Part 6

Mamselli Liisa-Maija tuli kovin onnelliseksi ja luuli, että nyt kaikki surut olivat loppuneet, mutta pian hän tuli näkemään, että sulhanen muuttui peräti oikulliseksi ja koetti vetäytyä pois. Harvoin tämä tuli käymään ja milloin kävi, saattoi istua tuntikausia ja vain katsella häntä. Tai hän nosti viulun leukansa alle ja soitti koko ajan, minkä viipyi talossa.

Lopulta hän tuli niin harvoin Mårbackaan, että saattoi kulua kokonainen vuosi mamselli Liisa-Maijan edes näkemättä häntä.

Jos mamselli Liisa-Maija joskus kysyi häneltä, milloin he menisivät naimisiin, niin Daniel Lagerlöf keksi yhä uusia verukkeita. Ensin hän sanoi, että piti odottaa, kunnes hän ansaitsisi niin paljon, että voisi lunastaa Mårbackan toisilta perillisiltä. Toisen kerran hänen piti avustaa veljiään, jotka opiskelivat Lundissa, ja kerran heidän piti taas lykätä häät tuonnemmaksi nähdäkseen saisiko hän rykmentinkirjurin viran.

Hän lykkäsi lykkäämistään häitä tuonnemmaksi. Milloin hänellä oli kovin paljon kirjoitustyötä, milloin monia matkoja.

Lopulta ei kukaan muu kuin mamselli Liisa-Maija enää uskonut heidän menevänkään naimisiin. Ja hänelle se oli ikävintä, sillä nyt alkoivat sekä Sunnen että Ämtervikin nuoret herrat tulla Mårbackaan kosimaretkille. Mamselli Liisa-Maija antoi heidän selvästi ymmärtää, että heidän oli turha vaivautua, mutta jotkut olivat niin itsepäisiä, että tulivat kerta toisensa jälkeen, ja jos mamselli Liisa-Maija kielsi heitä tulemasta, asettuivat he väijyksiin metsän reunaan ja odottivat häntä, kun hän astui tietä myöten.

He kertoivat hänelle kaikkea pahaa, mitä vain tiesivät Daniel Lagerlöfistä. Milloin morsian sai kuulla, että hän seurusteli huonojen ja juopuneiden kavaljeerien kanssa, jotka kulkivat paikasta toiseen ja tekivät tihutöitä kartanoissa ja olivat kaikkien kunnollisten ihmisten kauhuna, milloin kertoivat hänestä, että hän samoili metsiä kuin villi eläin.

Jotkut ärsyttivät mamselli Liisa-Maijaa sanomalla että Daniel Lagerlöf oli saanut rykmentinkirjurinviran, niin että hän olisi hyvinkin voinut naida hänet, jollei olisi kyllästynyt häneen, ja toiset peloittelivat häntä sillä, että hän mielisteli Finn-Erikin tytärtä, jota sanottiin koko maan rikkaimmaksi tytöksi.

Eivät mitkään tällaiset jutut liikuttaneet mamselli Liisa-Maijaa, vaan hän oli silti yhtä iloinen ja luotti siihen, että kaikki kävisi niinkuin hänelle oli unessa ennustettu.

Mutta eräänä päivänä hänelle kerrottiin sulhasen sanoneen, että jos hän vain olisi vapaa, niin hän lähtisi ulkomaille toden teolla opiskelemaan viulun soittoa.

Tämä tepsi mamselli Liisa-Maijaan enemmän kuin mikään muu, ja hän läksi puhumaan Pitkän-Bengtin kanssa.

»Nyt, Bengt», sanoi hän, »saat ottaa kiesit ja ajaa Kymsbergiin ja tuoda rykmentinkirjurin tänne, sillä haluan puhua hänen kanssaan!»

»Kyllä minä yritän», sanoi Pitkä-Bengt, »mutta mitä minä teen, jollei hän seuraa minua hyvällä?»

