Part 5

»Hevonen on viisaampi kuin sekä rouva että minä» sanoi Pitkä-Bengt, »ei se ole hullu. Mutta se näkee jotain, jota me emme näe.»

Nyt Musta työntyi takaperin. Se haisteli maata, pärskyi ja peräytyi välittämättä kieseistä ja ihmisistä. Onneksi he olivat pellolla, missä kesän aikana oli kasvanut ruista, ja se oli nyt aivan sileä ja tasainen ja niitetty. Toistaiseksi ajopelit pysyivät vielä pystyssä, mutta he huomasivat lähestyvänsä leveää ja syvää ojaa.

Juuri kun kiesit joutuivat ojan reunalle, pysähtyi Musta. Se arveli kai pelastuneensa pahimmasta vaarasta. Se seisoi hiljaa hyppimättä, mutta yhä edelleen se pärskyi moneen kertaan.

»Parasta on, että rouva nousee pois kieseistä», sanoi Pitkä-Bengt, »niin minä koetan pakottaa hevosen tuosta ohi, olkoon siinä sitten mitä hyvänsä.»

Papinrouva avasi jalkapeitteen, mutta aikoessaan laskeutua maahan hän veti nopeasti jalkansa ylös ja huutaen istuutui takaisin paikalleen.

»En minä voi laskeutua maahan», sanoi hän Pitkälle-Bengtille, »se liikkuu.»

»Rouva taitaa olla yhtä höperö kuin hevonenkin», sanoi Pitkä-Bengt. »Mikä liikkuu?»

»Koko pelto liikkuu, koko maa liikkuu», sanoi rouva Raklitz. Hänen äänensä vapisi, ja itku oli hänellä kurkussa.

»Hyi!» sanoi Pitkä-Bengt ja hyppäsi yhdellä harppauksella maahan. Hän luuli, että kummitus oli heidän tiellään ja peloitti hevosta, mutta kummitukset tulivat tavallisesti ilmasta. Hän ei ollut koskaan kuullut, että ne voisivat ryömiä pitkin maata.

Mutta Pitkä-Bengt hyppäsi pian takaisin kieseihin, eikä aikonutkaan enää laskeutua maahan, sillä maa liikkui, aivankuin papinrouva oli sanonut.

Se ei tärissyt niinkuin maanjäristyksessä, vaan joka ainoa multakokkare oli saanut jalat alleen ja oli menossa Frykenin rantaan.

Matkamiehet istuivat kieseissä ja tuijottivat maahan, lopuksi he kai huomasivat, että suuri joukko pikkuelukoita juoksenteli pitkin peltoa, mutta se ei vähentänyt heidän pelkoaan. Mitään luonnollista tai oikeaa se ei voinut olla. Mistä niin paljon elukoita olisi tullut sinne? Ei ollut pienintäkään kohtaa koko pellolla, joka ei olisi ollut liikkeessä.

Kaikki nämä elukat, tai mitä ne oikein olivatkaan, kulkivat ojan poikki maantielle ja maantieltä ne hyökkäsivät rinnettä pitkin suoraan järveen. Mitä elukoita ne saattoivat olla, jotka pitivät tuollaista peliä?

Jos ne olisivat olleet Jumalan luomia, olisi kai niiden joukko joskus loppunut. Mutta lakkaamatta niitä juoksenteli pellolla, ne hyökkäsivät yli maantien ja alas järveen. Ja mahdotonta olisi ollut laskea niitä, niin paljon niitä oli.

Musta oli jotakuinkin rauhoittunut. Vain silloin, kun nuo pikku elukat juoksivat sen kavioiden lomitse, se pärskyi ja peräytyi. Mutta rouva Raklitz sitä vastoin ei ollut levollinen. Hänen hampaansa kalisivat pelosta, hän mutisi ja puhui itseksensä.

Hän istui kuitenkin alallaan niin kauan kuin he olivat pellolla, mutta Musta ei suinkaan halunnut seisoa ulkona kaiken yötä, vaan läksi omin päin liikkeelle. Se astui hitaasti askeleen kerrallaan. Se nosti jalkojaan hyvin varovaisesti, mutta eteenpäin mentiin.

