Part 8

Vanhoina aikoina, jolloin palvelusväki sai vaatteensa isännältä, oli naisväellä tietenkin paljon työtä vuoden umpeen. Pitkinä, pimeinä talvi-iltoina ja pitkinä pimeinä talviaamuina he istuivat rukkiensa ääressä ja valmistivat kuteita ja loimia, mutta itse kutomista he eivät voineet aloittaa ennenkuin keväällä, jolloin päivät olivat valoisat, sillä sellaista työtä ei voida tehdä hämärissä.

Jotta sarat ja aivinat ja pumpulikankaat ja ohuemmat villakankaat olisivat valmiita kesäksi, ennenkuin pitäjänräätäli tuli taloon, täytyi panna hyvä vauhti kangaspuihin. Mutta kankaankutominen ei ottanut koskaan oikein joutuakseen, jos kangaspuut seisoivat keittiössä. Ei, kutojilla piti olla oma huoneensa, jossa he saivat olla rauhassa.

Siksi oli kaikissa kunnon taloissa ennen vanhaan erikoinen kutomahuone, ja sellainen oli Mårbackassakin. Se oli kotoisin vanhojen pappien ajoilta. He olivat renkituvan päälle rakentaneet yläkerroksen, missä oli kaksi matalaa huonetta; kummassakin oli tiilistä tehdyt uunit, seinät olivat savetut ja laipio laudoista tehty. Sisemmässä asui talon työväenjohtaja, ulommassa oli kahdet kangaspuut ikkunoiden alla.

Kutomakamari oli käytännössä luutnantti Lagerlöfinkin aikana, joskaan silloin ei enää ollut tapana maksaa palkollisten palkkaa vaatteissa, vaan rahassa. Rouva Lagerlöfin suurin ilo oli kudottaa kankaita, ja kotona kudottiin käsiliinoja, lakanoita, pöytäliinoja, mattoja, uutimia, huonekalu- ja pukukankaita, kaikkea, mitä taloudessa tarvittiin. Kaiken kesää hänen kangaspuunsa olivat käynnissä.

Mutta syksyisin kangaspuut siirrettiin pois ja niiden paikalle nostettiin pitkä, matala pöytä, joka oli aivan pikitahrojen peitossa, sekä pyöreät kolmijalkatuolit renkituvasta. Se oli merkkinä siitä, että odotettiin pitäjän suutaria, sotamies Svensiä taloon.

Hän ja hänen oppipoikansa saapuivatkin pian jalkapatikassa, selässä suuret laukut, jotka olivat ahdetut täyteen naskaleita, vasaroita, paularenkaita ja kengännauloja, ja laukkujen sisällys tyhjennettiin tuolle pitkälle pöydälle.

Suutari oli pitkä ja laiha, hänellä oli musta tukka ja musta täysiparta, ja ensi kerralla hänet nähdessä tuli ajatelleeksi, että hän varmaankin oli hyvin tuima ja vaarallinen mies, oikea sotamies. Mutta kun hän puhui, kuulosti hänen äänensä lempeältä ja aralta. Silmät olivat pienet ja lempeät, ja koko ryhti hiukan epävarma. Ehkäpä hän ei sittenkään ollut kovin vaarallinen, kun tosi tuli eteen.

Luutnantti Lagerlöfin pikkulapset olivat ylen onnellisia suutarin tullessa taloon. He hyökkäsivät ylös jyrkkiä portaita kutomakamariin, niin pian kuin heillä oli pienikin lomahetki. Eivät he oikeastaan tulleet juttelemaan, sillä sotamies Svens oli ahkera ja hiljainen mies, vaan katsomaan työtä ja seuraamaan mukana, miten kenkää valmistettiin aina siitä, kuin nahka pingoitettiin lestille siihen, kunnes paulahihnat leikattiin.

Suutari istui enimmäkseen ääneti, pää riipuksissa, mutta hänen kasvonsa alkoivat loistaa, niin pian kuin hän kuuli luutnantti Lagerlöfin askelet renkituvan kamarin portaissa.