»Sano hänelle, ettet uskalla tulla yksin kotiin», sanoi mamselli Liisa Maija, ja niinpä Pitkä-Bengt läksi matkaan.

Kymsborgiin on kokonainen päivänmatka, eikä Pitkä-Bengt palannut kotiin, ennenkuin seuraavan päivän iltana, mutta sittenpä hänellä olikin rykmentinkirjuri matkassansa.

Mamselli Liisa-Maija otti sulhasensa ystävällisesti vastaan, niinkuin ainakin. Hän kutsui hänet sisään saliin, pyysi häntä istumaan ja levähtämään pitkän matkan jälkeen ja sanoi, että he kattaisivat heti illallispöydän, koska hän varmaankin oli nälissään.

Rykmentinkirjuri asteli edestakaisin huoneessa ja näytti kärsimättömältä ja synkältä. Hän odotti luultavasti vain sitä hetkeä, jolloin voisi lähteä taas pois.

Heidän istuessaan illallispöydässä kahdenkesken kääntyi mamselli Liisa-Maija sulhasensa puoleen juuri kun Maija Perintytär toi sisään ruoan, ikäänkuin hän olisi odottanut vain hänen tuloaan, ja kysyi häneltä, oliko totta, että hän halusi purkaa kihlauksen.

»Aivan niin», vastasi rykmentinkirjuri ja näytti yhtä äreältä kuin ennenkin. Sitä hän juuri halusi, olisihan mamselli Liisa-Maijan pitänyt huomata se aikoja sitten.

Silloin mamselli Liisa-Maija punastui hiusmartoaan myöten ja sanoi, että syynä siihen, miksi hän ei aikaisemmin ollut kysynyt sitä häneltä, oli se, että hän niin varmasti oli uskonut heidän olevan määrätyt toisilleen.

Silloin rykmentinkirjuri nauroi ilkeästi ja kysyi, mitä hän näillä sanoillaan tarkoitti.

Mamselli Liisa-Maija punastui yhä enemmän, ja sitten hän kertoi hänelle muutamin sanoin, miten hän oli valmistanut unipannukakun eräänä uudenvuodenaattona ja unissaan nähnyt hänet ja hänen isänsä ja mitä isä oli sanonut hänelle.

Rykmentinkirjuri laski veitsen ja haarukan kädestään ja katsoi mamselli Liisa-Maijaan ihmeissään.

»Tämän jutun sinä olet kai keksinyt nyt jälkeenpäin», sanoi hän.

»Voit kysyä Maija Perintyttäreltä, enkö tuntenut sinua heti ja sanonut kuka sinä olit, ennenkuin nousit edes reestäkään ensi kerralla tullessasi ostamaan täältä heiniä», sanoi mamselli Liisa-Maija ja kääntyi emännöitsijän puoleen, joka juuri tarjosi heille ruokaa.

»No, mutta», sanoi Daniel Lagerlöf, »miksikä et aikaisemmin ole kertonut tätä minulle?»

»Sen kai itsekin ymmärrät», sanoi mamselli Liisa-Maija. »En minä tahtonut vedota muuhun kuin omaan haluusi.»

Rykmentinkirjuri istui taas ääneti, mutta saattoi selvästi huomata, että hänen morsiamensa sanat olivat vaikuttaneet syvästi häneen.

»Voitko sanoa, minkä näköinen se mies oli, joka väitti olevansa rovasti Lagerlöf Arvikasta?» kysyi hän.

»Voin kyllä», vastasi mamselli Liisa-Maija, ja sitten hän alkoi selittää, minkä näköinen hän oli. Ja varmaankin hänen selityksensä sopi piirre piirteeltä, sillä poika hämmästyi siinä määrin, että hän nousi pois pöydästä.

»Mutta isäni kuoli samana vuonna, jolloin sinä synnyit», sanoi hän. »Ehkäpä sittenkin olet kuullut hänestä puhuttavan?»

