattakaan suolaisesta sillistä. Joka päivä hän puheli siitä, eikö kuoreiden aika jo pian tulisi.

Pikkutytöt olivat siis oppineet pitämään kuoreita kunniassa, ja he tulivatkin kovin iloisiksi nähdessään, mitä lautasen pohjalla oli. He huusivat emännöitsijää, ja he huusivat palvelustyttöjä. Heidän täytyi tulla katsomaan. Täällähän oli kuoreita. Lassi oli tuonut kuoreita. Eikö se ollut hauskaa? Eikö ollut merkillistä?

Ja keittiössä nousi suuri ja yleinen ilo. Emännöitsijä läksi heti ruokahuoneeseen ja levitti suuren voileivän kalaukolle, jotta tämä ymmärtäisi olevansa tervetullut, ja ojentaessaan hänelle voileivän alentui hän siinä määrin, että kysyi näyttikö tulevan hyvä kalavuosi. Mutta kalastaja seisoi siinä topakkana ja itsetietoisena, sillä tämä oli hänen suuri kunniapäivänsä, ja ylimielisyydessään hän alkoi laskea leikkiä emännöitsijän kanssa ja sanoi, että näytti tulevan niin paljon kuoreita, ettei luutnantti Lagerlöf jaksaisi ostaa niitä kaikilla rikkauksillansa.

Mutta nyt mamselli Lovisa oli ruvennut ihmettelemään, mitähän tuo puheensorina oikein tiesi, ja hän avasi ovensa ja tuli keittiöön.

Mutta niin pian kuin hän näki kalastajan ja kuorelautasen, huudahti hän: »Voi, hyvä Jumala, joko tuo kurjuus taas alkaa!»

Pikkutytöille oli suuri pettymys, ettei Lovisa-täti ottanut osaa yleiseen iloon. Mutta kyllä hänkin käsitti asian tärkeyden, sillä hän kuiskasi jotain emännöitsijän korvaan, ja emännöitsijä hymyili ja nyökkäsi myöntävästi.

Sitten varoitettiin sekä lapsia että palvelijoita kertomasta luutnantti Lagerlöfille, että kuoreita oli saapunut taloon. Niiden piti tulla yllätyksenä illallispöytään.

Kun kolme pikkutyttöä käsitti mistä oli kysymys, tulivat he vielä entistäänkin onnellisemmiksi. Sillä isä oli heidän paras ystävänsä ja leikkitoverinsa, ja he soivat hänelle kaikkea hyvää. He näyttivät nyt kovin tähdellisiltä ja toimeliailta eivätkä tahtoneet millään ehdolla poistua keittiöstä. He pyysivät saada perata kalat. He tiesivät jo entuudestaan, miten se oli tehtävä. Yhdellä veitsen sipaisulla leikattiin pää poikki, toisella vedettiin sisälmykset pois, ja sillä se olikin tehty. Kuore oli niin pieni, ettei sillä ollut suomuja eikä pistäviä ruotoja niinkuin muilla kaloilla. Eikä pyrstöevää saatu ottaa pois. Jos leikkasi pyrstöevän pois, oli se merkkinä siitä, ettei lainkaan ymmärtänyt, miten kuoretta oli käsiteltävä.

Kun kuoreet oli perattu, otti emännöitsijä ne haltuunsa, mutta pikkutytöt eivät päästäneet niitä näkyvistään, vaan seurasivat niiden valmistusta. Ne huuhdeltiin vedessä, ne kastettiin jauhoihin ja pantiin sitten paistinpannulle. Mutta kuoreita ei saanut vain heittää pannulle ja paistaa miten hyvänsä. Pikkukalat olivat levitettävät pannun pohjalle ja asetettavat hyvin lähekkäin. Emännöitsijä latoi kärsivällisesti kalan toisensa viereen, yhden kerroksen kerrallaan, ei ainoakaan saanut joutua toisen päälle.