Hän ja luutnantti olivat vanhoja rykmenttitovereita, ja keskusteltuaan jonkun aikaa pikisaumakengistä ja anturanahasta ja kenkävoiteesta, alkoivat he kertoa vanhoja juttuja Tressnäsin tantereelta. Kun he oikein innostuivat, sai luutnantti suutarin viekoitelluksi laulamaan vanhaa sotilaslaulua, joka erosi kaikista muista sotalauluista siinä suhteessa, että se alkoi täten: »Me sotamiehet Ruotsin, me sotaa vihaamme.» Tuon laulun olivat sotamiehet sepittäneet, kun he vuonna 1848 marssivat Tanskaan sotaretkelle, jota nimitettiin »voileipäsodaksi».

Suutari Svensin omituisuuksiin kuului se, että hän kernaasti kertoi juttuja räätäli Lagerista, joka monen monituista kertaa rykmentinkirjurin aikana oli istunut ompelemassa tässä huoneessa ja joka oli ollut yhtä iloinen ja kujeileva kuin hän itse oli synkkä ja raskasmielinen. »Luutnantti on kai kuullut, mitenkä silloin kävi, kun räätäli Lager otti nimensä?» sanoi suutari.

Luutnantti tunsi jutun yhtä hyvin kuin Isämeidän rukouksen, mutta hän vastasi: »Ehkäpä olen jo kuullut sen, mutta Svens voi kertoa sen omalla tavallaan.»

»Niin, nähkääs, Lager oli sotilas samoin kuin minäkin, vaikka ennen minun aikaani. Ja rykmentissä kerrottiin, että hän alkujaan oli ollut nimeltään Lars Andersson. Mutta sitten tuli käsky, että sotamiesten tuli valita itselleen uudet nimet, koska oli niin kovin monta Anderssonia ja Johanssonia.

»Eräänä päivänä Tressnäsissä kutsuttiin rykmentti mies mieheltä rykmentinkirjuri Lagerlöfin, luutnantin isän luo, ilmoittamaan uudet nimensä ja merkityttämään se nimiluetteloon. Lars Andersson tuli toisten mukana, ja rykmentinkirjuri tunsi hänet hyvin ja tiesi millainen ilveilijä hän oli, sillä hänhän oli monena vuonna viikkokausia istunut täällä Mårbackassa ja ommellut vaatteita sekä rykmentinkirjurille että koko hänen väelleen. Koko ajan, jolloin hän oli talossa, vallitsi siellä ilo ja nauru. Hän osasi matkia kaikkia pitäjäläisiä, hän osasi tehdä silmänkääntäjänkonsteja, ja hän osasi soittaa kepillä, jotta kuului siltä, kuin kokonainen rykmentti olisi ollut tulessa. Mutta hän oli vaarallinenkin, sillä hän valehteli ja keksi jos jotakin ja haastoi riitaa talonväen kesken.

»No, minkä nimen Lars Andersson on aikonut ottaa?» sanoi rykmentinkirjuri ja tekeytyi vakavaksi, jotta ei toinen rupeaisi ilvehtimään.

»'Herra varjelkoon rykmentinkirjuria!' sanoi räätäli. 'Saanko valita minkä nimen vain haluan?’ ja hän rypisti otsaansa, jotta näyttäisi siltä, kuin hän kaikin voimin tuumisi sopivata nimeä itselleen.

»Saat tietysti, Lars Andersson', vastasi rykmentinkirjuri. Mutta hän tunsi miehensä, ja siksi hän sanoi, että hänen piti valita oikea ja kunniallinen nimi eikä mitään pilanimeä. Muistaahan luutnantti, minkä näköinen teidän isänne oli? Olihan hän kylläkin kiltti mies, mutta monet säikähtivät nähdessään hänet, sillä hän oli kovin pitkä ja suuri mies, ja hänellä oli mustat ja tuuheat kulmakarvat.