»En ollut koskaan nähnyt ketään Lagerlöfiä enkä koskaan kuullut puhuttavan enempää sinusta kuin isästäsikään, ennenkuin näin teistä unta», sanoi mamselli Liisa-Maija. »Kysy sinä Maija Perintyttäreltä, joka seisoo tässä vieressämme, eikö hän ole kuullut minun kuvaavan isääsi samalla tavalla lukemattomia kertoja!»

Silloin rykmentinkirjuri pysähtyi aivan mamselli Liisa-Maijan eteen. »Jos vain uskaltaisin uskoa tätä», sanoi hän. Vielä kerran hän kiersi huoneen ympäri. Sitten hän palasi taas takaisin. »Silloinhan sinä olisit se, jonka rakas isäni on määrännyt minulle», sanoi hän.

Mutta mitä mamselli Liisa-Maija siihen vastasi, sitä ei vanha emännöitsijä saanut koskaan tietää, sillä hän arveli nyt parhaaksi poistua huoneesta.

Jälkeenpäin he istuivat sittenkin ja juttelivat yhdessä tuntikausia, ja seuraavana päivänä he olivat tehneet sovinnon, ja pian sen jälkeen heidän häänsä vietettiin.

Ja mamselli Liisa-Maija oli kertonut hänelle, ettei mikään muu ollut esteenä ollut kuin hänen sulhasensa raskasmielisyys ja oikullisuus. Milloin hän oli arvellut, ettei hän tahtonut tehdä vääryyttä morsianvainajalle, ja milloin hän oli ajatellut veljeään Elofia ja arvellut, ettei hänellä ollut oikeutta tulla onnelliseksi, kun hänen veljensä oli hänen tähtensä tullut niin onnettomaksi.

Mutta kuultuaan tuon unen oli hän saanut lujan ja varman pohjan jalkojensa alle ja uskalsi tehdä sen, mitä hartaimmin halusi.

Ja siitä päivästä saakka, jolloin hän meni naimisiin, hän oli kuin toinen ihminen. Ensi vuosina sattui joskus, että raskasmielisyys sai vallan hänen ylitseen, mutta sitten hän muuttui rauhalliseksi ja tasaiseksi luonteeltaan. Hänen veljensä hukkui seuraavana vuonna Mårbackassa vietettyjen häiden jälkeen ja sitten seurasi kylläkin raskaita aikoja, mutta nekin menivät ohitse.

Ja hän ja vanha rouva olivat naimisissa neljäkymmentäkuusi vuotta, ja viimeisenä kolmenakymmenenä vuonna oli kaikki voitettu, eikä sen onnellisempia ihmisiä ollut missään.

* * * * *

Mutta pikkulapset makasivat vuoteissaan ja kuuntelivat ihmetellen, ja samalla he olivat kovin hyvillään, sillä tähän saakka oli heidän isoisänsä ollut heidän mielestään kuin jonkunmoinen puujumala, mutta nyt hän oli muuttunut eläväksi ihmiseksi.

Nostoväki.

Vuonna 1810, kun isoäiti oli ollut naimisissa jo muutamia vuosia ja hänellä oli jo pari pientä lasta, istui hän eräänä iltana kyökkikamarin itäisen ikkunan luona. Hämärä oli laskeutunut maahan, niin että oli liian pimeä ommella, ja koska oltiin jo pitkällä maaliskuussa ja talikynttilät olivat loppumaisillansa, oli hän ottanut esille sukankutimensa, sillä sukkaa hän osasi kutoa pilkkosen pimeässäkin.

Kesken työtään hän tunsi äkkiä, että hänen pitäisi kohottaa päätään ja katsoa ulos. Mutta hänen oli vaikea uskoa silmiään. Äsken oli ulkona ollut tyyntä ja kirkasta, nyt oli täysi lumituisku. Lunta sateli niin tiheään, että hän töin tuskin saattoi erottaa tulenkajasteen renkituvan ikkunasta, joka oli aivan hänen edessään. Tuuli painoi siltä puolen niin, että lunta tuprutti vasten seiniä, ja sinä lyhyenä hetkenä, jolloin hän oli istunut alallaan, oli keräytynyt jo niin korkeita kinoksia, että ne peittivät sekä pensaat että aitauksen.