Omituiset pikkuelukat eivät väistyneet hevosen ja ajopelien tieltä. Pyörien alla alkoi rauskua, kun pikku ruumiit murskautuivat.

Kun papinrouva kuuli rauskutusta, säpsähti hän. Hän nousi pystyyn ja alkoi huutaa hurjasti ja kaameasti.

Pitkä-Bengt kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, jotta hän ei heittäytyisi ulos kieseistä. »Ne vievät minut», huusi hän, »ne vievät minut! Ne nousevat pyörille, ne seisovat astuimella, ne ovat kieseissä!»

Hevonen paransi vauhtiaan. Kiesit liikkuivat nykähdellen, mutta varmasti, ja rauskui ja murskui pyörien vieriessä pikkuelukkojen yli.

»Ne ovat kieseissä, ne ovat kieseissä!» huusi rouva Raklitz, ja samalla hän hyppäsi seisomaan istuimelle. »Ne vetävät minua hameenhelmasta, ne vetävät minut järveen!»

Pitkän-Bengtin täytyi nousta pystyyn voidakseen pidellä rouvasta kiinni. »Täydellä syyllä voisin antaa sinun pudota mäkeen, kun olet niin ilkeä», mutisi hän, mutta piteli kuitenkin hänestä yhä kiinni.

He pääsivät vihdoin tielle ja ajoivat monen vaeltavan elukan yli. Mutta vihdoin Musta pysähtyi ja hirnahti.

»Kas niin, nyt me olemme tästä päässeet. Ruvetkaa istumaan, rouva! Käykää takaisin kieseihin!»

Mutta rouva Raklitzia ei ollut niin helppo saada rauhoittumaan. »Ne ovat kieseissä, ne vetävät minua hameesta, ne laahaavat minut järveen!» huusi hän.

Pitkän-Bengtin täytyi nostaa hänet alas ja väkipakolla painaa hänet istumaan. Rouva Raklitz taisteli vastaan, eikä renki uskaltanut jättää häntä.

»Juokse, Musta! Löydät kai tien ilmankin, vaikken pitele ohjaksista.»

Musta läksi liikkeelle, rouva Raklitzin väristessä nyyhkytyksistä ja puhellessa pitkälti niistä, jotka kiipeilivät pyörille ja tunkeutuivat ylös kieseihin.

»Juokse, Musta», sanoi Pitkä-Bengt, »muuten hän tulee hulluksi, ennenkuin ennätän kotiin.»

Musta ymmärsi ehkä häntä. Joka tapauksessa se tahtoi itsekin kernaasti päästä kotiin seimen ääreen. Se juoksi mäkiä ylös ja alas hiljentämättä vauhtiaan.

Pitkä-Bengt istui siinä kylmän hien poreillessa otsalla. Hän yritti selittää papinrouvalle, että vaara oli voitettu, mutta tämä ei uskonut häntä.

»Sinä olet kiltti, Bengt», sanoi hän itkien, »mutta älä koeta uskotella minulle, että olemme pelastetut. Minä kuulen niiden askelten äänen, minä näen ne, ne juoksevat jälessämme, ne tahtovat riistää minut mukanaan järveen.»

Kun he vihdoin pysähtyivät Mårbackan kuistin edustalla ja eräs palvelustytöistä tuli ulos auttaakseen papinrouvaa alas kieseistä, ei hän uskaltanut laskeutua maahan.

»Ei, et sinä», sanoi hän. »Sinulla ei ole mitään voimaa. Sinä et voi pelastaa minua niiden käsistä.»

Tyttö peräytyi kauhuissaan. Hän kuuli, että rouva Raklitzin ääni oli aivan toinen kuin tavallisesti.

»Mene hakemaan papintytärtä», sanoi papinrouva, »mene hakemaan Liisa-Maijaa! Hänellä yksin on voima vastustaa pahaa.»

