Part 4
Varma ainakin oli, että paimenet olivat raivanneet tien etelästäpäin pitkin Åsbergiä, sillä siltä taholta he olivat karjoineen saapuneet paikalle. Ja idänpuoleinen tie, joka vietti jyrkästi vuorta alas, oli myöskin heidän raivaamansa. Sitä myöten he kulkivat, kun he läksivät tervehtimään karjapaimenia Åsbergin toisella puolella. Ja luoteeseen päin kulkeva tie, joka johti Sunnen pitäjään, oli niin kivinen, että se varmaankin oli vanha vuohipolku. Mutta suoraan länteen, arveli vanha rouva, ei paimenten aikana luultavasti ollut tietä lainkaan.
Lännen puolella oli vanha järvenpohja mutaisine niittyineen ja upottavine soineen, joiden halki kulki kiemurteleva joki. Kun paimentyttö seisoi majansa kivikynnyksellä, saattoi hän nähdä kotikartanonsa laakson toisella puolella, mutta päästäkseen sinne täytyi hänen kiertää pitkälti joko pohjoisen tai etelän puolelta.
Useimmiten karjapaimenet saapuivat kai etelästäpäin, sillä »Lepokivi», missä heillä oli tapana levähtää pitkän matkansa varrella, oli vielä paikoillaan tievieressä jonkun matkaa talosta eteläänpäin. Tie olikin paras sille ilmansuunnalle. Sillä oli vain se vika, etteivät paimenet uskaltaneet kulkea sitä myöten öiseen aikaan, sen jälkeen kun oli tullut pimeä.
Kas, siihen aikaan kuin Mårbacka oli ollut kesäsäterinä, oli Sunnen pitäjässä ollut niin paha ja ankara pappi, että eräs mies, joka oli ollut renkinä pappilassa parin kuukauden ajan, hirtti itsensä. No, heti kun pappi oli kuullut tapahtumasta, kiiruhti hän sen enempää ajattelematta katkaisemaan nuoran ja kantoi kuolleen pihalle. Ja vanha rouva oli sanonut, että vain siksi, että hän oli kajonnut itsemurhaajaan, piti kansa häntä saastutettuna. Sunnen pitäjässä ihmiset eivät sallineet hänen astua kirkon ovesta sisään, vaan kirkko sai olla suljettuna, kunnes toinen pappi kutsuttiin seudulle.
Mutta tuo pappi oli joskus matkustanut myös Ämtervikiin pitämään jumalanpalvelusta, sillä siellä oli kirkko ja pieni papinasunto, jossa hän saattoi olla yötä, vaikka ei ollut pappia. Ja varmaankin tämä Sunnen pappi luuli nyt, että Ämtervik oli siksi kaukana maailmasta, etteivät seurakuntalaiset tienneet hänen tulleen saastaiseksi. Sinne hän arveli voivansa lähteä pitämään jumalanpalvelusta niinkuin ennenkin.
Hän ratsastikin Ämtervikin kirkolle, mutta huhut ennättivät sinne yhtä nopeasti kuin hän itsekin, ja papin messutessa alttarilla kävi kuiske kirkossa miehestä mieheen, ja tuli tiedoksi, mitä hän oli tehnyt ja että hän oli arvoton astumaan Jumalan huoneeseen.
Eikä kyllin siinä, vaan Ämtervikin talonpojat arvelivat, että hän oli osoittanut heille suurta kunnioituksen puutetta. He arvelivat olevansa yhtä hyviä kuin Sunnenkin seurakuntalaiset eivätkä huolineet papista, jonka nämä olivat hyljänneet.
Muutamat nuoret miehet päättivät antaa papille muistutuksen. Mutta koska he tiesivät, että oli vaarallista kohottaa kätensä pappia vastaan, päättivät he odottaa, kunnes hän läksi kotimatkalle. Hän ratsasti yksin, ja Sunnen ja Ämtervikin välisellä ratsastuspolulla oli monta autiota paikkaa, jossa saattoi asettua väijyksiin ja odottaa hänen tuloaan.