Pimeys oli lisääntynyt nopeasti rajuilman noustua, mutta hän saattoi sittenkin vielä nähdä, että monia isoja eläimiä tunkeutui kinosten läpi takapihalle. Hän ymmärsi heti, mitä lajia ne olivat. »Kunpa palvelustytöt pitäisivät nyt varansa eivätkä lähtisi hakemaan ulkoa halkoja», tuumi hän, »sillä harmaat hukat ovat tänä iltana liikkeellä.»

Heti sen jälkeen hän kuuli huutoa ja näki suden hiipivän ikkunan ohi sen palatessa takapihalta. Sillä oli suussa jotakin, joka koetti tehdä vastarintaa. Isoäidin mielestä se näytti lapselta, mutta mikä lapsi se voisi olla? Olivathan hänen omat pienokaisensa aivan hänen vieressään, eikä talossa muita lapsia ollutkaan.

Aivan ensimmäisen suden kintereillä tuli toinen ja silläkin oli lapsi kidassaan.

Silloin isoäiti ei voinut istua enää paikoillaan. Hän hyökkäsi niin äkisti pystyyn, että kaatoi tuolin, juoksi keittiöön ja kyökinovesta ulos. Mutta siellä hän pysähtyi. Hän näki edessään kirkkaan, tyynen, suloisen kevätillan. Ei hän nähnyt lumipyryä, eikä hän nähnyt susia. Hän oli varmaankin nukahtanut kutimensa ääreen, ja kaikki se, minkä hän oli nähnyt, oli ollut vain unta.

Mutta isoäiti käsitti, että siinä piili jotain vakavaa. »Meidän täytyy varoa pienokaisiamme», sanoi hän palvelusväelle. »Tämä ei ollut unta, vaan varoitus.»

Mutta lapsille ei tapahtunut mitään vaarallista, he kasvoivat ja varttuivat, ja näky tai uni, tai mikä se oikeastaan lie ollut, oli unohtumaisillansa niinkuin niin paljon muutakin samantapaista.

Elokuussa saapui joukko köyhiä sotilaita Mårbackaan. He olivat repaleisia, nälkäisiä ja sairaita, ruumiit olivat laihat kuin luurangot, ja silmät olivat ahneet kuin petoeläinten. Kaikissa näytti olevan selvä kuoleman leima.

He kertoivat olevansa kotoisin Fryksändestä ja muista Fryksdalin pohjoisista pitäjistä. Mutta nyt, lähestyessään kotiseutuaan, he eivät olleet iloisia, sillä he pelkäsivät, etteivät heidän omaisensa tuntisi heitä enää. Kaksi vuotta sitten he olivat lähteneet kotoa terveinä ja voimakkaina. Mitä sanoisikaan kotiväki saadessaan heidät takaisin niin kurjina, etteivät he kelvanneet muuhun kuin kirkkomaan multiin haudattaviksi?

Sodassa he eivät olleet käyneet, he olivat vain marssineet edestakaisin pakkasessa ja nälässä. Taistelua he eivät koskaan olleet nähneet, he olivat vain taistelleet tauteja ja kurjuutta vastaan.

Heitä oli ollut useita tuhansia siihen aikaan, kun he läksivät liikkeelle, mutta toinen tuhatkunta toisensa jälkeen oli tuhoutunut. He kertoivat, että suuri osa heistä oli lähetetty avonaisissa proomuissa merelle keskellä talvea. Miten retki oli onnistunut, sitä ei kukaan tiennyt, mutta kun proomut olivat ajautuneet maihin, oli miehistö istunut kuolleena airojen ääressä, jäätyneenä ja paleltuneena.

Ne, jotka vielä elivät, pyrkivät nyt kotiin omin neuvoin, mutta monta kertaa matkan varrella oli tapahtunut, että heitä oli kivitetty ja ajettu pois kylistä ja kartanoista, joita he olivat yrittäneet lähestyä.