»Mutta räätäli ei pelännyt. 'Siinä tapauksessa minä valitsen nimen Lagerlöf’, sanoi räätäli, 'sehän on sekä kunniallinen että arvossapidetty. En tiedä mitään muuta nimeä koko Värmlannissa, jolla olisi niin kaunis kaiku'.

»Kun rykmentinkirjuri kuuli, että tuo veitikka tahtoi valita nimen Lagerlöf, nousi veri hänelle päähän.

»'Ei, se ei käy päinsä,' sanoi hän, 'rykmentissä ei pidä olla kahta samannimistä.'

»'On täällä ainakin kolme Ugglaa ja neljä Lilliehöökiä', vastasi räätäli, 'eikä ole luultavaa, että joku erehtyy meistä kahdesta,' lisäsi hän.

»'Niin, mutta eikö Lars Andersson ymmärrä, ettei se käy päinsä?' sanoi rykmentinkirjuri.

»'En minä olisi valinnut sitä nimeä, jollei rykmentinkirjuri olisi luvannut, että saan ottaa minkä nimen hyvänsä', sanoi räätäli ja tekeytyi oikein nöyräksi ja vakavaksi. 'Tiedänhän minä, että kun rykmentinkirjuri on luvannut jotain, niin voi siihen lupaukseen myös luottaa.'

»He olivat nyt jonkun aikaa vaiti, ja rykmentinkirjuri tuumi, miten hän suoriutuisi tästä pulasta, sillä paitsi sitä, että hän tiesi joutuvansa koko rykmentin pilkan esineeksi, ei hän halunnut, että sellainen velikulta kuin tuo räätäli saisi käyttää Lagerlöfin nimeä.

»'Kuulehan, Lars', sanoi hän, 'voihan se ehkä käydä päinsä, että kahdella täällä rykmentissä on sama nimi, mutta tiedätkös, kotona Mårbackassa se on mahdotonta. Siis saat valmistua siihen, ettet saa koskaan enää tulla sinne ompelemaan, jos olet itsepäinen tässä asiassa.'

»Nyt räätäli pelästyi, sillä ne viikot, jolloin hän oli ompelemassa Mårbackassa, olivat hänestä parhaat koko vuoden pitkään. Ei missään muualla kestitetty niin hyvin, eikä missään muualla osattu niin suuresti iloita hänen jutuistansa ja ilveistänsä kuin siellä.

»'Ehkäpä tyydyt Lager nimeen?' sanoi rykmentinkirjuri huomatessaan, että toinen alkoi epäröidä.

»Ja siihen räätäli varmaankin suostui, sillä Lager hän oli nimeltään koko ikänsä.»

Neitsyt.

Hän oli vanha neitsyt. Hän oli palvellut muutamia vuosia rouva Lagerlöfin vanhemmilla Filipstadissa, ja oli nähnyt hänet lapsena, ja nyt vanhoilla päivillään hän astu Ämtervikissä. Pari kertaa vuodessa hänellä oli tapana tulla Mårbackaan käymään.

Hän oli pitkä, kaunis ja valkeatukkainen. Hänellä oli ankara suu ja vankka nenä ja vakava käytöstapa. Hän piti papeista ja kolportööreistä ja kävi rukouskokouksissa ja ompeluseuroissa. Eikä hänelle saanut puhua tansseista eikä romaaneista eikä rakkaudesta, sillä sellaista hän ei voinut sietää.

Ei hänen läsnäollessaan uskallettu myöskään puhua pahaa ihmisistä, ei saatu keskustella kauniista vaatteista eikä hän tahtonut kuulla syntisistä asioista, joita tapahtui ulkona maailmalla.

Ei ollut niinkään helppo tietää, mistä hänen kanssaan juttelisi. Ei ollut juuri muita keskusteluaiheita valittavana kuin ruoanlaitto ja ilma. Pitkälti niistä saattoi puhua, mutta kerran nekin loppuivat, sillä neitsyt ei ollut monisanainen, hän vastasi vain lyhyesti ja täsmällisesti kaikkeen, mitä häneltä kysyi. Tosin he tiesivät keinon, millä saatiin neitsyt puhumaan, mutta silläkin oli omat vaaransa. Kerran neitsyt oli ollut emännöitsijänä suuressa pappilassa, ja rovastilla oli ollut kaksikymmentä lasta, jotka kaikki elivät ja saavuttivat täyden iän. Neitsyt seurasi yhä edelleen tämän perheen vaiheita, ja hänen suurin ilonsa oli puhua heistä.