Pappi aavisti luultavasti, että vaara uhkasi häntä. Hän ei palannut Sunneen tavallista tietä laakson länsipuolitse. Hän poikkesi karjapoluille, jotka kulkivat itäpuolitse, Mårbackan ohitse, ja arveli pääsevänsä kotiin sitäkin tietä.
Mutta vanha rouva oli kertonut, että kun miehet, jotka väijyivät tienvieressä ja odottivat pappia, huomasivat, ettei hän tullutkaan, käsittivät he, että hän oli mennyt heitä karkuun, eikä heillä mielestään nyt ollut muuta tehtävää kuin lähteä tyhjin toimin kotiin. Heidän joukossaan oli kuitenkin eräs, saman rengin veli, joka papin vuoksi oli ottanut itsensä hengiltä, eikä hän tahtonut päästää pappia niin vähällä. Hän tarttui pitkään seipääseen, joka oli jäänyt pellolle heinänkorjuun jäljiltä, ja se kädessään hän kulki suon poikki alas laaksoon. Toiset seurasivat hänen esimerkkiään, ja juosten ja hyppien he pääsivätkin suuremmitta vaikeuksitta toiselle puolelle. Mårbackan karjamajan alapuolella he tunsivat lujaa maata jalkojensa alla. He kiiruhtivat heti etelää kohti tavatakseen ratsastajan, ja saavuttivatkin hänet mäessä Lepokiven alapuolella.
Heidän tarkoituksensa oli varmaankin vain antaa papille aika selkäsauna, mutta onnettomuudeksi oli heidän joukossaan tuo mies, joka tahtoi kostaa veljensä puolesta. Hän oli piiloittanut miekan viittansa alle, ja kun toiset olivat raastaneet papin alas hevosen selästä ja heittäneet hänet maahan, veti mies miekkansa esille ja hakkasi papilta pään poikki.
Kun työ oli tehty, kauhistuivat he suuresti ja tuumivat vain, mitä tehdä, jotta heitä ei keksittäisi. Hevosen he laskivat valloilleen ja jättivät ruumiin tien viereen, jotta näyttäisi siltä, kuin villit rosvot olisivat tehneet murhan. Itse he kiiruhtivat kotiin ja kulkivat jälleen suoraan suon poikki. He toivoivat, ettei kukaan voisi todistaa heidän käyneen laakson toisella puolella. Ei kukaan ollut nähnyt heidän kulkevan kunnollisella tiellä, eikä kukaan epäilisi heidän uskaltaneen oikaista suoraan suon poikki.
Heidän kävi paremmin kuin he olivat uskaltaneet toivoakaan. Koska pappi oli ollut riidassa seurakuntalaistensa kanssa ennen kuolemaansa, niin ei häntä erikoisesti ruvettu etsimään, ja kun ruumis löydettiin, syytettiin rosvoja ja metsänkulkijoita rikoksesta. Vielä kuolleenakin häntä pidettiin saastaisena, ei kukaan tahtonut kajota ruumiiseen, ja koska arveltiin, ettei hänen pitänyt saada levätä vihityssä maassa, annettiin hänen jäädä siihen missä hän oli. Ruumis peitettiin vain turpeilla ja vieritettiin sen yli suuria kiviä, jotta metsän pedot eivät voisi kaivaa sitä esille.
Mutta vanha rouva oli sanonut, ettei pappivainaja saanut rauhaa tällaisessa haudassa, vaan valoisina kuutamoöinä hän näyttäytyi Lepokiven alaisessa mäessä, puettuna pitkään kauhtanaan ja kantaen päätään kädessään. Hevoset erottivat hänet paremmin kuin ihmiset. Ne pillastuivat ja nousivat takajaloilleen, niin että matkustavien usein oli pakko tehdä pitkiä kierroksia raivaamattomassa metsässä.