Eniten kalvoi heidän mieltään se suru, etteivät he olleet päässeet sotaan ja siellä kaatuneet, vaan että heidän oli pakko laahautua elämän läpi loppumattoman tuskan vallassa.

He tiesivät itse millaisia olivat: täynnä syöpäläisiä, liasta haisevia ja inhoittavia katsella. Kun he tulivat Mårbackaan, eivät he pyytäneet päästä katokseen eikä vuoteisiin lepäämään. He halusivat vain saada olkikuvon ja kuivan mäkirinteen, missä ojentautua suoraksi.

Mårbackassa ei sotamiesparkoja viskelty kivillä. Rykmentinkirjuri oli poissa kotoa, mutta hänen vaimonsa antoi heille luvan pystyttää leirinsä takapihalle, aitauksen sisäpuolelle. Puuroa ja velliä heille keitettiin joka päivä suurissa padoissa, ja kaikki vaatteet, joita ilman voitiin tulla toimeen, annettiin heille.

Kartanon väki keräytyi alituisesti heidän leiripaikkansa ympärille kuunnellakseen kertomuksia heidän kokemuksistaan. Mutta eivätpä kaikki edes osanneet puhua. Monet olivat niin tylsiä, etteivät he vastanneet tuntikausiin. Tuskinpa he tiesivät enää, keitä olivat tai minne olivat menossa.

Huhu näistä miehistä, jotka olivat niin kovin muuttuneet, kulki ympäri seudun, ja ihmisiä tuli pitkien matkojen päästä heitä katsomaan.

»Tuo tuossa», sanoi eräs vieras mies, joka kauan oli seisonut ja tarkastellut matkamiesraukkoja, »tuo tuossa väittää olevansa Göran Persan poika Torsbystä. Mutta minä tunsin Göran Persan pojan. Hän oli korea poika. Ei ainoakaan piirre muistuta häntä.»

Eräänä päivänä saapui paikalle köyhä leski. Hän oli kotoisin pienestä metsätorpasta kaukaa pohjoisesta, jossa hän henkensä ylläpidoksi sai käydä ankaraa taistelua nälkää ja hätää vastaan.

»Onko teidän parissanne ketään Börje Knutsson nimistä?» kysyi hän katseltuaan hetken aikaa nostoväkeä.

Ei kukaan koko joukosta vastannut. Miehet istuivat maassa jalat allaan ja nojasivat leukansa polviaan vasten. He istuivat siten usein liikahtamatta tuntimääriä.

»Jos täällä on Börje Knutsson nimistä miestä, niin ilmoittakoon itsensä, sillä hän on minun poikani», sanoi nainen.

Ei kukaan noista kurjista raukoista sanonut yhtään sanaa eikä liikahtanut. He eivät edes kohottaneet katseitaan vaimoon.

»Olen itkenyt joka päivä sen jälkeen kuin poikani läksi luotani», sanoi köyhä leski. »Jos hän on teidän parissanne, niin voinee hän kai nousta ylös ja sanoa sen minulle, sillä en voi tuntea häntä.»

Mutta kaikki pysyivät äänettöminä, ja vaimo läksi hiljaa pois.

Ensimmäiselle ihmiselle, jonka hän sitten kohtasi, hän kertoi kokemuksensa. Ja hän oli levollinen ja miltei iloinen. »Luulin tähän saakka, että kadottaisin järkeni, jollei hän palaisi takaisin», sanoi hän. »Mutta nyt kiitän Jumalaa, ettei hän ole näiden luurankojen parissa.»

Nostoväkimiehet lepäsivät Mårbackassa kokonaisen viikon. Sitten he jatkoivat matkaansa pohjoiseen päin kutakuinkin voimistuneina ja virkistyneinä.

Mutta he olivat jättäneet jälkeensä punataudin. Kaikki koko talossa sairastuivat pahasti; ei ketään muita kuollut paitsi isoäidin kaksi pikkulasta. He olivat liian pienet voidakseen vastustaa tautia.