Eräänä iltapäivänä he istuivat Mårbackan ruokasalissa kahvia juoden. Kahvitarjotin oli pöydällä kuppeineen ja vateineen, sokeri- ja kerma-astioineen ja leipäkoreineen, ja vieressä oli kahvipannu, sillä heillä ei ollut tapana tarjota kahvia kannusta muuta kuin suurille vieraille.

Jokainen tuli vuorostaan kaatamaan kuppiinsa kahvia. Ei kukaan ottanut enempää kuin yhden sokeripalan, vehnäkorpun ja ruiskorpun. Ei kukaan ottanut myöskään enempää kuin yhden rinkilän tai piparkakun tai leivoksen, jos sellaisia herkkuja oli esillä. Kim kuppi oli täynnä, kävi jokainen omalle paikalleen juomaan. Rouva Louise Lagerlöf istui toisessa sohvannurkassa, mamselli Lovisa Lagerlöf toisessa, ja luutnantti Lagerlöf keinutuolissa, joka oli hänen paikkansa eikä kenenkään muun ja johon ei kukaan muu koskaan uskaltanut istuutua. Herra Tyberg, joka oli Johanin kotiopettaja, istui rottinkituolilla, ja näiden neljän välissä oli pyöreä lepän juurista tehty pöytä. Johan Lagerlöf istui pienen ikkunapöydän ja Anna toisen samanlaisen pöydän ääressä, ja pelipöydän luona uuninloukossa istuivat pikkutytöt Selma ja Gerda, jotka muuten olivat liian nuoret juodakseen kahvia, vaan saivat tyytyä maitoon.

Tänä päivänä oli neitsyt tullut vieraisille ja oli läsnä kahvia juotaessa. Hän oli käynyt istumaan yhdelle mustista rottinkituoleista, joiden paikka muuten oli ruokapöydän ympärillä. Hän oli joutunut istumaan melkein keskelle huonetta ja kaikki muut saattoivat nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan.

Kahvia juotaessa oli läpikäyty kaikki vaarattomat keskusteluaiheet, ja luutnantti Lagerlöf, joka ei sietänyt keskustelun seisahtumista, alkoi puhella neitsyen kanssa lähetyksestä ja kolportööreistä ja ompeluseuroista ja rukouskokouksista.

Se, joka tunsi sekä luutnantin että neitsyen ja heidän luonteenlaatunsa, tiesi myöskin, ettei tällainen keskustelu voinut sujua onnellisesti ajan pitkään.

Rouva Lagerlöf koetti saada heidät siirtymään toiselle alalle, mamselli Lovisa tyrkkäsi kyynärpäällään veljeään, ja herra Tyberg huomautti, että kahvi oli tänään erinomaisen hyvää. Mutta luutnantti ja neitsyt jatkoivat keskusteluaan ja alkoivat hiukan kiihtyä kumpainenkin.

Rouva Lagerlöf tiesi, että jos neitsyt loukkaantuisi jostakin, mitä luutnantti sanoi lähetyksestä, niin hän ei tulisi taloon kokonaiseen vuoteen. Mutta neitsyt eli niin ahtaissa oloissa, että hänen oli välttämätöntä käydä Mårbackassa saadakseen joskus hyvän ruoka-aterian sekä runsaasti jauhoja ja särvintä ainakin pari kertaa vuodessa.

Hädissään rouva Lagerlöf ei keksinyt muuta kuin kysyä neitsyeltä, mitä pappilan kaikista kahdestakymmenestä lapsesta oli tullut.

Samassa neitsyt unohti sekä uiko- että sisälähetyksen ja kaikki kolportöörit ja pakanalapset, vieläpä jumalattoman luutnantti Lagerlöfinkin. Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin aurinko, ja hän alkoi heti kertoa.