Niin kauan kuin vain karjapaimenet oleskelivat Mårbackassa, ei kummitus merkinnyt suuria. Mutta pahempi oli, kun uutisasukkaita asettui paikalle ja sinne lopulta rakennettiin oikea talo. Ei kukaan käsittänyt, miten vainaja saataisiin pysymään haudassaan, ja monen vuoden kuluessa täytyi pitää varansa, jotta ei tarvitsisi sydänyön aikana ajaa Lepokiven ohitse.
Mutta vanha rouva oli vakuuttanut emännöitsijälle, ettei nykyjään enää kenenkään tarvinnut pelätä päätöntä pappia, sillä eräs Mårbackan emäntä, joka oli tarmokas ja päättävä ihminen ja ymmärsi hiukan enemmän kuin muut ihmiset, oli saanut hänet rauhaan.
Se oli käynyt siten, että tuo emäntä oli ratsastanut Lepokivenmäkeä alas myöhään eräänä iltana, oli kirkas kuutamo, ja aivan kuten hän oli olettanutkin, seisoi kummitus tiellä, kiviröykkiön alapuolella ikäänkuin aikoen sulkea häneltä tien.
Mutta emäntä ei säikähtänyt, ja hänen hevosensa oli yhtä levollinen ja peloton kuin hän itsekin. Hän ratsasti suoraan haamun eteen ja alkoi manata häntä, jotta hän laskeutuisi hautaansa lepäämään.
»Miksikä sinä et lepää alallasi, siellä missä sinun pitää olla?» sanoi emäntä. »Tiedäthän, ettet voi saada sen parempaa hautaa. Älä luule, että saisit maata vihityssä maassa, sinä, joka kuollessasi olit niin saastainen.»
Tämän hän sanoi täydellä vakaumuksella, sillä hän tiesi, että pappi oli ollut paha mies, eikä puolestaan arvellut hänen ansaitsevan hautaa kirkkomaalla.
»Turha sinun on nousta haudastasi tullaksesi kostetuksi», jatkoi emäntä, »sillä tiedät varsin hyvin, että lepäät teoillasi ja olet saanut ansaitun palkkasi.»
Hänen puhuessaan täten tuntui hänestä, ikäänkuin kummitus olisi muuttunut yhä tummemmaksi ja selvemmäksi, ja lopulta näytti siltä, kuin se olisi tahtonut heittäytyä emännän kimppuun. Mutta emäntä ei pelännyt, vaan puhutteli sitä vieläkin kerran, jotta tästä kurjuudesta kerrankin tulisi loppu.
»Mutta jos makaat hiljaa haudassasi, niin lupaan lukea isämeidän sinun pelastukseksesi joka kerta, kun kuljen tästä ohi», sanoi emäntä.
Samassa hän alkoi lukea rukousta, ja tuskin hän oli lausunut ensimmäiset sanat, ennenkuin hän huomasi, että kummitus alkoi haihtua ja katosi kokonaan kuutamoon. Hänestä ei jäänyt muuta jäljelle kuin vaalea varjokuva, ja ennenkuin emäntä ennätti lausua aamenen, oli sekin kadonnut.
Tämän jälkeen ei kummitusta nähty enää koskaan Lepokivenmäessä, ja kun siitä kiusasta oli päästy, muuttui elämä Mårbackassa entistään hauskemmaksi ja onnellisemmaksi. Siitä koitui yhtä hyvä talo kuin mistä muusta tahansa toisissa pitäjissä, siihen saatiin hyvät asuinrakennukset, ja väki, joka omisti sen, tuli varakkaaksi eikä sen tarvinnut koskaan huolehtia toimeentulostaan.
Vanha rouva oli sanonut, että todistuksena siitä, miten vauraaksi Mårbacka oli tullut, oli se, että 1700-luvun alkupuolella talosta lähetettiin poika oppikouluun. Hän oli lukenut papiksi ja kotitalon mukaan ottanut nimekseen Merell, ja aikoinaan hänet oli valittu Ämtervikin apulaispapiksi. Hän oli asettunut asumaan perintätaloonsa Mårbackaan ja oli ensimmäinen pappi, joka asui pitäjässä. Kaikki edelliset olivat asuneet Sunnen pitäjässä ja tulleet Mårbackaan vain saarnasunnuntaisin.
