Part 7

Sunnen rovastina ei siihen aikaan ollut sen vähempi mies kuin itse Anders Fryxell. Hän oli komea, ankara ja kunnianarvoisa, mutta ylpeä hän ei ollut, niinpä hän heti, saavuttuaan Mårbackaan, läksi renkitupaan Pien-Bengtin luo kiinnittääkseen mitalin hänen rintaansa.

Luutnantti ja rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa ja emännöitsijä ja koko talonväki seurasi hänen mukanaan. He odottivat tietenkin, että rovasti pitäisi pienen puheen Pien-Bengtille, ja he asettuivat hiljaisina ja hartaina seisomaan renkituvan seinävierustalle.

Ja aluksi kaikki kävi niinkuin pitikin. Rovasti luki aluksi muutamia raamatunlauseita, ja Pien-Bengt makasi hiljaa ja juhlallisena vuoteellaan ja kuunteli.

»Sinä, Bengt», sanoi rovasti, »olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija, jommoisista Herra puhuu».

»Niin», sanoi Pien-Bengt vuoteestaan, »se on aivan totta. Uskollinen minä olen ollut.»

»Et ole koskaan pyytänyt omaa etuasi, vaan olet hoitanut leiviskääsi, joka sinulle on uskottu.»

»Niin», sanoi Pien-Bengt, »se on kaikki totta. Suurkiitosta rovastille, kun sanoo sen.»

Näytti siltä, kuin nuo alituiset keskeytykset olisivat kiusanneet rovastia. Hänhän oli suuri herra ja tottunut seurustelemaan suurten kanssa, ja minne ikänä hän tuli, osasi hän taitavasti käyttäytyä. Hän oli sellainen, että ihmiset helposti nolostuivat hänen seurassaan, hän oli käytökseltään mahtava ja tahtoi aina sanoa viimeisen sanan.

Tällä kertaahan hän ei ollut ehtinyt oikein valmistaa puhettansa, sillä matka Mårbackaan oli päätetty kovin hätäisesti, ja puhe, jonka hän oli pitänyt kirkossa, ei soveltunut oikein renkitupaan. Hän yskäisi pariin kertaan ja alkoi sitten uudelleen.

»Sinä, Bengt, olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija.»

»Niin, se on ihan varma», sanoi Pien-Bengt.

Veri kohosi suuren ja älykkään rovasti Fryxellin otsalle.

»Ole sinä vaiti, Bengt, kun minä puhun», sanoi hän.

»Kyllä minä olen vaiti», sanoi ukko. »Enhän minä vastusta rovastia. Kaikki, mitä rovasti sanoo, on totta.»

Rovasti punastui yhä enemmän. Hän yskäisi taaskin ja yritti vielä kerran.

»Sinä Bengt olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija, mutta niinpä sinulla on ollut myös hyvä isäntäväki.»

Mutta ukko oli kovin mielissään siitä, mitä kuuli. Hänen oli aivan mahdotonta olla vaiti.

»Se vasta onkin totta, rakas rovasti, se vasta on totta. He ovat kaikki olleet kelpo miehiä, sekä Wennervik, rykmentinkirjuri että tämä Erik Gustav.»

Hän ojensi kätensä ja laski sen luutnantti Lagerlöfin olkapäälle ja siveli hänen käsivarttaan. Hän oli niin onnellinen, että hänen kasvonsa loistivat.

Rovasti koroitti vielä kerran äänensä.

»Ole vaiti, Bengt, kun minä puhun», sanoi hän.

»Kyllä minä olen vaiti», sanoi ukko, »se on aivan oikein. Joka ainoa sana, jonka rovasti sanoo, on totta.»

Nyt rovastin täytyi vetää suunsa nauruun.

»Ei sinulle voi mitään, Bengt», sanoi hän. »Saat jäädä puheetta. Tästä saat mitalisi, ja kanna sitä terveydellä ja kunnialla monta vuotta!»

Näin sanoen rovasti astui vuoteen luo ja laski mitalin ukon pyhäpaidalle.