»Se on merkillisintä mitä eläissäni olen kokenut», sanoi neitsyt. »Siinä talossa piti olla iso pyykki aina kahden viikon perästä, ja sittenkin pesusoikot olivat täynnä vaatteita. Ei kukaan saanut koskaan syödä ateriaansa rauhassa, vaan aina piti olla lapsi kummallakin puolella, ja heille oli annettava ruokaa ja syötettävä heitä. Ja kun alusvaatteita oli ommeltava, ostettiin kotiin kokonaisia kangaspakkoja. Ja suutarit ja räätälit ja ompelijattaret eivät koskaan ennättäneet mennä muihin taloihin, heillä oli kylliksi työtä tässä yhdessäkin.»

»Mutta rakas neitsyt Anna, mitenkä rovasti saattoi kasvattaa niin suurta lapsilaumaa?» sanoi rouva Lagerlöf, jotta neitsyt pääsisi oikein vauhtiin.

»Niin, tietäkääs rouva, se kävi sittenkin, ja heistä kaikista tuli erinomaisia ihmisiä», sanoi neitsyt. »Sen parempia lapsia ei ollut missään. Ajatelkaahan vain, vanhin tytär, Eva, hän oli kovin kätevä ompelemaan pikkulasten vaatteita ja hoitamaan pieniä lapsia! Hän joutuikin naimisiin seitsemäntoistavuotiaana apulaispappi Janssonin kanssa Skilandassa, ja kun tämä kuoli, joutui hän rovastin rouvaksi länsi-Göötanmaalle. Hänellä oli koko liuta lapsia, mutta vietettyään häänsä ensimmäisen kerran, hän ei koskaan enää käynyt vanhempiensa kodissa.»

»Hän arveli kai, että siellä oli kylliksi väkeä ilmankin», sanoi luutnantti Lagerlöf kuivasti.

Pikkutytöt uuninloukossa naurahtivat hiukan, mutta neitsyt katsoi heihin niin ankarasti, että he vaikenivat heti.

»Seuraava järjestyksessä oli poika, nimeltä Adam», sanoi neitsyt. »En koskaan ole tavannut lasta, joka olisi huutanut niin paljon kuin hän. Mutta kun hänestä sittemmin tuli pappi, niin messusi hän niin kauniisti, että hänet kutsuttiin hovisaarnaajaksi. Hän olisi voinut mennä naimisiin kenen kanssa tahansa, mutta hänen ei tehnyt mieli, vaan oli hän naimattomana koko ikänsä, mikä siihen sitten mahtoi ollakin syynä.»

»Niin, sanokaas muuta», sanoi herra Tyberg, ja taaskin pikkutytöt alkoivat tirskua, mutta neitsyt katsoi sekä heihin että herra Tybergiin niin ankarasti, että he säikähtivät ja vaikenivat.

»Seuraava järjestyksessä oli poika, nimeltä Noak», sanoi neitsyt, »Ja tietääkö herrasväki, hän oli niin taitava kalastamaan ja hankkimaan ruokaa taloon, että me olimme oikein kiitolliset hänelle, sekä minä että hänen äitinsä. Hän tuli papiksi Hallantiin, ja niin kauan kuin hän eli, lähetti hän joka vuosi suuren tynnyrillisen suolattua lohta vanhemmillensa.»

»Lohesta puhuessamme... », sanoi luutnantti Lagerlöf, ja hän aikoi sanoa, että taloon oli hankittava uusi lohinelikko, mutta mahdotonta oli saada puheenvuoroa, kun neitsyt oli vauhdissa.

»Seuraava oli poika, nimeltä Sem», jatkoi hän, »ja hänestä tuli yhtä innokas metsästäjä kuin Noak oli kalastaja. Jospa herrasväki olisi vain nähnyt kaikki ne metsot ja jänikset, joita hän laahasi kotiin. Hänestäkin tuli pappi, ja hän sai suuren pitäjän Skånessa. Ja joka talvi hän lähetti kotiin hirven, jonka hän itse oli ampunut.»