»Mamselli Liisa-Maija on jo levolla», sanoi tyttö.

»Mene pyytämään häntä tänne niin pian kuin mahdollista!» sanoi Pitkä-Bengt. »Sano, että papinrouva on säikähtänyt matkalla!»

Rouva Raklitz istui paikoillaan kieseissä ja värisi ja vapisi, kunnes hänen tytärpuolensa oli saanut vaatteet ylleen ja ilmestyi portaille.

»Oi, Jumala siunatkoon sinua!» sanoi rouva Raklitz ojentaen käsivartensa häntä kohti. »Tule auttamaan minua! Älä ole pahoillasi minulle! En ole koskaan enää paha sinulle.»

»Mikä on hätänä, äitikulta?» sanoi papintytär astuen ajopelien luo.

»Ojenna minulle kätesi!» sanoi äitipuoli. »Voi, rakkaani, estä niitä käymästä kimppuuni sillä välin kuin laskeudun alas! Älä anna niiden viedä minua mukanaan! Sinulle ne eivät voi tehdä mitään. Sinulla on voima hillitä niitä.»

Kun hän oli onnellisesti päässyt alas kieseistä, heittäytyi hän tytärpuolensa kaulaan. »Älä jätä minua koskaan», sanoi hän, »älä ole minulle vihoissasi! Saat mennä naimisiin kenen kanssa vain haluat, en minä pane vastaan.»

»Hän näki näyn tiellä», sanoi Pitkä-Bengt. »Kaikki helvetin pikkuelukat olivat liikkeellä. Hän luulee, että ne ajavat häntä takaa ja tahtovat viedä hänet Frykeniin.»

Papintytär kietoi käsivartensa äitipuolen ympärille. »Tule sisään, äitikulta!» sanoi hän. »Nyt äitikulta on Mårbackassa. Täällä ei mikään paha voi kohdata äitikultaa.»

Rouva Raklitz oli niin säikähtänyt ja kauhuissaan, että papintyttären täytyi leperrellä hänen kanssaan kuin lapsen saadakseen hänet huoneeseen ja vuoteeseen. Hän ei saanut poistua hänen luotaan, vaan sai istua ja pidellä häntä kädestä ja kuunnella hänen valituksiaan, kunnes aamu valkeni.

Mutta sen yön jälkeen ei rouva Raklitz uskaltanut enää olla paha tytärpuolelleen. Hän ei tullut koskaan enää entiselleen, vaan pysytteli mieluimmin huoneessaan ja antoi Liisa-Maijan hallita. Hän saattoi auttaa muita, kun oli puuhaa pyhien tai kestien edellä, mutta vain sisällä huoneissa. ‒ ‒ ‒

Siten hän eli aina vuoteen 1835. Ei ole varmaa, tokko hänestä ja tytärpuolesta tuli koskaan oikein hyvät ystävät, mutta kun Liisa-Maija vihdoin meni naimisiin ja taloon tuli pikkulapsia, piti hän heistä paljon. Joka päivä he menivät häntä tervehtimään lännen puolen kamariin. Hän piti myös paljon kahvista. Melkein aina hän tahtoi tulta uuniin, jotta voisi keittää kahvia itselleen.

Hänellä oli myös tapana tarjota pikkulapsille kahvia, mutta heidän äitinsä arveli, ettei se ollut heille hyväksi. Hän sanoi heille, etteivät he mitenkään saaneet juoda kahvia isoäidin luona.

Seuraavana päivänä molemmat nuorimmat, Nana ja Lovisa, olivat niinkuin tavallisestikin vieraisilla lännen puoleisessa kamarissa, ja kun he tulivat sieltä pois, tuoksuivat he kahvilta pitkän matkan päähän.

»No, mitä te tänään saitte isoäidin luona?» kysyi heidän äitinsä.

»Velliä, pikku äiti», vastasivat molemmat yhteen ääneen epäröimättä vähääkään.

»Missä sitä velliä keitettiin?» kysyi äiti.

»Kahvipannussa, pikku äiti», vastasivat he yhtä nopeasti kuin ennenkin.