Kun pienokaiset laskettiin arkkuihinsa, tuumi isoäiti itsekseen: »Jos olisin tehnyt kuten muut, jollen olisi ottanut vastaan noita miehiä, vaan ajanut ne pois talosta, niin pikkulapsen! olisivat vielä elossa.»

Mutta kesken näitä ajatuksiaan muistui hänen mieleensä näky, jonka hän keväällä oli nähnyt, molemmat sudet ja lapset, joita ne olivat laahanneet mukanaan.

»Jumalan ei ole syytä», sanoi hän, »hän varoitti minua.»

Nuo pikkulapset eivät olleet kuolleet siksi, että hän oli ollut armelias, vaan sentähden, ettei hän ollut osannut varjella heitä tartunnalta.

Kun hän ajatteli, että loppujen lopuksi hän itse oli syypää siihen, että lapset olivat nyt poissa ja kuolleet, niin suru oli käydä ylivoimaiseksi. »Tätä en koskaan voi unohtaa», tuumi hän, »minusta ei koskaan enää tule ihmistä.»

Ja hänen epätoivonsa lisääntyi vielä siitä pelosta, mitä hänen miehensä sanoisi pienokaisten kuolemasta. Hän ei ollut käynyt kotona moneen kuukauteen. Raskasmielisyys oli kai saanut hänet niin valtoihinsa, ettei hän uskaltanut tulla kotiin. Isoäiti ei tiennyt, missä hän parhaillaan oleskeli. Hän ei voinut edes lähettää hänelle sanaa, jotta hän olisi saanut tietää, mitä oli tapahtunut.

Nyt rykmentinkirjuri varmaan pitäisi sitä Jumalan rangaistuksena, koska hän oli mennyt naimisiin. Ehkäpä hän ei koskaan palaisi enää vaimonsa luokse.

Mutta isoäiti ei ollut enää aivan varma siitä, tokko mies olikaan väärässä. Ehkäpä olisikin parasta, etteivät he enää koskaan tapaisi toisiaan.

Kaikki talon asukkaat olivat kauhuissaan hänen surunsa johdosta eivätkä tienneet miten auttaa häntä. Mutta Pitkä-Bengt, renki, joka oli heistä vanhin, ei pelännyt toimia hiukan ominkin päin, ja hän läksi Kymsbergiin vielä kerran ottamaan selkoa isännästä.

Tällä kertaa ei kestänyt kokonaista kahta päivää, ennenkuin Pitkä-Bengt palasi takaisin. Hän oli aivan oikein löytänyt rykmentinkirjurin ja saattanut perille asiansa, mutta tuskin hän oli puhunut loppuun, kun isäntä antoi valjastaa virkeän hevosen kiesien eteen ja ajoi yötä myöten, niin että hän saapui Mårbackaan jo seuraavana aamuna.

Nyt hän ei ollut epäystävällinen eikä jäykkä astuessaan sisään. Hän sulki vaimonsa hellästi syliinsä ja pyyhki pois hänen kyyneleensä ja lohdutti häntä lempein sanoin.

Tuntui siltä kuin hän nyt vasta, nähdessään vaimonsa masentuneena ja suruisena, olisi voinut osoittaa hänelle koko suuren rakkautensa.

Isoäiti ei voinut olla sitä ihmettelemättä.

»Minähän luulin kadottavani sinutkin», sanoi hän.

»En minä ole sellainen, että minut kadotettaisiin surun tähden», sanoi rykmentinkirjuri. »Luulitko, että hylkäisin sinut siksi, että olit ollut liiaksi armelias?»

Sinä hetkenä isoäiti luuli ymmärtävänsä miehensä mielenlaadun paremmin kuin koskaan ennen.

Ilon ja rauhan päivinä, sen isoäiti tiesi, hänen täytyi luottaa itseensä, ja siihen hän hyvin pystyikin. Mutta surussa ja taistelussa ja vakavina hetkinä hänen miehensä oli aina seisova hänen rinnallaan ja suojeleva häntä.