Kun neitsyt oli lopettanut kertomuksensa Semistä, veti hän henkeä ja katseli ympärilleen. Mutta kaikki istuivat ääneti ja alistuvaisina, ei kukaan aikonutkaan keskeyttää häntä.

»Näiden kolmen pojan jälkeen seurasi tyttö, nimeltä Sara, - ja sen voin vakuuttaa sekä Jumalan että ihmisten edessä, etten koskaan ole tavannut ketään, jolla olisi ollut niin suuret taipumukset kurkkujen säilyttämiseen ja hillojen ja mehujen keittämiseen kuin hänellä. Mutta hän ei joutunut kuitenkaan naimisiin. Hän läksi Tukholmaan ja hoiti siellä veljensä, hovisaarnaajan taloutta.

»Seuraava oli myöskin tyttö», sanoi neitsyt, »ja hän oli Rebekka nimeltään. Minun täytyy sanoa, että häntä minä vähimmin kaikista lapsista ymmärsin. Hänellä oli niin hyvä lukupää, että hänestä olisi voinut tulla pappi samoinkuin veljistäkin, ja hän osasi sepittää runoja. Ihmiset sanoivat, ettei kukaan koko maassa ollut niin taitava sepittämään kehtolauluja. Hän joutui sittenkin naimisiin, mutta vain erään koulunopettajan kanssa.»

Nyt neitsyen puhe keskeytyi, sillä sisäkkö toi uutta kahvia, ja oli juotava lisätilkka.

»Minä tässä mietiskelen, tokko kukaan koko tuosta joukosta osasi keittää kunnon kahvia», sanoi luutnantti Lagerlöf.

»Luutnantti ottaa sanat suustani», sanoi neitsyt. »Voi tuntua omituiselta, mutta eniten taipumusta ruoanlaittoon kaikista lapsista oli neljännellä pojalla. Hänen nimensä oli Isak, ja hän oli niin sukkela sekoittamaan kastikkeita ja paistamaan paisteja, että hänestä oli oikein hyvä apu lieden ääressä.»

»Parhaiten hän kai kuitenkin pystyi keittämään lastenvelliä», sanoi herra Tyberg.

Kaikkialta huoneesta, eikä vain uuninloukosta, kuului nauruntirskuntaa, mutta rouva Lagerlöf pysyi vakavana.

»Kummallista, miten neitsyet Annalla on niin hyvä muisti, että muistaa kaiken tämän vielä», sanoi hän, jotta vanha nainen ei loukkaantuisi.

Neitsyt oli yleensä helposti loukkaantuva, mutta ei silloin, kun hän sai puhua rakkaista pappilanlapsistaan. Silloin ei mikään pystynyt häneen. Mutta herra Tyberg oli joka tapauksessa auttanut heidät Isakin ohi. He eivät saaneet kuulla, miten hän käytti hyväkseen lahjojaan.

»Kaksi seuraavaa oli kaksoisia ja nimeltään Jakob ja Esau», sanoi neitsyt. »He olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa, enkä minä oppinut koskaan erottamaan heitä. En koskaan ole nähnyt lapsia, jotka olisivat olleet niin taitavat hyppimään ja ratsastamaan ja luistelemaan, mutta heistäkin tuli pappeja.»

»Minä luulin, että heistä olisi tullut nuorallatanssijoita», sanoi luutnantti Lagerlöf.

»Heistäkin tuli pappeja», sanoi neitsyt antamatta häiritä itseään. »Esau joutui Jämtlantiin ja sai kiivetä tuntureilla, ja Jakob joutui Bohusläniin ja sai hyppiä veneissä ja laivoissa. He pääsivät oikealle alalleen ja saivat käyttää hyväkseen niitä lahjoja, jotka Jumala oli heille antanut, he samoinkuin sisaruksensakin.»

»Mutta miten kävikään Josefin?» sanoi luutnantti.