Ämtervikin talonpojat olivat hyvin tyytyväisiä saadessaan oman pappinsa, ja varsinkin he olivat hyvillään siitä, että hänellä oli oma talo asuaksensa, niin ettei heidän tarvinnut rakentaa hänelle pappilaa. Tosin Mårbacka oli kaukana kirkolta, mutta tämän epäkohdan vastapainona oli se etu, että pappi omistaessaan maatilan oli varakas ja riippumaton mies.
Papin palkka oli pieni, ja suurin osa siitä meni Sunnen rovastille, niin että apulaispappi olisi ollut köyhä raukka, ellei hän olisi omistanut Mårbackaa.
Jotta tämä seikka, joka oli eduksi sekä seurakunnalle että papille, pysyisi ennallaan, naitti Mårbackan ensimmäinen apulaispappi yhden tyttäristään papille, jonka nimi oli Lyselius, ja järjesti asiat siten, että vävy sai periä sekä talon että viran.
Samoin teki Lyseliuskin. Hän antoi yhden tyttäristään puolisoksi pastori Erik Wennervikille ja järjesti asiat siten, että tämä vuorostaan sai periä sekä talon että viran.
Ja vanha rouva oli sanonut, että kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se oli hyvä tapa ja että sen piti jatkua edelleen. Yksin papintyttäretkin, väitti hän, olivat olleet täysin tyytyväisiä.
Pastori Wennervik.
Vanha rouva oli niinikään kertonut emännöitsijälle, että nuo kolme pappia, Merell, Lyselius ja Wennervik, olivat oikeastaan rakentaneet Mårbackan.
Ennen heidän aikaansa, sanoi hän, oli Mårbacka vain talonpoikaistalo, ja vaikka se olikin suuri ja varakas, niin oli siellä samanlaista kuin muissakin talonpoikaistaloissa. Jos siellä oli navetta kymmentä lehmää ja talli kahta hevosta varten, niin siinä olikin kaikki. Asuinrakennuksessa oli vain suuri tupa, jossa koko talonväki eli ja oleskeli sekä päivin että öisin sekä pieni musta keittiö. Talossa oli monta muutakin rakennusta paitsi tätä: aitta ja sauna, mallassauna ja paja, riihi ja useita latoja, mutta ne olivat kaikki pieniä eivätkä voineet muuta ollakaan, sillä talokin oli pieni siihen aikaan. Vain kaikkein lähin ympäristö oli viljelty.
Vanhalla rouvalla oli tapana sanoa, että oli miltei käsittämätöntä, miten nuo kolme pappia olivat voineet saada rakennetuksi tallin kymmenelle hevoselle ja navetan kolmellekymmenelle lehmälle lukuunottamatta kaikkia suuria latoja ja aittoja ja vajoja, joita he mielestään tarvitsivat. Panimo ja panimokamari, joita käytettiin talon konttorina, olivat niinikään heidän ajoiltaan samoinkuin maitohuone ja kutomakamari ja voudin huone.
Kaikkein viimeiseksi — se oli 1790-luvulla — oli vanhan rouvan isä, pastori Wennervik, rakennuttanut uuden asuinrakennuksen. Se oli suunniteltu vaatimattomammaksi kuin kaikki muut. Hän oli tyytynyt yksikerroksiseen rakennukseen, jossa oli keittiö ja neljä huonetta alhaalla sekä kaksi päätyhuonetta. Mutta sekä keittiö että huoneet olivat valoisat ja tilavat ja niin sijoitetut, että kodikkuus tuoksahti tulijaa vastaan jo eteisessä.