Ja he sanoivat sen niin somasti, ja he olivat niin pieniä ja typeriä, ettei äiti voinut muuta kuin nauraa ääneensä.

Ahti.

Pitäjän eteläpäässä on seutuja, jotka ovat paljoa kauniimmat ja rikkaammat kuin sen pohjoinen kulma, missä Mårbacka sijaitsee.

Siellä Fryken uurtaa syviä poukamia maankamaraan, toisen toisensa jälkeen, ja jokaisen lahdelman pohjukassa on viljavia rantaniittyjä, lehtimetsää ja tavallisesti kolme, neljä hauskaa vanhanaikuista talonpoikaistaloa. Lehtien lomissa taas pistäytyvät niemet veteen, kallioisina ja metsäisinä ja niin luotaantyöntävinä ja villeinä, ettei kukaan voi ajatellakaan niiden raivaamista ja viljelemistä.

Eräänä kesänä Liisa-Maija Wennervik oli ratsastanut Bössvikiin, joka on eteläisin näistä lahdelmista, tilatakseen hyviä päärynöitä, jotka kypsyivät siellä kukkuloiden suojassa. Bössvikin asukkaat olivat ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, ja hänen oli ollut pakko pistäytyä moneen mökkiin, jotta oli jo varsin myöhäistä, ennenkuin hän saattoi kääntyä kotimatkalle.

Mutta häntä ei peloittanut ratsastaa valoisina kesäöinä, vaikka hän olikin aivan yksin liikkeellä. Hän ratsasti hyvin hitaasti, sillä yö oli niin kaunis, ettei hän voinut kyllikseen sitä ihailla. Milloin hän oli korkealla kukkulalla keskellä tiheää metsää, jossa oli niin synkkää, että hän kuvitteli mielessään rosvojen ja karhujen hyökkäävän tiheiköstä esiin ja raastavan hänet hevosen selästä. Milloin hän ratsasti valoisissa laaksoissa, keskellä kasteisia peltoja, kauniita koivikkoja ja välkkyviä vesiä. Auringonlasku punoitti vielä taivaanrannalla, rusketus kuvastui järveen. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään suloisempaa kuin tämä kesäyö.

Erään lahdelman rannassa Liisa-Maija näki suuren kauniin oriin käyvän laitumella. Se oli harmaa ja papurikko yli koko ruumiin, harja oli niin pitkä, että se laahasi maata, häntäkin ulottui yhtä pitkälle ja oli niin paksu kuin ruislyhde. Hevosella oli leveät lautaset, korkea säkä, kirkkaat silmät, kapeat jalat ja pieni pää. Kaviot olivat valkoiset ja ne loistivat kuin hopea, kun se nosti jalkansa ruohikosta. Kengätön se oli, eikä ruumiissa näkynyt vemmelpuun eikä valjaitten jälkiä.

Liisa-Maija oli lähestynyt äänettömästi ratsastaen mäkeä alas, ja Musta kulki käymäjalkaa niittyä kohti, missä hevonen oli laitumella. He tulivat niin lähelle sitä, ettei mikään muu kuin aita erottanut heitä enää toisistaan. Liisa-Maija olisi voinut ojentaa kätensä ja taputella sitä lautasille.

Tähän saakka ei ori ollut heitä huomaavinaan. Nyt vihdoinkin se kohotti päätään ja katseli nuorta tyttöä.

Ja Liisa-Maija Wennervik oli niin kaunis, että kun hän oli ulkona ratsastamassa, niin nuoret miehet useinkin heittivät maahan kirveensä tai viikatteensa tai mitä heillä kulloinkin sattui olemaan kädessä ja kiiruhtivat tielle nojautuakseen aitaa vasten, kunnes hän oli kulkenut ohitse.

Mutta ihme ja kumma, kun tuo korea papurikko ori kohotti katseensa häneen, tuntui Liisa-Maijasta, että sen katse ilmaisi yhtä suurta ihailua kuin renkimiestenkin, heidän seisoessaan aitaan nojautuneina!