Päivällisen aikana Mårbackassa rovasti näytti hiukan miettiväiseltä.

»Ei koskaan ennen ole sattunut minulle, että olisin hämmentynyt puhuessani», sanoi hän. »Mutta kaikkea eläissään kokee.»

Raha-arkku.

Pien-Bengt puolestaan oli täysin tyytyväinen puheeseen, joka oli hänelle pidetty. Nuo sanat, että hän oli ollut hyvä ja uskollinen palvelija, sekä mitali ja rovastin läsnäolo renkituvassa ja koko kunnianosoitus vaikuttivat puolestaan sen, että jäsensärky ja noidannuoli katosivat. Iltapäivällä ukko istui vuoteessaan ja kertoi kerta toisensa jälkeen jokaiselle, joka vain halusi kuulla siitä suuresta tapauksesta, jolloin hän pelasti rykmentinkirjurin raha-arkun.

Eräänä talvena oli hän ollut rykmentinkirjurin mukana veronkantomatkalla. He olivat käyneet kaikissa itäisissä piirikunnissa ja heidän oli määrä lähteä läntisiin, mutta ennenkuin he läksivät matkaan, tahtoi rykmentinkirjuri pistäytyä kotiin, sillä hän ikävöi vaimoaan ja lapsiaan.

Eihän hän sitä sanonut Pien-Bengtille. Hän syytti vain sitä, että hevonen tarvitsi parin päivän levon ja että eväsvakka oli tyhjä ja vaati täyttämistä. Sitä paitsi oli raha-arkku nyt niin täynnä, sanoi hän, ettei hän tahtonut kuljettaa sitä sen pitemmälle, vaan halusi tyhjentää sen ensin ja lähettää rahat Karlstadiin.

Mutta samana päivänä, jolloin he käänsivät nenänsä kotia kohti, alkoi pyryttää niin vimmatusti, että kaikki tiet tukkeutuivat, ja heidän oli ajettava käymäjalkaa. Oli melkein hämärä, kun he ajoivat Klarjoen poikki Olsäterin kohdalla, ja kun rykmentinkirjuri heti sen jälkeen ajoi Nordsjön herraskartanon ohi, sanoi hän, että hänen olisi pitänyt pistäytyä sinne ja pyytää yösijaa. Mutta hän ikävöi kotiin, kuten sanottu, eikä Mårbackaan ollut enää kuin kahden penikulman matka, ja he olivat molemmat sitä mieltä, Pien-Bengt sekä hän, että sittenkin oli parasta saada maata omassa vuoteessaan, vaikka pitäisi viipyä tiellä aina kymmeneen tai yhteentoista saakka.

Kun he saapuivat syvään metsään, joka on Nordsjön ja Sandvikin välisellä taipaleella, oli tie kokonaan ummessa, ja reki kulki niin raskaasti eteenpäin, että Rusko ei jaksanut sitä enää vetää. Se pysähtyi joka askeleella, eikä siihen voitu saada eloa paremmin piiskalla kuin hyvillä sanoillakaan.

»Tämäpä vasta oli harmillista, Bengt», sanoi silloin rykmentinkirjuri. »Mutta eikö tässä lähellä ole pientä metsätorppaa?»

»On kyllä, rykmentinkirjuri on aivan oikeassa. Vähän matkan päässä on mökki. Mutta siellä ei rykmentinkirjuri voi olla yötä.»

»Kyllä ymmärrän, mitä tarkoitat, Bengt», sanoi rykmentinkirjuri. »Tuo torppa taitaa olla veijarien ja maantienkulkijoiden kapakkana, ja rehelliset ihmiset yleensä välttävät sitä. Mutta arveletko, että meillä on valitsemisen varaa? Nyt olemme olleet kolme tuntia matkalla Nordsjöstä tänne ja hevonen on väsynyt. Meidän täytyy saada se katokseen, jotta se saisi levähtää.»

»Niin, rykmentinkirjuri tekee miten parhaaksi näkee», sanoi Pien-Bengt.