Sitten pikku kuoreita paistettiin niin kovasti, että ne riippuivat toisissaan muodostaen kokonaisen kakun, ja emännöitsijä käänsi ne kaikki yhdellä kertaa pannukakkulapiollaan. Kun ne olivat paistetut toiseltakin puolelta, jotta ne olivat ruskeita ja kovia kuin tikut, otti hän kovan, pyöreän kauraleivän, laski sen kalojen päälle ja käänsi pannun nurin, jotta kalat joutuivat leivälle. Siten hän ei käsitellyt koskaan muita kaloja kuin kuoreita, ja hän sanoi lapsille, että näin oli vanharouva aina tehnyt. Ja vanhanrouvan aikana tuotiin leivällä jokaisen eteen pöytään tuollainen kuorekakku, sillä silloin ei ollut niin runsaasti lautasia kuin nykyään.

Koko ajan kuoreita paistettaessa olivat pikkutytöt peloissaan, että luutnantti Lagerlöf sattuisi tulemaan keittiöön, niin että hän näkisi ne. Kesken kaikkea yksi heistä juoksi eteiseen ja raotti hiukan salin ovea nähdäkseen, istuiko luutnantti kaikessa rauhassa keinutuolissaan lukien Värmlannin lehteä. Ja kun hän nousi paikaltaan lähteäkseen tavalliselle iltakävelylleen, olivat tyttöjen sydämet pakahtua pelosta. Entä jos hänen mieleensä juolahtaisi mennä keittiön kautta! Entä jos hän haluaisi sanoa jonkun hyvän sanan vanhalle emännöitsijälle!

Kun heidän vihdoin oli käytävä istumaan salin pyöreän pöydän ympärille illallista syömään, niin oli kolmen pikkutytön melkein mahdotonta pysyä vakavana. Kun he vain vilkaisivat isäänsä, alkoivat he tyrskiä. Ja pahinta oli nuorimman, jonka piti lukea pöytärukous. Kesken rukousta tirskui aivankuin varpunen, joka keksii kauranjyvän, ja luutnantti aikoi juuri kysyä, mikä häntä vaivasi, kun hän kaikeksi onneksi huomasi pienellä vadilla kuoreita oman lautasensa vieressä.

Silloin luutnantti Lagerlöfin kasvot kirkastuivat ylt'yleensä. »Jumalan kiitos, että olemme saaneet taaskin ruokaa taloon!» sanoi hän, ja hän tarkoitti täyttä totta, sillä liha ja läski ei ollut hänen mielestään ruokaa, vaan ainoastaan kala.

Mutta lapset purskahtivat suureen nauruun kaiken itsehillitsemisen jälkeen, ja luutnantti heristi heille sormea ja pudisti päätä. »Niin, niin, te veitikat! Senkö vuoksi te olette juosseet täällä edestakaisin kaiken iltaa, niin etten ole saanut lukea lehteä?»

Sitten seurasi kovin hilpeä illallisateria. Luutnanttihan oli enimmäkseen aina puhelias ja hyvällä tuulella, mutta kun hän tuli iloiseksi jostakin, oli hän aivan vastustamaton. Silloin hän kertoi niin paljon hullunkurisia vanhoja juttuja, että koko pöytäseuran oli pakko kiemurrella naurusta.

Kuoreita ei ollut sen enempää, kuin että hän olisi hyvin voinut yksin syödä ne suuhunsa, mutta sydämen hyvyydessään hän jakoi muillekin näitä herkkuja, niin että rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa ja kotiopettajatar ja kaikki kolme pikkutyttöä saivat pari kalaa mieheen. Ja kaikkien täytyi myöntää, että oli suorastaan ihme, miten hyvältä noin pieni kala saattoi maistua.

»Niin, eikö maistukin hyvältä, Lovisa?» sanoi luutnantti sisarelleen, sillä hän tiesi, että tämä piti yhtä paljon liharuoasta kuin hän itse kalasta.

Yksinpä mamselli Lovisankin täytyi myöntää, että olivathan ne hyviä näin kerran syödessä, ennenkuin oli ennättänyt saada niitä liikaa ‒ ‒ ‒

Mutta kun luutnantti kääri kokoon lautasliinansa ja aikoi nousta pöydästä, sanoi hän vallan juhlallisesti: »Muistakaa nyt kaikki lapset, mitä minä sanon, ei edes kuningaskaan Tukholman linnassa ole voinut saada parempaa illallisruokaa kuin me tänä päivänä, ja niinpä kiittäkäämme sydämestämme Jumalaa ruoasta, älkääkä hutiloiko pöytärukousta lukiessanne.»

Sellainen oli kuoreitten ajan ensimmäinen päivä.