Hetken se katsoi häneen, sitten se kääntyi äkisti ympäri ja syöksyi nelistäen pois, jotta harja hulmusi korkealla ja häntä oli sojossa. Se juoksi yli koko niityn ja syöksyi nuoren tytön suureksi kauhuksi suoraan järveen. Lahden perukassa oli pitkältä matalikkoa, mutta sen juostessa pärskyi vesi sen ympärillä kuin vaahto koskessa. Ja sitten se aivan äkkiä katosi.

Liisa-Maija luuli että onnettomuus oli tapahtunut ja että hevonen hurjassa juoksussaan oli joutunut liian syvään veteen ja oli nyt hukkumaisillaan. Hän odotti hetken aikaa, jotta se nousisi vedenpintaan, mutta se ei näyttäytynyt enää. Järvi oli sileä kuin kuvastin.

Silloin valtasi Liisa-Maijan palava halu ratsastaa järven rantaan ja jos mahdollista pelastaa komea eläin kuolemasta. Miten hän sen tekisi, sitä hän ei tiennyt, mutta hevonen oli kaunein mitä hän koskaan oli nähnyt, ja hänen oli aivan mahdoton pysytyllä hiljaa maantiellä yrittämättä auttaa sitä.

Hän nyki Mustaa suitsista, käänsi sen aitaan päin ja läimähytti sitä piiskalla, jotta se hyppäisi aidan yli. Mutta Musta oli nyt kerta kaikkiaan sellainen eläin, että sillä oli enemmän järkeä kuin ihmisellä, ja sen sijaan että se olisi hypännyt aidan yli, alkoi se kovalla kiireellä nelistää kotia kohti. Nuori tyttö ei yleensä voinut hallita ratsuaan istuessaan korkealla satulassa, ja hän huomasi varsin pian, että hänen tällä kertaa oli aivan turha koettaa pakottaa sitä tottelemaan. Musta tiesi mitä se tahtoi. Se tiesi varmaan myöskin, millainen hevonen tuo toinen oli, jonka Liisa-Maija tahtoi pelastaa järvestä.

Ja kun Liisa-Maija tuli seuraavan mäen kukkulalle, keskelle pimeää kuusikkoa, tiesi hänkin, kenet hän oli nähnyt.

Tuosta hopeanharmaasta oriista, jonka kaviot olivat kengättömät ja jolla oli pitkä, viistävä harja, oli hän kuullut kerrottavan monta monituista kertaa. Se ei voinut olla kukaan muu kuin itse Ahti.

Hänen tultuaan kotiin ja kerrottuaan seikkailustaan olivat kaikki Mårbackassa samaa mieltä kuin hänkin, että hän oli nähnyt Ahdin, ja siksi oli parasta, että hän itse ja koko talon väki pitivät nyt varansa, sillä varmaankin joku heistä oli pian hukkuva.

Mutta Mårbackassa ei ole järveä, ja vanha järvenpohja talon länsipuolella oli nykyään niin kuivunut, ettei siellä ollut jälkeäkään suosta eikä liejumaasta. Yksin jokikin, joka ennen aikaan oli ollut leveä ja vaarallinen, oli nyt kuivunut eikä se kesäiseen aikaan ollut tavallista puroa suurempi.

Sattuipa kuitenkin elokuussa, kun yöt olivat jo pimeät ja usvat kiersivät jokirannoilla ja niityillä, että eräs vanha mies Mårbackasta astui lännestä käsin kotia kohti. Ja mitä hän lie nähnyt tai kuullut sumun keskellä, sitä ei kukaan tiennyt, mutta kotiin hän ei palannut sinä yönä, ja seuraavana päivänä hänet löydettiin hukkuneena pieneen jokeen, joka oli niin matala, että vesi tuskin ylettyi hänen ylitseen. Hän oli vanha ja raihnainen, eikä häntä suuresti surtu, mutta nyt tiedettiin aivan varmasti, että Liisa-Maija oli todellakin nähnyt Ahdin. Ja jos hän sinä iltana olisi seurannut sen jäljissä Frykenin rantaan, niin Ahti olisi varmaan armotta riistänyt hänet mukanaan siintävään syvyyteensä.