Kun renki puhui täten, tiesi isäntä, että hänellä oli pätevät syynsä olla poikkeamatta torppaan, ja hän päätti yrittää vielä kerran päästä maantiellä eteenpäin.

Molemmat matkamiehet nousivat reestä ja alkoivat polkea tietä hevoselle, joka seurasi hitaasti jäljessä. Se oli raskasta työtä. Pien-Bengt puolestaan sai siinä ponnistella, ja rykmentinkirjuri, jolla oli suuret polviin saakka ulottuvat matkasaappaat jalassa, sudennahkaturkit yllä ja matkavyö uumilla, hengästyi kokonaan.

»Ei, Bengt, tämä ei käy», sanoi hän, kun he olivat päässeet torpan edustalle. »Minun käy samoinkuin Ruskonkin. Menepä sisään pyytämään yösijaa.»

Pien-Bengt ei voinut muuta kuin totella. Mutta hänen mielestään olisi ollut parempi jäädä koko yöksi rekeen istumaan, kuin kruunun rahat matkassaan lähteä tuollaiseen varkaitten pesään. Hän näki selvästi, että vaara tässä uhkasi.

Hän astui sisään ja näki miehen ja vaimon istuvan hyvässä rauhassa uunin ääressä. Eikä voi väittää, että he olisivat iloinneet vieraitten tulosta. He tekivät mahdollisimman paljon verukkeita. Kamari ei ollut lämmitetty, eikä heillä ollut sellaista vuodetta eikä vuodevaatteitakaan, jotka olisivat sopineet herrasmiehelle.

Pien-Bengt sai heidät kuitenkin taivutetuiksi. Vaimo kantoi puita kamariin ja sytytti tulen takkaan. Mies tarttui lapioonsa ja auttoi Pien-Bengtiä luomaan lumen syrjään, niin että hevonen ja reki voitiin ajaa ulkohuoneen eteen.

Kun Pien-Bengt tuli reen luo, huomasi hän, että rykmentinkirjuri nukkui istuallaan, niin väsynyt hän oli.

»Eipä nuo liiaksi vartioi kruunun rahoja», sanoi metsätorpan isäntä irvistellen.

»Ei hän vielä ole kadottanut äyriäkään kruunun varoista», tiuskasi Pien-Bengt.

Aina, kun rykmentinkirjuri ja Pien-Bengt tulivat jonnekin, oli heillä sellainen tapa, että isäntä kantoi raha-arkkua ja Pien-Bengt seurasi jäljessä eväsvakkaa tuoden.

Kun Pien-Bengt nyt huomasi, miten väsynyt isäntä oli, sanoi hän hänelle, että reki oli ajettu kurjan liiterin eteen, jonne hevonen pantaisiin yöksi: »Menkää nukkumaan, rykmentinkirjuri! Minä tuon molemmat arkut.»

»Ei sinun tarvitse tuoda kuin toinen», sanoi rykmentinkirjuri. Hän tarkoitti, että vain raha-arkku oli tuotava sisään, sillä eväsarkku oli tyhjä. Mutta sitä ei Pien-Bengt ymmärtänyt.

Hän riisui hevosen valjaista ja talutti sen liiteriin. Kun hän palasi sieltä takaisin, oli rykmentinkirjuri mennyt tupaan, ja torpparikin oli kadonnut. Raha-arkkua ei ollut reessä, mutta kaikkihan oli niinkuin pitikin olla. Rykmentinkirjuri istui tulen ääressä pienessä kurjassa huoneessa, kun Pien-Bengt astui sisään. Hän kuuli, että renki laski arkun maahan ovensuuhun, mutta hän oli niin väsynyt, ettei viitsinyt kääntää päätään. »Lukitse nyt ovi, Bengt, ja ota avain suulta!» sanoi hän.

»Ei eväsvakasta paljon hyötyä ole», sanoi Pien-Bengt, »se on tyhjä.»

»Sitähän minäkin arvelin», sanoi isäntä, »mutta emmeköhän me nuku tänä yönä, vaikka emme saakaan illallista.»