Pastori Wennervik oli myöskin perustanut suuren kyökkipuutarhan keittiökasveineen ja hedelmäpuineen asuinrakennuksen pohjoispuolelle sekä pienen ruusutarhan läntisen päädyn edustalle. Hän kuului olleen puutarhurin poika ja varsin taitava puutarhanhoidossa. Monia pieniä ruusupensaita ja jalostettuja omenapuita, jotka yhä kasvoivat Ämtervikin talonpoikaistaloissa, oli hän ollut istuttamassa.
Hän oli toiminut kotiopettajana suuressa herraskartanossa, ja vanha rouva oli sanonut, että siellä hän oli oppinut pitämään aitauksista ja veräjistä. Hän oli teettänyt kauniin, valkoisen aitauksen sievine veräjineen kyökkipuutarhan ja toisen ruusutarhan ympärille. Jos tahtoi tieltä ajaa lehtikujaa myöten alaspäin, täytyi ensin avata komea veräjä. Koko takapiha, jonka poikki sitten oli ajettava, oli talorivien ja aitojen piirittämä ja veräjiä oli useassa kohdassa, ja samoin oli laita itse pihamaankin.
Pikkulapset tahtoivat kernaasti kuulla kerrottavan pastori Wennervikistä. He olivat löytäneet eräästä seinäkaapista talon konttorista kreikan- ja latinankielisiä kirjoja, joissa oli hänen nimikirjoituksensa, ja myöskin Behmanin ja Leopoldin runoja, jotka olivat hänen käsialallaan kopioidut. He tiesivät, että klaveeri ja kitara oli hankittu taloon hänen aikanaan, ja he olivat mielikuvituksessaan luoneet hänestä hyvin kauniin kuvan. Ei yksin vanha emännöitsijä ollut kertonut hänestä, vaan myöskin heidän isänsä ja tätinsä. Hän oli ollut rakastettava, hieno mies, hän kävi kernaasti hyvin puettuna, eikä hän pitänyt vain kukista ja omenista, vaan varmaankin hän rakasti myös lintuja, sillä hän se oli rakennuttanut kahdeksankulmaisen kyyhkyslakan, joka oli vihreällä nurmikolla keittiön ikkunan edessä. He käsittivät, että hän oli tahtonut järjestää ja laittaa Mårbackan oikein kauniiksi. Papit, jotka olivat asuneet siellä ennen häntä, olivat enimmäkseen eläneet talonpoikien tapaan, mutta hän oli muuttanut suuren yksinkertaisuuden, tuonut hiukan herrastapoja taloon ja saattanut elämän rikkaammaksi ja kevyemmäksi.
Mårbackassa oli suuri vanha öljyvärimuotokuva pastori Wennervikin ajoilta. Se esitti hänen nuoruudenrakastettuaan, rikasta ja ylhäistä neitiä länsi-Göötanmaalta. Pastori oli ollut neidin veljen kotiopettaja, ja koska hän oli ollut kauniimpi ja miellyttävämpi kuin ainoakaan niistä miehistä, joita nuori neiti siihen mennessä oli tavannut, oli hän mieltynyt häneen ja pastori oli tietysti myöskin rakastunut — nuoreen neitiin. Heillä oli tapana piiloutua linnanpuistoon, missä he puhuivat rakkaudestaan ja lupasivat toisilleen ikuista uskollisuutta. Mutta eräänä päivänä heidät keksittiin, ja nuori kotiopettaja sai eronsa.
Ainoa, mitä hän omisti tästä ensimmäisestä nuoruudenunelmastaan, oli lemmityn muotokuva, eikä se oikeastaan ollut kovin paljon. Nuorella neidillä ei ollut käytettävänään taitavaa muotokuvamaalaajaa. Hänen kasvonsa, jauhotetun tukan ympäröiminä, olivat niin jäykät ja ilmeettömät, että olisi yhtä hyvin voinut luulla niitä kauniiksi naamioksi kuin ihmispiirteiksi.