Rykmentinkirjuri.

Varmaankaan rouva Raklitzin kääntymys ei ollut oikein täydellinen, koska vanha emännöitsijä ei voinut kylliksi juurruttaa pikkulasten mieliin, mikä onni mamselli Liisa-Maijalle oli, kun hän joutui naimisiin niin erinomaisen miehen kuin rykmentin kirjuri Daniel Lagerlöfin kanssa. Tosin hän ei ollut varakas, mutta viisas ja hyvä ja kelpo mies hän oli. Hänestä hän sai juuri sen tuen, jota tarvitsi tullakseen maailmassa toimeen.

Pappi hän ei kylläkään ollut, mutta hänen isänsä ja isoisänsä ja isoisänsä isä ja isoisänsä isoisä olivat olleet pappeja ja kaikki he olivat naineet papintyttäriä, niin että hän oli sukua kaikille Värmlannin vanhoille pappissuvuille. Saarna- tai puhetaitoa hän ei kuitenkaan ollut perinyt esi-isiltään, mutta sen sijaan hänellä oli verissä halu hallita ja huolehtia kokonaisesta seurakunnasta, ja Ämtervikin asukkaat, jotka aluksi olivat olleet pahoillaan hänelle siitä, että hän nai papintyttären ja rikkoi vanhan tavan, tottuivat pian siihen, että hän sai pitää huolta kaikista pitäjän asioista.

Pikkulapset ihmettelivät suuresti kuullessaan emännöitsijän puhuvan näin. He olivat kuulleet isoisästään juttuja, jotka kiertelivät kansan parissa. Hänen sanottiin olleen taitavan viuluniekan, ja ainakin nuoruudessaan hän oli ollut siinä määrin luulosairas, ettei hän kestänyt elämää kotona, vaan kulki omia teitään.

Mutta tätä ei vanha emännöitsijä myöntänyt lainkaan. Ei rykmentinkirjurissa ollut mitään vikaa. Hän ei käsittänyt, kuka oli voinut lapsille luulotella semmoisia. Ei, koko asia oli vain se, että hän oli alituisesti matkoilla, mutta nuo matkat olivat välttämättömiä hänen virkansa vuoksi. Koska hän oli rykmentinkirjuri, niin täytyi hänen kerran vuodessa kiertää koko Värmlannin ympäri keräämässä sotaveroja. Eikä siinä kyllin, että hän oli rykmentinkirjuri, hän hoiti myöskin Kymsborgin tehdasta, joka sijaitsi kaukana Norjan rajalla, ja sinne hänen piti matkustaa vähä väliä. Ja kolmanneksi ja viimeiseksi hän oli niin hyväniminen mies, että häntä alituisesti käytettiin holhoojana ja pesänselvitysmiehenä. Eniten vaivaa hänellä oli ollut laamanninrouva Sundelinin omaisuuden valvomisesta Öjervikissä, hän kun oli perinyt seitsemän tehdasta patruuna Antossonilta. Rykmentinkirjurin oli pitänyt kuukausimääriä oleskella näillä tehdasmailla, Frykenin länsipuolella, ennenkuin hän oli saanut kaikki asiat selvitetyiksi.

Mutta niin pian kuin työ oli suoritettu, kiiruhti hän kotiin Mårbackaan, ja jos hän joskus aamuisin pääsi sinne toisten huomaamatta, niin saattoi sattua, että hän otti viulunsa esille, asettui makuukamarin ikkunan alle ja herätti vaimonsa soitollaan.

Tämä saattoi kylläkin olla totta, mutta että hän olisi karannut kotoa ja ollut poissa pitkät ajat kenenkään tietämättä missä hän oleskeli, se oli vain ihmisten keksintöä sen vuoksi, että he huomasivat Mårbackan emännän olevan aina ohjaksissa.