Seuraavana päivänä palasi Gårdsjön kalastaja jälleen, ja nyt hänellä oli mukanaan kokonainen naula kuoreita. Hänet otettiin tietenkin hyvin vastaan, ja kalasta maksettiin kaksitoista killinkiä naulalta, jota pidettiin hyvänä hintana. Luutnantti Lagerlöf tuli itse keittiöön maksamaan ja juttelemaan kalastajaukon kanssa, kiittäen häntä siitä, että hän oli tuonut kuoreita Mårbackaan ja kehoittaen häntä jatkamaan samaan tapaan. »Älkää mitenkään viekö niitä pappilaan tai patruunalle», sanoi hän.

Kolme pikku tyttöä perkasi tänäänkin kalat huviksensa, mutta nythän he saivat palkankin vaivastansa. Kuoreita riitti kaikille illallispöydässä, ja jäipä vielä ylikin, niin että luutnantti saattoi saada niitä aamiaiseksi. Mutta väki keittiössä ei saanut kuoreita. Se oli liian harvinaista ruokaa heille.

Seuraavana päivänä toi kalastaja niin paljon kuoreita, että ne mahtuivat töin tuskin suureen kivivatiin. Nyt tarjottiin herrasväen pöydässä kuoreita sekä aamiaiseksi että illalliseksi, ja keittiössä sai työnjohtaja niitä, mutta ei tallirenki eikä renkipoika.

Seuraavina päivinä tuli väkeä jokaisesta pikku mökistä Gårdsjön rannalta tarjoamaan kaupaksi kuoreita. Luutnantti Lagerlöf osti kaikilta, jotka tulivat taloon. Kaikki suuret kivivadit, joita oli ruokasäiliössä, täyttyivät reunojaan myöten. Kaloja oli pantava suureen kuparikattilaankin. Pian ei sekään enää riittänyt, vaan kalat kaadettiin suureen saaviin.

Mutta kun taloon tuli näin paljon pikkukalaa, niin ei ollut niinkään helppo saada kaikkia peratuksi. Palvelustytöt eivät ennättäneet enää kutoa kankaita eikä kehrätä, vaan heidän täytyi perata kuoreita. — Kolme pikkutyttöä ei ilmestynyt enää koskaan kouluhuoneeseen, vaan he perkasivat kuoreita, ei huvikseen, vaan täydellä todella auttaaksensa aikuisia. Sekä rouva Lagerlöf että mamselli Lovisa saivat jättää käsistään muut työnsä ja auttaa perkaamisessa. Mutta sehän oli kaikki varsin hauskaa ja hyvä. Olihan siinä hiukan vaihtelua, ja sitähän he juuri kaipasivatkin.

Emännöitsijä ei perannut kuoreita, hän seisoi vain kaiket päivät lieden ääressä ja paistoi kalaa. Ja pian hän alkoi valittaa suurta voin menekkiä. Voipytty oli ollut täynnä pari päivää sitten, ja nyt sen pohja jo paistoi. Tämä oli ikäänkuin ensimmäinen keskeytys yleisessä tyytyväisyydessä.

Herrasväen pöydässä syötiin kuoreita aamiaiseksi ja kuoreita illalliseksi ilman vähintäkään vaihtelua. Mutta päivällispöydässä oli edelleen vielä toistaiseksi tavallinen värmlantilainen päivällisruoka: veri-rieskaa ja sillipalleroita tai käristettyä läskiä tai makkaraa, tai mitä milloinkin sattui olemaan.

Mutta tämä ei ollut luutnantti Lagerlöfille mieleen. Eräänä päivänä, kun hänelle tarjottiin lihaa, joka oli ollut marraskuusta saakka suolassa, loppui hänen kärsivällisyytensä.

»En minä käsitä, miksikä meidän pitää syödä suolaista ruokaa», sanoi hän, »kun koko ruokasäiliö on täynnään tuoretta kalaa. Mutta niinhän ne oikeat emännöitsijät menettelevät. Kotiväki saa syödä suolalihaa, ja tuore ruoka saa olla hyllyillä vieraitten varalta, kunnes se mätänee.»

Se oli kova hyökkäys sisarta kohtaan, mutta hän suhtautui asiaan rauhallisesti. Hän piti niin paljon veljestään, ettei koskaan suuttunut häneen. Hän vastasi vain levollisesti, ettei hän koskaan ollut kuullut kuoreita tarjottavan vieraille.