»Ensin oli kaksi tyttöä, luutnantti, Rakel ja Lea», sanoi neitsyt rauhallisesti. »He olivat ahkerat työskentelemään puutarhassa, toinen istutti ja toinen kitki. Kun piispa tuli tarkastukselle, sanoi hän, ettei hän koskaan ollut syönyt sellaisia herneitä eikä hyötymansikoita. Ja se oli Rakelin ja Lean ansio. He joutuivat kumpikin patruunien kanssa naimisiin. Ja nyt minä tulen Josefiin.»

»Hänestä tuli kai patruuna», sanoi luutnantti.

»Hänestä tuli isänsä arentimies», sanoi neitsyt, »hän hoiti hyvin sekä peltoja että lehmiä ja hankki ruokaa vanhemmilleen ja sisaruksilleen.»

»Enkös minä sitä arvannut?» sanoi luutnantti, ja samassa hän nousi paikaltaan ja astui ovelle, missä hänen hattunsa ja keppinsä riippuivat, ja hiipi pois huoneesta sanomatta sanaakaan.

»Kolmastoista oli nimeltä David», sanoi neitsyt. »Hän oli kolme kertaa naimisissa, ja kunkin rouvansa kanssa hänellä oli kolme lasta. Jos herrasväki haluaa, voin mainita kaikkien rouvien ja lasten nimet nyt heti. Mutta ehkäpä on parasta pysytyllä kahdessakymmenessä sisaruksessa?»

Niin oli toistenkin mielestä viisainta, mutta rouva Lagerlöf pelästyi sittenkin tätä ajatusta. »Minä lähden noutamaan käsityöni», sanoi hän, »niin voin paremmin seurata mukana.» Mutta kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän palasi töineen takaisin.

»Neljästoista oli tyttö, nimeltä Debora. Hän oli aivan erinomainen auttamaan leipomisessa. Hän ei joutunut koskaan naimisiin, eikä muuttanut koskaan pois kotoa. Hänen täytyi jäädä pappilaan auttamaan äitiä pikkusiskojen hoidossa. Välistä hän oli kovin eriskummallinen. Silloin hän sanoi pitävänsä katolisesta uskosta, koska se ei salli pappien mennä naimisiin.»

Kun neitsyt oli päässyt näin pitkälle, kuului hiukan melua oven suusta. Herra Tyberg oli hiipinyt niin hiljaa ulos, ettei kukaan huomannut ennenkuin hän oli jo poissa.

»Viidestoista», sanoi neitsyt, »oli Martta niminen tyttö. Hän oli niin kaunis, ettei toista hänen vertaistaan, mutta hänkin oli hiukan kummallinen. Seitsemäntoistavuotiaana hän meni naimisiin rovastin kanssa, joka oli kuudenkymmenenkahden, ja hän teki sen vain siksi, että hän tahtoi päästä pois kotoa.»

Nyt Anna ja Johan nousivat paikoiltaan. He sanoivat menevänsä hakemaan tulta, sillä alkoi tulla pimeä. Mutta kesti hyvin kauan, ennenkuin he saivat tulen sytytetyksi.

»Kuudestoista oli nimeltään Maria», sanoi neitsyt. »Hän oli ruma ja väitti, ettei hän koskaan voisi saada pappia eikä herrasmiestä mieheksensä, mutta hän tahtoi välttämättä lähteä pois kotoa, ja siksi hän meni rengin kanssa naimisiin.»

Mamselli Lovisa istui uskollisesti sohvanurkassaan koko ajan. Hän nukkui makeasti, mutta sitä ei neitsyt huomannut.

»Seitsemästoista oli vain kahdeksantoista vuoden vanha, kun minä muutin pois pappilasta. Hän auttoi ruustinnaa kirjoittamaan kirjeitä kaikille sisaruksille, sillä siinä oli enemmän työtä kuin mitä yksi ihminen olisi ennättänyt.»

Nyt tarttui joku ovenripaan ja raotti hiukan ovea Mutta se painautui heti taas kiinni.