Pikkulapsia harmitti suuresti, kun väitettiin heidän isoisänsä olleen tuollaisen vakavan ja kuivan järki-ihmisen. Mutta täytyihän heidän pakostakin uskoa vanhaa emännöitsijää.

Mutta sattuipa kerran ilta, jolloin vanhemmat oli kutsuttu kesteihin. Sisätyttö, jonka oli määrä valvoa ja odottaa heitä, oli pyytänyt seurakseen Lasten-Marin, uuden lapsentytön, joka oli tullut taloon Mäki-Kaisan jälkeen.

He sytyttivät tulen lastenkamarin takkaan, ottivat esille lasten pienet punaiset tuolit ja istuivat siellä kuiskaillen keskenään, jotta eivät herättäisi pikkutyttöjä, jotka nukkuivat vuoteissaan.

Kesken kaikkea avautui ovi, ja vanha emännöitsijä tuli sisään. Hän oli ihmetellyt, minne sisäkkö oli kadonnut, ja etsinyt häntä kaikkialta koko talosta.

Nyt hän tuli sisään ja kävi istumaan takan eteen hänkin. Hän ei aikonut missään tapauksessa mennä levolle, ennenkuin tiesi, että herrasväki oli kunnolla kotona.

Kun he nyt istuivat noin kodikkaasti takan ääressä, käyttivät molemmat palvelustytöt tilaisuutta hyväkseen kysyäkseen neuvoa tärkeään asiaan.

»Me arvelimme, Liina ja minä, että meidän pitäisi keittää unipuuroa», sanoi Lasten-Mari, »mutta emme tiedä, onko siitä mitään hyötyä.»

Siten he saivat viekoitelluksi vanhan emännöitsijän kertomaan, miten mamselli Liisa-Maija Wennervikin oli käynyt, kun hän valmisti unipannukakun.

Viimeisenä jouluna, jona pastori Wennervik eli, oli mamselli Liisa-Maija huvikseen leiponut unipannukakun uudenvuoden-aattona. Hän oli silloin seitsemäntoista vuotias, niin että hänen oli aika ajatella naimista. Hän sekoitti kolme lusikallista vettä, kolme lusikallista jauhoja ja kolme lusikallista suolaa, kaatoi sekoituksen pannukakkupannulle, söi niin paljon kuin saattoi ja laskeutui sitten levolle. Mutta hänen oli vaikea saada unta silmäänsä, sillä hänen oli hirveä jano syötyään tuota suolaista pannukakkua, ja tietenkin oli kielletty juomasta mitään ennen nukkumista.

Kun hän heräsi aamulla, ei hän muistanut lainkaan, mitä oli uneksinut. Mutta myöhemmin päivällä hän tuli menneeksi kuistille ja seisahtui siihen hämmästyneenä. Nyt hän muisti edellisenä yönä unissaan seisoneensa aivan samalla kohdalla. Ja hänen seisoessaan siinä oli kaksi vierasta herraa, nuori ja vanha, astunut häntä vastaan. Ja vanhempi heistä oli sanonut olevansa rovasti Lagerlöf Arvikasta ja tulleensa tänne poikansa kanssa kysymään, oliko Liisa-Maijan jano ja halusiko hän siemauksen vettä.

Ja heti nuorempi herra oli astunut esille ja tarjonnut hänelle lasillisen vettä. Liisa-Maija tuli kovin iloiseksi nähdessään kirkasta, raitista vettä, sillä hän tunsi nukkuessaankin janon polttavan kurkkuaan.

Siihen uni oli päättynyt, mutta siitä hetkestä saakka hän tiesi, kuka oli tuleva hänen miehekseen, sillä jos unissa joku tarjoaa vettä sen jälkeen kun on syönyt unipannukakun, niin sen kanssa nukkuja joutuu naimisiin.

Mamselli Liisa-Maija ihmetteli kovin, mitenkähän se kävisi, sillä siihen aikaan hän ei tuntenut ketään Lagerlöf-nimistä, mutta heti uudelta vuodelta ajoi reki taloon. Liisa-Maija seisoi ikkunan luona, ja nähdessään vieraan, joka istui reessä, oli hän huudahtanut ja nipistänyt emännöitsijää käsivarteen. »Tuossa tulee se, jonka näin unissani», oli hän sanonut. »Saatpa nähdä, että hänen nimensä on Lagerlöf.»