Hän ojentautui pitkäkseen puupenkille isot saappaat jaloissa ja turkki yllä, sellaisena kuin hän oli. Hän asetti vain pari halkoa pään alle ja nukkui heti.

Hänellä ei ollut koskaan tapana nukkua kauemmin kuin neljään tai viiteen, ja nyt hän heräsi jo kahdelta täysin levänneenä ja virkkuna.

»Ylös, Bengt!» huusi hän. »Nyt me lähdemme Herran nimessä matkaan, jotta saamme aamiaista Mårbackassa.»

Pien-Bengt nousi heti ylös. Kynttilää heillä ei ollut, mutta talvinen yö ei ollut aivan pimeä. He näkivät kylliksi voidakseen kopeloida ulos huoneesta.

»Ota sinä arkku, Bengt, ja mene valjastamaan», sanoi rykmentinkirjuri, »niin minä menen tupaan ja maksan yösijasta.»

Heti sen jälkeen oli kaikki selvää, ja he läksivät matkaan. Pyry oli lakannut, ja vaikka tie olikin vielä ummessa, pääsivät he sittenkin jommoisella vauhdilla eteenpäin, sillä hevonen oli levännyt.

»Ei ollut sittenkään niin tyhmää, vaikka jäimme tänne yöksi», sanoi rykmentinkirjuri.

»Kävi paremmin kuin luulin», sanoi Pien-Bengt. »Näin niin pahaa unta kaiken yötä, ja kuulin niin paljon melua. Minun mielestäni hakattiin ja kolkutettiin kaiken aikaa tuvassa. En tänä hetkenä vielä käsitä, olivatko he työssä vai näinkö unta.»

»Sinä näit kai unta, että he varastivat arkkuni», sanoi isäntä.

»Niin, mutta missä arkku on?» huudahti renki ja alkoi etsiä vällyjen alta.

»Arkkuko?», sanoi rykmentinkirjuri. »Sinähän kannoit sen ulos.»

»Minäkö? Minähän kannoin vain eväsarkun.»

»Mutta sanoinhan eilen sinulle, että ottaisit vain raha-arkun huoneeseen ja jättäisit toisen rekeen!»

Tukalin hetki rykmentinkirjuri Lagerlöfin koko elämässä oli varmaankin se, kun hän huomasi, että erehdyksestä raha-arkkua ei oltu tuotukaan sisään yöksi. Selvää oli, että torppari oli sen varastanut. Mutta minne hän oli kätkenyt sen? Oliko hän voinut saada sen auki? Se oli oikea kruununvoudin arkku konelukkoineen ja vahvoine raudoituksineen, mutta ei ollut sittenkään mahdotonta, että hän oli saanut sen murretuksi auki.

He jättivät hevosen tielle ja kiiruhtivat takaisin torppaan.

Mies ja vaimo ja lisäksi neljä henkeä istui takan ääressä, kun he hyökkäsivät sisään. Ei kukaan näyttänyt lainkaan hämmästyvän, mutta Pien-Bengt näki ensi silmäyksellä, että tuvassa olevat miehet olivat pahimpia veijareita, mitä koko seudulla oli.

»Sanoinhan teille, ettette pääse kotiin, ennenkuin tie on lumiauralla avattu», sanoi vaimo.

»Kyllä me eteenpäin pääsemme», sanoi rykmentinkirjuri, »mutta raha-arkkuni jäi tänne tupaan, ja se minun on ensin saatava matkaani.»

»Onko mahdollista, että hän unohti raha-arkkunsa tänne. Se on kai kamarissa. Siellä ei kukaan ole käynyt teidän lähdettyänne.»

»Raha-arkkuni ei ole unohtunut», sanoi rykmentinkirjuri ankarasti, »mutta antakaa se heti tänne! Kyllä te tiedätte, miten sen käy, joka varastaa kruunun rahoja.»

»Minne me olisimme voineet kätkeä suuren raha-arkun?» sanoi vaimo. »Näettehän itse, mitä tuvassa on. Etsikää vain koko talo läpi.»