Mutta pään ja kasvojen muoto oli kylläkin jalo, ja se, joka itse oli nähnyt näiden silmien säteilevän ja huulien hymyävän, piti muotokuvaa varmaankin kauniina. Pastori Wennervik tunsi ehkä entisen nuoruudenhehkun täyttävän mielensä, kun hän kiinnitti katseensa siihen.
Ehkäpä tämä muotokuva vaikutti sen, että vaatimaton maalaispappi koristi kotinsa kukkasin ja linnuin ja kaunisti elämänsä soitolla ja vanhoilla lauluilla.
Ukkohanhi.
Yhtä asiaa eivät pikkulapset voineet antaa anteeksi pastori Wennervikille, sitä nimittäin, että hän vanhoilla päivillään nai neitsyt Raklitzin, vanhan emännöitsijän, joka oli kulkenut herraskartanosta herraskartanoon ja saanut kestää ankarien emäntien kiusantekoa ja komennusta, kunnes hän itsekään ei voinut vastustaa haluaan kiusata ja komentaa toisia.
Jos pastori Wennervikin välttämättä piti mennä uusiin naimisiin, niin olisi hänen ainakin pitänyt varjella tytärkultaansa äitipuolen kovuudesta. Pikkulapset eivät voineet mitenkään sulattaa sitä ajatusta, että rouva Raklitz oli saanut komentaa tätä mielin määrin ja rangaista ja lyödä häntä ja vaatia häneltä kohtuuttoman paljon työtä.
He pitivät kovin paljon tuosta pukista, joka kerran joi niin paljon rankkia, että se humaltui ja pilkkasi kumoon sekä rouva Raklitzin itsensä että hänen viinaruukkunsa.
Ja samoin he pitivät markkinaväen puolta, joka varasti häneltä hedelmät Ombergshedin markkinoilla ja huusi hänelle, että Mårbackan pappi oli hyvä mies eikä tietenkään tahtonut vaatia köyhältä kansalta maksua omenoistaan.
Ja he olivat ihastuneet mestarivarkaaseen, joka mursi hänen ruoka-aittansa oven, vaikka rouva Raklitz oli panettanut siihen uuden lukon, joka oli niin suuri ja raskas, että se olisi sopinut parhaiten vankilan lukoksi.
Ja heitä miltei itketti, kun he muistelivat suurta ukkohanhea.
Rouva Raklitzin aikana oli eräänä kauniina huhtikuun päivänä laskettu melkein koko Mårbackan hanhiparvi navettamäelle. Miten olikaan, olivat villihanhet lennelleet korkealla ilmassa ja kirkuneet ja huutaneet niinkuin niiden on tapana tehdä. Kesyt hanhet olivat vastanneet ja räpytelleet siipiään, mutta siten ne tekevät joka kevät, eikä kenenkään mieleen juolahtanut, että ne olisi ollut suljettava navettaan.
Toinen villihanhiparvi seurasi toistaan, ja kesyt hanhet kävivät yhä rauhattomammiksi. Ja ennenkuin kukaan aavisti mitään, pyrähti suuri ukkohanhi ilmaan ja liittyi villien pariin.
Mårbackassa odotettiin, että se palaisi pian takaisin, mutta sepä ei palannutkaan. Se oli ja pysyi poissa. Ja kun sitä ei näkynyt ensimmäisen vuorokauden kuluessa, luultiin sen kadonneen ikipäiviksi. Se oli tietenkin joutunut ketun tai kotkan saaliiksi, sanoivat he, jollei se suorastaan ollut syössyt maahan haljennein keuhkoin. Mahdottomaltahan tuntui, että kesy hanhi voisi seurata villien mukana pohjan perille.
Ei kuulunut hanhea koko kesän mittaan, mutta tulipa taaskin syksy, ja villihanhiparvi toisensa jälkeen lensi taas ilman halki. Ne huusivat ja kirkuivat niinkuin niillä on tapana tehdä, ja kesyt hanhet, jotka astelivat navetanmäellä, kohottivat siipiään ja vastasivat niille.