Ja niinpä olikin. Tulija oli nimeltään Daniel Lagerlöf. Hän oli Kymsbergin tehtaan hoitaja ja kulki heinien ostossa.

Ensiksi mamselli Liisa-Maija ihan pelästyi nähdessään hänet. Vieras ei ollut kaunis, ja hän näytti niin synkältä ja alakuloiselta, ettei Liisa-Maija käsittänyt, mitenkä hän voisi pitää hänestä.

Daniel Lagerlöf oli jäänyt yöksi Mårbackaan, ja aamulla oli renki tullut sisään ja kertonut kumman asian: kaksi sutta ja kettu oli pudonnut ketunkuoppaan. Ja kun ei kukaan talonväestä tiennyt mitä tehdä, jotta satimeen joutuneet pedot saataisiin ylös kuopasta, oli Kymsborgin hoitaja hypännyt kuoppaan ilman muuta asetta kuin ryhmysauva kädessä, tappanut sudet iskemällä niitä päähän ja kietonut silmukan niiden kaulaan, jotta ne saatiin hinatuksi esiin.

Mutta tuo rohkea teko vaikutti niin syvästi mamselli Liisa-Maijaan, että hänen sydämensä heti kiintyi vieraaseen. Hän tuumi itsekseen, että hänet hän tahtoi saada miehekseen eikä ketään muuta.

Kymsborgin hoitaja puolestaan rakastui mamselli Liisa-Maijaan heti ensi näkemältä, vaikka ei tahtonut olla siitä tietävinään. Hän oli näet ollut kihloissa kerran aikaisemmin, ja vaikka morsian oli kuollut, tahtoi hän pysyä hänelle uskollisena eikä koskaan ajatella ketään muuta.

Siitä huolimatta hän tuli Mårbackaan talven kuluessa useamminkin heiniä ostamaan, ja pian hän pääsi selville siitä, miten tukalaa mamselli Liisa-Maijan oli elää yhdessä äitipuolensa kanssa. Hänen tuli sääli tyttöä, ja hän tahtoi auttaa häntä, mutta itse hän ei, herra nähköön, voinut kosia häntä morsianvainajansa vuoksi, vaan päätti, että Elof-veljen, joka oli pappina jossakin suomalaismetsissä, piti naida hänet.

Hän järjesti siten, että hänen veljensä ja mamselli Liisa-Maija tapasivat toisensa. Mutta sillä hän sai vain pahaa aikaan. Pappi rakastui niin silmittömästi mamselli Liisa-Maijaan, ettei hän voinut ajatellakaan ketään muuta enää koko elämänsä aikana, mutta mamselli Liisa-Maija piti Kymsbergin hoitajasta eikä huolinut toisesta.

Pastori Lagerlöf ei päässyt kuitenkaan niin pitkälle, että hän olisi kosinut mamselli Liisa-Maijaa. Piispa pakotti hänet naimaan erään naisen, joka oli kauan oleskellut hänen talossaan ja jonka hän oli luvannut naida. Rouva Raklitzilla oli osansa tässä jutussa, ja siitä koitui vain onnettomuutta, sillä kun pastori Elof ei saanut mamselli Liisa-Maijaa, niin hän alkoi juoda ja joutui kokonaan rappiolle, niin kelvollinen ja erinomainen kuin aikaisemmin oli ollutkin.

Sen jälkeen ei Daniel Lagerlöfillä ollut ketään muuta, jonka olisi voinut panna sijaisekseen, vaan jos hän halusi auttaa Mårbackan papintytärtä, täytyi hänen tehdä se itse. Ja niinpä hän kai arveli, että oli enemmän syytä auttaa elävää kuin surra kuollutta, ja hän uskalsi lähteä matkaan ja kosia tyttöä.