VANHOJA RAKENNUKSIA JA VANHOJA IHMISIÄ.

Kivimajat.

Useimmat rakennukset, joita oli Mårbackassa silloin, kuin luutnantti Lagerlöf otti talon haltuunsa, olivat vanhoja, mutta renkitupa ja lammaskarsina, niin arveltiin, olivat kaikkia muita vanhemmat. Sitä ei kukaan voinut varmuudella väittää, sillä vanha aitta, jota käytettiin ruoka-aittana, ja tahi, jossa oli pitkä katollinen luhti, ja sauna, jossa savustettiin sianlihaa, ja mallassauna, jossa imellytettiin ohria, eivät liioin olleet eilispäivän lapsia. Mutta renkitupa ja lammaskarsina olivat muuratut harmaista kivistä, sellaisista, joita oli kerätty ulkoa, sekä pyöreistä että litteistä, sekä suurista että pienistä, ja niiden seinät olivat kahden kyynärän paksuiset, aivankuin ne olisi tarkoitettu kestämään piiritystäkin. Sellaista rakennustapaa ei käytetty viime vuonna eikä sitä edellisenäkään, ja siksi ne näyttivätkin ansaitsevan palkinnon, kun iästä tuli kysymys.

Luultavaahan oli, että ensimmäiset ihmiset, jotka asettuivat pysyväisesti Mårbackaan asumaan, olivat tulleet jostakin lähikylästä, jossa oli kylliksi väkeä kaikissa tuvissa, mutta riittämättömästi viljeltyä maata, niin että leivästä oli puute. Varmaankin sinne oli saapunut joku nuori pari, joka halusi mennä yhteen, mutta kun köyhyys oli suuri, niin he eivät olleet tienneet muuta neuvoa kuin asettua erämaahan uutisasukkaiksi. Heidän huomionsa oli kiintynyt Åsbergin rinteellä olevaan karjalaitumeen, ja he olivat muuttaneet sinne ja aluksi kai asuneet niissä pikkumajoissa, joissa karjapaimenet aikaisemmin olivat majailleet. Mutta jonkun ajan kuluttua heistä oli ehkä olo siellä tuntunut turvattomalta, sillä naapureita ei ollut, ja joskus karhu kävi navetassa vieraisilla ja hurjat sysimiehet tuottivat heille itselleen rauhattomuutta.

Sellaisten olosuhteiden vallitessa tuntuu aivan luonnolliselta, että he rakensivat itselleen pari kivimajaa, toisen omiksi tarpeikseen, toisen eläimille.

Rakennus, jossa karjan tuli asua, oli suurempi. Siinä ei ollut ikkunoita, ainoastaan luukkuja kotonataottuine rautaristikkoineen, niin ettei karhu eikä varas voinut tunkeutua sisään. Lattiana oli vain tallattu multa, mutta huone oli karkealla hirsiseinällä jaettu kahtia, niin että eläimet, jotka eivät viihtyneet yhdessä, voitiin pitää erillään. Hevoset ja lampaat, jotka aina ovat ystäviä, saivat siis oleskella toisessa osastossa, lehmät ja vuohet toisessa.

Kivimaja, joka oli aiottu ihmisiä varten, oli pienempi ja siinä oli vain yksi suoja. Mutta siihen pantiin permanto käsinhalaistuista hirsistä, kaksi ikkunaa oli pitkällä sivulla, ja siinä oli uuni ja savupiippu. Itäpuolella, vastapäätä ikkunaseinää, oli uutisasukkaalla suuri sänkykaappi. Siihen mahtui kaksi leveää vuodetta lattialle ja kaksi yhtä leveää vuodetta katon rajaan. Ne olivat hyvin suuret, kolme henkeä saattoi huoleti maata vieretysten kummassakin vuoteessa. Ikkunaseinää pitkin kulki penkki, ja sen edessä oli valtavan suuri mäntypöytä. Uuni oli toisella lyhyellä seinällä, ulko-ovi vastakkaisella.