Rouva Raklitz näki, että kesyt hanhet olivat levottomia, ja hän tahtoi tällä kertaa olla viisaampi kuin edellisellä. Hän käski tytärpuolensa Liisa-Maijan juosta navettaan ja sulkea hanhet sinne.
Liisa-Maija teki työtä käskettyä, mutta tuskin hän oli ennättänyt navetanmäelle, kun hän kuuli kovaa suhinaa ilmasta aivan yläpuoleltansa. Ja ennenkuin hän arvasikaan, pyrähti suuri parvi hanhia maahan hänen eteensä. Komea, valkoinen ukkohanhi kulki parven etunenässä, sen jäljessä seurasi suuri harmaa villihanhi ja yhdeksän täplikästä poikasta. Pappilantytär uskalsi töin tuskin liikahtaa, jotta ei pelästyttäisi niitä. Hän aukaisi vain hiljaa navetan oven ja piiloutui sen taakse.
Ukkohanhi astui suoraan navettaa kohti, ja perhe seurasi jäljessä. Koko parvi katosi, ja Liisa-Maija hiipi hiljaa niiden jäljessä nähdäkseen, minne ne aikoivat mennä. Niin, valkea ukkohanhi astui suoraa päätä hanhikarsinaan ja kutsui ja houkutteli, kunnes koko hänen joukkonsa tuli sisään. Sitten se neuvoi niille tien ruokakaukalon luo, joka oli täynnä kauroja ja vettä, ja alkoi syödä. »Katsokaas, tällaiseen minä olen tottunut. Näin minulla on aina ollut. Ei huolta ravinnosta, ei muuta kuin mennä suoraa päätä ruokakaukalon ääreen», näytti se sanovan perheelleen.
Mutta Liisa-Maija hiipi jäljessä, ja heti kun kaikki hanhet, olivat karsinan puolella, sulki hän oven. Sitten hän kiiruhti rouva Raklitzin luo.
»Tahtooko äitikulta tulla katsomaan! Ukkohanhi, joka karkasi keväällä, on palannut takaisin villihanhen ja yhdeksän poikasen kera.»
Mutta varmaankin hän katui koko ikänsä sitä, että sulki ukkohanhen navettaan ja kertoi sen palanneen takaisin. Sillä rouva Raklitz läksi sanaakaan sanomatta hakemaan pientä veistä, jota käytettiin hanhien teurastamiseen, ja ennen iltaa oli sekä tuo komea, valkoinen ukkohanhi ja harmaa villihanhi että kaikki kauniit poikaset teurastettu ja kynitty.
»Äitikulta palkitsi huonosti ukkohanhen, vaikka se palasi kotiin niin monta kaunista hanhea matkassaan», sanoi Liisa-Maija. Enempää hän ei uskaltanut sanoa.
»Se on vain opetukseksi tämän talon hanhille, miten niiden käy, jos he vastoin tahtoani lähtevät lentoon», sanoi rouva Raklitz, ja hänen ankaran suunsa tienoilla väreili hiukan ilkeämielinen hymy.
Sopulit.
Rouva Raklitz oli ollut ankara Liisa-Maijalle hänen isänsä eläessä, mutta kun isä kuoli vuonna 1801, ja rouva Raklitz sai yksin hallita taloa, muuttui hän tietysti vieläkin ankarammaksi ja vaativammaksi. Tytärpuoli oli kokonaan hänen vallassaan, ilman tukea ja turvaa. Hän oli vain seitsemäntoista vuoden ikäinen ja liian nuori pitääkseen puoliaan vanhaa ja viisasta vastaan. Tosin hänellä oli velikin, mutta hän oli vuodet umpeensa Upsalassa opiskelemassa, niin ettei hänestä voinut mitään apua toivoa.