Sitä Pien-Bengt oli jo tehnytkin. Hän oli etsinyt ja nuuskinut joka nurkan, löytämättä mitään.

»Jollette tuo sitä hyvällä esille», sanoi rykmentinkirjuri, »niin ei ole muuta neuvoa, kuin että renkini jää tänne vartioimaan. Ei kukaan teistä saa poistua tuvasta, ennenkuin palaan nimismiehen kera.»

»Hänenkö pitäisi vartioida meitä!» sanoi vaimo, ja tuntui siltä, kuin hänen olisi tehnyt mieli nauraa. Eikä siinä suuria edellytyksiä ollutkaan, että Pien-Bengt yksin olisi voinut pidättää kuutta ihmistä tuvassa, sillä välin kuin rykmentin kirjuri ajoi nimismiestä hakemaan.

Kaiken aikaa oli Pien-Bengt aprikoinut erästä asiaa. Hän kuuli että tuli räiskyi ja paloi leivinuunissa, mutta hän ei nähnyt jälkeäkään emännän leipomishommista.

Sanaakaan sanomatta hän hiipi uunin luo ja avasi uuninsuun. »Tulkaapa tänne, rykmentinkirjuri ja katsokaa, minkälaista leipää tässä uunissa paistetaan!» huusi Pien-Bengt.

Uunissa, keskellä palavaa tulta, oli raha-arkku.

Mies ja vaimo aikoivat hyökätä Pien-Bengtin kimppuun, mutta rykmentinkirjuri Lagerlöf oli vahva mies. Hän työnsi syrjään varkaat, ja kun veijarit, jotka myöskin olivat ruvenneet liikkumaan paikoiltaan, näkivät, millaisia iskuja hän kykeni antamaan, pysyttelivät he alallaan.

Pien-Bengt otti käteensä uunikoukun ja veti yhdellä nykäyksellä arkun hedehe. Hän ei malttanut odottaa. Hän oli polttaa sormensa saadakseen selkoa, mitä vahinkoa se oli kärsinyt.

»Sen ainakin näen, ettei sitä ole avattu», huusi hän.

Niinpä olikin. Vahva tammi-arkku oli kestänyt. Varkaat olivat kaiken yötä viilanneet ja vasaroineet sitä, mutta eivät olleet saaneet konelukkoa auki eikä raudoituksia rikki. Muun neuvon puutteessa he olivat pistäneet sen nyt leivinuuniin, mutta Pien-Bengt oli liian varhain yllättänyt heidät. Vain vähäinen osa yhtä kulmaa oli ennättänyt hiiltyä.

Paalu-aitta.

Kaikki talon vanhat ihmiset väittivät yhdestä suusta, että vanha paaluaitta oli iältään vanhin kivirakennusten jälkeen. Mutta ensimmäinen uutisasukas ei ollut rakentanut sitä, se oli pystytetty vasta satasen vuotta hänen aikansa jälkeen, jolloin Mårbackasta oli tullut oikea talonpoikaistalo.

Väki, joka siihen aikaan asui siellä, oli kai suurella kiireellä rakentanut paaluahan siksi, että jokaisessa suuremmassa talossa tuli olla sekainen.

Joka tapauksessa se rakennettiin yksinkertaisimman mallin mukaan. Se seisoi varsin matalien paalujen varassa eikä siinä ollut minkäänlaisia koristeita. Ovi oli matala, niin että oli pakko kumartua päästäkseen sisään. Mutta lukko ja avain olivat sitä suuremmat. Ne olivat kuin tehdyt vankilaa varten.

Ikkunaa ei aitassa ollut, ainoastaan pienet aukot, jotka suljettiin luukuilla. Kun kesäisin ei tahdottu sulkea luukkuja, asetettiin aukkoon jonkunmoinen kärpäsristikko, joka oli tehty tikuista. Pujoteltiin ohuita tikkuja ristikkäin, kunnes saatiin niin suuri ikkuna, että se peitti aukon. Paljon valoa ei tuollaisista raoista tullut aittaan, mutta ei siellä aivan pimeäkään ollut.