»Niin, tiedänhän minä, että sinä olet liian hieno syödäksesi kuoreita, Lovisa», sanoi silloin luutnantti. »Sinä olet ollut suuressa maailmassa, ja tiedät millaista pitää olla. Mutta minä en käsitä, miksi meidän täällä Mårbackassa täytyisi seurata Karlstadin ja Åmålin tapoja.»

Nyt mamselli Lagerlöf käsitti, miksikä veli oli näin pahalla tuulella.

»Et suinkaan sinä halua saada kuoreita päivällisruoaksikin!» huudahti hän, ikäänkuin ei koskaan ennen olisi mitään sellaista tapahtunut.

»Tietysti minä tahdon syödä kuoreita niin paljon kuin jaksan», sanoi luutnantti. »Miksikä luulet minun ostavan kuoreita joka päivä, jollen saa itsekin niistä nauttia?»

Herrasväen pöydässä syötiin sen jälkeen kuoreita aamuin, keskipäivin ja illoin. Mutta ehkäpä ei luutnantti tehnyt oikein viisaasti järjestäessään asiat täten, sillä vaikka kuoreet olivatkin hyvänmakuisia, niin on niillä se vika, että ne haisevat pahalta. En tarkoita, että ne olisivat pilaantuneita. Ne haisevat pahalta heti, kun ne nostetaan vedestä. Kun kala on paistettu, katoaa haju, mutta se, joka perkaa niitä, saa kärsiä siitä hajusta. Eikä se haju häviä millään. Tekipä mitä hyvänsä, haju seuraa aina mukana. Kaikki, mihin kajoaa, alkaa hajuta kuoreilta. Ja luultavasti hajun vuoksi ei niitä voi syödä hyvällä halulla kuin muutaman kerran.

Ja kun nyt melkein koko talo vain perkasi kuoreita, niin tuntui hyvinkin pian vaikealta syödä niitä sekä aamulla, päivällisellä että illalla. Niihin kyllästyttiin pakostakin. Päivä päivältä annokset kävivät pienemmiksi. Huoattiin pöytään mennessä, kun ei koskaan ollut muuta ruokaa kuin noita ikuisia kuoreita.

Mutta luutnantti Lagerlöfin mielestä oli kaikki vain hauskaa, ja hän osti yhä edelleen kuoreita. Gårdsjön kalastaja, joka ensi kerran oli tuonut kuoreita, piti sanansa, jonka hän oli antanut luutnantille, ja tuli taloon joka päivä. Vähin hän tuli kahdestikin päivässä. Mutta hän ei ollut enää sama mies kuin ensi kerralla. Hän nosti hiljaa ovensalpaa, ja hänen suunsa ympärillä karehti nöyrä ja nolo ilme hänen astuessaan sisään. Hän ei laskenut enää kaloja keittiönpöydälle, vaan jätti ne oven ulkopuolelle. Hän toivotti hyvää päivää ja otti hatun päästään, mutta sittenkin hän sai odottaa puolisen tuntia, ennenkuin kukaan oli tietääkseen hänestä.

Sillä niin hauskaa kuin olikin ollut sekä palvelijoitten että lasten mielestä, kun he pääsivät tavallisista toimistaan ja saivat perata kaloja, niin olivat he nyt aivan kyllästyneet siihen ja ikävöivät vain oikeaa työtään. Ei kukaan halunnut vilkaistakaan enää kalastaja-ukkoon.

»Ei suinkaan Lassi vain tuo tänäänkin kalaa?» sanoi emännöitsijä vihdoin sellaisella äänellä, kuin mies olisi tarjonnut varastettua tavaraa kaupan.

Ukko vilkutti vain hiukan silmiään. Hän oli niin häpeissään, ettei saanut sanaa suustaan.

»Meillä on enemmän kalaa kuin mitä jaksamme syödä», sanoi emännöitsijä. »Enpä usko, että luutnantti haluaa ostaa lisää tuota surkeutta.»

Mutta hän tiesi, ettei luutnantin kanssa ollut leikkimistä, niin pian kuin kuoreista oli kysymys, ja siksi hän ei uskaltanut koskaan olla ilmoittamatta, kun kalastaja tuli taloon.