Äitipuoli ja Liisa-Maija joutuivatkin pian kovaan riitaan. Rouva Raklitz toivoi, että tytär seuraisi vanhaa tapaa ja menisi naimisiin apulaispapin kanssa, joka oli nimitetty hänen isänsä jälkeen. Mutta siihen ei Liisa-Maija tahtonut suostua. Hän vastusti sekä äitipuolensa että pitäjäläisten kehoituksia, joiden mielestä tuo vanha tapa oli aivan erinomainen. Papintyttärellä oli omat merkilliset tuumansa. Hän ei tahtonut mennä miehelle vain siksi, että hän oli Ämtervikin pappi. Hänen piti myös olla sellainen, että Liisa-Maija saattoi pitää hänestä.
Uusi apulaispappi koetti kaikella voimalla ajaa asian perille, ja hänen oli onnistunut voittaa äitipuolen suosio, niin että tämä koetti auttaa häntä sekä pyytämällä että pakolla. Mutta papintytär vastasi yhä edelleen kieltävästi, ja silloin rouva Raklitz keksi lähteä Öjervikiin laamanni Sandelinin puheille, joka oli Liisa-Maijan holhooja.
Niin, sen hän tekikin, ja tietysti sekä laamanni että hänen vaimonsa pitivät hänen puoliaan. He tunsivat hyvin rouva Raklitzin. Hän oli ollut useita vuosia emännöitsijänä Öjervikissä, ja he tiesivät, miten järkevä ja huolellinen ihminen hän aina oli ollut. Olihan hän aivan oikeassa arvellessaan, että Mårbackan papintyttären pitäisi mennä naimisiin apulaisen kanssa, jotta vanha tapa ei unohtuisi. Muu ei heidän mielestään voinut tulla kysymykseenkään.
Rouva Raklitz oli kuten sanottu hyvä tuttu Öjervikissä. Häntä pyydettiin illalliselle, ja sitten laamanninrouva jutteli hänen kanssaan niin kauan, että kello oli yksitoista, ennenkuin hän pääsi lähtemään. Mutta ilma oli kirkas ja täysikuu paistoi taivaalla, niin että näytti siltä kuin hän voisi turvallisesti päästä kotiin.
Hän oli varsin tyytyväinen matkaansa lähtiessään Öjervikistä. Hyvin hänet oli otettu vastaan, ja holhooja oli kannattanut hänen mielipidettään, että Liisa-Maijan oli mentävä uuden apulaisen kanssa naimisiin.
Kiesien vieriessä hyvää vauhtia tietä myöten, joka kulkee Frykenin rantaa pitkin Sunneen, istui rouva Raklitz tuumien, miten hän kiusaisi tytärpuoliraukkaa, kunnes hänen tahtonsa murtuisi. Hänen parastaanhan vain tarkoitettiin, joskaan hän ei itse sitä ymmärtänyt, niin että turhaa äitipuolen oli siitä olla huolissaan.
Äkkiä Musta hätkähti ja väistyi syrjään niin äkisti, että se oli kaataa kumoon kiesit. Hevonen käyttäytyi ikäänkuin se olisi ollut höperö. Se hyökkäsi alas maantieltä ojan poikki pellolle, ennenkuin Pitkä-Bengt ennätti saada sitä pysähtymään. Kun renki vihdoin sai hevosen pysymään aisoissansa, vapisi se kuin haavanlehti. Vaikka se seisoikin hiljaa paikallaan, nosteli se lakkaamatta jalkojaan ja huusi äkkiä niinkuin harvoin saa kuulla hevosen huutavan, ja hypähti suoraan ilmaan. Mahdotonta oli saada sitä tielle takaisin. Kun Pitkä-Bengt ajoi sitä eteenpäin, alkoi se työntää taakse, jotta se oli potkia kiesit säpäleiksi.
»Mitä tämä on? Mitä tämä on? Eikö Bengt voi sanoa, mitä tämä merkitsee?» sanoi rouva Raklitz ja puristi kauhuissaan renkiä käsivarresta. »Onko hevonen aivan hullu?»