Paaluaitta oli jaettuna kahteen kerrokseen, ja ylempi kerros oli paljoa huolellisemmin, sisustettu kuin alempi. Siinä olivat talonpojat varmaan aikoinaan säilyttäneet kalleimmat aarteensa.

Varmaankin paaluaitta oli vielä luutnantti Lagerlöfin aikana aivan samanlainen kuin se alkuaankin oli ollut. Ulkokatto oli ehkä uusi, mutta muuten se oli saanut olla rauhassa. Ei oltu portaita muutettu, vaikka porrasaskeleet olivat niin tiheässä, ettei voinut saada jalkaansa niiden väliin, eikä ikkuna-aukkoon koskaan teetetty ruutua.

Syksyisin siellä oli komeata. Alakerroksessa oli suuria hinkaloita täynnä vastajauhettuja jauhoja. Niiden rinnalla oli laajoja sammioita, jotka olivat reunojaan myöten täynnä suolattuja liha- ja läskikappaleita. Niiden vieressä oli saaveja ja ämpäreitä, täynnään liha-, läski-, perunamakkaroita, kaikkea sellaista, mitä syysteurastuksen aikana oli tehty. Perimmässä nurkassa seisoi sillitynnyri, astiallinen suolattua siikaa, usein lohinelikkokin; sitä paitsi saaveja, joissa oli suolattuja papuja, suolattua pinaattia ja nelikkoja täynnä keltaisia ja vihreitä herneitä.

Yläkerroksessa oli suuria voipyttyjä, jotka oli kesällä täytetty ja säästetty talven varaksi. Ruukkujen yläpuolella hyllyillä oli pitkissä riveissä juustoja, katossa riippui savustettuja kinkkuja, jotka olivat nyt vuoden vanhat. Kotikasvuista humalaa säilytettiin säkissä, joka oli kuin suuri patja, ja maltaita toisessa. Kokonaisen vuoden tarpeet oli koottu tänne.

Ruoka-aitassa hallitsi emännöitsijä. Ruoka-aitta oli hänen omansa ja harvoin hän luovutti kellekään ruoka-aitan avainta. Mamselli Lovisa Lagerlöf sai mielensä mukaan puuhata säilyhuoneessa ja maitokamarissa, mutta ruoka-aitassa emännöitsijä kävi kernaimmin itse.

Samoin emännöitsijä piti myös yksin huolta koko ruoanlaitosta. Mamselli Lovisa sai keittää mehut ja hillot ja leipoa pikkuleivät, mutta niin pian kuin oli paistettava paisti tai juoksutettava juusto tai leivottava näkkileipää, niin vanha emännöitsijä oli aina itse ohjaksissa.

Mårbackan pikkulapset rakastivat häntä ja luottivat häneen rajattomasti. Eipä puuttunut paljoa, etteivät he pitäneet häntä koko talon tärkeimpänä henkilönä.

Näkiväthän he, että joka kerta kuin taloon tuli matkustavaisia sukulaisia, nämä menivät heti keittiöön tervehtimään emännöitsijää, ja jos perheen keskuudessa tapahtui jotakin merkillistä, niin kutsui luutnantti Lagerlöf hänet sisään ja kertoi asian hänelle, ja kun Daniel ja Johan matkustivat kouluun uutena vuonna tai syksyllä, niin käskettiin heidän aina sanoa hyvästi emännöitsijälle.

Lapset kuulivat myös kaikkien vieraitten puhuvan rouva Lagerlöfille siitä suuresta onnesta, että talossa oli sellainen uskollinen palvelija. Hänen käsissään ei mikään joutunut hukkaan.

Sitä paitsi ei missään muualla ollut sellaista jouluolutta eikä näkkileipää eikä niin hyvänmakuista ruokaa kuin Mårbackassa, ja se oli vanhan emännöitsijän ansio, siitä kaikki olivat yhtä mieltä.

Eipä siis ihme, vaikka pikkulapset arvelivat, että hän oli se tukipylväs, jonka nojassa kaikki pysyi pystyssä. He uskoivat täydesti, että jollei emännöitsijää olisi ollut, niin koko Mårbacka olisi mennyt nurin.