Luutnantti Lagerlöfin aikana, jolloin entistä asuinrakennusta käytettiin renkitupana, oli se sisältä melkein entisensä näköinen. Sänkykaappi oli paikoillaan ja samoin pyöreä, avoin takka ja pieniruutuiset ikkunat, joissa ulkopuolella oli rautaristikot. Pitkä penkki ja pöytä olivat poistetut, niiden tilalla oli höyläpenkki täysinäisine työkalulaatikkoineen. Niinikään oli kaksi pientä, pyöreää tuolia, jotka hyvinkin saattoivat olla peräisin ensimmäisten uutisasukkaiden ajoilta, ja samaten kulunut hakkuupölkky, joka seisoi takan edessä.

Täällä asui tallirenki ja renkipoika, tänne työväki tuli lomahetkinään lepäämään ja syömään, ja tänne käskettiin köyhät maankiertäjät, kun he pyysivät yösijaa.

Täällä Pien-Bengt, joka rykmentinkirjurin aikana oli ollut tallirenkinä, vietti vanhuutensa päivät, hän joka oli ollut niin kauan talon palveluksessa, että luutnantti Lagerlöf oli pyytänyt hänelle kunniamitalia.

Toisenkin talon palvelijan oli määrä saada kunniamitali, nimittäin vanhan emännöitsijän. Hän ei ollut läheskään niin vanha kuin Pien-Bengt. Hän oli yhä palveluksessa, oli reipas ja toimelias ja sai ajaa kirkkoon herrasväen vaunuissa ja vastaanottaa mitalin kirkossa.

Mutta Pien-Bengt makasi sairaana sinä päivänä, hänellä oli jäsenkolotusta ja noidannuoli oli iskenyt hänen selkäänsä, niin ettei hän voinut nousta ajopeleihin, vaan hänen oli pakko jäädä kotiin.

Mitali hänen piti saada joka tapauksessa, mutta suuri juhlallisuus meni häneltä hukkaan, kun hän ei voinut päästä kirkkoon. Huhu oli kertonut, että Sunnen rovastin oli määrä tulla Ämtervikiin pitämään puhetta uskollisille palvelijoille ja itse ripustaa kiiltävä hopearaha heidän kaulaansa.

Tietäähän sen, ettei Pien-Bengt ollut mielissään maatessaan tuskissaan ja kivuissaan sillä välin kuin suurin hetki, jonka elämä saattoi tarjota hänelle, meni hänen ohitseen.

Luutnantti Lagerlöf kertoi tietysti rovastille, että Pien-Bengt oli sairas eikä voinut saapua kirkkoon. Mutta rovasti ei halunnut kellekään niin kernaasti osoittaa kunnioitusta kuin palvelijalle, joka koko ikänsä oli palvellut samassa talossa ja ottanut osaa isäntäväkensä sekä iloihin että suruihin. Ja kun hän sai kuulla asian laidan, sanoi hän haluavansa tulla Mårbackaan heti jumalanpalveluksen jälkeen ja itse antaa hänelle mitalin.

Luutnantti ilostui kovin kuultuaan tämän, mutta samalla häntä myös hiukan arvelutti. Niin pian kuin säädyllisyys vain salli, läksi hän kirkosta ja ajaa karautti kotiin, jotta ennättäisi Mårbackaan hetkistä ennen rovastia.

Ja Pien-Bengt pestiin ja kammattiin kaikessa kiireessä ja hänen ylleen puettiin pyhäpaita. Hän sai puhtaat lakanat vuoteeseensa ja kauniin tikatun peitteen tavallisten lammasnahkavällyjen sijalle. Koko renkitupa lakaistiin, lastut höyläpenkin alta kannettiin ulos, ja nokiset hämähäkinverkot katon rajasta revittiin alas. Katajia ripotettiin lattialle, oven eteen pantiin uusia havuja, ja suuri kimppu koivunlehtiä ja sireenejä pistettiin uunin koloon.