Eräänä päivänä luutnantti oli pelloillaan ukon tullessa taloon, ja silloin emännöitsijä käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähetti hänet heti pois. He olivat oikein iloisia ja onnellisia keittiössä ja luulivat, ettei heidän tänään ainakaan tarvitsisi perata, mutta eipä käynyt sen paremmin, kuin että kalastaja tapasi luutnantin lehtikujassa. Ja luutnantti osti häneltä koko verkollisen kuoreita ja lähetti hänet viemään ne keittiöön.

Sellaista menoa jatkui pari viikkoa. Kaikki olivat kyllästyneitä ja epätoivoissaan kuoreitten johdosta paitsi luutnantti. Joka aterialla hän kehui kuoreita, ne kuuluivat olevan niin terveellisiä ja vahvistavia. Ei tarvinnut muuta kuin tarkata Bohusläänin kalastajia. Hekin söivät kalaa joka päivä, ja olivat vahvimmat ja terveimmät miehet koko maassa.

Eräänä iltana mamselli Lovisa yritti panna luutnantin kestävyyden koetukselle. Hän antoi emännöitsijän paistaa läskipannukakkuja. Ne olivat luutnantin mieliruokaa, eikä se kumma ollutkaan, sillä sellaisia läskipannukakkuja kuin vanha emännöitsijä paistoi, en ole missään muualla nähnyt. Mutta yritys epäonnistui.

»Varmaankin arvelet, että minun pitää tyytyä pannukakkuihin, jotta työnjohtaja ja rengit saisivat syödä kyllikseen kuoreita», sanoi luutnantti ja antoi pannukakkuvadin mennä ohitseen.

»Eipä niinkään», sanoi mamselli Lovisa. »Sekä työnjohtaja että rengit ovat niin kyllästyneet kuoreihin, ettemme voi antaa niitä enää heille.»

Silloin luutnantin täytyi nauraa, mutta pannukakkuihin hän ei kajonnut, vaan hänelle oli tuotava kuoreita.

Kun toinen viikko alkoi loppua, nousi koko talo kapinaan. Emännöitsijä oli harmissaan voin menekistä, ja palvelusväki vakuutti, etteivät he jaksaisi palvella talossa, missä syötiin niin paljon kuoreita. Lopuksi ei luutnantti uskaltanut enää pistäytyä keittiöön, sillä siellä mielet olivat pahimmin kuohuksissa.

Sisällä ruokapöydän ääressä ei mieliala myöskään ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Hauskuus oli kadonnut. Kotiopettajatar ei koskenutkaan ruokaan, ja yksinpä pikkutytötkin, jotka muuten kaikessa pitivät isän puolta, alkoivat tehdä pieniä huomautuksiaan.

Nyt vihdoinkin rouva Lagerlöf sekaantui asiaan. Hän neuvotteli mamselli Lagerlöfin kanssa ja emännöitsijän kanssa, ja he päättivät, että nyt oli aika turvautua vanhaan, varmaan ja koeteltuun keinoon, jotta tästä seikkailusta päästäisiin eroon.

Seuraavana päivänä, kun kuoreet tulivat pöytään, eivät ne olleet paistettuja, vaan keitettyjä.

Mutta keitetyt kuoreet ovat kerrassaan vastenmielisiä. Ne ovat valkeita, ikäänkuin ruumiinvärisiä, eikä niillä ole oikeastaan mitään makua. Turha niitä on edes maistaa, ruokahalu katoaa vain niitä katsellessakin.

Kun luutnantti Lagerlöf näki keitetyt kuoreet, ei hän tullut sen iloisemmaksi kuin muutkaan.

»Voi on lopussa», sanoi mamselli Lovisa puolustautuen, »ja kun sinä välttämättä tahdot kuoreita joka ateriaksi, niin emme tienneet muuta neuvoa kuin keittää niitä. Minun mielestäni», lisäsi hän, »eivät ne maistu pahemmalta tälläkään tavalla.»

Tähän luutnantti ei vastannut sanaakaan, ja nyt kaikki käsittivät, että mamselli Lovisa oli päässyt voitolle.

Luutnanttihan olisi voinut mennä ruokasäiliöön ottamaan itse selkoa, oliko voi todellakin lopussa tai hän olisi voinut ostaa uutta voita, mutta hän ei tehnyt kumpaakaan.