Mutta eräänä päivänä oli pikku Anna Lagerlöf päässyt salaisuuden perille, joka säikähdytti häntä suuresti. Hän ei voinut kantaa sitä yksin, vaan hänen täytyi kertoa sisarelleen Selmalle, mitä hän oli kuullut palvelijoiden puhuvan keskenänsä, että näet emännöitsijä oli naimisissa ja että hänellä oli mies.

Ei voi sanoin selittää, miten pikkutytöt pelästyivät. Jos emännöitsijä oli naimisissa ja hänellä oli mies, niin eiväthän he voineet olla varmat siitä, että saisivat pitää hänet Mårbackassa.

Ja mitenkä silloin oli käyvä heidän äitinsä, jolla oli nyt niin hyvä apu hänestä? Kuinka oli käyvä heidän itsensä, he kun saivat häneltä herkkupalan joka kerta käydessään keittiössä? Ja miten koko talon?

Heidän täytyi välttämättä saada selko asiasta.

He päättivät kysyä Lasten-Marilta, uudelta lapsentytöltä, oliko todellakin mahdollista, että emännöitsijä oli naimisissa.

Lasten-Mari oli selvillä asiasta. Hän oli kuullut siitä äidiltään, joka oli ollut palveluksessa Mårbackassa juuri niihin aikoihin, jolloin tämä tapahtui.

Se oli aivan totta eikä juttua lainkaan, että vanha emännöitsijä oli naimisissa, vaikka eivät lapset olleet koskaan sitä kuulleet. Ja mies eli Karlstadissa ja oli nikkarimestari. Hän ei ollut edes kuollutkaan.

Ja asianlaita oli sellainen, että kun luutnantti ja hänen veljensä kävivät koulua Karlstadissa, oli vanha rouva Lagerlöf lähettänyt uskollisen emännöitsijänsä, Maija Perintyttären pitämään huolta pojista ja keittämään heille ruokaa. Kaupungissa tämä oli tutustunut erääseen nikkariin, joka oli kosinut häntä.

Ja Lasten-Marin äiti oli sanonut, että sinä keväänä, jolloin emännöitsijä tuli kotiin ja sanoi menevänsä naimisiin, oli vanha rouva tullut pahoilleen ja pelästynyt, sillä nyt hän tiesi kadottavansa parhaan aarteensa. »Millainen se mies on, jonka kanssa menet naimisiin, Maija?» oli hän kysynyt. »Tiedätkö, onko hän kelpo mies?»

Olipa niinkin, siitä hän oli varma. Mies oli nikkarimestari, hänellä oli oma työpajansa ja oma talo. Hänellä oli koti valmiina, joten he saattoivat heti mennä naimisiin, ja hän oli paras mies, mitä emännöitsijä koskaan saattoi saada.

»Mutta miten sinä voit viihtyä vuodet umpeensa aution kadun varrella», sanoi rouva Lagerlöf, »sinähän olet elänyt maalla koko ikäsi?»

Ei emännöitsijä sitäkään pelännyt. Hänen elämänsä oli muuttuva kovin hyväksi. Hän sai viettää kevyttä elämää, ei hänen tarvinnut leipoa eikä panna olutta, hän sai vain käydä torilla ja ostaa kotiin kaikkea mitä taloudessa tarvittiin.

Kun vanha rouva Lagerlöf kuuli hänen täten puhuvan, käsitti hän, että Maija oli naimisenkipeä eikä ollut muuta neuvoa kuin ruveta varustamaan häitä. Ja häät vietettiin Mårbackassa, sulhanen tuli sinne, ja hän näytti järkevältä ja kelpo mieheltä, ja häitten jälkeisenä päivänä hän matkusti Karlstadiin vaimonsa kanssa.