»Kahdeksastoista», sanoi neitsyt, »oli vain viidentoista vuoden vanha, mutta hän sanoi lähtevänsä Amerikkaan, sillä hän ei jaksanut tulla toimeen koko suuren sukunsa kanssa. Ja numero yhdeksäntoista ja kaksikymmentä olivat vain neljän- ja kolmentoista vuotiaita, kun viimeksi näin heidät.»

Samassa kun hän sen sanoi, tuli rouva Lagerlöf sukankutimineen, ja Anna toi lampun, ja mamselli Lovisa heräsi.

»Kiitoksia, kiitoksia, rakas neitsyt Anna!» sanoi rouva Lagerlöf. »Tätä me emme koskaan unohda. Se on ollut hyväksi opiksi sekä minulle että lapsilleni.»

Morsiuskruunu.

Mamselli Lovisa Lagerlöfillä oli tapana pukea morsiamet. Mutta eivät kaikki pitäjäläiset, jotka aikoivat mennä naimisiin, tulleet hänen luokseen koristettaviksi, vaan ainoastaan parhaimpien talojen tyttäret. Niitä saattoi olla kaksi tai kolme vuodessa, välistä ei ainoatakaan.

Ennen vanhaan, kun pappi asui Mårbackassa, oli varmaankin kuulunut pappilan naisten tehtäviin koristaa morsiamet, varsinkin ne, jotka vihittiin kirkossa. Äiti ja äidinäiti ja äidinäidin äiti ja äidinäidin äidinäiti olivat suorittaneet saman tehtävän ennen häntä. Hän oli perinyt vain vanhan tavan.

Hän oli perinyt myöskin kaikki ne morsiuskoristeet, jotka vuosien kuluessa olivat kerääntyneet Mårbackaan. Hänellä oli suuri vanha kaappi, ja yhdessä sen laatikoista hän säilytti pitkiä kaulanauhoja, jotka olivat tehdyt lasihelmistä, koralleista tai merenvahahelmistä. Hänellä oli kokonainen kokoelma vanhoja kilpikonnankampoja, jotka pistivät korttelin verran päästä ylöspäin, ja pieniä, jäykkiä puolipyöreitä pahvimuotteja, jotka oli maalattu kukkasin tai päällystetty valkealla silkillä ja joita tarvittiin siihen aikaan, jolloin käytettiin tykkimyssyjä. Hänellä oli myös korkea pahvinen morsiuskruunu, jonka sakarat oli päällystetty osittain kultapaperilla, osittain vihreällä ja vaaleanpunaisella taftisilkillä. Hänellä oli tekoruususeppeleitä ja kyynäröittäin vihreitä silkkinauhoja, jotka oli kirjailtu vaaleanpunaisilla silkkikukkasilla. Samassa laatikossa oli Jenny-Lind-kiharoita, joiden piti riippua otsalla, hiusneuloja heiluvine helyineen, korvarenkaita pitkine, väärennettyine helmineen, kaikenkaltaisia messinkisiä rintasolkia, rannerenkaita ja kenkäsolkia, jotka olivat koristetut tekorubiineilla, ametisteilla ja safiireilla.

Siihen aikaan, jolloin näitä tavaroita käytettiin, oli morsiamen pukeminen sekä vastuunalaista että vaivalloista työtä. Useinkin kaaso sai istua monta päivää ennen häitä ommellen kirjavia silkkinauhoja morsiusleningin hihansuihin ja hameenhelmaan. Välistä täytyi liimata uutta kultapaperia kruunuun, valmistaa uusia paperikukkasia ja kiilloittaa kaikki messinkikoristeet, jotta ne kiilsivät kuin kulta.

Ja vaikka melkein kaikki koristeet olivat väärennettyjä, niin talonpoikaismorsian, jolla oli suuri, korkea kruunu ja leveä kukkaseppele päässä, moniväriset helminauhat kaulassa, kirjavat silkkivyöt uumilla ja silkkinauhat hameenhelmassa, rannerenkaat käsissä ja soljet kengissä, oli komein näky, mitä saattoi nähdä.