Mutta kaksi viikkoa myöhemmin, tai ehkei ollut niinkään pitkää aikaa, oli rouva Lagerlöf eräänä iltana ottanut ruoka-aitan avaimen käteensä mennäkseen aittaan ja leikatakseen kinkkua illalliseksi. Hän ei tarttunut koskaan aitan avaimeen ajattelematta Maija Perintytärtä ja arvailematta, mitenkähän tämä jaksoi. »Jollen vain olisi lähettänyt häntä Karlstadiin, niin hän ei olisi tavannut nikkaria», tuumi hän, »ja minulla olisi edelleen hyvä apulaiseni eikä minun tarvitsisi juosta kahtakymmentä kertaa päivässä ruoka-aittaan, niinkuin nyt on pakko.»

Juuri ennenkuin hän astui ruoka-aittaan, tuli hän vilkaisseeksi lehtikujaan ja tielle, sillä sille suunnalle oli siihen aikaan vapaa näköala. Ja hän pysähtyi äkkiä, sillä koivujen varjossa astui nainen, joka oli niin täydellisesti Maija Perintyttären, hänen uskollisen apulaisensa ja palvelijansa näköinen, että aitanavain putosi hänen kädestään.

Mitä lähemmäksi vieras tuli, sitä enemmän rouvan arvelu vahvistui. Ja kun jalkamies pysähtyi hänen eteensä ja sanoi: »Hyvää iltaa, rouva!» täytyi hänen uskoa omia silmiään.

»Sinäkö se olet, Maija Perintytär?» sanoi hän. »Mitä sinä täällä teet? Etkö saanutkaan hyvää miestä?»

»Hän ei tee muuta kuin juo», vastasi emännöitsijä. »Hän on ollut juovuksissa joka päivä siitä saakka kuin menimme naimisiin. Hän juo puhdasta väkiviinaa, jota hänellä on töitään varten. En minä voi elää sellaisen sian kanssa.»

»Mutta sinunhan piti käydä torilla ja ostaa kaikki valmiina ja päästä kaikesta työstä ja vaivasta?» sanoi vanha rouva Lagerlöf.

»Minä teen käsilläni työtä rouvan ja lasten hyväksi, kunhan vain pääsen takaisin», sanoi emännöitsijä. »Olen ikävöinyt Mårbackaan yöt päivät.»

»Tule sisään sitten, niin keskustelemme asiasta rykmentinkirjurin kanssa!» sanoi vanha rouva, ja hän oli nyt niin iloinen, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. »Ja Jumalan avulla me emme koskaan eroa tässä elämässä», lisäsi hän.

Ja niin kävikin. Emännöitsijä jäi Mårbackaan. Mies ymmärsi kai, ettei kannattanut koettaa saada häntä takaisin. Hän ei tullut koskaan häntä hakemaan, vaan emännöitsijä sai jäädä sinne, missä hän oli. Vihkimäsormuksen hän otti pois sormestaan ja pani sen vaatearkkuunsa, eikä sen jälkeen koko asiasta ollut enää puhetta.

Luutnantti Lagerlöfin pikku tyttöjenhän olisi pitänyt rauhoittua kuultuaan kaiken tämän, mutta he olivat vielä kauan jälkeenpäin levottomia. Koska tuo nikkari eli, niin saattoihan tapahtua, että hän tuli sittenkin loppujen lopuksi vaatimaan vaimoaan takaisin. Ja kun he seisoivat ruoka-aitan edustalla, josta oli vapaa näköala tielle, pelkäsivät he aina näkevänsä hänen tulevan. Ja Lasten-Mari oli sanonut, että jos hän tulisi hakemaan vaimoaan, niin täytyisi hänen seurata häntä.

He eivät tienneet tarkalleen, miten vanha emännöitsijä oli. Itse hän oli unohtanut syntymävuotensa, eikä se vuosiluku, joka oli merkitty kirkonkirjoihin, kuulunut olevan oikea. Hän oli hyvinkin yli seitsemänkymmenen, mutta voisihan nikkari sittenkin haluta häntä takaisin, emännöitsijähän oli niin erinomainen ihminen.

Ja miten silloin oli Mårbackan käyvä?

Renkituvan kamari.